Part 20

Amelia seisoi kauan aikaa lieden ääressä koettaen tuumia, mikähän oli voinut nostaa Calebin vihan Markia vastaan. Mitä ikänä se olikaan, se lisäisi vielä moninkertaisesti sitä huolta, jota Calebin viha Markia kohtaan tuotti hänelle. Sillä Amelian käsityksen mukaan Caleb piti Markin olemassaoloa jonkunmoisena henkilökohtaisena loukkauksena, jota ei voinut kostaa kuin yhdellä tavalla. Amelia koetti mielessään keksiä jonkun toivon kipinän. Useasti hän oli jo aikonut mennä Mark Jordanin luo ja pyytää häntä lähtemään pois täältä ennenkuin Calebin onnistuisi tehdä hänelle jotain pahaa. Mutta joka kerta hänen mieleensä juolahti, että hän siten vain jouduttaisi totuuden ilmitulemista, sillä Mark Jordan ei koskaan suostuisi poistumaan ilman oikeaa syytä. Amelia tiesi olevansa aivan avuton. Hän ei voinut muuta kuin odottaa ja rukoilla, että jotain odottamatonta tapahtuisi, mikä estäisi Calebia koskaan pääsemästä selville siitä, mikä alituisesti vaivasi häntä. Hän olisi ollut valmis antamaan mitä hyvänsä, jos hän olisi saanut tietää, oliko Bart Nugent elossa vai ei. Caleb kertoi ohimennen joskus kuulleensa hänestä, mutta Amelia tiesi, ettei se merkinnyt mitään.

Vihdoin Amelia laski puuropadan lieden perälle, sammutti lyhdyn keittiössä ja meni toiseen huoneeseen. Caleb oli laskenut alas kääntövuoteen ja nukkui jo. Amelia katseli hänen karheaa tukkaansa, joka seisoi pörröllään päälaella. Hän oli kääntänyt kasvonsa seinäänpäin ja kuorsasi raskaasti. Vastenmielisyyden tunne nousi Amelian mieleen. Hänen oli aivan mahdoton riisuutua ja käydä hänen viereensä makaamaan. Hiljaa hän sammutti lampun, otti lattialta karvamaton, tapaili pimeässä hartiahuiviaan ja meni ulos.

Hän astui siihen osaan tallia, joka oli viimeksi rakennettu eikä lukittu, ja kopeloi pimeässä olkikasalle, joka oli heitetty nurkkaan. Caleb nukkui raskaasti, Amelia oli aina ensimmäisenä aamulla jalkeilla. Caleb ei kaipaisi häntä. Hän kiersi hartiahuivin ympärilleen ja laskeutui oljille, peittäen karvamaton ylleen. Kaiken yötä hän nukkuessaankin tunsi pelon kalkuttavan kuin vasaran hänen sydäntään.

III.

Ellen läksi toisten kanssa pellolle kuhilaita pystyttämään. He työskentelivät kovalla kuumeella saadakseen viljan ajoissa kuivaksi puimista varten.

Martin oli monta kertaa aikonut jo lähteä Yellow Postiin pestaamaan sekarotuista apulaista kysymättä Calebilta lupaa. Mutta ennenkuin hän sai toteutetuksi aikeensa, hänen tahtonsa lamautui ja tottumuksesta hän alistui jälleen Calebin komennon alle.

Judith heikontui kovassa työssä. Mutta hän koetti salata heikkouttaan nousemalla ensimmäisenä aamuisin ja tekemällä kiihkeästi työtä pellolla. Ellen katseli häntä epäilevin katsein, mutta vältti sen enempiä yhteentörmäyksiä. Caleb oli salaisesti tyytyväinen häneen ja oli vakuutettu siitä, että Judithin tahto oli nyt murrettu. Mutta Amelia seurasi häntä yhä kasvavalla levottomuudella, sillä häntä hän ei voinut pettää.

