Part 23

Tuli raivosi edelleen. Hetken kuluttua se saisi valtaansa pellavan... tuon kauniin, rehevän pellavan... hetken kuluttua... Caleb sulki silmänsä. Häntä värisytti, hän oli liian väsynyt taistellakseen sen kauemmin. Hän oli antanut koko sielunsa pellavapellolle... no niin, se tuhoutuisi samalla kuin hänkin... hän näki sen yhä loistavan harmaanhopeisena, kun tulen loimu kohdistui siihen. Maa sulki hänet jääkylmään syliinsä, tarrautui lujasti hänen ruumiiseensa... mutta pellava tuhoutui yhdessä hänen kanssaan.

* * * * *

Farmin ovelta Amelia puhui Lindille.

»Katsokaa — lyhty on pysähtynyt — tuolla alhaalla. Opettajatar — eikö suo ole siellä käsin?»

Lind astui ovelle ja katsoi ulos seuraten Amelian katsetta. Hän tunsi vaimo paran ruumiin vapisevan.

»On kyllä», Lind vastasi kuiskaten.

KOLMASKOLMATTA LUKU.

I.

Tulensammuttajat tulivat Yellow Postista Mark Jordanin mukana. Sillä välin kuin he koettivat saada tulen pysähtymään Caleb Garen pellavapeltoon, Mark kiiruhti farmille.

Hän tapasi Lindin ja Amelian rauhallisesti odottamassa. He olivat pysytelleet huoneessa nähtyään, ettei tuli kääntynyt länteen päin. Mark jutteli hetken aikaa heidän kanssaan, vakuuttaen, että he olivat täydessä turvassa ja että miehet pian saisivat tulen sammumaan.

Lind seurasi Markia ulos.

»Mark — pelkään, että Calebille on jotain tapahtunut», hän kuiskasi. »Katsohan hänen lyhtyään — se tuikkii keskellä suota eikä ole liikkunut siitä pitkään aikaan.»

Mark antoi katseensa kulkea yli pimeiden peltojen. »Näen kyllä. Mutta ehkäpä hänellä ei ole mitään hätää. Minä lähden auttamaan miehiä ja koetan löytää Calebin», hän sanoi kiiruhtaen pois.

Pohjoisen puolella tuli oli levinnyt, joskaan ei yhtä nopeasti, kuivan ahon yli ja uhkasi nyt Fusi Aronsonin heinäsuovia ja rakennuksia. Fusi ja hänen veljensä Björn, jotka eivät olleet lähteneet juhliin, olivat valjastaneet kaksi hevosta auran eteen ja tekivät hurjasti työtä kovassa kuumuudessa. Björn katseli metsään päin ja näki Fusin vartalon kuvastuvan tulen loimua vasten kuin jättiläisen. Sitten toinen hevosista, vahva, vanha tamma, kaatui kuolleena maahan. He olivat siksi kaukana hevosha'asta, etteivät he voineet mennä toista hakemaan.

Fusi riisui valjaat hevosen raadosta ja kiinnitti ne omiin hartioihinsa. Sitten hän neuvoi Björniä, miten hänen tuli käsitellä auraa. Äärettömällä voimanponnistuksella hän kynti toisen vaon toisensa jälkeen vetäen auraa hevosen rinnalla, leveitten hartioitten kohotessa ja säärien jännittyessä. Ja vihdoin leveä kuja oli saatu kynnetyksi, jonka yli pienet liekit eivät ylettyneet. Koska tuuli oli etelään, ei ollut pelkoa, että kipinät kirpoaisivat suoviin. Fusi oli pelastanut farminsa.

Mutta sillä välin kuin Fusi ja Björn kyntivät omalla maallansa, tuli raivasi itselleen tien peltojen poikki Joel Brundin farmille; tämä oli lähtenyt juhlille vaimonsa, Doran kanssa.

II.

Tiedon metsäpalosta oli Lattin koululle tuonut eräs sekarotuinen, joka asui pohjoispuolella Latt-järveä. Pakokauhu syntyi heti. Martin löysi Ellenin ja Charlien ja kiiruhti heidän kanssaan rattaille. He käsittivät nyt, miksikä Lind ei ollut saapunut juhlaan.

