Part 13

Malcolm oli ääneti. Hänen katseensa siveli ihaillen pellavapeltoa ja siirtyi siitä kauemmaksi pohjoiseen, missä rehevät heinä- ja ruispellot lainehtivat. Caleb Gare oli äveriäs mies. Lurjus miehekseen, sen Malcolm tiesi, mutta lapset eläisivät hänen jälkeensä — hänen lapsensa tulisivat varakkaiksi ja eläisivät loppuikänsä huolettomina tällä maalla — mutta hän, Malcolm, oli maankiertäjä, jota tuuli ja kaukaiset järvet ja yksinäiset metsät vetivät puoleensa.

He palasivat kuivatun järven pohjaa pitkin, kulkivat suon reunaa myöten ja astuivat sitten heinäpellon poikki, joka sijaitsi etelän puolella. Malcolm tunnusteli pitkää silkinhienoa heinää ja veti syvältä henkeensä sen voimakasta, imelää tuoksua, joka kohosi ilmaan. Heinä oli hyvää, siinä olisi mieluista maata ja katsella tähtiä taivaan laella...

»Niin — niin, ei mikään auta, täytyy ruveta rakentamaan — Ellen ja Martin haluavat molemmat saada hyvän talon — puhumattakaan kaikesta muusta.»

Caleb puhui melkein kuin itsekseen. Mutta Malcolm, joka oli suora ja viisas kuin puu, joka saa kasvaa vapaana, kuuli joka sanan.

Illallisen aikana Caleb ei puhunut kenenkään muun kuin Malcolmin kanssa: kertoi, millaista satoa Oelandissa toivottiin, ja tiedusteli oloja etelän puolella; hän keskusteli taudeista, jotka lännessä olivat levinneet karjoihin, ja arveli, että lihan hinta sen johdosta tulisi kohoamaan; hän kertoi aikeistaan kasvattaa kalkkunoita ja hanhia ensi vuonna; ja teki laajasti selkoa hevoskaupasta, jossa häntä oli pahasti petkutettu.

»Niin — niin», Caleb naureskeli. »Joskus me tulemme nenästä vedetyiksi, joka ainoa, vai mitä Malcolm? Joskus me tulemme nenästä vedetyiksi! Ha, haa!»

Hänen naurullansa tuntui olevan erikoinen ivallinen tarkoitus.

»Asiasta toiseen», hän jatkoi hetken kuluttua, »eikö Yellow Postissa parhaillaan rakenneta jotain? Keskustelitko kenenkään kanssa ohi kulkiessasi? Joku tiedusteli sinua vastikään — luullakseni John Tobaccon tytär. Sievä tyttö, sopiva intiaanille. Hän käy parhaillaan lähetyskoulua. Niin pian kuin koulu Yellow Postissa valmistuu, tulee hän sinne opettajaksi, John kertoi.»

»En ollut siellä kuin jonkun hetken», sanoi Malcolm vilkaisten pöydän yli Elleniin. »Tulin suoraa tietä Shell-järveltä.»

»Etkö todellakaan? Unohdat vanhat ystäväsi, kun olet jonkun aikaa ollut poissa. Kyllä minä tiedän, miten se käypi — tiedän kyllä», Caleb mutisi.

Ellenin katse oli kiintynyt lautaseen. Hänen poskiaan kuumensi. Hän koetti voittaa häpeäntunteen, jonka Calebin sopimattomat puheet nostattivat hänen mielessään — koetti vakuuttaa itselleen, että Caleb oli oikeassa, että Malcolm kaikesta huolimatta ei sittenkään ollut muuta kuin sekarotuinen, jonka täytyi pysyä alallansa. Se ei merkinnyt nyt mitään, että hän oli ollut Ellenin unelmien ainoa esine.

Judith piti Calebia silmällä ja hänen huulensa vetäytyivät pilkalliseen hymyyn. Kauan — kauan hän ei enää alistuisi hänen itsevaltiutensa alle. Vain siksi, kunnes heinä oli saatu niitetyksi.

