Part 15

Calebin kasvot näyttivät sulkeutuvan kuin kaksoisovet. »Ei — ei. Eivät minun lapseni. He ovat liiaksi kiinni maassa», hän sanoi. »Garet ovat aina olleet farmareita. Ei kukaan heistä ole muulla alalla saanut mitään hyvää aikaan. Ei — he eivät luovu maasta — sitä he eivät tee.»

Mark vilkaisi häneen uteliaana. Vanhan miehen ääni kuulosti pehmeältä, kiihkeältä, ikäänkuin hän olisi toistanut loihtusanoja.

»Nuo elukat näyttävät murtavan tuon aidan tuolla», sanoi Mark nousten pystyyn ja varjostaen kädellä silmiään katsoessaan itään päin. »Ne yrittävät tunkeutua apilaspeltoon. Minun täytynee lähteä sinne estämään niitä, mr. Gare.»

Calebin teki mieli nauttia pohjaa myöten käynnistänsä. Hän kohotti kätensä.

»Malttakaahan vielä hiukan. Tapasitteko te koskaan kaupungissa erästä hevoskauppiasta nimeltä Bart Nugent? Me olimme ennen varsin hyviä ystäviä.» Hän kohotti kulmakarvojaan ja pisti kädet selkänsä taakse.

»Bart Nugent? Aivan oikein, olen vuokrannut häneltä joskus ratsuhevosia. Hän asui lähellä lähetysasemaa, kun olin vielä lapsi, ja hän salli minun ratsastaa hevosillaan. Hän on taitava ratsastaja», Mark hymyili hyvillään. »Mutta hän ei ole ollut oikein terve viime aikoina.»

»Ei», sanoi Caleb. »Hän on kuollut.»

Mark hätkähti. Bart Nugent oli ennen vanhaan ollut hänen hyvä ystävänsä. Sen suurempaa hevosystävää hän ei ollut koskaan tavannut.

Caleb nousi rattaillensa. »Käykää toistekin», Mark huusi hänelle vilkuttaen kättään.

»Kernaasti», Caleb vakuutti hymyillen ilkeästi itsekseen.

»Lystikäs vanha jöröpää», Mark mutisi astuessaan pellolle. »Kummallista, että hän tunsi Bart Nugentin. Mutta kyllä hänestä näkyy, että hän on itsevaltias.»

III.

Kotimatkalla Caleb näki kömpelöiden, valkealla pellavakankaalla katettujen vankkurien lähestyvän. Klovaczit olivat tulossa, hän tuumi itsekseen. Voisi olla hyvä pysähtyä juttelemaan Antonin kanssa — ehkäpä hän saisi häneltä kuulla, miten pitkäksi aikaa Mark Jordanin oli määrä jäädä taloon.

Kaksi hevosta koreissa valjaissaan veti katettuja vankkureita. Punaiset tupsut hevosten korvissa liehuivat tuulessa kuin sirkushevosten koristeet. Anton Klovacz istui korkealla kuskipukilla suorana kuin ruoko, pidellen ohjaksia. Pojat olivat ajaneet aikaisemmin, mutta viimeisellä kotitaipaleella Anton tahtoi itse ajaa. Ehkäpä hän ajoi nyt viimeistä kertaa...

Caleb väisti hevosensa syrjään Klovaczien lähestyessä. »Halloo — halloo!» hän huusi nähdessään Antonin. »Joko te nyt tulette takaisin? Mitä kuuluu — mitä kuuluu, Anton?»

Anton kumartui eteenpäin kuskipukiltaan ja hymyili omituista hymyään Calebille. »Hyvää vain», hän vastasi. »Ja miten teillä eletään, naapuri?»

»Kaikki hyvin — aivan kuin teidän lähtiessännekin», Caleb vastasi. »Tulen juuri teiltä — juttelin apulaisenne kanssa. Miellyttävä poika, Anton. Varmaankin pidätte hänet edelleenkin?»

