Part 14

Calebin ajatukset siirtyivät Ameliaan. Hän oli viime aikoina käyttäytynyt hyvin. Ehkäpä hän alkoi jo käsittää, ettei lasten kapinoimisesta ollut mitään hyötyä — vaikkei ottanutkaan lukuun Mark Jordania. Ja sitäpaitsi oli hyvä muistuttaa hänelle hänen pientä erehdystänsä — tuota pientä erehdystä. Siis, viisainta oli käydä tervehtimässä tuota nuorta miestä, ennenkuin Klovaczit saapuivat kotiin. Kuulustella häntä ja kertoa sitten Amelialle, millainen herra hän oikeastaan oli. Hyvä tuuma, tosiaankin, Amelia antaisi kernaammin sydämensä pakahtua kuin sallisi ilmaista tuolle herralle hänen syntyperäänsä. Ehkäpä hän ei naisi edes opettajatartakaan, jos hän tietäisi, ettei hänellä ollut tarjottavana hänelle mitään nimeä. Amelia voisi tarttua kiinni tähän pieneen ajatukseen. Niin, voisi todellakin olla hyvä käydä Mark Jordania tervehtimässä.

Mutta tässä olikin jo Thorvald Thorvaldsonin kehno farmi. Ja Thorvaldsonin niittokone pihalla. Hän ei ollut siis vielä alottanut heinäntekoa. Ehkäpä joku tyttäristä sairasti hammassärkyä ja heinänteko viivästyi sen vuoksi. Tavallisesti ei Thorvaldson kuitenkaan sietänyt viivytyksiä. Hän ylpeili isännyydestänsä, mutta hän ei harkinnut kylliksi asioita ennakolta. Hänellä ei ollut oikeutta olla farmari, ei oikeutta omistaa hyvää maapalstaa — viljavaa laidunmaata.

Thorvald Thorvaldsonin tanakka vartalo ilmestyi talon kynnykselle. Hän pyyhkäisi viiksiään kädellään merkiksi siitä, että hän äsken oli syönyt. Sitten hän ojensi kätensä Calebille, joka tervehti häntä ystävällisesti. Thorvaldin liiveillä Caleb keksi kalanruodon sekä suomuksen. Hm.

Caleb astui Thorvaldin edellä taloon ja laski kätensä oven rivalle. Thorvaldin kasvoille levisi kiusaantunut ilme.

»Tule huoneeseen, niin saan puhua kanssasi, Thorvald», Caleb naureskeli. »Pitääkö minun odottaa koko päivä, että pyytäisit minua taloon.» Hän oli leikkisällä tuulella. Thorvaldin kasvot punastuivat, mutta hän ei sanonut mitään, kun Caleb avasi oven.

Keittiössä naiset istuivat yhä ruokapöydässä. Caleb vilkaisi pöytään, sitten hän astui välinpitämättömänä viereiseen huoneeseen, Thorvaldin seuratessa hänen kintereillään. Ei kumpainenkaan sanonut sanaakaan naisväelle.

Caleb oli nähnyt, mitä hän halusi. Thorvaldsonin perheellä oli kalaa päivälliseksi. Yhdestä ainoasta paikasta Thorvald oli voinut saada kalaa — tuosta pyhästä järvestä, jonka Bjarnassonit, hänen kunnioitetut ystävänsä, omistivat. He, jotka niin monasti olivat auttaneet Thorvaldia ja joilta hän aikoi jälleen pyytää apua, jos huhu oli oikeassa. Thorvaldilla ei ollut varaa ottaa palkattuja puimamiehiä eikä hän saisi viljaansa puiduksi, jollei Bjarnasson auttanut häntä. Bjarnassonilla oli oma puimakone ja omat puimamiehet, ja hän auttoi kernaasti naapuria. Hän oli hyvä mies, tuo nuori Erik, mutta ankara, jos kunnia oli kysymyksessä. Hän ei koskaan antaisi anteeksi järvessä kalastamista, varsinkaan jos syyllinen oli ystävä, johon hän oli luottanut. Seurauksena olisi varmaan, että kaikki avunanto ja lainansaanti jäisi sikseen...