Amelia istui ääneti ja pelottomana. Jos tämä oli Ellenin osa hinnasta, niin maksakoon sen. Hän oli Caleb Garen lapsi. Amelia oli päättänyt kokonaan eristyä Calebin lapsista, jotta hänen päätöksensä ei horjuisi. Hän aikoi olla yhtä kova kuin Calebkin, jos he uskaltaisivat häiritä rauhaa ja syöstä Mark Jordanin turmioon. Näin ajatellen hän katsoi Elleniin, joka istui siinä katse maahan luotuna, ikäänkuin hän olisi ollut hänelle aivan outo.

IV.

Skuli Erickson sattui tulemaan Gareen hämärissä saadakseen keskustella Calebin kanssa koulutalon uusista kattotiileistä. Ellen, joka oli lypsyllä, näki hänen ajavan pihaan ja hänen sydämensä lakkasi hetkeksi sykkimästä. Skuli veisi Calebin ajatukset joksikin aikaa pois Malcolmista. Ellen kohosi pystyyn ja siirsi jakkaransa lehmän luo, joka seisoi karjapihalla kahden vajan välissä, jonne Judith ja Charlie eivät voineet omilta lypsypaikoiltaan nähdä.

Samassa Malcolm tapansa mukaan sukelsi toisten huomaamatta vajan takaa esille.

»Ellen», hän sanoi seisoen aivan tytön vieressä. »Minä en aio viekotella sinua pois kaikkien rikkauksiesi luota. Mutta jos haluat tulla mukaani, niin olen hyvilläni. Paljon minulla ei ole, mutta lupaan olla hyvä sinulle. Minulla oli se käsitys, että sinä pidit minusta.»

Ellen vilkaisi sivulleen ja näki Malcolmin vahvat sääret vanhoissa nahkasääryksissään. Hänen teki äkkiä mieli kietoa kätensä niiden ympärille ja puristaa niitä lujasti; hän olisi tahtonut nauraa ja itkeä, katsoa häneen ja sanoa, että hän kernaasti seurasi häntä. Mutta hän ei tehnyt mitään sellaista. Hän lypsi edelleen, valkoisen virran loristessa kiuluun ja lämpimän tuoksun kohotessa hänen kasvoihinsa.

»Minä ostaisin sinulle hevosen — me ratsastaisimme hitaasti ja nukkuisimme taivasalla kesällä, Ellen, ja silkkiteltassani sateella. Minulla on vanha mökki pohjan puolella — nahoista saan paljon rahaa — ei sinulta tulisi mitään puuttumaan.» Salaa hän kosketteli Ellenin ruskeita hiuksia, sillä hän muisti, että ne olivat kauniit.

Kosketus kiihotti Elleniä kovin. Hänen selkänsä suoristui, hänen kätensä painuivat alas. Hänen sydämensä tykytti kuin kello. Miksikä Malcolm ei tarttunut häneen ja riistänyt häntä mukaansa, ennenkuin hän ennätti ajatella mitään? Mutta sitä hän ei tehnyt — sellaista ei tapahtunut — hänelle.

»En voi, Malcolm. En voi jättää heitä», Ellen sanoi soinnuttomasti.

Malcolm oli hetken aikaa ääneti.

»No niin — sinä et siis halua tulla. Turhaan minä täällä sitten odotan. Minä lähden vielä tänä iltana Bjarnassoniin. Kun saan veneen siellä valmiiksi — ajattelen sinua koko ajan, Ellen. Sitten — tie kääntyy pohjoiseen.»

Ellenin ruumis oli kuin lujalle vedetty solmu. Hän ei voinut liikkua eikä puhua, hän istui vain tuijottaen lehmän täysinäisiin utareisiin.