Lind yritti puhua Judithin kanssa aina kun vain oli tilaisuutta. Hän muistutti hänelle alituisesti, että vapautus oli edessä ja että hänen piti koettaa olla rohkealla mielellä ja käyttää hyväkseen tilaisuutta, niin pian kuin sitä ilmaantui. Judith tarrautui epätoivon vimmalla Lindiin ajatellen häntä koko päivän työskennellessään pellolla ja pyrki hänen lähelleen aina, kun muut eivät olleet saapuvilla.

Vihdoin vilja oli kuhilailla ja kuivui pellolla. Caleb kierteli kuhilaiden keskellä tutkien tarkasti vehnää ja ruista ja kauraa ja tuumien, mikä pelto ensi vuonna jätettäisiin kesannoksi. Judith ei voinut koskaan tietää, miten kauan hän viipyi näillä retkillään ja siksi hän ei uskaltanut mennä koulutaloa kauemmaksi, jos hän yleensäkään poistui farmin portin ulkopuolelle. Joka tapauksessa Amelia piti häntä silmällä ja yleensäkin Amelia alkoi olla paljon ankarampi työnteettäjä kuin Caleb.

Ellen, Judith ja Amelia läksivät metsään, joka oli ostettu Fusi Aronsonilta, keräämään villejä viinirypäleitä, joita siellä kasvoi. Rypäleet painoivat maahan liukkaiden jalavien oksat, joiden yli ne olivat kutoneet verkkonsa. Ne olivat pieniä, kirpeänmakeita terttuja. Naiset toivat kotiin useita jauhosäkillisiä marjoja, joiden sininen mehu tunkeutui säkkien valkean kankaan läpi. Sitten oli keitettävä hilloja ja säilykkeitä sekä valmistettava viiniä Calebille. Niinpä joka päiväksi riitti työtä, ja joka ilta soi lepoa sekä aivoille että ruumiille.

Lind, nähdessään kaiken sen työn paljouden, jota naisten Garen farmilla täytyi suorittaa, ihmetteli, mitähän tapahtuisi, jos he äkkiä joutuisivat vapaiksi kaikista näistä velvollisuuksista. Hän huomasi, että työ yksin esti heitä kadottamasta järkeään Caleb Garen komentaessa heitä, ja että kaikki kävi tasaisesti, vaikka olosuhteet olivatkin kauheat. Mutta päivä päivältä hän alkoi sääliä Judithia yhä enemmän. Hän näki, ettei Caleb hellittänyt vähääkään otettaan, ja hän ihmetteli, mitenkähän tyttö voisi päästä pakenemaan. Tallin ovi pysyi edelleen lukittuna, ja Caleb kävi silloin tällöin tutkimassa sitä ollakseen vakuutettu siitä, ettei kukaan ollut käynyt siellä. Jollei Lind olisi ollut kiintynyt Judithiin, ei hän olisi voinut kestää Garen talossa vallitsevaa kolkkoa mielialaa. Kun hän tapasi Markin iltaisin, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi vapautunut raskaasta ruumiillisesta taakasta.

Aika, jolloin vilja kuivui pelloilla, koetteli suuresti Judithin kärsivällisyyttä. Hän ei nähnyt kertaakaan Sveniä, ja terveiset, joita Lind toi häneltä, lisäsivät vain hänen kärsimättömyyttään. Raskaimmankin työpäivän jälkeen hän saattoi maata tuntikausia hereillä ajatellen Sveniä ja tuntien ikäänkuin raskaan painon ruumiillaan. Hän vältti Ameliaa ja tämän tutkivia silmiä, ja pysytteli loitolla Ellenistä, jonka riemuitseva välinpitämättömyys kiusasi häntä. Ellenin kasvot olivat aina omahyväisessä hymyssä. Judithista tuntui siltä, että Ellen nautti nähdessään hänen alennustilansa — ikäänkuin hän olisi ollut hyvillään että hän oli voinut luopua siitä, mikä lopulta olisi saattanut hänet aivan samaan kurjuuteen kuin Judithinkin.