»Jos hän vain suostuu. Hän kirjoitti minulle jäävänsä talven tuloon saakka. Kuulin, että te olette saanut hyvän sadon, mr. Gare. Mutta ainahan teillä on hyvä sato. Teillä on hyvä vaimo rinnallanne. Saan kiittää teitäkin siitä suuresta ystävällisyydestä, jota hän osoitti minulle ja näille lapsille, mr. Gare. Kävimme juuri teillä, kovin ystävällinen hän oli, kiitoksia vain paljon. Erinomainen nainen, tuo teidän vaimonne, ystäväni.»

Calebin silmät alkoivat sirittää. »Vai niin, vai kävitte te talossa? Sepä hyvä, sepä hyvä. Kai lapset saivat jotain suuhunsa, ja te myöskin, Anton? Ehkäpä teille annettiin evästä kotiinkin?»

»Hyvä ateria, siinä oli jo kylliksi. Emme me sen enempää halunneet», Anton sanoi. Sitten hän nosti kätensä tomuisen, leveälierisen hattunsa reunaan ja toivotti Calebille hyvää kotimatkaa unkarilaisten tapaan.

Ja Caleb, erottuaan hänestä, ajatteli tyytyväisenä sattumaa, joka oli saattanut Antonin hänen tielleen. Nyt Amelia saisi ihmetellä. Hän poikkesi pohjoiseen päin vievälle tielle, joka kuljettuaan pitkät matkat metsän halki yhtyi lännenpuoleiseen tiehen, jotta hän saattoi palata kotiin lännestä päin, ikäänkuin hän olisi käynyt Thorvaldsonissa. Siinä tapauksessa hänen olisi ollut mahdoton tavata Anton Klovaczia katetuissa vankkureissaan. Tällaiset pienet kujeet antoivat vaihtelua elämälle samalla kuin ne saattoivat olla erinomaiseen tarpeeseen.

Caleb ajoi hitaasti läntistä tietä myöten kotiin, jotta Amelia näkisi hänen saapuvan tältä ilmansuunnalta. Niinkuin hän oli toivonutkin, oli Amelia puutarhassa tomaatintaimiensa luona hänen ajaessaan pihalle.

»Thorvaldson on erittäin tyytyväinen tuon maapalstan myyntiin», Caleb sanoi Amelialle, kun tämä tuli puutarhasta häntä vastaanottamaan. »Rahat tulivat hyvään tarpeeseen — hyvään tarpeeseen.»

»Niin kai», Amelia sanoi, ja Caleb huomasi, että hän huokasi helpotuksesta. Hän luuli kai, ettei Caleb ollut perillä Klovaczien käynnistä. No niin, hän soi Amelialle hiukan aikaa totuuden kertomiseen.

»Huomenna on ryhdyttävä taas niittämään», Caleb jatkoi puhetta, kun he astuivat yhdessä huoneeseen. »Saiko Martin ruuveja vanhaa konetta varten?»

»Sai — hän kävi Yellow Postissa hakemassa», Amelia sanoi.

»Missä ovat tytöt ja Charlie?»

»He läksivät marjaan.»

»Oletko ollut yksin kaiken päivää?»

Amelia kumartui maahan ja veti pöydän alta esille pari pannua, jotka hän kolistaen laski astianpesupöydälle. Caleb huomasi, että hänen kasvonsa punoittivat, kun hän oikaisi vartaloaan. »Niin — olen ollut työssä kaiken päivää», hän sanoi. »Tomaatit alkavat jo kypsyä.»

Caleb nauroi partaansa. Amelia aikoi siis suoriutua jutusta valheella? Hyvä, sitä mielenkiintoisemmaksi tämä kahakka tulisi.

»Ihmisillä alkaa olla niin paljon työtä, etteivät ennätä enää käydä toistensakaan luona», Caleb jatkoi puhettaan etsien jotain työkalukaapistaan, joka oli keittiön seinällä.

»Varmaan», sanoi Amelia. Mistä Caleb olisi voinut kuulla, että Klovaczit olivat pistäytyneet heillä? Jos hän kertoisi sen, niin siitä koituisi vain uutta harmia.