»Näkemiin siis, Ellen tyttö, ja onneksi olkoon», Malcolm sanoi ojentaen kätensä. Ellen tarttui siihen veltosti, katsomatta Malcolmiin. Tämän silmät olivat tummat ja alakuloiset, kuvastaen tuskallista nöyryytystä, sillä hän luuli, että Ellen halveksi häntä eikä sen vuoksi tahtonut seurata hänen mukanaan. Mutta Ellen ei nähnyt hänen silmiensä ilmettä.

Sitten Malcolm hyppäsi kevyesti karjatarhan aidan yli ja katosi näkyvistä.

Ellen tuijotti yhä lehmän valkoisiin utareisiin, noihin rikkaisiin ja ehtymättömiin lähteisiin, joista ihmisruumis sai ravintoa voidakseen elää kaikista huolista ja suruista huolimatta.

Sinä iltana Malcolm, sekarotuinen skotlantilainen, niinkuin häntä nimitettiin, lausui jäähyväiset garelaisille kiittäen heitä vieraanvaraisuudesta. Läsnä oli myös Ellen, joka ei ollut nyt muuta kuin yksi heistä.

»Hanki itsellesi vaimo toveriksi, kun lähdet matkalle, Malcolm», naureskeli Caleb työntäen Skuli Ericksonia kylkeen. »Raamatussa sanotaan, ettei miehen ole hyvä yksinänsä olla.»

Intiaaniponinsa selästä Malcolm, jota Jude nimitti »Vuohensilmäksi», heilutti kohteliaasti leveälieristä hattuaan. Ellenin sydän puristui kokoon, sillä hän huomasi, ettei Malcolm käsittänyt viittausta.

V.

Heinä ja ruis tuleentui auringossa. Martin kuljetti pellolle seipäitä ja öljysi niittokoneen. Judith rukoili poutaa, jotta päästäisiin niittämään. Caleb kulki ympäri hieroen tyytyväisenä käsiään. Päivät menivät menoaan, ja Ellen ihmetteli, miten paljon aikaa veneen tekoon tarvittiin.

Naudanlihan hinta nousi kahdella centillä, ja Caleb lähetti Ellenin ja Martinin Sidingiin viemään uutta karjalähetystä.

He läksivät matkaan ensimmäisen linnun visertäessä, jotta heidän ei tarvitsisi kärsiä kuumuutta ruohoaavikolla. Ellen ratsasti auringonnousuun saakka puolinukuksissa toivoen, että Judith olisi ollut luotettavampi, jotta Caleb olisi voinut joskus lähettää hänetkin karjaa viemään. Hän kuuli Martinin äänen, hänen pitkän piiskansa läimäykset sekä kovaa töminää, kun karja kiiruhti eteenpäin toistensa ohi. Rastaat ja närhit pyrähtelivät edestakaisin tiellä, metsä oli täynnä eloa ja viserrystä. Mutta Ellen oli raskaissa mietteissä.

He ratsastivat pitkin Bjarnassonien järven koillista rantaa, mutta eivät voineet sieltä käsin nähdä itse farmia, joka oli kuusimetsän peitossa. Ellen ei katsonut taakseen, peläten, että Martin voisi huomata. Keskellä järveä he näkivät kaksi venettä ja laakeapohjaisen ruuhen.

»Varmaankin Bjarnassonit naaraavat jälleen», huomautti Martin.

Ellen ei vastannut. Mutta hän tuumi, miten rauhaisa paikka tämä järvi olisi. Se oli peilityyni ja sen pinnalla kuvastui valkoisia ja sinisiä läikkiä. Sen pinnan alle ei kuuluisi ainoatakaan ääntä, siellä vallitsisi vain ihana, hämärä hiljaisuus.

He palasivat illalla kotiin niinkuin tavallisestikin, jolloin sammakot kurnuttivat pohjoisen puolella olevissa soissa. Sammakot kurnuttivat tähdille, samantekevää kuka tuli tai meni.