Kun kaikki muut olivat lähteneet koululta, seisoi Joel Brund yksin ulkopuolella. Hän odotti vaimoaan. Hän näki, että Cliff Lyndahlin auto oli kadonnut koulutalon kupeelta. Mutta hän odotti sittenkin. Hän tiesi, että Dora tulisi takaisin.

Hän odotti pimeässä kokonaisen tunnin, ja sitten Dora tuli yhdessä Chff Lyndahlin kanssa tämän autossa. Se oli ainoa auto Oelandissa. Dora astui nyreissään Cliffin vierestä maahan ja nousi rattaille, joissa Joel odotti häntä. Sitten he ajoivat pois sanomatta sanaakaan, Cliffin ajaessa toiseen suuntaan.

Itäisellä taivaalla näkyi harmaata valoa, kun he saapuivat sille kohtaa, missä heidän kotinsa ennen oli ollut. Pieni mökki oli nyt mustuneena ja savuavana kasana. Ulkohuoneet olivat kokonaan tuhoutuneet. Oli ruvennut satamaan.

Dora Brund kohautti olkapäitään. »Hm!» hän nauroi miehelleen. »En näe mitään syytä jäädä tänne. Nyt et voi tarjota minulle enää edes kattoa suojakseni.»

»Voiko Clyff Lyndahl tarjota sitä sinulle?» Joel kysyi tyynesti.

Dora nosti olkapäitään.

»Voi ja paljon muutakin», hän vastasi.

»Tiedätkö sen varmaan?»

»Aivan varmaan, vaikka vetoa löisin! Enkä välitä vähääkään, vaikka muutkin tietäisivät sen, mitä minä tiedän», hän sanoi kevyesti. Hän vilkaisi sivulta Joeliin nauraen ivallisesti. Hänestä oli hauskaa näyttää hänelle voimaansa, vaikka kaikki heidän välillään olikin lopussa. Cliff Lyndahl oli luvannut tehdä paljon hänen puolestansa...

Joel Brund kumartui vaimonsa puoleen tavoitellen häntä suurilla, koukkuisilla sormillaan. Hän voisi murskata hänet kuin leikkikalun. Dora pelästyi peräytyen mökin kärventynyttä seinää vasten. Hänen huulensa liikkuivat äänettöminä kauhusta.

Joelin käsivarret vaipuivat alas. Hän astui pois pää kumarassa. Syvä, karhea nyyhkytys kohosi hänen rinnastaan, ja Dora painautui seinää vasten.

»Nouse rattaille, Dora. Minä vien sinut Lyndahlin luo», Joel mutisi.

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

I.

Lokakuu alkoi, jälkikesän hiljainen rauha. Varhain aamulla taivas oli valkoisten pilvien verhossa, mutta sydänpäivällä ilma kirkastui ja taivaanlaki hohti sinisenä. Ja kaiken yllä lepäsi suuri hiljaisuus, ikäänkuin käsi olisi kohonnut vaatimaan kunnioitusta. Garen farmilla vallitsi rauha.

Amelia ja Martin olivat käyneet kaupungissa, ja Martin oli tuonut mukanaan piirustuksia ja suunnitelmia uutta taloa varten. Kaupungissa he olivat tavanneet Judithin ja Svenin, ja he olivat olleet hyvin onnellisia.

Ellenkin aikoi pian lähteä kaupunkiin. Hän tarvitsi silmälaseja. Mutta hän ei näyttänyt olevan erikoisesti innostunut matkaansa. Hän oli kovin ärtyisä näinä päivinä. Näytti siltä kuin hän olisi ollut jollakin tavalla loukkaantunut toisiin. Ei kukaan tiennyt, mitä siinä piili.

Amelia oli tyyni ja vakava ja suoritti työnsä niinkuin ennenkin. Mutta hän ei työskennellyt enää kuumeisesti, keräten itselleen turhiakin töitä. Hän työskenteli vapaasti, ikäänkuin hän olisi iloinnut askartelustaan. Noin pari viikkoa metsäpalon ja sen kauhujen jälkeen Lind kuuli hänen joskus hyräilevänkin itsekseen.

Lind laski nyt päiviä. Joka ilta hän tapasi Mark Jordanin, joka oli Klovaczissa työssä siihen asti, kunnes pojat saisivat uuden apulaisen. Lind käveli tai ratsasti hänen kanssaan metsätiellä, koulun pohjoispuolella, missä oli Garen ainoa metsäpalsta, joka oli säästynyt tulen tuhoilta.

