Part 22

Amelia vaipui lattialle ja nojautui lipastoa vasten. Hermokohtaus värisytti hänen ruumistaan. Hän istui siinä yhä keskellä kellastuneita papereita ja kuoria, kun Lind tuli alas. Opettajatar oli ullakolle saakka kuullut hänen nyyhkyttävän. Hän polvistui Amelian viereen ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen.

»Mikä teidän on — mikä teidän on, mrs. Gare?» hän kysyi.

Amelia nousi ponnistaen kaikki voimansa. »Älkää välittäkö minusta. Ei se ole mitään», hän sanoi hengästyneenä. »Auttakaa minua panemaan kaikki paikoilleen — mutta pian.»

Lind keräsi paperit nopeasti yhteen ja pisti ne laatikkoon. Sitten hän asetti laatikon etuosan paikoilleen, ja Amelia hakkasi sitä kevyesti vasaralla, jonka hän haki keittiöstä. Vihdoinkin se oli taas paikallaan.

Tuskin he ennättivät pois lipaston luota, kun Caleb tuli huoneeseen. Lindin sydän sykki kiihkeästi.

»Kaunis ilta heillä on — erittäin kaunis», Caleb sanoi hyvillään. »Minä lähden hakemaan hevosta, jonka ostin koetteeksi. Etkö tule mukaan, äiti?»

»En — en tänään, Caleb. Olen juuri alottamassa uusia sukkia Martinille», Amelia sanoi rauhallisesti.

»Hyvä on — hyvä on. Te naiset ette koskaan voi olla työttöminä», Caleb sanoi lempeällä äänellä. Sitten hän läksi uudestaan ulos.

Lind kävi istumaan ja hengitti helpotuksesta. Mitä ikänä se lie ollutkin, ratkaisun hetki oli vältetty. Amelian kasvot olivat hetken aikaa ilmaisseet mitä suurinta pelkoa.

Opettajatar palasi huoneeseensa suorittamaan koulutöitään. Hän oli sopinut Markin kanssa, etteivät he lähtisi Lattin koulun juhliin ennenkuin myöhään illalla, koska iloa kestäisi kaiken yötä ja he saisivat siitä kyllikseen, vaikkeivät saapuisikaan ensimmäisinä paikalle.

Tuuli alkoi nousta ja vinkui talon kattohirsien alla. Se hermostutti Lindiä ja herätti hänen mielessään kummia mielikuvia. Taaskin hänestä tuntui siltä, että jotakin pahaa oli tulossa.

Hän odotti kärsimättömästi tuntien kuluvan, jotta hän voisi lähteä tielle tapaamaan Markia. Sandbon poni oli jo tallissa hänelle varattuna. Hän aikoi lähteä ulos sitä juottamaan. Olisihan siinäkin jotain tehtävää. Mutta sitten hän muutti mielensä ja päätti juottaa sitä vasta matkaan lähtiessänsä.

Talossa tuntui salaperäistä painostusta. Minkä vuoksi Amelia oli rikkonut lipaston laatikon? Ja miksikä hän oli käyttäytynyt niin omituisesti? Lind joutui pelon valtaan. Kaukaa nummelta kuului kaakkurin ääni. Ja tuuli vinkui lakkaamatta. Lind kaipasi Markia. Hänen läheisyydessään oli aina niin turvallista. Mutta oliko niin todellakin? Markhan tarvitsikin häntä. Hän tarvitsi häntä, jotta hän suojelisi häntä häntä itseänsä vastaan, karkottaisi yksinäisyydentunteen häneltä. Tämä ajatus sai Lindin sydämen lämpiämään.

II.

Koulutalo Latt-järven takana oli koristettu viljalyhteillä ja katosta riippui kirjavia paperilyhtyjä. Mathias Bjarnasson soitti viulua matalalla jakkaralla salin nurkassa, ja käsiharmonikka ja harmonio vuorottelivat sen kanssa. Raskaitten jalkojen töminä voitti soiton äänen, ja lyhtyjen kirjavaa valoa vastaan nousi tomu harmaana pilvenä. Mutta tanssijoiden parissa ilolla ei ollut rajoja.