Sitten eräänä tukehuttavan kuumana päivänä Calebin palkinnon saanut emäsika synnytti kaksitoista porsasta ja kuoli kenenkään ymmärtämättä syytä siihen. Caleb sattui olemaan Yellow Postissa, kun onnettomuus tapahtui, ja koko perhe odotti jännittyneenä hänen kotiintuloaan.

Calebin kasvot synkkenivät, kun hän näki kuolleen sian, pöhöttyneen elukka paran, joka makasi uudessa lätissään. Martin oli jakanut porsaat kolmen muun emäsian kesken, joilla oli pienemmät poikueet.

Sanaakaan sanomatta Caleb astui kaukalon luo ja tarkasti ruoanjätteitä, joita elukoille oli annettu. Sitten hän tunnusteli sian ruumista nähdäkseen, olisiko sen vatsassa mahdollisesti mustelmia.

»Kuka syötti sitä viimeksi?» hän kysyi Martinilta.

»Minä», vastasi Martin.

»Epäilin Judea», murahteli Caleb.

Hän läksi katsomaan porsaita ja näki, että ne imivät kasvatusemojansa. Sitten hän kääntyi Martinin puoleen ja käski häntä korjaamaan sian ruhon pois.

»Kuljeta se laitumelle ja hautaa sinne», Caleb sanoi lyhyesti. Ikäänkuin Martin ei ilmankin olisi tiennyt, mitä tehdä.

Kolmeen päivään Caleb ei puhunut kenellekään, ja häneltä kysyttiin vain kaikkein tärkeimpiä asioita. Hän vastasi tuskin sanallakaan eikä usein ollut kuulevinaankaan.

»Kuuletko, että sika oli liian kauan auringossa, Martin?» kysyi Amelia helpottaakseen hiukan mieltään.

»Ei se ollut auringossa lainkaan ennenkuin se läksi ulos lätistään kuolemaan», Martin vastasi.

Amelia huokasi ja läksi työhönsä.

Joka ilta, lypsyn jälkeen, Ellen kitki kukkapenkkiään läntisen ikkunan alla. Vilkaistessaan joskus taakseen hän saattoi nähdä tienkäänteen poppelilehdon takana ja kuusiaidan — sekä ohiratsastavien miesten mustat ääriviivat auringonlaskun puoleista taivasta vasten. Jos joku saapuisi ratsain Bjamassonin farmilta, niin ilmestyisi hän tälle tielle — muuta tietä hänen oli mahdoton kulkea. Ellenin kukkapenkki oli niin huolellisesti kitketty, että kukkaset näyttivät suorastaan itsetietoisilta.

Eräänä iltana illallispöydässä Charlie kertoi uutisen, jota Ellen oli odottanut. Charlie oli sinä päivänä käynyt Yellow Postissa.

»Malcolm on lopettanut työnsä Bjarnassonissa ja aikoo tänään lähteä pohjoista kohti. Hän ratsastaa suomaiden kautta — Brundien ohi. Hän tulee tästä ohi. Vuohensilmä tulee vielä kerran katsomaan sinua, Ellen», poika sanoi irvistellen.

Caleb ei sanonut tähän mitään vähään aikaan. Sitten hän sanoi: »Minä menen Ericksoniin tänä iltana. Laita rattaat kuntoon, Charlie. Lähden heti.»

»Näin tänään muutamia lapsia koululla, opettajatar. Luullakseni ne olivat Goodmanin lapsia. Mutta eivät ne näyttäneet olevan pahanteossa», Ellen sanoi Lindille. Lind vastasi jotain, mutta Ellen ei kuullut, mitä. Ehkäpä Caleb lähtee, ennenkuin Malcolm kulkee tästä ohi — varmaankin hän oletti, että hän poissaolollaankin voi estää Elleniä tekemästä sellaista, jota hän ei hyväksy — niin oli hänellä tapana ajatella.