Martinin mielestä katosivat vähitellen ne unelmat, joita hän oli suunnitellut sairaana ollessaan. Jokainen hetki, joka kiinnitti hänet jälleen maahan ja sen vaatimuksiin, erotti hänet yhä enemmän siitä mielikuvasta, joka oli noussut hänen silmiensä eteen silloin kuin hänellä oli ollut aikaa uneksia. Hänen hartiansa painuivat väsymyksestä kumaraan, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, joka olisi suoristanut niitä. Ja kun hän katseli peltoja, jotka olivat täynnään keilanmuotoisia kuhilaita, niin hän tunsi vain suurta huojennusta ajatellessaan, ettei Calebilla voinut olla syytä olla tyytymätön hänen työhönsä.

IV.

Puimakone saapui ja sen mukana kolme puimamiestä, suuria, karkeatekoisia farmareita Latt-järven pohjoispuolelta. Heidän oli määrä asua navettarakennuksen uudessa osassa, jonne Amelia ja Martin olivat valmistaneet heille lattialle vuoteet setripuista ja oljista. Mutta he söivät yhdessä perheen kanssa, ja Lind, koetettuaan rohkeasti olla kiinnittämättä heihin huomiota pöydässä, luopui yrityksestään ja söi kaikki muut ateriat paitsi murkinan Sandbossa niinä kolmena päivänä, mitkä miehet olivat talossa.

Judith oli työssä miesten ja Martinin kanssa. Caleb ei ollut ottanut apulaista.

Ensimmäisen päivän iltana Lind, tullessaan koulusta, näki Judithin joustavan, nuoren vartalon seisovan auringossa viljakuormalla. Hän heitti kiireisesti heinähangolla lyhteitä puimakoneen torveen. Martin työskenteli hänen rinnallaan.

Lind astui viljakuorman ohi sille puolen konetta, missä miehet olivat työssä. Judith, Ellen, Martin ja Charlie olivat kuljettaneet lyhteitä suurissa heinähäkeissä pelloilta, ja puiminen tapahtui nyt tallin edustalla. Lind kävi maahan istumaan ja katseli, kun keltaiset akanat tunkeutuivat suuressa kaaressa puimakoneen torvesta ulos. Auringonvalossa se näytti aivan kuin kultaiselta sateelta. Opettajatar ihmetteli, tokkopa Judith korkeudestaan saattoi nähdä tätä kaunista näkyä. Hän vilkaisi tyttöön ja näki, että hänen kasvonsa olivat ilmeettömät ja että hänen käsivartensa liikuttivat hankoa kevyesti ja joustavasti kuin kellon pendeli. Lindin katsellessa häntä Judith silmäsi ylös ikäänkuin hän äkkiä olisi huomannut, että häntä katseltiin. Lind osoitti hänelle keltaista akanaryöppyä, joka virtasi ulos koneesta. Judith nyökkäsi ja hymyili puolittain, ja heilutti sitten taas hankoaan kaksinkertaisella kiihkolla.

Viimeisenä puintipäivänä Caleb kulki ahon poikki pellavapellolle, joka yksin enää oli korjaamatta. Hitaasti se kasvoi ja arkaa se oli, mutta sitä suurempi kunnia sille, jonka hoidossa se menestyi. Samoinkuin pellon ollessa täydessä kukassa Caleb nytkin pujottautui rautalanka-aitauksen välitse ja seisoi keskellä peltoa hyväillen karheita, tuleentuneita hedelmiä. Sitten hän kahlasi varovasti eteenpäin kosketellen pellavaa silloin tällöin silmien himokkaasti hyväillessä peltoa.