»Taidan pistäytyä Klovacziin illallisen jälkeen. Kuulin Yellow Postissa, että he palaavat pian kotiin. Ehkäpä he ovat jo tulleetkin.»

Amelia puri alahuultaan. Ei suinkaan Caleb sinne lähtisi ajettuaan niin pitkän matkan jo tänään. Ainakin hän toivoi sitä...

Caleb läksi talliin, ja Amelia hengitti helpotuksesta. Sitten hän kuuli ääniä pihalta ja näki, että tytöt ja Charlie olivat palanneet metsästä. Opettajatar oli heidän kanssaan. Heillä oli useita kymmeniä litroja marjoja. Olisi pitänyt pyytää Martinia ostamaan sokeria Yellow Postista. Oli niin hirveän paljon asioita muistettavana. Jumalan kiitos.

Tytöt tulivat huoneeseen kantaen kahta suurta korillista mustikoita. Heidän kätensä ja kasvonsa olivat mustikassa ja he nauroivat ja kiistelivät keskenään, kuka oli poiminut enimmät marjat.

»Varmaankin opettajatar», sanoi Amelia innokkaasti ottaen osaa keskusteluun. »Hänen kasvonsa ovat eniten mustikassa.»

»Pelkään pahoin, että söin enemmän kuin poimin», Lind nauroi. »Mutta onhan meillä sittenkin aika paljon.»

He kuulivat Calebin huutavan Charlie'a aivan oven ulkopuolella, ja heidän ilonsa laimeni. Lind kantoi vettä huoneeseensa, ja Ellen ja Judith alkoivat peseytyä pesupöydän ääressä. Myöhemmin Judith tuli Lindin luo ullakolle, istahti hänen vuoteelleen ja katseli, kun opettajatar pesi kasvojaan ja kaulaansa ja pehmeitä käsivarsiaan tuoksuvalla saippualla. Lind kääntyi ja huomasi omituisen ilmeen tytön silmissä. Judith punastui ja nojautui pieluksiin.

»Vesi herahtaa suuhuni, kun näen teidän peseytyvän», sanoi Judith. »Se on niin — oi, en osaa sanoa, mitä se on — aivankuin joku sivelisi hipiääni.»

»Miksikä sinä et käytä tätä saippuaa, Judith? Minulla on sitä yllinkyllin. Olenhan monasti sanonut, että saat käyttää kaikkia tavaroitani. Ensi kerralla, kun menet tapaamaan Sveniä —» Lind alkoi puhua kuiskaten ja hymyili veitikkamaisesti Judelle — »anna minun laittaa sinut kuntoon. Hyvänhajuista ihojauhetta ja pari pisaraa hajuvettä hiuksiisi. Sven menehtyy ihastuksesta, Judie! Juuri niin, menehtyy!»

Judith naurahti ja painoi kätensä pyöreitä rintojaan vasten.

»Ei siihen tarvita hajuvettä», Judith mutisi.

Lind katsoi tyttöön, joka loikoi pitkin pituuttaan vuoteella. Kuinka kaunis, kiihottava vartalo hänellä olikaan! Kuin naaras, joka juuri on keksinyt oman kauneutensa.

»Antakaa minun kammata hiuksianne, Lind!» Judith pyysi.

Opettajatar kävi istumaan lattialle vuoteen viereen, ja Judith irrotti pitkät pronssinväriset suortuvat, jotka valuivat alas hartioille. Judith nautti, kun hän saattoi upottaa sormensa tuohon tukkaan ja kiertää sen kiiltäväksi nutturaksi Lindin valkoiseen niskaan. Lind kertoi hänelle kaikenlaista suuresta maailmasta, niinkuin usein muulloinkin kun he olivat kahden. Mutta nyt kuului Ellenin ääni alakerrasta, tavallinen kimakka vastaus. Judith kiinnitti Lindin hiukset yhdellä ainoalla neulalla ja läksi pois. Mutta Lindistä tuntui, että tytön askeleet olivat hiukan kevyemmät kuin tavallisesti.

IV.