Thorvald kävi istumaan syvään huoaten, ja Caleb istahti hänen lähelleen.

»Et ole vielä alottanut heinäntekoa», Caleb huomautti ohimennen.

»En. On ollut niin paljon työtä talossa», Thorvald murahteli.

»Aiot kai puida syyskuun alussa?»

Thorvald katsoi Calebiin silmissään epävarma ilme.

»Niin kai. Puimamiehet ovat jo luvassa.»

»Todellako? Keitä olet saanut? Luulin, ettei asia niin sanoakseni vielä ollut selvä», Caleb sanoi lempeästi.

Thorvald yskäisi.

»Sain järven tuolta puolen — sekarotuisia», hän sanoi viitaten kädellään.

Caleb hymyili. Thorvald oli huono valehtelemaan, vaikka hän valehtelikin niin usein, että olisi voinut luulla hänen olevan perillä siinä taidossa.

»Etkö tahtoisi neuvoa, mistä heitä voisi saada», Caleb sanoi. »En saa konetta ennenkuin syyskuun loppupuolella. Ja jos he kerta tulevat tänne, niin ehkäpä he ovat halukkaat tulemaan minunkin luokseni.»

Thorvald nosti toisen jalan toisen päälle.

»Niin», hän sanoi, »heillä on jo liiaksikin työtä.»

»Minä käyn tänään Bjarnassonissa. Pitkä matkahan sinne on, mutta ehkäpä saan heiltä puimamiehiä.» Calebin silmät vilkuivat Thorvaldiin. Islantilainen liikutteli hermostuneesti suurta ruumistaan.

»No niin, en tahtoisi, että puhuisit siitä Yellow Postissa, mutta Bjarnasson sanoi, että saan pestata hänen puimamiehensä», hän sanoi hitaasti.

»Pestata? Antoihan hän ne sinulle viime vuonna ilmaiseksi?»

Caleb oli kovin huvitettu nähdessään, miten laimeasti Thorvald kykeni puolustamaan asemaansa.

»Ja tuollaista juttua sinä yritit sitten syöttää minulle, Thorvald», hän nauroi mielissään. »Häpeä toki.»

»En halua, että muut saavat siitä vihiä, muuten he luulevat, etten minä jaksa maksaa. Kyllä minä voin maksaa — heinänteon jälkeen.»

Taaskin Caleb hymyili salaa. Hän tiesi liiankin hyvin, ettei Thorvald koskaan maksanut sellaista, mitä Bjarnasson ei vaatinut häneltä.

»Bjarnasson on ollut kovin ystävällinen sinulle, eikö totta? Mitenkä paljon oletkaan velkaa hänelle työkaluista? Eipä sitä taida olla kovinkaan vähän korot mukaanlaskettuina, Thorvald?»

Thorvaldin suuret jalat alkoivat liikkua. Hän ei vastannut. Hän kuunteli kiihkeästi, kun naiset keittiössä korjasivat ruokia pöydästä.

»Lähdetäänpä katsomaan perunamaitasi, Thorvald. Siitä on hyvä aika, kun viimeksi kävin täällä.»

Thorvald vastasi jotain, ja molemmat miehet läksivät ulos. Thorvald huomasi suureksi helpotuksekseen, että pöytä oli korjattu, ja toivoi, ettei Caleb ollut huomannut kalaa taloon tullessaan. Hän muuttui heti puheliaaksi ja ystävälliseksi.

He astuivat ulos ja kulkivat auringossa perunamaan läpi, joka täytti kokonaisen kahden acren suuruisen palstan. Perunat olivat Thorvaldsonin tärkein myöntituote ja ainoa viljalaji, joka onnistui hyvin hänen farmillaan. Hän ei osannut kasvattaa karjaa eikä hevosia ja viljakin oli huononpuoleista.

