Part 21

Judithin synkkä mieli ei kadonnut kuitenkaan, vaikka koko viikko kuluikin iloisissa suunnitteluissa. Lind alkoi pelätä, että tytön rohkeus pettäisi, ja että Calebin ankaruus ja Amelian varoitukset tepsisivät lopultakin.

Viikolla Thorvald Thorvaldson pistäytyi kerran taloon palatessaan Yellow Postista ja viipyi niin kauan, kunnes Amelian oli pakko Calebin kehotuksesta pyytää häntä jäämään päivälliselle. Mitään muuta erikoista ei sinä aikana tapahtunut. Amelian mielestä tuo viikko ei koskaan ottanut loppuakseen. Ei sanallakaan mainittu juhlaa, ja jokainen suoritti tavalliset työnsä ikäänkuin ei koko paikkakunta olisi valmistautunut huvitteluun.

Judith kulki paikasta toiseen, sikolätistä lammaslaitumelle ja lammaslaitumelta halkopinolle, pilkkoen Amelialle puita, ikäänkuin se olisi ollut hänelle kaikkein mieluisinta työtä.

Eräänä päivänä Judith, Martin ja Charlie läksivät metsään hakemaan lisää halkoja, ja tiellä Judith toivoi näkevänsä Svenin, sillä metsäpalsta, joka oli ostettu Fusi Aronsonilta, sijaitsi Sandbon farmin toisella puolella. Mutta hän ei nähnyt häntä, ja kotimatkalla hän kulki laahaten jalkoja perässään ja oli apeana mieleltään. Lind ei saanut häntä elvytetyksi eikä kertomaan, mikä hänen mieltään painoi.

Tallin ovi pysyi lukossa. Perjantaina, päivää ennen Lattin koulun naamiaisjuhlaa, Caleb astui tallin ohi ja hymyili itsekseen. Tuo kirvesjuttu oli sittenkin ollut hyväksi. Oli jo aika päästää Judith koetteeksi hiukan ulos, jotta näkisi, oliko hän kokonaan masennettu. Caleb tahtoi päästä täyteen varmuuteen asemastaan. Amelia tosin vastusti Judithin menoa naamiaisiin — sen Caleb oli selvään huomannut. Siksipä oli hyvä näyttää Ameliallekin, ettei hänen tahdollaan ollut mitään merkitystä.

Caleb oli aivan vakuutettu siitä, ettei Judith uskaltaisi mennä Lattin koulua pitemmälle. Ja jos hän sen teki — niin Amelia joutui edesvastuuseen. Samalla Mark Jordanin ja hänen välinen pieni juttu voisi myös tulla ratkaistuksi.

Perjantai-iltana hän ilmoitti perheelle, että lapset saisivat lähteä Lattin koululle juhliin. Kaikki pöydän ympärillä hämmästyivät. Mutta Caleb piti silmällä Ameliaa, silitellen kädellään leukaansa ja viiksiään. Amelia ei hätkähtänyt. Hän hymyili vain Martinille pöydän yli ja sanoi: »Sitä ennen sinun pitää oppia tanssimaan, Martin.»

Amelian tyyneys hämmästytti Calebia. Hän otti lyhtynsä ja läksi ulos ennenkuin tuli pimeä. Äkkiä hänet oli vallannut omituinen tunne, ikäänkuin hän olisi kadottanut otteensa. Ehkäpä hän loppujen lopuksi sittenkin oli tehnyt erehdyksen. Ehkäpä Amelia oli toivonutkin, että Judith lähtisi pois — pääsisi karkaamaan Sven Sandbon kanssa. Ehkäpä vaimo oli ollut siksi ovela, että oli osannut salata häneltä oikean tarkoituksensa. Ehkäpä hän suunnitteli parasta aikaa Judithin lähtöä. Hyvä, suunnitelkoon vain! Kyllä hän aikanaan saisi nähdä, kuka tässä oli isäntä. Pitelihän hän edelleen käsissään Mark Jordanin salaisuutta. Yrittäköön Ameba vain kujeilla!