Sinä iltana, ennenkuin Amelia huomasi hänen aikeensa, oli Caleb valjastanut tamman rattaitten eteen ja läksi itäänpäin ajamaan Klovaczin farmia kohti. Amelia katseli lammaslaitumen poikki ja näki hänen poistuvan. Caleb saisi nyt kuulla, että Amelia oli salannut häneltä totuuden. Ehkäpä Klovaczit eivät kuitenkaan kertoisi olleensa täällä. Mutta luultavaa se ei ollut. Tietysti he kertoisivat. Ja Caleb ärjyisi ja moittisi häntä taaskin, luultavasti häpäisisi häntä koko perheen kuullen, niinkuin hän ennenkin oli tehnyt lukemattomat kerrat. Amelia seisoi hyvän aikaa vavisten pelosta ajatellessaan hänen takaisintuloaan — tuijotti hänen jälkeensä ja toivoi, että hän ehkä sittenkin muuttaisi mielensä ja kääntyisi takaisin. Mutta rattaat pienenivät pienenemistään sinertävällä tiellä ja lopulta katosivat kokonaan metsän taakse.

Kun Caleb saapui siihen kohtaan, missä itäinen tie kääntyi pohjoiseen päin, läksi hän ajamaan Skuli Ericksonin farmia kohti.

Amelia pesi päivällisastiat, mutta ei sallinut Lindin pyyhkiä niitä. Lindin mielestä Amelian kasvot näyttivät tavallista väsyneemmiltä tänä iltana, ja siksi hän kernaasti olisi auttanut häntä.

Ellen, Martin ja Charlie lypsivät lehmät, Judith syötti porsaat ja vasikat, jotka eivät enää saaneet emänmaitoa. Kun maito oli separoitu, kantoi Ellen kerma-astiat kellariin. Sitten hän yhdessä Amelian ja Judithin kanssa puhdisti mustikoita, kunnes lyhdyn valo alkoi himmetä ja noen ja eltaantuneen öljyn haju tunkeutui sieraimiin.

»Minä täytän lampun», sanoi Judith ja nousi mennäksensä.

»Ei tänään enää, lapsi», sanoi Amelia karistellen lehdet ja mustikanvarret esiliinastaan. »Jo riittää tältä päivältä. Minä pesen öljysäiliön ja puhdistan lampunsydämen huomenna.»

Ellen ja Judith läksivät nukkumaan; Martin ja Charlie olivat jo levolla. Lind, joka oli väsynyt oltuaan kaiken päivää metsässä, oli myös mennyt ullakolle. Hän kuunteli Judithin askelten ääntä portaissa. Ne olivat jälleen raskaat kuin miehen.

Keittiössä alhaalla Amelia otti lyhdyn seinältä. Vietyään arkihuoneen lampun keittiöön hän täytti lyhdyn öljyllä, leikkasi sydämen ja kiillotti öljysäiliötä villarievulla. Sitten hän sytytti lyhdyn nähdäkseen, miten se paloi. Kun Caleb palaisi kotiin, niin hän huomaisi varmaan, jollei lyhty olisi kunnossa, siinä tapauksessa että hän tarvitsisi sitä.

Amelia vei arkihuoneen lampun paikoilleen, siinä oli korkea valkea lasijalka ja punainen öljysäiliö, missä sydän uiskenteli kuin punainen, paisunut kieli. Amelia katseli punaista säiliötä ikäänkuin siinä olisi ollut jotain erikoista. Se oli puolillaan öljyä. Mutta punaisen lasin sisällä öljy näytti ikäänkuin ohuelta hopealta.

Ulko-ovi avautui hitaasti. Amelia tunsi Calebin askeleet, mutta ei kääntynyt. Hän kuuli hänen ottavan hatun päästään ja takin yltään ja ripustavan ne naulaan, sitten hän kiersi lyhdynsydämen alemmaksi ja astui lattian poikki kuin suuri kilpikonna laahaten kovakuorista ruumistaan perässään.

»Joko kaikki nukkuvat?» Caleb kysyi huolettomasti avatessaan kengännauhojaan.