Nuoret islantilaiset osoittivat Ellenille suurta huomiota. Hän oli aivan pyörällä päästään melusta ja soitosta. Mutta hänen innostustaan laimensi kuitenkin pistos sydämessä.

Malcolm oli tanssinut kernaasti. Hän se oli opettanut Elleninkin tanssimaan.

Äkkiä hän huomasi, ettei hän ollut nähnyt Judithia hyvään aikaan. Hän läksi koulutalon kuistille ja tähysteli ulos. Kaidepuilla ja portailla istui nuorta väkeä vilvoittelemassa tanssien väliajoilla. Mutta hän ei nähnyt Judithia. Hän palasi saliin ja tiedusteli Martinilta ja Charlielta. Kumpainenkaan ei ollut nähnyt Judithia kokonaiseen tuntiin.

Ellenin silmät vetäytyivät kapeaksi, suoraksi viivaksi.

»Judith on karannut», hän tuumi itsekseen. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Ne olivat kiukun kyyneleitä, mutta siihen sekaantui myös jonkunmoista kateutta.

Nykerkin tie kulki pitkän matkaa metsän läpi ja poikkesi sitten lakealle ruohoaavikolle. Judith ja Sven ajoivat viimeksimainitun rattailla toisen mailin toisensa jälkeen tapaamatta ketään metsätiellä. Kaikki olivat juhlilla. Judith hoputti hevosia ja silmäsi silloin tällöin taakseen nähdäkseen, ajoiko kukaan heitä takaa.

»Annahan jo olla», Sven sanoi vihdoin tarttuen Judithia hartioihin ja suudellen häntä. »Jos katsot vielä kerran taaksesi, niin —»

Taivas oli tähdessä ja tuuli oli noussut. Kuivat lehdet tiellä kahisivat vastatusten ja pitivät kaameaa ääntä. Judith painautui lähemmäksi Sveniä.

»Meidän täytyy pitää kiirettä, jos tahdomme ennättää junaan», Sven sanoi läimäyttäen hevosia ohjaksilla.

Hevosen kavioiden kapsetta kuului puiselta sillalta edestäpäin. Joku tuli vastaan. Judith nosti päänsä uhkaavasti.

»Kuka siellä?» ääni huusi. Judith tunsi vastaantulijan Thorvald Thorvaldsoniksi. He olivat nyt saapuneet ruohoaavikolle ja kohtasivat hänet tienhaarassa, josta tie kulki etelään.

Sven vastasi tervehdykseen ja he ajoivat ohi. Mutta Thorvald oli nähnyt Judithin. He tiesivät sen naurusta, joka kajahti hänen jälkeensä.

»No niin — Thorvald ei tapaa Calebia ennenkuin huomenna aikaisintaan. Ja silloin me olemme jo kaupungissa», Sven sanoi puristaen Judithin kättä. Tyttö vastasi puristukseen hermostuneesti.

Judithin käden kosketus kiihotti Sveniä. Hän unohti äkkiä kaiken vaaran, joka uhkasi heidän matkaansa, ja veti Judithin polvelleen. Tyttö painautui häneen tuntien itsensä niin suloisen pieneksi ja avuttomaksi. Käsivarren ollessa Judithin ympärillä Sven piti kiinni ohjaksista ja ajoi koko matkan Nykerkiin saakka muuttamatta asentoaan.

III.

Thorvald luuli sen olevan vain pilaa. Liian huvittavaa, jotta sitä olisi voinut salata. Ei ollut vielä niin myöhä, ettei hän olisi tavannut Calebia hereillä, jos hän ajoi hänen farminsa ohi. Niinpä hän, saavuttuaan sille tielle, jonka varrella hänen oma farminsa sijaitsi, kääntyi itään Gareen päin.

Caleb kulki pihalla tarkastamassa, oliko kaikki paikoillaan, kun Thorvald ajoi portille.