IV.

Lind ratsasti tänä iltana Klovaczin farmille päin ja tapasi Markin notkossa, metsätien varrella. Mark laskeutui alas hevosen selästä ja kiersi molemmat käsivartensa hänen ympärilleen, niinkuin hänellä oli tapana tehdä Lindin istuessa satulassa.

»Rakas pieni Lind», hän kuiskasi kohottaen kasvonsa Lindin kasvojen tasalle, »jokainen päivä tuntuu pitkältä kuin kokonainen vuosi.»

Lind puristi Markin lähelle itseään. »Tiedätkö, Mark, en voi irtaantua siitä tunteesta, että jotakin hirveää on tulossa. Kaakkuri lensi suoraan talon yli viime yönä», Lind sanoi, ja Mark tunsi hänen ruumiinsa vapisevan.

Mark nauroi. »Se johtuu vain siitä, että huolehdit niin suuresti Judithin puolesta, rakkaani. Me lähdemme täältä muutamien viikkojen perästä, ja sitten koko elämä täällä tuntuu meistä vain unennäöltä. Annahan, kun autan sinut alas. Lähdetään kävelemään. Mitäpä, jos kävelisimme tuon kuivatun järven ympäri? Se on kylliksi kaamea paikka sinun ajatuksillesi.»

Valoa riitti vielä tunnin kävelyyn näillä karuilla mailla. Lind suostui. »Olen nähnyt sen vain ylhäältä harjanteelta. Se on kerrassaan yhtä karu kuin maisema noissa kuvissa, jotka esittävät Noan arkkia Araratin vuorella.»

He kuljettivat hevosensa metsän halki, missä kuivat lehdet rapisivat heidän jalkojensa alla ja oksat heidän yläpuolellaan kahisivat. Suoriuduttuaan metsästä he kulkivat Garen heinäpeltojen ohi, missä heinäsuovat komeilivat. Sitten he tulivat suolle, jonka takana oli järvenpohja, likaisen harmaa, tasainen lakeus, jonka pinta oli täynnä suuria, rumia halkeamia. Jykeviä juuria ja kiviä, jotka olivat pohjasakan tahroissa, häämöitti hämärässä valossa. Lind ja Mark kulkivat kapeaa maakaistaletta pitkin, joka pistihen järvenpohjan ja suon väliin.

»Sinä uppoaisit kummallakin puolella, Lind», sanoi Mark katsellen petollisia, hiuksenhienoja kaisloja suolla ja sitten harmaata järvenpohjaa, joka keskikohdaltaan oli tummempi ja kosteampi.

Etelän puolella, notkon takana, oli Caleb Garen pellavapelto. Siitä, missä Lind ja Mark nyt seisoivat, he saattoivat nähdä Calebin poistuvan pelloltaan, hänen kumaraisen vartalonsa piirtyessä vasten ambran väristä taivasta.

»Mark», Lind mutisi tarttuen hänen käteensä, »minä pelkään häntä.»

KAHDESKOLMATTA LUKU.

I.

Jokainen nousi seuraavana päivänä aamun sarastaessa, jotta kaikki työt saataisiin tehdyiksi ennen lähtöä Lattin koulun juhliin.

Kun Caleb oli mennyt talliin murkinan jälkeen, Lind uskalsi näyttää Ellenille pukua, jonka hän oli ommellut häntä varten. Ellen ei sanonut sen johdosta montakaan sanaa.

»Tokkopa se soveltuu minulle?» hän sanoi vilkaisten Siihen sivulta.

Mutta Lind näki sittenkin, että Ellen oli hyvillään. Hän kietoi kätensä hänen ympärilleen ja sanoi: »Koetahan sitä.»

Puku muistutti suurta auringonkukkaa, terälehdet muodostivat hameen. Se soveltui mainiosti Ellenin solakkaan vartaloon. Hän punastui katsellessaan itseään.