Kun hän oli kylliksi nauttinut tästä näystä, kääntyi hän kotia kohti tyhjien peltojen poikki. Eräs asia painosti hänen mieltään samentaen hänen tyytyväisyyttään. Mark Jordan oli loukannut häntä kirkon arvokkaimpien jäsenten nähden. Sitä hän ei koskaan voisi unohtaa eikä antaa anteeksi. Hän oli salannut nöyryytyksensä, kevyesti työntänyt luotaan koko asian, mutta hän tiesi, että liukkaat kielet levittäisivät juttuja tästä tapahtumasta. Kirkolla häntä tästä lähin osoitettaisiin sormella ja salaisesti naurettaisiin hänelle. Hänen, jota ei kukaan koskaan ollut uskaltanut liiaksi lähestyä, jota aina oli kunnioitettu, oli nyt täytynyt sätkytellä kuin vekkulinukke ilmassa kaikkien kirkon arvohenkilöiden nähden. Se, ettei hän voinut kostaa kuin yhdellä tavalla, ei tyydyttänyt häntä. Hän toivoi voivansa itse valita sen hetken, jolloin hän antaisi ilmi kaikki Mark Jordanille. Hän tahtoi lyödä pöytään valttinsa silloin kuin joku ääretön loukkaus kohtaisi häntä ja se samalla kohdistuisi myös Ameliaan. Niinpä hän pakottautui pysymään alallaan, kunnes tapahtuisi jotain, mikä antaisi hänelle aihetta ilmaista Mark Jordanille hänen oikean sukuperänsä ja siten ikiajoiksi maksaa velkansa. Hän tahtoi pitää varansa, että tuo ratkaiseva hetki koittaisi ennenkuin Mark palasi kaupunkiin.

Parin viikon perästä pellava oli nyhdettävä, loukutettava ja myötävä hyvästä hinnasta etelässä. Niin, niin, asiat kehittyivät varsin hyvin, todellakin varsin hyvin.

YHDESKOLMATTA LUKU.

I.

Kaksi ilmoitusta oli naulattu Johannesonin myymälän seinään. Toisessa ilmoitettiin, että kalastaminen Bjarnassonin järvessä oli nyt luvallista. Jokainen luki tuon ilmoituksen pelonsekaisin tuntein, tietäen mitä se merkitsi. Toisessa ilmoitettiin elonkorjuujuhlasta, jota oli määrä viettää Lattin koululla ja johon yleisön toivottiin saapuvan naamiopuvuissa.

Charlie toi uutiset Garen farmille. Caleb ei kiinnittänyt mitään huomiota elonkorjuujuhlaan, mutta hänen kasvonsa ilmaisivat kiukkua kuullessansa, että Bjarnassonit vihdoinkin olivat löytäneet sen, mitä he olivat etsineet kokonaisen vuoden ajan.

»Olisin voinut kalastaa siellä koko vuoden umpeensa, jolleivät kaikki olisi olleet jänishousuja», hän valitti.

Kun lapset olivat kaikki vuoteessa sinä iltana, istui Caleb lukien maanviljelyslehteään lampun valossa. Amelia, kutoessaan ahkerasti, ajatteli elonkorjuujuhlaa ja päätti, ettei kukaan lapsista pääsisi sinne, koska hänen oli vaikea kieltää yksin Judithia sinne menemästä.

Caleb katsoi ylös kirjastaan. »Aiot kai postinkuljettajan mukana tilata kangasta naamiaispukuja varten?» hän kysyi ystävällisesti.

»En», vastasi Amelia. »Eivät he sinne mene.»

Caleb katsahti Ameliaan. Sitten hymy levisi hänen kasvoilleen. Hän kohotti silmäkulmiaan. »Eivätkö he mene? Miksikä eivät?»

Amelia katsoi Calebiin ja näki hänen ivallisen ilmeensä. Hän ymmärsi heti tehneensä erehdyksen. »Niin — jos sinä vain sallit. Luulin, ettei meidän kannattaisi.»

Amelia käänsi silmänsä työhönsä, jotta Caleb ei huomaisi hänen tuskaansa. Oliko hän ymmärtänyt hänen puolustuksensa? tuumi hän. Vai luuliko hän, että hän luotti yhtä lujasti Judithiin kuin Caleb itsekin? Amelia odotti melkein henkeään pitäen, mitä Caleb sanoisi.