»Hyvä sato, Thorvald. Siitä lähtee sievoiset summat», Caleb sanoi miltei kuiskaten, ikäänkuin yksin puhuen. »Tällaiseen työhön naisetkin kykenevät. Toista se on, kun on suuri karja. Sinun pitäisi saada mies taloon. Mikä onni, ettei sinulla ole paljon elukoita, Thorvald. Ne vaativat hyvää huolenpitoa.»

Thorvald pysähtyi ja noukki lehtitäin perunataimesta.

»Ei niitä ole paljon», hän sanoi ylpeänä osoittaen terveitä taimia.

»Perunoita te voitte syödä, kun ei muuta ruokaa ole», Caleb sanoi. »Hyvä keksintö — hyvä keksintö. Mutta asiasta toiseen — kalastavatko Bjarnassonit jälleen?»

»Eivät, minun tietääkseni», kiiruhti Thorvald sanomaan.

»Eikö teillä ollut kalaa pöydässä? Mistäpä te olisitte sitä voineet saada muualta kuin Bjarnassonin järvestä; oletko varma siitä, ettet ole käynyt siellä kalassa?»

»Kalaako pöydässä? Ei — ei —»

»Älä huoli valehdella, Thorvald. Teillä oli kalaa päivälliseksi ja sinä varastit sen — varastit sen Bjarnassonin järvestä. Luultavasti yöllä. Tiedäthän, mitä Bjarnasson tekee, jos hän saa vihiä asiasta. Mutta en minä mene kantelemaan, Thorvald. Älä sellaista epäile — älä epäile. Kernaammin toivon, että saat viljasi puiduksi. Eihän kukaan muu sitä tiedä kuin minä, eikä kukaan muu saakaan sitä tietää, mutta pahoin sinä teit, Thorvald, kovin pahoin.»

Thorvaldin kasvot elivät. Hänen suuret kätensä hapuilivat taskuissa, hänen hartiansa olivat veltot. Calebin vasen käsi siveli hänen viiksiään.

»Asiasta, toiseen, Thorvald, mehän puhuimme kerran siitä, että sinun peltosi ulottuu aivan minun maihini saakka. Silloin et ollut halukas myömään sitä. Sinulla ei kuitenkaan ole siitä paljonkaan hyötyä. Mitä tuumit nyt sen myynnistä?»

Thorvaldin silmiin syttyi kiukustunut ilme. Caleb Gare oli saada hänet kiinni. »En! En pientä osaakaan!» hän sanoi töykeästi.

Caleb kohautti olkapäitään ja kääntyi lähteäkseen.

»Hyvä on, mutta älä syytä minua, jos Bjarnasson ei lähetä puimamiehiään tänne», hän sanoi.

Thorvaldson kiiruhti Calebin rinnalle, kun tämä meni rattaittensa luo. Mieluummin kuin että Bjarnasson kieltäisi apuaan...

»Milloin sinä haluat sen saada?» hän miltei huusi.

»Milloin hyvänsä — mitä pikemmin, sitä parempi. Minä maksan käteisellä, Thorvald, se on minun tapani. Ehkäpä rahat ovat juuri nyt hyvään tarpeeseen, vai mitä?»

He päättivät tavata toisensa Johannesonin luona, joka oli julkinen notaari, ja suorittaa asian seuraavana päivänä.

»Näkemiin, Thorvald», Caleb sanoi nousten rattaillensa. »Hyvä päivä meille kummallekin, vai mitä?»

Hän läksi ajamaan jättäen Thorvaldsonin kiroilemaan pihalle.