Amelia ja Judith läksivät heti perunamaalle nostamaan perunoita. Martin laittoi niille uutta laaria kellarissa. Murkinapöydässä Caleb oli määrännyt, että tänään oli ryhdyttävä perunoiden nostoon. Siten hän tahtoi muistuttaa heille, että velvollisuudet olivat täytettävät, samantekevää oliko juhla vai ei.

Judith työskenteli Amelian kanssa perunamaalla sydänpäivään saakka, jolloin Amelia läksi päivällistä valmistamaan. Silloin Judith istahti kuivuneiden perunanvarsien joukkoon ja painoi kädellään vatsanpohjaansa. Kumara asento viiden tunnin kuluessa tuotti hänelle kipua. Hän piiloutui perunanvarsien taakse, jotta ei kukaan talosta näkisi hänen lepäävän. Sitten vihdoin hän näki Amelian viittailevan häntä ovelta.

Iltapäivällä he palasivat perunamaalle koreinensa. Judith koetti tehdä entistä tarmokkaammin työtä, jotta Amelian uteliaisuus ei heräisi.

Sattumalta Amelia vilkaisi häneen. Tytön alistuvainen käytös oli puolittain saanut hänetkin uskomaan, ettei hän käyttäisi väärin sitä vapautta, joka hänelle tänä iltana suotiin. Ja kuitenkin oli mieletöntä luottaa häneen. Ennen iltaa täytyi vielä kerran häntä ankarasti varoittaa. Sen enempää ei Amelia voinut tehdä estääkseen kaikkea romahtamasta. Sillä Caleb oli taipumaton. Hän ei säästäisi Mark Jordania hetkeäkään, jos Judith karkaisi.

Pitkin iltapäivää Amelia työskenteli lakkaamatta, jotta hän ei menehtyisi ajatustensa painon alla. Näytti siltä kuin tämän illan uhkaava vaara olisi jännittänyt hänen mieltään siinä määrin, että pieninkin seikka voisi sen murtaa kokonaan, lukemattomin tavoin hän kuvitteli mielessään sitä hetkeä, jolloin Mark Jordan saisi tietää totuuden itsestään. Hän näki yhä uudestaan ja uudestaan edessään nuo kuvat, kunnes ne muodostuivat loppumattomaksi sarjaksi, joka automaattisesti kulki hänen silmiensä ohitse. Hänen kätensä tulivat tomuisiksi ja likaisiksi, hänen selkänsä kangistui kumarassa asennossa, ja hän kantoi toisen korillisen perunoita toisensa jälkeen taloon tuskin huomaamattakaan ruumiillista ponnistusta.

Illansuussa Judith kantoi viimeisen perunakorillisen taloon, alas kellariin asti. Sitten hän kiiruhti yläkertaan, ennenkuin Amelia ennätti sanoa hänelle mitään, ja heittäytyi Lindin vuoteelle. Opettajatar oli lähtenyt Sandbohon Svenin kanssa puhumaan. Ellen oli ulkona keräämässä munia, ja pojat ja Caleb ruokkivat elukoita.

Amelia läksi ylös puhumaan Judithin kanssa. Hän löysi hänet Lindin vuoteelta, puoleksi unessa. Tyttö kävi istumaan ja työnsi hiukset silmiltään.

»Mikä sinun on?» Amelia kysyi terävästi.

»Ei mikään», Judith sanoi koettaen nousta pystyyn. Hän kävi äkisti taas istumaan puristaen huulensa yhteen. Amelia katsoi häneen tutkivasti.

»Sinä et näytä terveeltä. Parasta olla menemättä tänä iltana noihin juhliin, jollet voi hyvin.»

»En minä ole sairas. Olen vain väsynyt», Jude intti, itsepäisen ilmeen ilmestyessä hänen silmiinsä.