Ellen auttoi Ameliaa astiain pesussa ja läksi sitten lypsylle. Lypsäessään hän tarkkasi Calebia jännittynein mielin, näki hänen kulkevan talosta talliin, tallista vilja-aittaan, vilja-aitasta työkaluvajaan, astuen hitaasti ja mietteisiinsä vajonneena. Prince oli valjastettu rattaitten eteen. Mutta Caleb ei vilkaissutkaan hevoseen. Hän katosi talliin eikä tullut sieltä ulos vielä sittenkään kuin aurinko liekehti jo punaisena poppelien välitse. Oliko Caleb muuttanut mieltään, eikö hän aikonutkaan lähteä? Ellen koetti katsella metsikön taakse, tienkäänteeseen, mutta poppelit hyppelivät hänen silmiensä edessä. Hän painoi päänsä taas alas ja alkoi vetää lehmän utareita. Sitten hän kuuli hevosen kavioiden kapsetta, mikä kajahti kaukaa halki illan hiljaisuuden.

Samassa Caleb tuli tallista, irrotti Princen ja nousi rattaille. Ellen toivoi epätoivon vimmalla, että ratsastaja, joka saapui lännestä, pysähtyisi. Sitten hän kuuli Calebin astuvan taas alas rattailta, menevän huoneeseen ja palaavan hetken kuluttua pällystakki käsivarrellaan.

Hevonen sivuutti nyt tienkäänteen poppelien takana. Caleb kiipesi rattaille ja ajoi ulos portista.

Ellen kuuli Malcolmin tervehtivän Calebia, mutta paikaltaan hän ei voinut nähdä häntä. Hän hyppäsi pystyyn ja kiiruhti lypsytarhan aidan luo, kumartuen sen yli. Sitten hän nopeasti silmäsi ympärilleen nähdäkseen, huomasiko kukaan häntä. Hän näki Malcolmin istuvan poninsa selässä suorana ja mustana, valon langetessa hänen hartioilleen poppelipuiden välitse. Sitten hän ratsasti pois, Calebin ajaessa hänen rinnallaan. Skuli Erickson asui Brundin farmin takana, samalla suunnalla, minne Malcolmkin oli menossa.

Lind ja Mark, jotka illallisen jälkeen olivat ratsastaneet metsätietä myöten Fusi Aronsonin luo, palasivat takaisin toista tietä, joka johti Brundin ja Ericksonin asunnoille. He ratsastivat hitaasti, sillä ilta oli ihana. He olivat saapuneet kuivalle kunnaalle suon pohjoispuolelle ja näkivät edessään liikkumattoman vedenpinnan, joka kimmelsi auringonhohteessa kuin punainen ja kultainen nauha. Suon rannalla Lind näki punertavia kämmekkäitä ja niin hienolehtisiä sanajalkoja, että ne ikäänkuin taipuivat valossa.

Mark katseli itää kohti.

»Yksinäinen hevosmies», hän sanoi.

Lind seurasi hänen katsettansa. »Kas, sehän on intiaaniponi — varmaankin sama mies, joka vastikään oli Garessa illallisella», hän huudahti. »Luullakseni Ellen on joskus ollut rakastunut häneen.»

Lännen punoitus näytti kietovan hevosen ja ratsumiehen kultaiseen hohteeseen, niin että ne sulautuivat toisiinsa.

KOLMASTOISTA LUKU.

I.

Nyt oli oikea ihanteellinen heinäntekoilma, tuulta vain nimeksi. Taivas oli kirkas kuin näkinkengänkuori päivän toisensa jälkeen. Caleb toivoi, että tätä ilmaa kestäisi vain heinänteon yli. Huhuttiin pohjan puolella metsäpaloista, jotka olivat johtuneet kovasta kuivuudesta, ja Yellow Post oli täynnään pahoja ennustuksia. Mutta intiaanit olivat aina valmiita ennustamaan onnettomuutta valkoihoisille. Se ei merkinnyt kerrassaan mitään. Vilja näillä seuduin tuleentui hitaasti, sadetta kaivattiin ja sitä saataisiinkin — sitä täytyi tulla.