»No niin —» hän haukotteli, — »saadaan nähdä. Saadaan nähdä. Onhan vielä riittävästi aikaa, vai mitä? Mennään nyt levolle. Minä alan käydä vanhaksi — vanhaksi.»

Amelia laskeutui levolle ja rukoili, ettei Caleb päästäisi lapsia juhlaan. Hän tiesi, ettei Judithiin voinut luottaa. Tytön tyyneyden alla piili jotain, mikä saattoi Amelian rauhattomaksi. Hän piti silmällä pienintäkin mielenmuutosta hänessä ja alituisesti muistutti hänelle, mitä siitä seuraisi, jos hän suututtaisi Calebia uudestaan. Mutta Judith ei tuumisi kahteen kertaan, jos pakenemisen tilaisuutta vain ilmaantuisi. Amelia rukoili, että Caleb kieltäisi lapsia menemästä.

Caleb, kääntäen kasvonsa seinään, naureskeli itsekseen. Tämä oli niitä pieniä sotajuonia, jotka tekivät elämän mielenkiintoiseksi.

Ullakolla ylhäällä Judith ja Lind juttelivat hiljaa, jotta Ellen ei kuulisi. He olivat vääntäneet lampun alemmaksi, ja istuivat Lindin vuoteella. Judith kampasi opettajattaren pitkää, hienoa tukkaa.

»Ole vain edelleen työssä, Judie, jotta he eivät epäile mitään», Lind kuiskasi. »Jos sinut päästetään naamiaisiin, niin ajat edelleen, kunnes tulet Sidingiin. Minä tapaan Svenin huomenna ja puhun hänen kanssaan. Kun kaikki on ohitse, niin antavat he kylläkin sinulle anteeksi. Mitäpä muuta he voivat tehdä paitsi sitä, jota Caleb uhkaa. Mutta en usko, että hän uskaltaa kuitenkaan, Judie. Hän tietää, että minä todistaisin häntä vastaan. Miten hyvänsä, sinun täytyy uskaltaa, rakkaani.»

Lind katsoi Judithiin ja oli vähällä huutaa hämmästyksestä nähdessään, miten hän oli muuttunut. Hänen uhmaileva kauneutensa oli kadonnut. Hän oli kalpea ja haluton ja ainoa merkki hänen entisestä olennostaan oli itsepäinen ilme hänen silmissään.

»Sinä olet väsynyt, Judie. Mene nyt nukkumaan, ja huomenna minä puhun Svenin kanssa», Lind sanoi ystävällisesti.

Judith nousi vuoteen laidalta. »Ei isä päästä meitä tansseihin», hän mutisi väliäpitämättömänä. »Jollakin muulla tavalla sen tulee käydä.»

Sitten hän meni vuoteeseensa, raskaitten ajatusten ja epäilysten liikkuessa hänen mielessään. Heidän täytyi päästä pois täältä ennen tämän kuun loppua. Sen kauempaa hän ei jaksanut kantaa ruumiinsa salaisuutta.

II.

Caleb ei puhunut enää naamiaishuveista sen jälkeen kuin hän murkinapöydässä seuraavana aamuna oli naureskellen sanonut Ellenille: »Ellen löytää varmaankin heilan itselleen juhlissa, vai mitä?»

Mutta kaikki odottivat hänen lopullista ratkaisuaan. Amelia enemmän kuin kukaan muu. Hän ei uskaltanut ruveta puhumaan siitä hänelle, jotta hän ei huomaisi hänen levottomuuttaan. Hän tiesi, että Caleb pitäisi heitä kaikkia epävarmuudessa aina viime päivään saakka. Se oli hänen tapansa. Heillä ei olisi sitten enää aikaa valmistaa itselleen pukuja. Amelia keksi kaikenlaista työtä itselleen ulkona; se tyrehdytti hiukan hänen tunteitaan ja käänsi hänen ajatuksensa muualle.