»Niin — minä vain tahdon sanoa sinulle sen», Amelia jatkoi. »Jos sinä lähdet, niin menet Lattin koululle, vaan et minnekään muualle. Tähdet yhdessä Martinin ja Ellenin kanssa. Ja tulet heidän kanssaan takaisin. Jos saan kuulla muuta huomenaamulla, niin älä toivokaan, että minä pelastaisin sinut hänen käsistään. Hän on sanonut, että hän lähettää sinut kaupunkiin, jos jotain vielä tapahtuu. Ja muista se, Judith, hän saa sinut kiinni, samantekevää miten kaukana lienetkin. Ei siitä ole mitään hyötyä, jos yrität karata. Ymmärrätkö minua?» Amelian silmät olivat terävät ja tutkivat, hänen suunsa luja. Kun hän ei saanut mitään vastausta, niin hän kumartui alas ja ravisteli Judithia hartioista.

»Miksikä sinä jöröttelet tuolla tavalla, lapsi?» hän kysyi hiukan peloissaan.

Äkkiä Judith hyökkäsi pystyyn. Hänen kasvonsa olivat kalpeat.

»Kuka sinä olet puhuessasi minulle tuolla tavalla?» hän huusi kovalla äänellä. »Sinä et tiedä — mitään — minusta! Minä en kuulu sinulle — enkä myöskään hänelle. En kuulu tänne. Ja minä lähden pois. Nyt heti — tänä iltana» — hän puhui läähättäen, niin että sanoja oli miltei mahdoton ymmärtää — »enkä välitä siitä, mitä tapahtuu! Hän voi pistää minut vankilaan — jos tahtoo. Hän voi tappaa minut — tai sinut — tai kenen hyvänsä. Minä en välitä mistään, minä lähden pois! Etkä sinä voi estää minua! Sinä et voi estää minua, kuuletko!» Hän taivutti vartaloaan eteenpäin, ja Amelia pelästyi Judithin kiivautta. Hänen silmänsä olivat kauheat. Sitten äkkiä hän horjahti ja kävi istumaan vuoteelle. Hänen päänsä vaipui alas ja kädet riippuivat voimattomina sivuilla. Hän oli äkkiä aivan avuton.

Ameba tuijotti Judithiin. »Et sinä saa lähteä — et saa lähteä, Judith. Minä kiellän sinua! Minä kerron isälle — menen heti kertomaan hänelle, jollet peruuta sanojasi», hän sanoi levollisesti. »Sinä et saa lähteä pois täältä.»

»Ei sinun sanoistasi ole mitään hyötyä», Judit sanoi synkästi. »Minun täytyy lähteä.»

Amelian katse kiintyi Judithiin. »Mitä sinä tarkoitat — täytyykö sinun lähteä?» hän kysyi.

Judith nousi pystyyn. Hänen silmiensä ilme oli kylmä ja jäykkä. »Se ei kuulu sinuun. Minä sanoin, että minun täytyy lähteä. Se riittää. Sinä et välitä minusta vähääkään — miksikä kertoisin sinulle mitään? Mene pois ja jätä minut yksin.»

Vanhempi nainen katseli häntä tarkasti. Äkkiä hän tunsi, ikäänkuin kylmää vettä olisi vuotanut hänen suoniinsa. Asia, jota oli enää mahdoton estää, selvisi hänelle Judith odotti lasta.

Sanomatta sen enempää Amelia kääntyi pois ja astui varovasti portaita alas. Hänestä tuntui, ikäänkuin kauhea, outo maailma olisi avautunut hänelle. Hänen täytyi etsiä turvaa jostain kotoisesta. Kun hän astui ruokahuoneen läpi, tuntui lattia huojuvan hänen jalkojensa alla. Keittiössä hän kohensi tulta ja lisäsi vettä teekattilaan. Sitten hän paistoi kermakakun ja rupesi kuorimaan perunoita illallista varten. Vähitellen toinen toisensa jälkeen palasi pihalta huoneeseen. Opettajatar tuli kotiin Sandbosta. Ellen alkoi kattaa pöytää toisessa huoneessa. Tavallinen koneisto onneksi oli yhä käynnissä.