Päivä oli kirkas. Iltaan mennessä suuri osa heinästä saataisiin niitetyksi. Ellen ei jaksanut oikein suorittaa työtään, ja Amelia surkutteli häntä, sen Caleb oli huomannut päivällispöydässä. Parasta huomauttaa Amelialle, mikä hänen rauhaansa sopi. Caleb tuumi juuri mielessään, mikähän tapaus antaisi hänelle aihetta pelata viimeinen valttinsa, niinkuin hän kernaasti sitä nimitti. Hän ei koskaan pelännyt, että siitä aiheutuisi mitään muutosta farmilla, paitsi että perhe tulisi vain lujemmin siihen kytketyksi. Hän oli aivan varmasti vakuutettu siitä, että jos lapset saisivat kuulla Amelian häpeästä, he eivät koskaan poistuisi kotoa, eikä hän hetkeäkään epäröisi ilmaisemasta totuutta Mark Jordanille, jos hänet pakotettaisiin siihen. Mutta epävarmuus tuotti hänelle jonkunmoista tyydytystä, varsinkin kun hän näki, millainen vaikutus sillä oli Ameliaan. Hän aikoi säästää paljastuksen sopivaan hetkeen.

III.

Kun Judith palasi ensimmäisen päivän iltana kotiin pellolta, olivat hänen vaatteensa hiessä. Hän ei jäänyt keittiöön peseytymään niinkuin toiset, vaan kantoi vadillisen kylmää vettä Lindin huoneeseen, jossa hän sai olla yksin. Sitten hän riisuutui ja pesi koko ruumiinsa, väristen kylmästä. Nopeasti hän pukeutui puhtaisiin vaatteisiin kiireestä kantapäähän ja pisti povelleen pienen pussin lavendeliä, jota hän oli kasvattanut edellisenä kesänä. Vaatteittensa päälle hän veti karheat työhousunsa, joita hän käytti joka päivä, jotta muut eivät huomaisi hänen vaihtaneen pukua. Sitten hän kuuli Amelian kutsuvan illalliselle.

Aterian jälkeen, jota perhe söi ääneti uupumuksen vallassa, Judith kiiruhti ulos ja otti Princen aitauksesta. Hän toivoi, että karja olisi lähellä, jotta hän ennättäisi hiukan kauemmin olla Svenin kanssa. Hän ei tuntenut mitään hellyyttä Sveniä kohtaan, mutta voittamatonta halua saada kokea jotain, mikä erosi kokonaan hänen tavallisesta elämästään.

Sven ei ollut lähteen luona Judithin saapuessa sinne. Hän sitoi hevosen puuhun, aukion läheisyyteen, mistä hän saattoi nähdä karjan pajukosta. Sitten hän heittäytyi sammalille koivujen alle, hyväillen käsivarsillaan solakkoja puunrunkoja ja painaen ruumiinsa maata vasten. Häh oli riisunut yltään paksut työhousunsa, ja maan viileys tuntui hänen ohuiden vaatteittensa läpi. Laskevan auringon valo näytti soljuvan kuin kulta pitkin koivujen valkeaa runkoa. Ei muuta liikettä kuin veden hiljaista tippumista lähteestä ja jonkun linnun pyrähtelyä lammen ruskean pinnan yläpuolella. Ei muuta ääntä kuin sammakkojen kurnutusta kaukana suolla ja rastaan viserrystä. Täällä vallitsi sanoin kuvaamaton kirkkaus, sellainen kirkkaus, johon sielu pyrkii; Judith pidätti hurmaantuneena hengitystään.

Sven lähestyi lammikon toiselta puolelta, ja Judith näki hänet hetken aikaa seisomassa auringonvalossa, koivujen varjojen langetessa pitkinä juovina hänen ylitseen. Hän oli kuin nuori jumala, joka astui esiin avaruudesta. Judith ei liikahtanut, ja Sven lähestyi katsellen häntä.

»Miksikä et sano mitään, Judie?» Sven kysyi vihdoin ihmetellen. »En koskaan tiedä, mitä sinä oikeastaan ajattelet.»

Judith punastui pahoillaan. Hän hyppäsi pystyyn.

»Voi — sinua», hän sanoi kiivaasti. »Miksikä minun pitäisi aina _sanoa_ jotain? Eikö se riitä, että minä olen täällä?»

Sven katsoi häneen loukkaantuneena.

»No niin. Jos ajattelet siten —» Hän kääntyi mennäkseen.

»Tule tänne», Judith mutisi katsoen poispäin.

Sven tuli lähemmäksi ja pysähtyi aivan hänen eteensä.