Pari kolme kertaa Mark kävi Lindiä tapaamassa Garessa, ja kerran hän oli heillä illallisella. Amelia oli vieraanvarainen ja ystävällinen, joskin hän puhui hyvin vähän. Lind ihmetteli sitä omituista viehätystä, mikä oli ilmestynyt Amelian koko olentoon.

Amelia toi kaupungista Ellenille uusia vaatteita sekä minkä mitäkin kodin kaunistukseksi, mutta Ellen paheksui sitä.

»Isä olisi sanonut sellaista rahan hukkaamiseksi», hän huomautti.

Hän ei käyttänyt uusia vaatteitaan ennenkuin viikkoja myöhemmin. Hänestä oli loukkaavaa käyttää niitä eikä hän ymmärtänyt, miten äiti oli voinut niitä ostaa, vaikka hän tiesikin nyt, että perheellä oli pankissa enemmän rahaa, kuin mitä hän koskaan oli voinut uneksiakaan.

Nuori Erik Bjarnasson tuli eräänä päivänä Gareen.

»Järvestä saadaan nykyään paljon kalaa», hän sanoi Martinille. »Tule kalastamaan milloin vain mielesi tekee.»

Martin kiitti ja kertoi muille siitä illallispöydässä.

»Ei sinun pidä mennä», sanoi Ellen. »Erik ei koskaan kehottanut isää tulemaan sinne.»

»Niin —» sanoi Martin hitaasti. Hän muisti sitä nöyryyttävää päivää keskikesällä, jolloin Erik oli nähnyt kalastusvehkeet hänen rattaillaan. »En minä turhan päiten aio käyttäytyä kuin mieletön. Enkä turhan päiten tahdo loukata myöskään Erikiä.»

Toisen kerran mrs. Sandbo tuli taloon. Hän oli syvässä surupuvussa ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun vain viitattiinkin onnettomuuteen.

Amelia pyysi hänet huoneeseen ja tarjosi hänelle hyvää kahvia ja leivoksia, joita hän oli ostanut kaupungissa. Mrs. Sandbo huomasi, ettei kahvi ollut Johannesonin puodista ostettua, mutta hän hillitsi uteliaisuutensa. Itsekseen hän ajatteli, että Amelia käyttäytyi sangen sopimattomasti. Miten hän saattoikaan ostaa kahvia kaupungista heti sellaisen surun jälkeen. — No niin, parasta oli olla vaiti...

Mutta hän oli kärkäs juttelemaan Judithista ja Svenistä. Hän oli pukeutunut surupukuun siksi, että hän tunsi nyt olevansa hiukan sukulaisuussuhteissa Garen perheeseen, mutta myöskin Doran vuoksi.

»Minä olen niin onnellinen, Amelia», hän sanoi. Hän nimitti mrs. Garea nyt »Ameliaksi» heidän lastensa avioliiton vuoksi. »Sen jälkeen kuin Dora —» kyyneleet nousivat jälleen hänen silmiinsä — »olisin aivan menehtynyt huoleen tuon pojan vuoksi. Mutta Judithista tulee hyvä vaimo hänelle.»

»Toivottavasti», hymyili Amelia, »vaikka onhan hän kovin nuori.»

Vaikka kahvi olikin kaupungista ostettua ja sen juominen suuri loukkaus, ei mrs. Sandbo voinut kieltäytyä ottamasta toista kuppia. Nyt, kun Ludvig oli kuollut, hän koetti täyttää hänen tahtoaan kaikissa asioissa aivankuin hän olisi edelleen elänyt. Mutta — hän oli viimeinen moittiakseen ketään.

»Mitä aiotte nyt tehdä farmille, Amelia, kun teillä ei ole miestä huolehtimassa siitä?» hän kysyi. »Ludvigin kuoleman jälkeen olin minä pitkät ajat aivan pyörällä päästäni. Mutta teillähän on Martin, unohdan aivan, miten nuoret varttuvat. Hyvä ihme, me alamme tulla vanhoiksi, eikö totta, Amelia?»

»Se riippuu kokonaan jokaisen omasta mielestä, mrs. Sandbo», Amelia myönsi.