Caleb oli hyvällä tuulella tänä iltana. Joukko hevosenostajia oli kulkenut ohi, ja hän oli tehnyt edullisia sopimuksia heidän kanssaan. Hän keskusteli kaupoistaan Martinin kanssa jonkun aikaa.

»Metsäpalot pohjan puolella ovat levinneet nyt itään. Viisi taloa on palanut, sanotaan. Vaara ei uhkaa kuitenkaan meitä — ei pieninkään vaara. Metsävartiat ovat saaneet sen pysähtymään tällä puolen», hän sanoi hyvillään. »Mutta kuivaa on ollut. Onneksi he saivat sen sammumaan juuri oikealla hetkellä. Vaikea olisi kai saada tulta ehkäistyksi, jos se pääsisi tänne saakka leviämään, vai mitä luulet, Martin?»

Martin myönsi, että se olisi varsin vaikeaa.

»Toivon teille paljon huvia tänä iltana», Caleb jatkoi puhuen tällä kertaa kaikille yhteisesti. »Mitä sinä puet yllesi, Ellen? Sinusta tulee varmaankin tanssiaisten kaunotar!» Hän iski ystävällisesti silmää Ellenille, joka yritti hymyillä vastaan.

Caleb katsoi Ameliaan huvitettu välke silmissään. Amelia oli aivan läpinäkyvä. Eipä tosiaankaan ollut vaikea päästä hänen ajatuksistaan perille. Tällä hetkellä esimerkiksi hän laski leikkiä Martinin ja Charlien kanssa kieltäen heitä syömästä liikaa, muuten he eivät voisi täydesti nauttia juhlasta. Hän koetti salata todelliset tunteensa. No niin, Caleb tahtoi olla oikeudenmukainen — Amelia ei näytellyt niinkään huonosti — ei niinkään huonosti.

Tytöt läksivät ullakolle heti lypsettyään lehmät, ja Lind auttoi heitä pukeutumisessa. He kehuivat Lindin valmistamia pukuja vain muutamin harvoin sanoin, sillä he luulivat liiallisella kehumisella tuovansa esiin vain oman tyhmyytensä ja tottumattomuutensa tällaisiin hienoihin hetaleisiin. Mutta Lind ymmärsi heidät, eikä ollut loukkaantunut heidän teennäisestä välinpitämättömyydestään.

Kun he vihdoin olivat valmiit, katseli Lind kumpaistakin jonkun matkan päästä ja huudahti: »Te tulette olemaan kauneimmat tytöt koko juhlassa! Odottakaahan, niin saatte nähdä, olenko oikeassa!»

»Ei, Lind, emme me — vaan te», Judith sanoi. Hän katseli itseään puoleksi huoaten. Lind oli ommellut hänelle valkoisen kreikkalaisen puvun hienosta kankaasta, jota hiukan muutettuna sopi hyvin käyttää tavallisenakin pukuna. Jude punastui ajatellessaan, mitä sen väri merkitsi. Hän näytti mielestään kovin kömpelöltä tässä puvussa. Hänen hartiansa tuntuivat liian leveiltä, hänen käsivartensa liian voimakkailta. Tuollainen puku olisi paremmin soveltunut Lindille.

»Jos hengitän syvään, niin koko puku putoaa päältäni, Lind», Judith sanoi epäröiden.

Lind nauroi. »Tuskinpa vain, Judie. Sinä olet siinä todellakin suurenmoinen tummine hiuksinesi ja loistavine silminesi. Ja samoin on Ellenkin omassaan.»

Alhaalla Amelia pyöritti separaattoria. Hänen ajatuksensa liikkuivat sekavissa asioissa, jotka eivät näyttäneet olevan missään yhteydessä toistensa kanssa, mutta vanhat totutut työt kävivät kuin itsestään. Juden oli siis pakko lähteä pois. Sitä hän oli tarkoittanut. Siitä ei voinut olla epäilystäkään. Hän muisti tuon ilmeen omilla kasvoillaan vuosia sitten, kun hän oli katsellut itseään peilissä.