»Jo — he olivat kovin väsyneet», Amelia sanoi iloisesti »Miksikä sinä et ole levolla? Sinä olet varmaankin vielä väsyneempi niin ankaran päivän jälkeen Ha, haa! Varmaankin olet vieläkin väsyneempi, Amelia?»

Amelia ei vastannut Hän odotti, mitä seuraisi.

»Mutta sinä olet erinomainen nainen, Amelia. Niin ainakin Anton Klovacz väittää. Ja hän sen kai tietää», Caleb sanoi ystävällisesti silitellen viiksiään ja nojautuen tuolin selkänojaa vasten.

»Mitäpä minä olisin voinut muuta tehdä, kuin pyytää heitä taloon?» Amelia sanoi äkkiä. Hän hämmästyi omaa rohkeuttansa.

Caleb käänsi hitaasti päätään, liikuttamatta vartaloaan. Hän nojasi päänsä taaksepäin ja katseli Ameliaa puoleksi suljettujen silmäluomien alta. Sitten levisi irvistys hänen kasvoilleen kuin naamio. Tuo katse kauhistutti Ameliaa. Hän tiesi, että se todisti jonkunmoista mielenhäiriötä Calebissa. Että hän oli aivan hurjana halusta saada hänet hinnalla millä hyvänsä valtaansa. Amelian kädet liikkuivat edestakaisin hänen sylissään. Sitten hän tarttui ruudullisen pöytäliinan kulmaan ja alkoi kääriä sitä kokoon.

»Kas vain — valehtelitko sinä? Mitä muuta sinä olet tehnyt, sanohan, voitko sanoa minulle? Anton Klovaczin — tuon pakanan — sinä päästit talooni! Hän väitti, että sinä olet erinomainen nainen, ha, haa? Ja täydellä syyllä ehkä, vai mitä? Hän ja hänen kakaransa — samanlaisia kuin sinäkin! Mark Jordan ja Anton Klovacz — pyh!»

Hän taivutti päätään eteenpäin ja napsautti sormiaan Amelian nenän edessä. Amelia hätkähti ikäänkuin hän olisi lyönyt häntä. Caleb nauroi käheästi. »Haa! Tuo sinun kaunis poikasi — se vasta on hieno herra. Minä juttelin hänen kanssaan, minä juuri», — Caleb iski nyrkillään rintaansa — »minunlaiseni mies. Ja hän kertoi minulle, kuka hänen isänsä oli — ha, haa! Oppinut mies ja gentlemanni. Ja hänen äitinsä; hieno nainen, ei mitään sen vähempää. Mitä sanoisit, jos minä olisin kertonut hänelle? Vai enkö ole kyllin hyvä kertoakseni hänelle? Ehkäpä Anton Klovaczin pitäisi kertoa tai sinun itsesi.» Hänen silmänsä alkoivat loistaa. »Ha, haa! Se vasta olisi jotain — kerro sinä hänelle, Amelia, kerro sinä tuolle miekkoselle!»

Amelia nousi pystyyn. Hän katsoi eteensä suurin silmin.

»Kerro vain!» hän kuiskasi. »Kerro vain! Saa nähdä, mitä sitten tapahtuu!»

Taaskin Amelia hämmästyi omaa ääntään. Hänestä tuntui ikäänkuin joku muu olisi hänen kauttaan puhunut. Hän vaipui voimattomana tuolille. Caleb nauroi. Hän näki, että Amelia oli voitettu.

Hitaasti Caleb riisuutui ja meni vuoteeseen kääntäen lampun liekin niin alas, että Amelia istui miltei pimeässä. Hän istui siten kauan aikaa silitellen esiliinaansa polviensa yli. Hänen täytyi pian mennä levolle — maata Calebin vieressä, maata valveillaan aina myöhään yöhön.

VIIDESTOISTA LUKU.

I.