»Mitä?»

»Minä luulin, että sinä ymmärtäisit —» Judithin rinta kohosi kiihkeästi. Hän kääntyi ja kietoi käsivartensa kiihkeästi Svenin ympärille. »Et sinä saa lähteä pois — sinun pitää tulla minun kaltaisekseni. Minussa on jotain, josta sinulla ei ole aavistustakaan. Ei kukaan sitä aavista — täällä näin. Lähdetään yhdessä jonnekin — kauaksi pois, sinä ja minä. Me lähdemme — lähdemme — meistä tulee hienoja ihmisiä, sellaisia, joista sinä olet lukenut. Minä tiedän, että minä voin tulla oikein hienoksi, ja sinun pitää myöskin, sillä sinä seisot minua korkeammalla. Me tulemme toisenlaisiksi kuin nämä ihmiset täällä, Sven, tai kuin ne, joiden parissa sinä työskentelit kaupungissa. Me lähdemme pois, valtameren toiselle puolelle. Eikö niin, Sven?»

Sven taputti häntä olkapäälle tyynnyttääkseen häntä. Hän koetti ymmärtää Judithia. Hän tahtoi olla ystävällinen, mutta miehen on mahdoton valehdella.

»Me lähdemme matkoille, Judie, kun ensin olen tehnyt ankarasti työtä pari vuotta. Mutta mahdotonta meidän on aivan heti lähteä, ennenkuin olemme saaneet jotain kokoon.»

He istuivat veden partaalla, ja Judithin mieli tyyntyi jälleen. Lehmä ammui huomauttaen siten heille, että aurinko oli jo laskenut. Tyttö veti nopeasti työhousunsa ja likaisen puseronsa puhtaan pukunsa päälle. Sven hymyili hiukan alakuloisesti katsellessaan häntä.

Judith irrotti Princen puusta ja hyppäsi satulaan. Tällä kertaa hän katsoi taakseen ja vilkutti Svenille, kunnes hän ei voinut enää nähdä häntä. Hän ajoi karjan nopeasti kotiin voittaakseen takaisin kadotetun ajan. Hän oli huolettoman onnellinen ensi kertaa pitkästä aikaa.

Ellen ja Charlie odottivat lypsytarhassa.

»Missä sinä olit näin kauan?» Ellen kysyi. »Isä sättii äitiä keittiössä, ja sinä olet siihen kokonaan syypää. Pitäisi sinun toki ajatella joskus hiukan muitakin kuin vain itseäsi.»

»Ole vaiti!» Judith huudahti. »Jos sinä ajattelisit hiukan, niin sinun kävisi paljon paremmin.»

Hän kiiruhti taloon, mutta Caleb oli jo poistunut keittiöstä Judithin astuessa sinne. Hän näki hänen kulkevan pellon poikki heiluttaen lyhtyään maata pitkin. Amelia laittoi separaattoria kuntoon. Hänen kasvoillansa näkyi vielä hänelle tarkoitetun nuhdesaarnan jälkiä.

»Jude», hän sanoi, »tästä lähin Charlie hakee karjan kotiin. Sinun ei olisi tarvinnut kuluttaa siihen kokonaista tuntia.»

NELJÄSTOISTA LUKU.

I.

Ilmassa tapahtui äkillinen muutos ja heinänteko oli keskeytettävä. Ilma oli raakaa ja kylmää kuin varhain keväällä; tytöt auttoivat kotisalla Ameliaa vihannesten säilyyn panossa ja metsämansikoiden ja vihreiden karviaismarjojen keitossa, joita hän tuntikausia oli poiminut niityiltä ja metsästä. Sitten seurasi tuulinen päivä, jolloin suuria, valkeita pilviä liiteli sinisellä taivaalla.

Sinä päivänä Klovaczin perhe palasi kotiin katetuissa vankkureissaan, joissa he kuukausia aikaisemmin olivat matkustaneet etelänpuolessa olevaan kaupunkiin. Caleb ei ollut sinä päivänä kotona, ja säälistä Amelia kiiruhti tielle toivottamaan heitä tervetulleiksi kotiin.