Judithin oli pakko lähteä pois. Yhdessä Svenin kanssa. Caleb asettaisi hänet tästä edesvastuuseen. Olihan hän uhannutkin asettaa hänet kaikesta edesvastuuseen. Juuri tällaista tapausta Caleb olikin odottanut. Mitähän nyt tulisi tapahtumaan? Uskoisikohan Mark Jordan tuota juttua? Uskoisikohan Lind Archer sitä? Miten hän, sorrettu maalaisnainen, kelpaisi Mark Jordanin äidiksi? Mikä ääretön isku, jollei Mark voisi — eikä tahtoisi sitä uskoa. Ja kuitenkin Calebilla oli todisteita. Markin olisi pakko uskoa. Entäs sitten? Huolisiko Lind Markista enää — entä Mark, tuntisiko hän itsensä liian halvaksi? Miten heidän kaikkien kävisi? Mitä Mark Jordan sanoisi, joka oli kasvanut mieheksi siinä luulossa, että hän oli säätyläislapsi? Miten hän suhtautuisi totuuteen? Ei — ei, hänen ei pitänyt saada tietää — hänen ei pitänyt saada sitä tietää. Jollakin tavalla Amelian täytyi viekkaudella voittaa Caleb. Hänen täytyi olla yhtä ovela kuin hänkin. Nousta koko sielullaan hänen tahtoansa vastaan. Jollakin tavalla sen piti tapahtua. Vaikkapa hän... Judithin käsi ei ollut kyllin vakava, kun hän piteli kirvestä. Mitä elämä merkitsi Amelialle?

Hän katseli, kun viimeinen kermapisara tippui separaattorin alla olevaan astiaan, sitten hän nosti sen lattialta ja kaatoi kerman suurempaan kannuun. Maanantaina kannu oli täysi, jotta se voitiin lähettää Skuli Ericksonin mukana. Hänen piti käskeä Martinia maalaamaan selvempi nimi kannuun ennenkuin Skuli tuli hakemaan sitä. Viime aikoina oli vanhat kannut lähetetty takaisin, koska niissä ei ollut kyllin selvät nimet. Kannut olivat Skulin omat, ja luonnollisesti hänen piti saada omansa takaisin.

Amelia kuuli Judithin ja Ellenin tulevan alas ullakolta yhdessä Lind Archerin kanssa. Heti heidän jäljessään tulivat pojat. He tulivat kaikki keittiöön näyttäytymään Amelialle. Hän koetti hymyillä iloisen hämmästyneenä, kun he seisoivat hänen edessään.

»Mistä ihmeestä — tekö olette ne valmistanut, opettajatar?» Amelia huudahti Lindille. »Kylläpä te olette ystävällinen, sen minä sanon! Voi miten kauniita he ovat!»

Amelia käänteli poikia ympäri ihailevin katsein. Martin irvisteli ja näytti kovin ihastuneelta. Charlie katseli korkeaa hattuaan peilissä ja työnsi sen hiukan enemmän toiselle korvalle.

Judith läksi toiseen huoneeseen sillä välin kuin toiset juttelivat yhä Amelian kanssa. Häntä alkoi äkkiä pyörryttää, niin kovasti hän oli jouduttanut pukeutumistaan. Ja se ajatus, että Amelia oli arvannut totuuden, kiusasi häntä. Hän ei olisi suonut kenenkään tietävän sitä. He eivät olleet kylliksi hienoja saadakseen sitä tietää. He moittivat häntä siitä, mikä oli hänen ylpeytensä. Hän kuului toiseen valoisampaan, rohkeampaan maailmaan, jossa ihmiset seurasivat vaistojaan, hän vakuutti itselleen. Nämä täällä olivat sameita, hämäriä sieluja, jotka eivät uskaltaneet rehellisesti elää. He elivät vain maata ja sen tuotteita varten, ja siksi he olivat kuivia ja kitukasvuisia. Hän ei olisi tahtonut ilmoittaa sitä heille. Mutta — nyt kun Amelia sen tiesi, niin hän ei yrittäisi estää häntä lähtemästä — hänen oli aivan mahdoton estää häntä. Judith katsoi ulos ikkunasta. Caleb talutti hevosha'asta valjakkoa, Princea ja Ladya. Hän valjasti ne kaikesta päättäen. Hän näytti olevan erittäin hyvällä tuulella.