Caleb oli Amelian kautta antanut sellaiset määräykset, että Charlien oli joka ilta haettava karja kotiin. Ja muutamia päiviä myöhemmin Charlie sai myös käskyn lähteä Yellow Postiin hakemaan postia ja ostamaan ruokaa. Siten Judithin vapaus rajoittui hänen omiin ajatuksiinsa hänen ajaessaan niittokonetta edestakaisin heinäpellolla. Sateitten jälkeen kuumuus ei ollut enää yhtä tukahduttava eikä heinäkään yhtä tomuista. Niittokoneen surinassa oli jotain rauhoittavaa. Se esti ajatukset kiintymästä mihinkään muuhun ääneen.

Mutta Sven varmaankin ihmetteli, miksikä Judith ei tullut kohtauspaikalle. Tänään Judith päätti koettaa tavata häntä poistuessaan pellolta ja kertoa, että Caleb vartioi häntä. Svenin täytyi odottaa vielä muutamia päiviä, kunnes isä lähtisi jonnekin ja he voisivat tavata toisensa lähteen reunalla joutumatta kiinni. Sillä välin kuin Judith ajatteli Sveniä hänen silmänsä seurasivat konetta, jonka siiven alla korkea heinä taipui kuin elollinen olento. Äkillinen tuulenhenki kaatoi pystyssä olevan heinän harmaaksi pinnaksi, ikäänkuin jättiläiskäsi olisi kulkenut sen ylitse. Salaperäinen tunne oli vallannut Judithin mielen, kaikki mikä oli elollista, hyväili tai tuli hyväillyksi.

Hän katseli Charlie'a, joka kulki hänen takanaan, ja vilkaisi sitten toiselle pellolle, missä Martin ja Ellen työskentelivät. Hän tiesi, että Ellenin olisi tehnyt mieli lähteä talosta Malcolmin mukana. Judith ei voinut koskaan antaa anteeksi sitä, ettei Ellen ollut seurannut elämänsä syvintä vaistoa. Hän vihasi Elleniä ja toivoi salaa, että hänen täytyisi koko ikänsä surra ja odottaa jotain, jota hän ei koskaan voisi saavuttaa.

Juden ajatukset siirtyivät Lindiin, Lindin läsnäollessa hän oli yrittänyt liikkua hiljaa ja hän oli tutkinut itseään peilistä nähdäkseen, oliko hän lainkaan Lindin kaltainen. Näitä asioita Sven ei ymmärtänyt. Hänen täytyisi oppia niitä ymmärtämään siinä toisessa maailmassa, jonne he aikoivat yhdessä lähteä heinänteon päätyttyä. Amelian kärsivät silmät kohosivat Judithin eteen, mutta hän karkotti tuon kuvan luotaan. Joskus sen kuitenkin piti tapahtua, yhtä hyvin siis nyt jo. Ehkäpä unelma katoaisi samalla kuin Lind lähtisi täältä — ja sitten seuraisi jälleen uusi talvi jäätyneine lantakasoineen ja nälkäisine karjoineen...

Viimeisenä niittopäivänä Caleb sanoi lähtevänsä illalla Björn Aronsonin luo puhumaan kellon ostosta Yellow Postin kirkkoon. Hän kertoi aikeestaan Martinille päivällispöydässä; Judith ei ollut kuulevinaan, vaan kääntyi äkisti Lindin puoleen ja kysyi häneltä jotakin koulusta. Caleb sanoi edelleen Martinille, että hän aikoi pyytää Björniä puimaan.

»Hän ei vaadi sen enempää kuin sekarotuisetkaan, mutta tekee ahkerammin työtä», lisäsi hän.

Kun Judith toisten jäljessä palasi heinäpellolle hevosineen, pysähtyi hän tien lähellä olevaan notkoon, missä pajut peittivät hänet näkyvistä, ja vihelsi Svenille. Sven oli varmaankin Sandbon farmin pihalla, jollei hän ollut jo palannut omalle pellolleen pohjoisen puolella. Judith vihelsi kimakasti ja pitkään, ja samassa Sven saapuikin jo juoksujalkaa. Hän suuteli kiireissään kömpelösti Judithia.

»Oi, Judie!» Sven huudahti. »Minun pitää saada —»

»Tänä iltana», Judith sanoi nopeasti, »mutta älä tule myöhään.»