»Minä en pysähdy tänne», hän sanoi Calebille nousematta alas kärryistä. »Arvelin vain, että sinusta olisi hauskaa kuulla jotain.»

Caleb tuijotti toiseen. »No — anna tulla, mies, — anna tulla!» Thorvald asetti hänen kärsivällisyytensä aina kovalle koetukselle.

»No, älä hätäile», islantilainen sanoi iloiten, kun hän kerrankin oli voiton puolella. »Miksikä sinun kaunis tyttäresi on matkalla Nykerkiin, kun kaikki muut ovat juhlimassa?»

Caleb oli hetken aikaa vaiti. »Höh!» hän naurahti. »Sinä olet hullu, Thorvald. Itse olet hullu! Hän ei ole menossa Nykerkiin Hän läksi vain erästä opettajattaren ystävää vastaan. Ei — ei, Thorvald.»

Thorvald heitteli niskojaan. »Älä luule, Caleb. Miksikä Sven Sandbo, tuo nuori junkkari, olisi ollut hänen kanssansa? Ha, haa!» Hän käänsi hevosensa ja ajoi takaisin nauraen täyttä kurkkua.

Caleb seisoi tiellä ja katseli pää kumarassa hänen jälkeensä. »Hän on karannut — hän on karannut!» hän mutisi itsekseen. Sitten hirveä raivo sai hänet valtaansa.

Hän hyökkäsi talliin ja riisti oven auki. Hän viritti tulitikun ja katsoi seinään, minne kirves oli vajonnut. Seinässä oli kolo, josta kappale lahonnutta puuta oli lohjennut kirveen painosta. Kirves oli maassa, yhä puussa kiinni. Caleb poistui tallista, ja tuuli sammutti tikun.

IV.

Fusi Aronson oli sytyttänyt tuleen pajupuita sinä päivänä, kasketakseen maapalstan, jota hän ensi vuonna aikoi viljellä. Pajut kasvoivat kosteassa maassa, missä ruoho oli hyvin pitkää. Pimeys yllätti hänet ennenkuin hän oli saanut työnsä tehdyksi, ja hän sammutti huolellisesti tulen jäljet. Hän oli alottanut kaskensa Calebin metsäpalstan puolelta — samaisen metsän, joka aikaisemmin oli ollut hänen omansa. Hän oli varmasti vakuutettu siitä, ettei ainoatakaan kipinää ollut jäänyt kytemään sille puolen. Mutta päivä oli ollut tyyni ja petollinen. Illalla nousi tuuli.

Kytevä tuli paksun palaneen ruohon alla alkoi hehkua. Jäljelle jäänyt kuiva heinä antoi tulelle virikettä — se levisi pajujen juurien alitse ja tuuli kuljetti sen metsään. Koska Fusin kaskesta oli noussut savun hajua kaiken päivää, niin ei Sandbon kotiväki ollut siitä milläänsäkään. Ja tuuli puhalsi suoraan etelään, niin ettei hajua tuntunut Garen farmille saakka, joka oli lännen puolella. Mutta hämmästyttävän lyhyessä ajassa tuli kohosi kuin liekehtivä höyhenviuhka taivasta kohti ja hyökkäsi etelään päin.

V.

Caleb astui hiljaa keittiöön. Hän näki Amelian istuvan toisessa huoneessa, pää kumartuneena kutimen yli. Hän sulki tarkasti oven jäljessään.

»Vai on se sittenkin tapahtunut?» Caleb naurahti. Amelia katsoi työstään. Hän nousi laskien kutimen pöydälle. Jotakin oli hullusti. Mutta miten ihmeessä Caleb nyt jo olisi voinut päästä Juden lähdöstä perille.

Caleb seisoi Amelian edessä kädet selän takana.

»Nyt saat sanoa sen hänelle, Amelia», Caleb sanoi tyynesti. »Sinä saat sen sanoa — vielä tänä iltana.»

»Mitä — minun pitää sanoa?» Amelia änkytti.