Päästäen varhain oppilaansa kotiin koulusta Lind ratsasti Yellow Postiin Sandbon ponilla ostamaan kirjavia kankaita ja nauhoja. Mark läksi hänen kanssansa, sillä hänen oli ostettava ruokavaroja. He pistäytyivät vanhan John Tobaccon luokse ja ostivat häneltä hirvennahkaisen puvun ja sulkia Markille sekä Lindille helmin ja sulin koristetun puvun.

Ratsastaessaan kotiin leudossa syysillan ilmassa he keskustelivat Judithista ja Svenistä.

»Sven tekee väärin, kun hän ei vie pois tuota tyttöä täältä», sanoi Lind. »Minusta ei ole mitään väärää siinä, jos yllyttää häntä lähtemään. Vaikkapa Caleb ajaisi heitä takaakin, niin voi siitä sittenkin loppujen lopuksi tulla jotain parempaa.»

Mark oli samaa mieltä kuin Lindkin, ei siitä ainakaan olisi mitään vahinkoa. Sitten he keskustelivat Klovaczeista, ja Mark kertoi, että eräs Antonin sukulaisnainen oli luvannut tulla talveksi lasten luo. Mark ihmetteli, ettei Caleb ollut jo koettanut keksiä mitään kostokeinoa loukatun turhamaisuutensa hyvittämiseksi. Mutta Lind pelkäsi, että jokin ratkaiseva tapaus voisi hävittää kaiken sen, mitä hän oli löytänyt Markissa. Tuo pelko liittyi jollakin tavalla Caleb Gareen. Hän katseli Markin voimakasta profiilia, joka kuvastui valoa vasten, ja koetti ravistaa yltään tuon kiusallisen pelontunteen.

He ratsastivat Sandbon farmia kohti. Taivaanranta hohti punaisena ja kultaisena; tuolla aurinko valaisi yksinäistä metsikköä tai kuivunutta puuta, siellä vesi keskellä suurta suota kimmelsi teräksen sinisenä.

Sven tuli heitä vastaan portilla. Lind kehotti häntä valmistumaan naamiojuhlaan siltä varalta, että Caleb päästäisi Judithin sinne. Sven oli suunnitellut mennä Calebin luo ja väkivallalla riistää Judithin, jollei tilaisuutta karkaamiseen ilmaantuisi. Hänen entinen työnantajansa oli kirjoittanut hänelle kaupungista ja tarjonnut hänelle työtä. Hän oli valmis lähtemään heti paikalla. Hän katseli Garen farmiin päin, seisoessaan ja jutellessaan tiellä Lindin kanssa, ja hänen punakat kasvonsa saivat synkän ilmeen. Lopulta hän suostui odottamaan, kunnes Lind toisi hänelle uusia tietoja. Sitten Sven palasi kotiin, astuen hiukan kevyemmin.

Lind katsoi nopeasti Markiin, joka piteli hänen kättään omassaan. »Minäkin alan käydä — kärsimättömäksi», Lind kuiskasi Markille. Vaikka Mark tiesi, että mrs. Sandbo katseli heitä ikkunasta, kumartui hän nopeasti ja suuteli Lindin hiuksia. Sitten hän nousi hevosensa selkään ja ratsasti Klovaczin farmille.

Judith oli sekoittamassa kirnupiimää ja jauhoja sikojen kaukaloon, kun Lind palasi kotiin. Caleb oli näkyvillä vilja-aitan takana, ja Lind huiskutti vain kättään Judithille mennessään taloon. Hän kiiruhti yläkertaan ja piilotti vuoteensa alle huoneeseensa tavarat, jotka hän oli ostanut Yellow Postista. Tullessaan keittiöön Ellen katsoi uteliaana häneen.

»Ellen», sanoi Lind, »eikö sinun tekisi mielesi päästä juhlaan?»

Ellen kohotti olkapäitään ja alkoi taas pestä maitokannua, joka oli hänen edessään lattialla. »Minkä vuoksi? Lähden, jos isä käskee», hän vastasi. »En usko, että siellä on erikoisen hauskaa.»