Caleb kolkutti ullakon alaiseen kattoon kello viideltä sinä aamuna, jolloin heinänteko oli alotettava. Amelia oli jo keittiössä virittämässä tulta. Hänen hartioitaan särki, sillä hän oli edellisenä päivänä kerännyt suuret määrät kasviksia säilyyn pantaviksi. Hänen sydäntään kalvoi, kun hän ajatteli Elleniä, joka oli ollut hänen apunaan puutarhassa. Ellenin täytyi tänään ajaa heinäharavaa.

»Ei ole vieläkään myöhäistä hankkia apulaista heinäntekoon, Caleb», Amelia yritti sanoa.

Caleb veti saappaat jalkaansa, polkien lujasti lattiaan. Se oli merkkinä ullakolla olijoille, että heidän piti kiirehtiä. Sitten hän meni keittiöön peseytymään.

»Parasta olisi, kun et yllyttäisi lapsia suurellisuuteen», sanoi Caleb vihdoin. »Kuka tässä maksaa apulaisen palkan? Voisinhan minä tietenkin saada Mark Jordanin ilmaiseksi. Ha, haa! Sinä huvitat minua, Amelia — sinä huvitat minua!»

Amelia paistoi munia ja suolaista silavaa ja lämmitti kaurapuuron, joka oli keitetty jo edellisenä iltana. Hän levitti pöydälle puna- ja valkoruutuisen liinan ja asetti sievään järjestykseen haljenneet lautaset, kuluneet haarukat ja kiillottamattomat veitset. Sitten hän asetti kullekin huolellisesti silitetyn, kuluneen lautasliinan. Tämä oli niitä harvoja tapoja, joille hän oli pysynyt uskollisena. Caleb ei koskaan ollut huomaavinaan lautasliinaa paikallaan, koska se toi hänen mieleensä sen puolen hänen vaimonsa elämästä, jota hän yritti hävittää — turhan ylellisyyden, joka vain maksoi ja asetti vaatimuksia. Amelia ei viimeisinä viitenä vuonna ollut koskaan pyytänyt rahaa uusien lautasliinojen ostoon.

Ruoka oli jo pöydässä, kun lapset tulivat alas, Lind heidän mukanansa. Kaikki muut paitsi opettajatar näyttivät väsyneiltä ja tuskin huomasivat toisiaan.

»Tulkaa, tulkaa jo — ei ole aikaa hukata. Heinää on vaikka kuinka paljon. Aamusta on kevyempi tehdä työtä», Caleb kehotti heitä. Itse hän söi hitaasti, ja muut nousivat pöydästä paljon aikaisemmin kuin hän oli lopettanut.

Vastustaminen merkitsi vain suuremman voiman käyttöä — työ oli joka tapauksessa suoritettava. Ellen ja Charlie valjastivat hevoset kahden niittokoneen ja heinäharavan eteen, Judith ja Martin ajoivat edeltä niittokoneita. Se oli kuolettavaa työtä, hetken kuluttua ei henki jaksanut enää seurata ruumista hevosten jäljessä, jotka kulkivat edes ja takaisin maasta ja pilvettömältä taivaalta huokuvassa helteessä. Sieraimia kirveli heinän imelä, kuuma ja tomuinen tuoksu. Kädet, jotka pitelivät ohjaksia, kuivuivat ja paisuivat, aurinko painoi kuin kuuma rauta hartioita, kääntyivätpä he mihin suuntaan tahansa. Mutta toistaiseksi ruumis vain oli mukana kärsimässä; henki näytti paenneen jonnekin muualle, kaikki ajatukset olivat kaikonneet pois, paitsi huomio, joka oli kiintynyt käsillä olevaan työhön.