»Kyllä sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan. Haa! Olipa sinulla rohkeutta, kun päästit hänet lähtemään, vaikka tiesit, mitä siitä seuraisi. Nyt sinä lähdet Klovacziin kertomaan — kertomaan kaikki kauniille herra pojallesi! Oletko valmis?»

Amelia tuskin vilkaisi häntä kasvoihin. »En», hän sanoi kiristäen hampaitaan. »Minä en mene.»

»Vai et mene? Hyvä — saadaanpa nähdä, etkö mene!» Caleb veti kätensä esille selkänsä takaa, ja Amelia näki, että hänellä oli suuri karjapiiska kädessä.

»Valitse nyt, Amelia — valitse nyt! Kyllä hän saa tietää totuuden muutenkin, mutta minusta olisi mieluisampaa, jos sinä itse kertoisit. Hän loukkasi minua vastikään, mutta tahtoisin näyttää hänelle, että minä seison koston yläpuolella!» Caleb kohotti silmäkulmiaan ja hymyili.

»Johan minä sanoin, etten mene!» Amelia huusi. Caleb astui askeleen lähemmäksi otaksuen, että hän voisi, niinkuin ennenkin, vain katseellaan pelottaa hänet tottelemaan. Mutta Amelia katsoi häneen rohkeasti.

Caleb kumartui eteenpäin ja katsoi Ameliaa silmiin. Niissä ei näkynyt vähimmänkään pelon jälkeä. Ensi kertaa eläissään Amelia ei pelännyt Caleb Garea.

Caleb kohotti piiskaansa ja löi. Hänen kasvoillaan oli raivostunut ilme — Amelian vastustus nostatti hänen raivoaan. Eikö hänellä ollut enää valtaa häneen? Amelia hätkähti, kun piiska iski häneen, mutta hän ei huutanut.

»Vai ei pienintäkään valitusta? Se on kai sinulle mieluista. Menetkö sinä? Vai et? Siinä tapauksessa minä näytän sinulle, kelle sinä vastaat täällä — minäpä näytän sinulle!» Calebin ääni oli kimakka ja terävä. Hän oli aivan suunniltaan, niin hämmästynyt ja raivostunut hän oli Amelian vastustuksen johdosta. Amelia kyyhötti nurkassaan harmonion ja seinän välissä. Hän katsoi silmää räpäyttämättä Calebiin. Hän oli täysin selvillä siitä, että kaikki riippui nyt vain hänen omasta tahdostaan. Bart Nugent oli kuollut.

Niin pian kuin Mark Jordan oli poissa täältä, hänelle ei voinut enää mitään pahaa tapahtua.

Caleb ojensi pitkän käsivartensa ja tarttui Ameliaa käteen, heittäen hänet keskelle huonetta.

Lind, joka oli kuunnellut kauhun vallassa yläkerrassa, kiiruhti nyt portaita alas. Caleb seisoi selin häneen. Hän näki piiskan ja heittäytyi Calebin päälle. »Minä sen tein — minä lähetin Judithin pois täältä!» hän huusi hurjana. »Jättäkää hänet rauhaan — minä sen tein!»

Caleb kääntyi hitaasti ja katsoi Lindiin utelias ilme kasvoillaan.

»Haa! Tekö sen teitte! Älkää koettako valehdella minulle, neiti. Ei minulla ole mitään tyydytystä siitä, jos kuulen, että te sen teitte. _Hän_ sen teki.» Hän osoitti piiskan varrella Ameliaa. Sitten hän kääntyi taas Lindiin. »Pois!» hän huusi raa'asti. »Pois, tai minä heitän teidät ulos!»