Martin tuli huoneeseen. »Etkö sinä haluaisi lähteä naamiaisiin, Martin?» Lind kysyi häneltä.

Martin hymyili. »En minä osaa tanssia», hän vastasi, »ja tuskin me sinne lähdemmekään. Onko siitä puhuttu mitään, Ellen?»

»Ei», vastasi Ellen lyhyesti hangaten kannua.

»Mutta jos te saisitte luvan, niin ettekö lähtisi?»

»Emmeköhän,» sanoi Martin.

Lind kääntyi pahoillaan pois. Siinä määrin he olivat tottuneet alistumaan, ettei tuollainen harvinainen tilaisuus lainkaan pannut heidän mielikuvitustaan liikkeelle.

Amelia keräsi viimeiset kasvikset puutarhasta. Tomaatit olivat kypsyneet erinomaisesti, ja sato oli hyvin suuri. Hän aikoi panna niitä monella eri tavalla säilöön, niitä riitti perheelle koko talveksi. Niin, talvi oli tulossa. Pian ilma muuttuisi kylmäksi. Sitten oli taaskin monen kuukauden kuluessa kotona ruokittava karjaa, hevosia, lampaita ja sikoja ja hankittava niille pahnoja. Turvetta oli pian pantava kanalan katolle ja lantaa levitettävä puutarhaan. Sitten lumi laskeutuisi valkeana vaippana kaiken yli ja sulkisi heidät hirsimajaansa. Caleb vartioisi yhtä tarkasti kuin ennenkin ja saisi silloin tällöin kirjeitä Bart Nugentiltä, joka ilmoittaisi hänelle kaikista Mark Jordanin toimista hänen palattuaan jälleen kaupunkiin. Judith kapinoisi joskus ja hänet masennettaisiin uhkauksin ja muistutuksin. Taaskin uusi talvi Caleb Garen komennon alaisena. Ei, ei... mitä muuta tahansa kuin sitä... Mutta toisin ajoin Amelia alistui nöyrästi tähän ajatukseen. Hän tiesi, miten suurta tyydytystä Caleb tunsi voidessaan pysyä päätöksessään juhlan suhteen. Lopulta hän ehkä päästäisi heidät kuitenkin sinne. Ja se olisi kaiken loppu...

Seuraa vana päivänä Ellen ja Martin lähetettiin Nykerkiin karjaa viemään. He läksivät varhain aamulla, kun ilma oli vielä sumea ja harmaa ja kasteesta raskas, ja he ajoivat edellään hiehoja ja sonneja aivankuin salaperäisiä unikuvia. Ellen istua hölkytteli satulassaan puolinukuksissa ja hätkähti silloin tällöin, kun Martinin piiska osui elukoiden kylkiin. Kun hän avasi silmänsä, näyttivät elukat epätodellisilta ja mahdottomilta hänen edessään tiellä Hän toivoi jälleen, että Judith olisi ollut luotettavampi, jotta hänet olisi voitu lähettää karjaa viemään. Judith ajatteli aina vain itseään. Paljonko hän sillä lopulta voittaisi! Hänet kytkettäisiin vain vielä lujemmin farmiin kuin toiset. Ehkäpä olisi ollut ihanaa seurata Malcolmia. Järvet pohjanpuolella olivat syvät ja siniset, ja siellä vallitsi öisin, taivasalla, ikuinen rauha.

Ellen huomasi jälleen nuokkuvansa satulassa. Hänen jalkansa olivat puutuneet ja niitä pisteli kuin jalustimet olisivat olleet täynnä neuloja. Hän pudisteli itseään ja ojentautui suoraksi, aukoen punareunaisia silmiään. He ratsastivat metsän läpi, ja varhaisen aamun harmaa hämärä himmensi yhä lehtiloistoa. Ellenistä tuntui siltä kuin olisivat he tuntikausia ratsastaneet unessa.

Eräs Nykerkin sähkösanomakonttorin virkamiehistä antoi farmareille tietoja viljan ja karjan hinnoista. Häneltä Martin sai tietää, että pellavan hinta oli huikeasti noussut. Caleb oli juuri odottanutkin saavansa sellaisia tietoja.