Aurinko laski poppelilehdon taakse ja puut seisoivat siinä kuin pitkät, mustat seipäät. Sven oli pian valmis lähtemään. Hän oli lähettänyt sanan Lindin kautta, että hän tulisi suoraan Lattin koululle, jotta ikävyydet Calebin kanssa välttyisivät. Se oli varminta. Sieltä he lähtisivät sitten Nykerkiin. Hän antaisi jollekin Sidingissä toimeksi viedä valjakon takaisin kotiin. Lauantai-iltaisin juna pysähtyi siellä pariksi minuutiksi. Judith ei ollut koskaan nähnyt junaa. Yhtä vähän kuin Ellen tai Martinkaan, vaikka he olivat käyneet Sidingissä useat kerrat. He olivat nähneet laakeita vaunuja raiteilla. Mutta ei koskaan junaa. Miten ihmeen hauskaa junassa ajaminen mahtoikaan olla. Varmaan kuin taikamatolla lentämistä, josta Judith muisti lukeneensa, kun hän lapsena kävi koulua. Päästä jonnekin kauas pois. Kauas pois — se oli jo kylliksi. Mutta yhdessä Svenin kanssa, se oli taivasta. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Tuntui aivan käsittämättömältä, että tämä ilta oli vihdoinkin tullut. Hänen oli vaikea hillitä liikutustaan.

Judith istahti tuolille ikkunan lähelle, nousi jälleen ja astui lattian poikki harmonion luo, missä hän soitti pari säveltä Ellenin lempilaulusta. Sitten hän hypähti taas pystyyn ja läksi ulos, kulkien Amelian sekä muiden ohi keittiössä. Hän näki, että Caleb todellakin valjasti hevosia. Hän palasi taas keittiöön ja sanoi toisille, että heidän oli jo aika pukeutua. Hänen kätensä vapisivat, niin että hänen oli vaikea saada päällysvaatteet ylleen.

Amelia peitti vaatteella ja paperilla eväskorin, jonka he ottivat mukaansa juhlaan. Ajatukset pyörivät valloillaan hänen päässään. Judith — Judith. Sama kohtalo kuin hänellä itselläänkin. Judithin täytyi lähteä pois. Riittihän tässä yksikin hukkaanmennyt elämä. Judith oli pelastettava. »Sama juttu toistuu», siten Caleb varmaankin pilkkaisi häntä. Judith oli Amelian lapsi, aivan niin, kaikkine hyveineen, ha, haa! Amelia saattoi mielikuvituksessaan kuulla Calebin pilkallisen naurun. Tarvittiin enemmän kuin yksi polvi, jotta huono veri katoaisi, sanoisi hän. Judithin ajattelemattomuus kaikuisi ikuisesti hänen korvissaan. Hänen oli mahdoton sitä kestää — aivan mahdoton. Hänen aivonsa menivät sekaisin. Hän ojentautui suoraksi ja painoi kädellään päätään.

»Mikä teidän on, mrs. Gare?» Lind kysyi lempeästi. Hän oli astunut pöydän luo, missä Amelia laittoi koria kuntoon. »Onko teillä päänsärkyä?»

Amelia hymyili hänelle. »Hiukan vain — kova työ tänään perunannostossa», hän sanoi.

Ellen, Martin ja Charlie, jotka olivat valmiit lähtemään, sanoivat Amelialle hyvästi. Judith seisoi hänen edessään, kun toiset olivat Lindin kera menneet ulos. »Hyvästi», hän mutisi, »minä kirjoitan sinulle — jos tahdot.»

Amelian kädet liikkuivat kouristuksentapaisesti tyttöä kohti, sitten ne laskeutuivat alas. »Niin — kirjoita, Jude», Amelia kuiskasi kuivin suin. »Hyvästi, Jude.» Sitten Jude oli poissa. Amelia ei estänyt häntä.