Lind vilkaisi Ameliaan ja juoksi ulos talosta. Hän kompastui karjapihalla kuoppiin ja epätasaisuuksiin ennenkuin hän pääsi portille. Nyyhkyttäen ja vavisten koko ruumiiltaan hän kiipesi aidan yli ja juoksi suoraa päätä tielle, joka johti Sandbon farmiin. Varmaankin Mark oli jo tulossa! Hän kohotti päätään nähdäkseen, näkyisikö jo häntä. Hämmästyttävä näky kohtasi häntä ja samassa hän tunsi, että ilma oli täynnä savua. Tien pohjoispuolella metsä oli kuin liekehtivää vaahtoa, jota tuuli kuljetti etelään päin. Näinkin kauaksi hän saattoi kuulla liekkien huminaa. Hyvään aikaan hänen oli mahdoton liikahtaa paikaltaan. Missä oli Mark? Oliko hän jo ennättänyt metsäpalstan ohi? Olivatko Sandbot turvassa? Mitä Amelialle tapahtui, joka oli huoneessa Calebin kanssa? Lind juoksi jonkun matkaa tietä myöten ajattelematta, mitä hän oikeastaan teki. Sitten hän kuuli hevosen kavioiden kapsetta tiellä. Samassa Mark pysähdytti rattaat hänen kohdallaan ja astui alas.

»Lind!» hän huusi kietoen käsivartensa Lindin ympärille, »nyt se uhkaa meitä!»

Lind irtaantui hänen syleilystään. »Mark — kiiruhda — Caleb tappaa Amelian!»

Amelia oli vielä tajunnassaan. Caleb seisoi kumartuneena hänen ylitseen. Hänen kasvojensa ilme oli epäröivä. Hänen oli mahdoton ymmärtää, että Amelia oli voittanut hänet — voittanut hänet elämänsä tärkeimmässä käännekohdassa. Hetki, jota Caleb oli odottanut, oli nyt koittanut. Ja Amelia oli pettänyt hänet. Hänen oli pakko itse ilmoittaa totuus Mark Jordanille, jos hän toivoi hänen pääsevän siitä selville. Vähäinen tyydytys tosiaankin — kovin vähäinen — ikävä toimi. Caleb peräytyi Amelian luota, joka makasi pitkänään maassa. Äkkiä hänen kiihkonsa katosi. Hän oli tuhlannut kaiken tarmonsa Ameliaan — saamatta mitään aikaan. Amelia oli voittanut hänet. Voittanut juuri ratkaisun hetkellä. Jotain meni hänessä rikki jättäen hänen henkensä aivan alastomaksi. Hän tuli taas järkiinsä, saattoi ajatella kylmästi ja selvästi, mikä kyky oli kadonnut häneltä niiden monien vuosien kuluessa, jolloin hän oli vain vihannut. Hän selvisi ikäänkuin pohmelosta. Hän häpesi ja halveksi itseään rajattomasti. Hän hyökkäsi ulos kopeloiden eteensä ikäänkuin hän äkkiä olisi tullut sokeaksi. Hänen silmänsä olivat puoleksi ummessa.

Ulkona hän kohotti kasvonsa ylöspäin. Kitkerä haju tunkeutui hänen sieraimiinsa. Ja avaten silmänsä hän näki itäisen taivaanrannan.

»Hyvä Jumala!» hän huusi. Hän luuli päänsä halkeavan. Hän juoksi lammaslaitumelle nähdäkseen selvemmin, miten laajalle tuli oli levinnyt. Tuuli puhalsi etelään.

Caleb juoksi työkaluvajalle ja otti esille pienen auran. Sitten hän haki yhden työhevosista haa'asta ja valjasti sen auran eteen. Hän avasi lammaslaitumen veräjän ja läimäytti hevosta voimainsa takaa ajaen metsän eteläiseen päähän, jonka hän oli ostanut Fusi Aronsonilta. Hänen oli pakko kyntää leveä vako koko alueen ympäri, jotta liekit eivät leviäisi idän puolella olevaan metsikköön. Sillä jos se pääsisi metsikköön, niin se pääsisi sieltä myös pellavapeltoon. Metsäpaloja ei näillä seuduin ollut vuosikausiin ollut. Hän oli arvellut, että tulikuja metsikön ja pellavapellon välillä olisi aivan turha...

Tultuaan perille Lind ja Mark läksivät huoneeseen Amelian luo. Hän oli laahautunut sohvalle ja makasi siinä liikkumattomana. Mark jäi ovensuuhun seisomaan sillä välin kuin Lind kumartui Amelian puoleen.