Kun Martin ilmoitti sen hänelle heidän palattuaan kotiin, siveli Caleb viiksiään pyyhkäisten suupielistään tyytyväisen ilmeen, joka niihin oli ilmestynyt. Vielä saattoi pellavalle jotakin tapahtua. Ei pitänyt iloita liian varhain.

»Noussutko, mitä? No — yllin kyllin aikaa vielä sen laskeutumiseenkin — yllin kyllin», hän sanoi.

Mutta nämät tiedot antoivat hänelle kylliksi aihetta lähteä pellavapellolle vielä samana iltana ja lyhty kädessä tarkastaa sen kasvua. Vähän ajan kuluttua se oli nyhdettävä. Eikä koko seudulla ollut sitten ainoatakaan yhtä rikasta miestä kuin Caleb Gare. Hyvä, ettei edes Amelia tarkalleen tiennyt, miten suuri hänen omaisuutensa oli. Se voisi tehdä hänet saidaksi tai saattaa hänet pyörälle päästään.

Caleb ajatteli Bjarnassoneja. Heilläkin oli yllin kyllin tämän maailman tavaraa. Mutta he eivät osanneet viljellä tällaista pellavaa. He eivät yrittäneetkään juuri muuta kuin hoitaa karjaa ja hevosia, jotka säännöllisesti lisääntyivät. Mutta pellavan laita oli toinen — se asetti vaatimuksia miehen tarmolle tässä karussa maassa. Siihen Caleb Gare oli pannut koko sielunsa.

Bjarnassonit — he olivat vihdoinkin löytäneet nuo kallisarvoiset jäännökset, joita he kokonaisen vuoden ajan olivat naaranneet järvestä. Caleb Gare tunsi suurta tyydytystä — suurta tyydytystä! Ja Martin, tuo heikko raukka, ei ollut, uskaltanut ottaa sitä, mihin hänellä oli ollut täysi oikeus. Kaksitoista kuukautta Bjarnassonit olivat hävyttömästi vastustaneet Caleb Garen tahtoa niin turhanpäiväisen tunneasian vuoksi ja pitäneet päätöksestään lujasti kiinni. Kiusallinen ajatus. Mutta syy oli kokonaan Martinin. Calebin olisi pitänyt pakottaa hänet kalastamaan. Mikä häntä oikeastaan vaivasi? Eikö hän jaksanut enää pitää perhettään kurissa? Ei — ei, Amelia oli yhä alallaan, ja Judithissa oli tapahtunut suuri muutos parempaan. Calebilla ei ollut syytä pelkoon. Hän päätti, että kiusatakseen Bjarnassoneja perhe saisi tulla toimeen ilman kalaa tämän talven.

Mark Jordan, niin, siinä hänellä oli vielä jotain tehtävää jäljellä. Caleb palasi takaisin ahon poikki heilutellen lyhtyhän pitkin maata. Hän naureskeli ajatellessaan omaa valtaansa. Kaikki oli vain suurta pilaa, niin yksinkertaista oli tämä elämä ja sen hallitseminen. Ja kaiken lisäksi pellavan hinta kohosi ilmaan kuin raketti.

III.

Joka hetki tämän viikon kuluessa, kun Lindillä ja Judithilla oli vain hetkenkään lomaa, he salaa ompelivat pukuja opettajattaren huoneessa. Judith työskenteli vain puolella sydämellä epäillen, tokko hän koskaan joutuisi käyttämään tätä koreaa pukua. Lind oli siksi hyväsydäminen, että hän valmisti puvun Ellenillekin sanomatta kuitenkaan mitään hänelle. Martinin hän sen sijaan otti uskotukseen ja laittoi hänelle klovnipuvun. Martin naureskeli hämillään, mutta nähdessään itsensä tuossa hullunkurisessa puvussa, levisi iloinen hymy hänen kasvoilleen.