Judith niitti peltoa länsipuolella metsäpalstaa, joka oli ostettu Fusi Aronsonilta, ja Charlie ajoi haravaa hänen perässään. Martin työskenteli idänpuoleisella pellolla ja heinä kaatui hänen koneensa tieltä, jättäen suoran käytävän jälkeensä. Ellen työskenteli suurella vaivalla silmiensä vuoksi ja usein hänen oli pakko sulkea ne kivulta. Heinän tomu kirveli hänen silmäluomiansa, niin että ne alkoivat punoittaa.

Nostaessaan katseensa hevosten hikisistä kyljistä Judith näki Calebin nousevan rattaille tallin luona. Hän aikoi nyt tulla tarkastamaan, miten työt sujuivat. Hän huutaisi heille neuvojaan pellon laidalta, tai ehkäpä vaivautuisi pitemmällekin nähdäkseen, miten he niittivät, ja varoittaakseen, ettei tuumankaan vertaa heinää riistettäisi juurineen maasta. No, kauan ei kestänyt enää, kun heinänteko jo olisi lopussa. Sitä suurempi syy hoputtaa hevosia.

Martin katsoi taakseen ja näki, ettei Ellenin työ sujunut hyvin. Loppujen lopuksi olisi ollut halvempaa ottaa apulainen. Calebilla oli varmaankin jokin muu tarkoitus sillä, ettei hän halunnut vierasta apua. Hän tahtoi varmaan sokaista heidät kaikki työllä — vieras apulainen antaisi heille tilaisuutta ajattelemiseen ja uneksimiseen. Uneksia uudesta talosta tai muusta senkaltaisesta. Mitä Ellen uneksi, sitä Martin ei voinut arvata. Ellen oli kuin tuleentunut herneenpalko, joka ei ollut auennut. Sitten hän huomasi, että hänkin oli umpinainen herneenpalko — kaikki he olivat umpinaisia herneenpalkoja, jotka eivät uskaltaneet avautua. Tuo ajatus lumosi Martinin. Hän oli mielestään vasta oppinut ajattelemaan, keksinyt ensimmäisen itsenäisen ajatuksen. Sitten toinen hevosista kompastui, ja Martinin kiristäessä ohjaksia tuo ajatus hävisi jälleen. Hän ei ajatellut eikä tuntenut enää mitään paitsi kuumuutta, joka värähteli ilmassa, ja heinän väkevää tuoksua.

Hän vilkaisi Elleniin, joka haravoi heinän kokoon. Sitten hän näki Calebin ajavan vastakkaisen pellon aidan viereen, minne Judith oli juuri ilmestynyt metsän varjosta. Judith pysähdytti hevosensa. Hän kaikesta päättäen kuunteli, mitä Caleb huusi hänelle. Martin katsoi levottomana Elleniä ja hänen epätasaisia rukojansa.

Nyt Caleb kiersi läntisen pellon ympäri sille reunalle, missä Martin työskenteli. Poika oli siksi lähellä aitaa, että saattoi puhua hänen kanssaan.

»Tuskin ainoatakaan ohdaketta heinän parissa», Martin sanoi Calebille. »Ne saatiin viime vuonna kokonaan hävitetyiksi.»

»Hm», Caleb mutisi koettaen salata mielihyväänsä. »Ellen ei näytä pitävän kiirettä!» Caleb viittasi hänelle, ja tyttö nousi pois istuimeltaan ja lähestyi isäänsä.

»Mikä sinua vaivaa? Uneksit keskellä päivää, vai mitä? Katsohan tuota heinää tuolla — sitähän on joka paikassa. Haravoi vielä kerran tuosta sarasta saakka — nuo heinät eivät muuten koskaan joudu korjuuseen», hän sanoi ystävällisesti, ikäänkuin osoittaen erikoista kärsivällisyyttä.

Ellen palasi haravansa luo ja käänsi hevoset takaisin. Hän haravoi uudestaan koko saran, keräten kokoon hajalliset kasat ja mittasi silmillään vastaharavoitujen kasojen välimatkoja koettaen olla tuntematta kipua silmissään ja selässään.