»Rakas mrs. Gare», Lind kuiskasi, »onko hän mennyt pois?»

Amelia nyökkäsi. Hänen oli mahdoton puhua.

»Sallikaa, että annan teille hiukan vettä», opettajatar sanoi. »Mark Jordan on täällä. Jos teidän miehenne palaa takaisin, niin ei hän uskalla tehdä mitään.»

Lind työnsi kätensä Amelian pään alle. Hän näytti pyörtyneen. »Mark, anna minulle hiukan vettä», Lind sanoi nopeasti.

Amelia nousi samassa istualleen ja puoleksi hymyili heille. Hän työnsi pörröiset hiuksensa pois otsalta ja koetti kauluksellaan peittää suurta punaista pahkaa niskassaan.

»Jos olisin aavistanut, että mr. Gare käyttäytyisi täten, olisin kaikella tavalla koettanut estää Judithia lähtemästä», Lind sanoi pahoitellen. »Mutta pelkään, että hän olisi sittenkin lähtenyt.»

»Niin — hän olisi lähtenyt», sanoi Amelia pehmeällä äänellä. »Minä kehotin häntä lähtemään.»

Lind säläsi hämmästyksensä.

»Meidän pitää kai kertoa mrs. Garelle, Lind», sanoi Mark sitten. »Häntä on valmistettava pakenemaan täältä.» Mark katsoi säälien Ameliaan tuntien raivoa sydämessään Caleb Garea kohtaan. Jospa hän vain olisi ennättänyt tänne hiukkasta ennemmin —

Amelia katsoi heihin. »Mitä on tapahtunut?» hän kysyi.

»Metsä palaa», Mark sanoi. »Kulo leviää etelään päin — varmaankin se nyt jo on ennättänyt tielle saakka. Ja tuuli on kova. Minun täytyy ratsastaa Yellow Postiin hakemaan apua.»

Amelia ojentautui istumaan. »Minne hän on mennyt?» hän kysyi. »Caleb otti varmaankin auran esille —» Hän nousi vaivalla pystyyn ja kiiruhti ovelle. Nähdessään palavan metsän hän huudahti kauhusta. Mark kiiruhti hänen jälkeensä.

»Minä lähden Yellow Postiin», hän sanoi. »Lind, jää sinä tänne mrs. Garen luo. Palaan takaisin läntistä tietä myöten. Emme me voi yksin tehdä mitään tuolle lieskalle.»

»Odota, Mark», Lind suuteli häntä nopeasti. »Ole varovainen.» Amelia avasi oven hänelle, ja Mark kiiruhti ulos.

Ei kestäisi montakaan minuuttia ennenkuin tuli leviäisi sille tielle, joka johti Yellow Postiin idän puolelta. Mark ratsasti hurjemmin kuin koskaan ennen. Hän pääsi onnellisesti metsän ohi ja kiiruhti etelää kohti jättäen tulimeren jälkeensä. Sitten hän silmäsi taakseen ja näki lieskaa vasten miehen vartalon, joka kumartuneena auran yli hoputti hevosta eteenpäin. Se oli Caleb Gare, joka koetti katkaista tulen pääsyä metsän eteläiseen osaan, jonka hän oli ostanut Fusi Aronsonilta. Mark tiesi, että se oli turhaa työtä. Tuuli heittelisi palavia kekäleitä metsään vähän matkan päähän sieltä, missä Caleb kynti paljon ennenkuin se pääsisi niitetylle heinäpellolle metsän toiseen päähän. Tuulen suunnan vuoksi Calebin heinä luultavasti pelastuisi. Mutta pieni metsikkö Fusin metsän eteläpuolella oli hukassa. Ja aivan sen vieressä lainehti Calebin pellavapelto kauniina ja kuivana...