Judith läimäytti ohjaksilla hevosia selkään ja kääntyi pellolle. Hänen sydämensä löi kuin vasara rasvaisten työhousujen alla. Sven oli ollut puhdas ja punakka, ja hänen paitansa oli kaulasta avoinna, joten hänen tuore ihonsa pääsi näkyviin.

Niittotyö saatiin loppuun varhain iltapuolella, ja koneet vietiin kotiin. Judith huomasi, että Ellenin kasvot olivat kalpeat ja hänen silmäluomensa punaiset ja turvonneet. Mutta hän ei tuntenut häntä kohtaan muuta kuin halveksumista. Ellenin kärsimyksessä ei ollut mitään ihailtavaa. Ennen Malcolmin paluuta Judith oli säälinyt Elleniä ja olisi kernaasti kaikella tavalla säästänyt häntä töistä, jotka olivat liian raskaita hänelle. Nyt hänen mielestään kaikki, mitä Ellenin täytyi kestää, oli täysin ansaittua. Olihan hänellä ollut valinnan vara.

Judith ajoi kotiin toisten edellä. Hän riisui nopeasti hevoset valjaista ja vei ne laitumelle. Sitten hän läksi keittiöön, missä Amelia keitti pieniä kurkkuja.

»Mitä sinä aiot tehdä?» kysyi Amelia, kun hän näki Judithin kaatavan kuumaa vettä kattilasta pesuvatiin.

»Pesen hiukseni», sanoi Judith lyhyesti.

Amelia katsoi häneen uteliaana. Omituinen viikonpäivä sellaiseen työhön. Tavallisesti pestiin hiukset sunnuntaisin, jolloin se ei häirinnyt muita tehtäviä. Caleb oli kuitenkin niin kaukana laitumella katsomassa hevosia, ettei hän ennättäisi palata takaisin, ennenkuin kaikki oli jo tehty.

Judith kantoi veden ulos auringonpaisteeseen ja laski vadin maahan. Sitten hän laskeutui polvilleen ja kastoi päänsä veteen, hieroen mustaan tukkaansa Lindin antamaa saippuaa. Sen jälkeen hän istahti aurinkoon, kunnes tukka oli kuiva. Sillä oli mieluisa, erikoinen tuoksu aivankuin Lindinkin hiuksilla.

Sitten Judith läksi Lindin huoneeseen peseytymään. Miten suloista tuo saippua oli, sanoin kuvaamatonta. Judith ei ollut koskaan ennen käyttänyt muuta kuin Amelian kotona keittämää saippuaa. Hän hieroi saippua vaahtoon koko ruumiinsa, ja vain vastenmielisesti pesi hän sen vihdoin pois.

Lind tuli koulusta Judithin pukiessa ylleen. Opettajatar antoi hänelle silkkisen puseron, mutta Judith pelkäsi, että Caleb huomaisi sen. Hän antoi Lindin kammata hiuksensa ja lupasi, että hän saisi Calebin lähdettyä panna pari pisaraa hajuvettäkin. Sitten he läksivät alas, missä Ellen soitti harmoniota.

Ellen soitti erästä kansanlaulua, jota joku kerran Garessa käydessään oli laulanut ja soittanut. Ei mikään muu kansanlaulu ollut Ellenille niin rakas. Se oli lapsuudenmuisto, jota hän ei koskaan voinut unohtaa. Lind oli tarjoutunut opettamaan hänelle muita lauluja, mutta Ellen väitti, ettei hänellä ollut aikaa opetella mitään uutta. Lind epäili, että tämä tarjous oli loukannut häntä.

Ellen katsoi Judithiin, kun tämä tuli huoneeseen, mutta ei sanonut mitään hänen tukastansa. Judith läksi ulos.

Hevosaitauksessa seisoi kiiltävän musta varsa, joka oli tuotu jonkun islantilaisen farmilta. Elukka kaapi maata ja taivutti korskeaa, kiiltävää kaulaansa. Judith pysähtyi hetkeksi veräjälle katselemaan hevosta. Tämä nosti päätään ja käänsi huohottavat sieraimensa tyttöön päin. Sen silmissä oli vihamielinen ilme. Judith kääntyi pois, vaistomaisesti kohottaen rintaansa.