Aurinko oli jo keskipäivän korkeudella, ja molemmat pellot olivat suurimmalta osaltaan niitetyt. Amelia heilutti heille valkeaa liinaa puutarhan perällä, ja Judith, joka ensimmäisenä huomasi merkin, huusi Martinille. Neljä valjakkoa riisuttiin valjaista ja kuljetettiin tiepuoleen, puolet ensimmäisen päivän työstä oli suoritettu. Ellen, Charlie ja Martin astuivat Judithin edellä, joka jäi jäljelle katsellen Sandbon farmille, tien toiselle puolelle. Hän tiesi, että Sven oli nähnyt hänen työskentelevän pellolla ja että hän piti heitä silmällä, kun he läksivät kotiin päivälliselle. Judith jäi odottamaan pajujen varjoon.

Sitten Sven saapui. Hän astui pajumetsikköön ja veti Judithin perässään.

»Minun täytyy saada nähdä sinua enemmän kuin vain tässä», hän sanoi. »Charlie oli eilen illalla karjaa hakemassa. Miksikä sinä et tullut?»

»Pelkään, että isä rupeaa epäilemään, Sven», Judith sanoi. »Mitä hyvää siitä on, jos pilaamme kaiken menestymisen toiveen. Jos hän pääsee asian perille, niin hän panee minut lukon taakse.»

»No niin — mutta tule tänne joka tapauksessa huomenillalla. Vain vähäksi aikaa», Sven pyysi. Judith lupasi lähtien sitten pois hevosineen. Sven katseli hänen jälkeensä hänen astellessaan hevostensa jäljessä. Hänen päänsä oli Svenistä pysty ja jalomuotoinen kuin rotuhevosen. Judith ei katsonut taakseen.

Judith, Martin ja Charlie söivät päivällistä kuin nuoret elukat. Amelia vilkaisi huolissaan Elleniin, joka tuskin kajosi ruokaan.

»Mikä sinua vaivaa, Ellen?» hän kysyi.

»Ei mikään — on vain niin kuuma, ettei ruoka maistu», Ellen sanoi.

Caleb nauroi. »No, no, Ellen. Pari päivää vielä terveellistä työtä, niin et huomaakaan kuumuutta. Sääli, että minä olen liian vanha tullakseni mukaan pellolle ruokahalun hakuun. Ei mikään ole sen parempaa — ei mikään, vai mitä, Charlie? Charliesta tulee pian ensiluokan haravoitsija. Pitää kai korottaa sinut niittäjäksi ensi kesänä, vai mitä?»

Caleb oli hyvällä tuulella, puhelias, toivorikas. Hän oli tavannut erään islantilaisen järven tuolta puolen, ja tiedot sieltä käsin olivat hyviä. Sitäpaitsi hän oli ostanut Ericksonilta naurettavan halvalla kaksi hyvää nuorta emäsikaa sen sijalle, joka oli kuollut. Niinpä kaikki näytti käyvän hyvin — erittäin hyvin todellakin.

Hän nousi pöydästä kehottaen toisia lähtemään viipymättä työhön. Sitten hän valjasti tamman rattaitten eteen ja ajoi Bjarnassoniin.

II.

Pienten rattaitten ratistessa kuivalla tiellä Caleb antoi katseensa kulkea Thorvaldsonin maiden yli, jotka sijaitsivat kaukana lännen puolella. Mainio laidunmaa meni siellä kerrassaan hukkaan naisten hoidossa — Thorvaldson itsekin oli näitä Calebin mielestä. Mies, joka ei voinut saada aikaan mitään parempaa kuin yhdeksän tyttöä, ei kyennyt maata viljelemään. Ja sittenkin Thorvaldson oli ystävyyssuhteissa mahtavan Bjarnassonin kanssa — oli saanut häneltä lainaksi rahaa, se tiedettiin, kun hänen ja hänen kymmenen naisensa asiat kävivät huonosti. Täytyi jollakin tavalla koettaa saada Thorvaldson hellittämään ainakin osa tästä mainiosta maastaan...