Caleb tarkasteli mahtavaa tulipylvästä ja savua pohjan puolella ja löi hevosta painaen koko voimallaan aurankurkea. Kuumuus alkoi nyt lisääntyä, ja pienet, terävät kipinät pistelivät kasvoja ja käsiä kuin rakeet. Mutta Caleb ei tuntenut mitään. Hänen aivoissaan oli yksi ainoa ajatus — saada tuli pysähtymään metsän reunaan. Hän kiroili itseään, kun hän oli päästänyt Martinin juhlaan. Yhdessä Martinin kanssa he olisivat helposti saaneet tulen pysähtymään. Hän katsoi ylöspäin ja näki suurten tulihiutaleitten lentävän ilmassa, toisien tummempien seuraamana. Savu sai hänet yskimään ja sylkemään, ja pari kertaa hevonen kompastui. Mutta hän ei keskeyttänyt työtään, vaikka kuumuus oli kauhea. Hevonen varmaankin lähtisi karkuun — siinä oli suuri vaara. Hänen täytyi koettaa hyötyä siitä niin paljon kuin mahdollista, ennenkuin sitä oli mahdoton enää hallita. Hän kynti edestakaisin, pitkin koko metsän reunaa. Pohjoisesta tuleva kohina näytti järisyttävän taivasta ja maata. Kun Caleb vihdoin oli saanut kynnetyksi molempien metsien välisen alan, niin puut pohjoispuolella alkoivat leimuta vähän matkan päässä hänen kyntämästään alueesta. Hän läimäytti piiskalla hevosta ja kääntyi kotiin päin. Uupunut hevonen ponnisti viimeiset voimansa nelistäessään pellon poikki lammaslaidunta kohti. Caleb juoksi sen perässä päästäkseen kuumuutta pakoon.

Pihalla hän katsoi taakseen. Yksi ainoa puu metsikön reunassa, eteläpuolella hänen kyntämäänsä aluetta, heilahteli kuin tulisulka. Caleb tuijotti siihen ymmällä. Sitten hän ähkyi. Hänen työnsä oli ollut turha. Hän juoksi taloon. Yksi ainoa keino oli vielä jäljellä. Kyntää kuja keskelle pellavapeltoa ja polkea maahan metsikön puoleinen osa. Hän sytytti lyhdyn kiinnittämättä mitään huomiota Ameliaan tai Lindiin, jotka odottivat kauhuissaan toisessa huoneessa.

Kun Caleb ajoi toisella hevosella etelän puolella olevan pellon poikki, niin hän näki, että tuli oli levinnyt keskelle metsikköä ja lakaisi kaikki tieltään. Hän ajoi hevosta kuin mieletön. Vähäinen onnistumisen mahdollisuus oli jäljellä. Hänen täytyi onnistua. Pellavapelto oli pelastettava, hänen kaunis, kallis, voimakas pellavansa... Hän katsoi taakseen ja näki, että tuli lähestyi häntä nopeasti. Se tuprusi suurina tuli- ja savupilvinä taivaalla. Jollei tuuli olisi niin kova, niin hän voittaisi sen. Hän näki heti, että oli aivan turhaa yrittääkään kyntää suojelevaa kujaa. Ei voinut muuta kuin kyntämättä polkea vain osan pellavapellosta maahan. Jos hän sen teki, niin tuli ei leviäisi yli koko alueen.

Hän päästi hevosen valloilleen, heitti auran pellolle ja juoksi yksin eteenpäin. Metsikössä liekit hyppivät puusta puuhun kuin kaameat, kultaiset elukat. Yksinkään hän ei ennättäisi kiertää koko suon ympäri. Paha periköön tuon suon! Mutta olihan syksy ollut harvinaisen kuiva. Ehkäpä suo kannattaisi miestä. Ei, — ei, se oli hulluutta. Suo ei ollut kuivunut vuosikausiin. Kaiken kesääkin siinä oli ollut hetteitä. Hän kiiruhti eteenpäin, läähättäen ponnistuksesta. Hänen oli pakko kiertää suo ja kuivatun järven pohja. Se pidentäisi matkaa mailin verran, mutta sille ei voinut mitään. Pellava oli pelastettava. Hänen olisi pitänyt ratsastaa. Mutta hevonen olisi hurjistunut. Hän saattoi nyt sivulle vilkaisten nähdä tulen, tarvitsematta edes kääntää päätään.