II.

Heti sen jälkeen kuin Charlie oli mennyt hakemaan karjaa, Caleb läksi ajamaan. Lammaslaitumelta Jude näki hänen kääntyvän metsätielle ja ajavan pohjoiseen päin. Hän oli hyvillään, että Caleb oli lähtenyt Aronsoniin.

Sven odotti häntä lähteen reunalla, kun Judith tuli sinne. Tyttö astui hiljalleen törmää alas ja taivuttaen koivun oksat erilleen pysähtyi hetkeksi aurinkoon, jonka säteet muodostivat puitteet hänen ympärilleen; hänen mieleensä muistui näet, että Sven oli tehnyt samoin heidän viimeksi tavatessaan toisensa täällä.

»Jumaliste, sinä olet kuin kaunis kuva, Judie», Sven huudahti. Judith oli mielissään ja istahti Svenin viereen.

Judithin kauneus hurmasi Sveniä. Hän huomasi, miten hieno ja musta hänen tukkansa oli ja miten suloista oli kosketella häntä. Judith kietoi voimakkaat käsivartensa Svenin ympärille ja tunsi hänen sydämensä tykytyksen. Hän veti alas puseronsa, jotta heidän paljaat rintansa koskettivat toisiaan, ja hän iloitsi, että hän oli pessyt itseään hyvänhajuisella saippualla.

»Judie...» Sven kuiskasi painaen huulensa hänen korvaansa vasten.

»Minua pelottaa hiukan tänä iltana», Judith mutisi.

Sven painoi hänet himokkaaseen syleilyynsä. Aika upposi siunattuun iäisyyteen.

Pajukon taakse, metsätien pohjoispuolelle, oli Caleb pysähdyttänyt tammansa ja jäänyt odottamaan. Hän oli istunut kärsivällisesti ja katsellut Sandbon farmille päin, kunnes hän tyydytyksekseen näki Svenin ratsastavan aukiolle ja poikkeavan laidunmaan yli lännenpuolelle. Sitten hän oli sitonut tamman puuhun ja hiipinyt metsikön läpi sille paikalle, mistä hän oli nähnyt Svenin katoavan.

Hän hiipi varovasti eteenpäin varoen astumasta kuiville oksille. Kun aurinko alkoi laskea, hän kuuli ääniä, jotka tuntuivat tulevan alhaalta notkosta. Nyt hän näkikin heidät istumassa yhdessä, käsivarret toistensa ympärillä, lammen rannalla. Caleb siveli hiljaa leukaansa. Hän kääntyi ja palasi äänettömästi laidunmaalle ja sieltä tammansa luo metsätielle.

III.

Seuraavana päivänä Judith unelmoi lakkaamatta. Hän seisoi tallissa syöttäen kananpoikia ja ajatellen Sveniä sekä sitä kaukaista seutua, jonne he piakkoin aikoivat yhdessä lähteä. Sven oli ollut ihmeellinen eilen illalla, oli puhunut hänelle niinkuin ei koskaan ennen. Hänen oli ollut kovin vaikea lähteä ja sanoa hänelle hyvästi. Pian ei mitään hyvästijättöä enää tarvittaisi. He saisivat soman talon kaupungissa, Sven lähtisi joka päivä työhönsä, mutta iltaisin he olisivat taas yhdessä — kaiket yöt... Tuntui jo melkein todelta, että Caleb ja karja ja maatyöt ja hiki ja heinäntomu, kaikki katoaisi ikipäiviksi. Judith vilkaisi eteensä ja näki varjon lankeevan tallin lattialle. Sitten Caleb ilmestyi ovelle.

Judith seisoi suorana. Hän näki isänsä kasvot, ne olivat kuin rautaan valettu naamio. Caleb oli nähnyt heidät — Judith tiesi sen heti. Jollakin tavalla hän oli keksinyt heidät — vakoillut heitä. Caleb astui talliin. Judith oli mykkä.