Mrs. Sandbo läksi kotiin ihmetellen, tarkoittiko Amelia, että hän tunsi itsensä nyt nuoremmaksi Calebin kuoltua. Hän olisi kernaasti tahtonut kuulla enemmän yksityiskohtia hänen kaameasta kuolemastaan. Oli kai jo myöhäistä saada enää tietoja siitä. Mutta hän lohdutti itseään sillä, että hän ainakin oli nyt päässyt Garen perheen yhteyteen, vaikkei hän koskaan voisikaan tunkeutua salaisuuden ytimeen saakka.

II.

Oli ensimmäinen pakkasyö, ja kun Lind heräsi aamulla, oli maa valkeassa huurteessa. Aurinko sulatti sen muutamassa minuutissa, mutta maa ei ollut sen jälkeen enää entisellään. Näytti siltä kuin varjo olisi laskeutunut aholle ja laidunmaille. Seuraavat päivät olivat yhtä kirkkaita kuin edellisetkin, tuuli yhtä leuto ja taivas yhtä sininen, mutta muutos oli sittenkin tapahtunut.

Sitten Lind kuuli ensimmäisen villihanhen kirkuvan korkealla ilmassa. Hän kuuli sen yöllä, joka oli kylmä ja kuutamoinen, kuuli ikäänkuin torventoitotuksen pilvettömältä taivaalta. Villihanhet olivat muuttohommissa — ne lensivät ihmisasuntojen ohi pyrkien etelän soita kohti. Ensi vuonna niiden yksinäiset äänet täyttäisivät ilman kylvöaikana ja sitten uudelleen jälleen, kun maa sulki helmansa luovutettuaan antimensa. Mutta ensi vuonna ei Caleb Gare enää katselisi niiden tuloa ja lähtöä.

Lind tunsi mielensä nöyrtyvän kuullessaan villihanhien äänen. Tuo heidän kulkunsa ilmaisi ikuista intohimoa, joka oli sukua koko luomakunnalle, siinä piili salaisuus, jota ei koskaan voida selittää. Lind tunsi sydämessään, että Mark oli heille sukua — että hän seisoi auttamattoman yksin. Mutta inhimillinen kaipuu oli tuonut hänet hänen luokseen. Tuo ajatus lämmitti häntä.

Päivä koitti, jolloin Lind sulki koulutalon oven ja näki oppilaittensa hajaantuvan kolmelle tielle, jotka johtivat itään ja länteen ja pohjoiseen.

Seuraavana päivänä hän läksi yhdessä Markin kanssa pois Oelandista luvaten Amelialle joskus palata takaisin.

Mutta Amelia tiesi, etteivät he koskaan palaisi takaisin, ja sydämessään hän iloitsi siitä.

He ajoivat illalla Nykerkiin, jatkaakseen junalla matkaa Sidingistä kaupunkiin. Heidän oli määrä jättää hevoset vuokratalliin, ja Klovaczin pojat lupasivat tulla niitä seuraavana päivänä hakemaan.

»Mikähän Garein salaisuus oikein oli», sanoi Lind, kun he ajaa hytkyttivät rattailla kovalla tiellä. »Se näytti katoavan Calebin mukana.»

»Omituisella tavalla se todellakin ilmeni — ainoa asia, josta hän todellakin välitti, surmasi hänet lopulta», huomautti Mark.

Lind värisi hiukan, ja Mark kietoi käsivartensa hänen ympärilleen suudellen häntä otsalle.

»Sinä olet saanut kokea paljon ihmeellistä asuessasi näiden ihmisten parissa, Lind», Mark jatkoi; »mutta se, että sinä olit täällä, on ollut minulle vielä paljon ihmeellisempää. Tuntuu siltä kuin ei sellaista aikaa olisi ollutkaan, jolloin sinä et olisi ollut täällä — näin aivan minun lähelläni.»

»Mark, toivoisin vain, että sinä tarvitsisit aina minua», Lind sanoi painautuen vielä lähemmäksi. Sitten hän kohotti päätään ja kuiskasi: »Kuuntelehan, Mark!»

Korkealta, tummalta taivaanlaelta kuului villihanhien kirkunaa... ne lensivät etelää kohti... kaukaisena, pitkänä varjona... etsiskellen yksinäisyyden halki... ikuisesti etsien...