Caleb kompastui kuoppaan pellolla ja makasi siinä hetken aikaa voimatta hengittää. Maa näytti virittävän hänelle ansoja. Hän kohosi polvilleen ja katseli palavaa metsää. Se näytti hyökänneen eteenpäin puolen mailin verran sinä aikana, minkä hän makasi maassa. Hän otti ylös lyhtynsä, jossa tuli paloi yhä, ja kiiruhti suolle päin. Hän alkoi raivostua tulelle. Se näytti tahtovan saattaa hänet häpeään. Mutta kyllä hän voittaisi kaikki sen kujeet. Maa hänen allaan muuttui mustaksi ja painui hänen jalkojensa alla ikäänkuin hän olisi kulkenut patjoilla. Hän juoksi eteenpäin sokeasti, pitäen kiinni vain siitä suunnasta, missä pellavapelto sijaitsi. Tuli voitti joka hetki yhä enemmän alaa. Tuuli puhalsi entisellä voimallaan. Nyt Calebin jalat sotkeutuivat hienoihin kaisloihin. Ne hidastuttivat hänen eteenpäinpääsöään. Hän nosti jalkojaan korkeammalle ikäänkuin murskatakseen ne allensa. Maa tuntui aaltoilevan kuin vesi. Mutta Caleb ei välittänyt siitä. Hän piti lujasti lyhdystään kiinni ja hyökkäsi vain eteenpäin, pää kumarassa, hartiat koholla. Sitten, äkkiä, jokin näytti takertuvan hänen jalkoihinsa. Hän ei voinut irrottaa niitä. Vesi tulvi hänen jalkineisiinsa ja loiskui hänen nilkkojensa ympärillä. Hän oli nyt aivan lähellä metsää, ja tunsi tulen kuumotuksen, mutta vesi hänen jaloissaan oli jäätäkin kylmempi. Hän kumartui alaspäin ja alkoi repiä kaisloja koettaen siten saada jalkansa irti. Mutta maan voima oli voittamaton. Hänen käsivartensa olivat kuin heikon vekkulinuken, joka sätkyttelee ilmassa. Hän ojentautui jälleen suoraksi ja ponnisteli kaikin voimin. Mutta maa veti häntä yhä lujemmin puoleensa. Hän nosti lyhdyn niin korkealle kuin suinkin ja koetti antaa merkkejä kotiinsa. Hän huusi, mutta tuuli kuljetti äänen mukanaan ja se hukkui palavan metsän huminaan. Hän ojensi käsivartensa pellavapeltoa kohti ikäänkuin rukoillen siltä apua. Tuli oli nyt sivuuttanut sen paikan, missä hän oli vajonnut liejuun. Caleb kääntyi poispäin, jotta hän ei näkisi sitä. Mutta hän tiesi, että hän oli pakotettu näkemään sitä loppuun saakka... jollei hän sulkenut silmiään. Hän kumartui alas ja koetti epätoivoissaan tarrautua kiinni kaisloihin, mutta ne läksivät juurineen irti vetäen mukanaan liejua. Hän kaatui suulleen ja sai kätensä täyteen märkää mutaa koettaessaan päästä pystyyn. Hattu putosi häneltä päästä, ja hänen hiussuortuvansa liehuivat hänen vartalonsa taipuessa ylös ja alas.

Epäselviä kuvia alkoi kulkea hänen silmiensä ohi... Hän sulki silmänsä, mutta näyt seurasivat häntä sittenkin. Hän näki Thorvaldsonin vahingoniloisena naureskelevan, kuullessaan mitä hänelle oli tapahtunut. Fusi Aronsonin, jonka maalla hän heitti henkensä, Amelian... jolle hän oli tehnyt katkeraa vääryyttä... ja Mark Jordanin, joka ei ollut hänen poikansa... sekä kirveen tallin lahonneessa seinässä...