Anton Klovacz oli laihtunut niin suuresti, että häntä tuskin saattoi tuntea. Mutta hänen kasvonsa säteilivät kiitollisuutta, kun Amelia pyysi häntä lapsineen taloon hetkeksi lepäämään. He olivat ajaneet koko päivän Nykerkistä, ja olivat tomuiset ja väsyneet. Molemmat vanhimmat pojat olivat jo lähes kaksikymmenvuotiaita, voimakkaita ja kauniita. Anton olisi jättänyt heidät kotiin hoitamaan farmia, mutta hän oli pelännyt, ettei hän koskaan palaisi takaisin. Sen lisäksi hänellä oli kaksi toisellakymmenellä olevaa tyttöä, tummasilmäistä ja valkohampaista. Kolme nuorinta lasta olivat poikia, tummaverisiä ja vallattomia; heidän vaatteensa olivat repaleiset ja jalat paljaat.

Amelia antoi heille kuumaa vettä ja saippuaa käsien pesua varten ja toi ruokaa pöytään. Anton istui vieressä katsellen ääneti Amelian hommia, kyynelten vähän väliä noustessa silmiin. Hän pujotti laihat sormensa ristiin, niinkuin nainen olisi tehnyt. Amelia hääri keittiössä jutellen ja nauraen lasten kanssa, voimakkaan ja vapaan lämmön virratessa hänen sydämeensä. Näyttipä siltä kuin hän tällä vähäisellä ystävyydentyöllä olisi tahtonut korvata kaikki menneiden vuosien epäystävällisyydet. Hänen oli aivan mahdoton katsella Antonia. Antonin suuret, tummat silmät, jotka olivat painuneet syvälle kuoppiinsa, muistuttivat jotain hänen omassa sielussaan, jota hän oli pitänyt tarkoin salassa...

Vihdoin he istuivat kaikki pöydän ympärillä ja Amelia kaatoi nuorimpien lasten kuppeihin maitoa. Hän kysyi Antonilta, aikoiko hän nyt jäädä kotiin.

»Kunnes Jumala sanoo: 'Nyt riittää, Anton!'» hän sanoi hymyillen käheällä äänellä. »Koetan saada aikaan niitä parannuksia, joita valtio vaatii. Sitten farmi on minun omani. Ja lapsillani on koti. Sitten kuin —» hän osoitti kädellään ulos ja ylöspäin, aivankuin tuuli olisi lennättänyt kellastuneita lehtiä.

Kun lapset nousivat vaunuihin, jättäytyi Anton heistä jäljelle ja kiitti Ameliaa hänen vieraanvaraisuudestaan, tarttuen hänen molempiin käsiinsä.

»Tätä en unohda, mrs. Gare», hän sanoi. »Minulla on enää vain lyhyt aika elettävänä, niin tuo suuri tohtori sanoi. Mutta minä koetan parantaa farmiani, ja sitten se on heidän omansa. Tuhannet kiitokset.»

Ja Klovaczin perhe jatkoi matkaansa katetuissa vankkureissaan, valkoisen kankaan liehuessa tuulessa. Suuret keskikesän pilvet liikkuivat heidän yläpuolellaan kuin majesteetillinen laivasto lumivalkoisin purjein.

II.

Varhemmin tänä samana päivänä Caleb ajoi Mark Jordania tapaamaan. Vähän väliä hän siveli vasemmalla kädellään viiksiään ikäänkuin pyyhkiäkseen pois hymyn, jonka tämä hänen ajomatkansa nostatti hänen huulilleen. Ajaessaan heinäpeltojen ohitse hän mittasi silmillään heinän korkeutta ja huomasi, että parin päivän keskeytys oli ehkä ollut vain eduksi. Martin ja tytöt saisivat huomenna taas lähteä työhön — toimettomuus synnytti vain vallattomuutta.