Hän ei ollut estänyt häntä. Hän tuijotti tyhjään oveen, josta Judith oli kadonnut, ikäänkuin odottaen hänen palaavan takaisin. Hänen kätensä olivat kuumat ja kosteat ja sormet avautuivat ja puristuivat taas kokoon. Judith oli mennyt. Hänen oli pakko lähteä. Hän, Amelia, oli antanut hänen mennä. Hänen korvissaan humisi. Nyt Mark Jordan saisi sen tietää... mutta toinen nuori elämä ei menisi hukkaan niinkuin hänen omansa... huone näytti pimenevän ja tulevan tukahduttavan kuumaksi...

Amelia läksi ulos ja nojautui ovenpieleen, katsoen ulos. Caleb hoputti leikkiä laskien lapsia vaunuihin. Lind seisoi hymyillen heille. Nyt he läksivät — ajoivat ulos portista. Caleb vilkutti heidän jälkeensä. Nyt — hän sulki portin. Vain kapea kultainen juova pilkisti enää esiin poppeleiden lomitse. Caleb astui talliin. Lind palasi huoneeseen, ja Amelia läksi toiseen huoneeseen.

Lind meni yläkertaan omaan suojaansa, ja Amelia katseli ympärilleen, tuumien mitä hän tekisi. Hän pelkäsi olla yksin ja toimettomana. Mielenliikutus, jonka hän väkisin oli tukahduttanut, puhkeaisi esille, jollei hän heti saisi jotain työtä. Hän päätti ruveta kutomaan sukkia Martinille. Mutta hän ei löytänyt kuin neljä sukkapuikkoa. Hänellä oli uudet puikot lipaston laatikossa. Hän meni niitä hakemaan, mutta huomasikin, että laatikon lukko oli jollakin tavalla joutunut epäkuntoon, eikä hän saanut sitä auki. Hän iski kädellään ripaa, ja samassa ylemmän laatikon etupuoli putosi ulos. Se oli samainen laatikko, missä Caleb säilytti kirjeitään ja papereitaan tarkasti lukittuina. Amelia ojentautui kauhuissaan suoraksi. Hän koetti asettaa laatikon kappaletta paikoilleen, mutta hän ei saanut sitä sopimaan. Hän kiiruhti ikkunaan ja katsoi ulos. Calebia ei näkynyt.

Kokonaisen minuutin ajan hän seisoi lipaston edessä epäröiden mitä tehdä. Sitten hän polvistui maahan ja otti laatikosta ulos kaikki kirjeet ja paperit. Suurin osa oli kellastuneita ja rikkinäisiä. Ei kukaan kirjoittanut enää Calebille eikä ollut missään tekemisissä hänen kanssaan paitsi pankki. Muutamat asiakirjat ja maanluovutustodistukset näyttivät uudemmilta. Ja yhdessä kirjekuoressa oli käsiala vaikeasti luettavaa. Amelia tunsi sen. Se oli Bart Nugentin käsialaa. Hermostuneesti hän otti kirjeen esille. Se oli lyhyt, ja niin epäselvä, että siitä oli melkein mahdoton saada selvää. Mutta Amelia pääsi kuitenkin selville, että Bart Nugent oli kuolemaisillaan kirjoittaessaan tuon kirjeen. Päivämäärä oli epäselvä. Jäykistynein käsin hän selaili toisia papereita ja löysi kirjeen, joka oli lähetetty kaupungin sairaalasta. Siinä ilmoitettiin Caleb Garelle Bart Nugentin kuolemasta ja sanottiin, että kuolevan miehen viimeinen toivomus oli ollut, että mukana seuraava kirje lähetettäisiin hänelle. Kirje oli päivätty lähes kuusi kuukautta sitten. Bart oli elänyt juuri parhaiksi voidakseen ilmoittaa Calebille, että Mark Jordan aikoi tulla Oelandiin.