Mark oli naulaamassa vajan seinään uusia lautoja, kun Caleb ajoi Klovaczin farmin pihalle. Hän astui alas matalilta tikapuilta, jotka oli nostettu vajan seinää vasten, ja tuli Calebia vastaan niin pian kuin hän huomasi hänet. Hän ihmetteli, mitähän asiaa vanhalla miehellä saattoi olla.

»Huomenta, naapuri», Caleb tervehti häntä ystävällisesti, laskeutuessaan alas rattailtaan. »Minä olen Caleb Gare, koulutalon lähettyviltä. Arvelin, että ehkäpä teistä tuntuu täällä hiukan yksinäiseltä.»

Mark puristi hänen kättään. »Yksinäiseltähän elämä täällä tuntuu», hän sanoi. »Täytyi ruveta tällaiseen urakkaan», — hän osoitti vajaa — »jotta saisi ajan kulumaan. Anton Klovacz palaa pian kotiin eikä hänestä ole enää työntekijäksi, sen mukaan kuin olen kuullut. Koetan juuri saada talon jonkinmoiseen kuntoon.»

»Kai hänen on ruvettava heinäntekoon niin pian kuin hän palaa kotiin?» tuumi Caleb. Hän katseli Markin leveitä hartioita ja hienoja, kapeita sääriä ja vilkaisi salaa hänen hienopiirteisiin kasvoihinsa. Amelia ei saa nähdä häntä, tuumi hän uudelleen.

»Kai siihen kaikkein ensiksi on ryhdyttävä. Tulkaa istumaan, mr. Gare —» Mark kääntyi maitohuoneen edustalla olevan penkin luo. Caleb seurasi häntä pää kumarassa, ikäänkuin hänellä olisi ollut paino niskassaan, ja laahaten jalkojaan. Molemmat miehet kävivät penkille istumaan.

»Mitenkä hän voi saada työt tehdyksi kahden pojan avulla?» Caleb kysyi.

»Minä jään tänne auttamaan häntä», Mark sanoi. Hän tarkkasi vanhaa miestä, vaikka hänen silmänsä kulkivatkin kauaksi pelloille.

»Niin, niin, sehän on luonnollista», sanoi Caleb ikäänkuin hän itse olisi tehnyt sen huomion. »Mutta mikä on tuonut teidät tänne, näiden pakanoiden pariin? Nuori mies, sellainen kuin te —»

Mark nauroi. »Lääkärin määräys. Olin hiukan hermostunut, liikarasittunut — ei mitään vaarallista, mutta lääkäri arveli parhaaksi tarttua siihen heti kiinni. Sattumalta hän kuuli Klovaczista, jonka oli määrä tulla kaupunkiin tutkittavaksi, ja niinpä lääkäri, jonka tunnen varsin hyvin, arveli, että minun sopisi olla täällä sen aikaa kuin Klovacz on poissa. Siten nämä kaksi potilasta vaihtoivat paikkaa. Pelkään vain, että Klovacz parka joutui vaihdossa tappiolle, mitä terveyteen tulee. Tohtori kirjoitti minulle, ettei hänestä ole paljonkaan toivoa.»

Caleb päästi säälivän äänen. Hän silitteli viiksiään ja kysyi sitten suoraan: »Mihin te aiotte ryhtyä lähdettyänne täältä? Ettekö haluaisi tulla minun luokseni työhön?»

»En — luultavasti olen saanut kyllikseni maanviljelyksestä, kun Klovacz palaa takaisin. Aion lähteä muille maille ennen kylmän tuloa.»

»Teidän omaisenne toivovat teitä kai kotiin?»

»Omaiseni?» Mark hymyili. »Kaikki omaiseni ovat kuolleet, mr. Gare. Voin tulla ja mennä oman mieleni mukaan.»

»No niin, — ehkä se on onnellisintakin. Perheestä on vain paljon huolta — paljon huolta. Teidän vanhempanne olivat farmareita, eikö niin?»

»Ei — sen verran kuin tiedän isästäni oli hän lukenut mies.»

»Vai lukenut mies? Siis gentlemanni — niin, niin», Caleb sanoi huvitettuna tilanteen koomillisuudesta. »Me farmarit emme ole niin hienoja, mutta me tiedämme, että sivistys on valtaa. Ei mikään ole sen arvoista — ei mikään! Teidän isänne oli kai teidän ensimmäinen opettajanne? Opetti teille aakkoset, vai kuinka?»

»Ei. En muista häntä lainkaan. Hän kuoli vähän ennen syntymistäni.»

Caleb otti piipun taskustaan ja täytti sen.

»Mitä te sanotte! Ja te jäitte yksin äitinne kanssa? Olipa se ikävää — kovin ikävää!»

Mark vilkaisi Calebiin ja tuumi, miten omituinen mies hän oli. Suuri originaali. Tuossa hän nyt istui ja säälitteli vennon vieraan ihmisen kohtaloa. Hän hymyili.

»Äitini kuoli myös pian sen jälkeen. Hän oli hyvin köyhä, ja muutamat lähetysseuran papit ottivat minut huostaansa», hän selitti vanhan miehen mieliksi.

»Hyvä — hyvä. Mutta täytyyhän teillä olla omaisia jossakin?» Caleb näytti epäilevältä. Itsekseen hän riemuitsi omasta sukkeluudestaan. Miten Mark paljastikaan itsensä hänelle! Olipa siinä jotain kerrottavaa Amelialle!

»Mahdollisesti Englannissa. Vanhempani tulivat sieltä, ja tietääkseni isäni oli hyvin vanhan suvun viimeinen jäsen. Aikomukseni on kerran käydä ottamassa selkoa suvustani, ehkäpä löydän silloin joitakin sukulaisia. Mutta minä en kaipaa heitä, mr. Gare.» Mark nauroi nähdessään Calebin pudistavan päätään myötätuntoisesti. »Vaikea minun on löytää keitään äitini omaisia, sillä en tunne hänen tyttönimeään. Papit ovat unohtaneet sen, varmaankin tarkoituksella, sillä he toivoivat, pitämällä minua erossa kaikista mahdollisista sukulaisista, voivansa kasvattaa minusta pappia.»

Caleb siveli vasemmalla kädellään viiksiään. Hänen oli vaikea olla hymyilemättä Markin avomielisyydelle. Hän saattoi kertoa kaikki Amelialle. Hän suorastaan väänteli itseään mielihyvästä.

»Pikku opettajattaremme on kovin sievä tyttö vai mitä?» hän huomautti vilkaisten sivulta Markiin.

Mark nosti toisen jalan toisen päälle ja laski käsivartensa ristiin. Hänen täytyi koettaa johdattaa vanhan miehen ajatukset toisaalle. »Aivan niin, hän on hyvin hauska nuori nainen», Mark huomautti katsoen peltojen yli. »Miten kauan sitten koulutalo rakennettiin, mr. Gare?»

»Malttakaahan... siitä on varmaankin jo parikymmentä vuotta. Vankka rakennus — aivan ikuinen. Nuoruudessani minä sen rakensin, poikaseni — nuoruudessani. Kaikki lapseni ovat opiskelleet siellä... ehkäpä heidän olisi pitänyt saada hiukan enemmänkin oppia, mutta minä olen köyhä mies, Jordan, köyhä mies, enkä voi antaa heille enempää kuin mitä varani sallivat. Suon heille kaikkea hyvää — annan heille mitä ikänä he tarvitsevat. Tahdon pitää heidät luonani, nähkääs. Ei siitä ole mitään hyvää, jos he lähtevät kaupunkiin ja saavat siellä turhia ajatuksia. Yksinkertainen elämä on parasta. Parasta sekä sielulle että ruumiille. Sen minä aina sanon.»

»Tietysti voi tuosta muusta saada liikaakin», Mark myönsi. »Mutta eipä siitä olisi vahinkoakaan, jos he joksikin aikaa pääsisivät maailmalle. He voisivat oppia muutakin kuin maata viljelemään, jos heillä vain olisi tilaisuutta siihen.»