Part 12

Eräänä päivänä terhokuun loppupuolella, siis puolivälissä lokakuuta, pyyperhe oli syötyään kupunsa täyteen asettunut paistattamaan päivää puron luo lähelle suurta petäjänrunkoa. Kuului kaukainen pyssynlaukaus, ja Punakaula, totellen sisäistä mielijohdetta, hyppäsi rungolle ja keikisteli päätään muutamia kertoja ylös alas; sitten selkeä, suloinen ilma houkutteli sen pyristämään siipiään äänekkäästi ja vallattomasti. Se päästi kokonaan valloilleen nuorekkaan voimantuntonsa, aivan kuten varsa kirmailee pelkästä elämänilosta, ja päristi vielä äänekkäämmin, kunnes se äkkiä huomasi tietämättään soivansa. Mielissään tästä uudesta kyvystään se rummutti yhä uudelleen. Koko metsä kaikui juuri täysikasvuiseksi tulleen pyyn iltasoinnista. Siskot katselivat ja kuuntelivat ihmetellen, samaten emokin, vaikka se tästä lähtien alkoi vähän pelätä poikaansa.

Marraskuun alkupuolella alkaa erään kammottavan vihollisen kuukausi. Omituisen luonnonlain vaikutuksesta kaikki pyyt ensimmäisenä vuotenaan tulevat marraskuussa hulluiksi; onpa ihmisenkin suhteen huomattavissa jotain vastaavaa. Nuoren linnun valtaa hurja halu lähteä jonnekin, yhdentekevää minne. Ja viisaimmatkin pyyt tekevät tänä aikana kaikenmoisia hullutuksia. Ne lentelevät öisin ympäri seutua, iskevät itsensä kuoliaiksi lankoihin, lentävät liekkeihin tai päin veturin lyhtyjä. Päivällä niitä sitten saattaa löytää aivan merkillisistä paikoista, huoneista, avoimilta soilta, suurista kaupungeista, puhelinlangalta tai rannikkoaluksista. Tämä vimma näyttää johtuvan siitä, että pyiden esi-isät muinoin ovat olleet muuttolintuja; se on siis unohtuneen tavan jäännös. Mutta sillä on ainakin yksi hyvä puoli: perheet hajaantuvat, ja estyy alituinen sisarusten yhtyminen, millä, tietenkin olisi lajiin perin turmiollinen vaikutus. Pahimmin raivo valtaa edellisen kesän poikaset, ja ne saattavat saada tuon taudin vielä toisenakin syksynä, sillä se on hyvin tarttuva. Kolmantena vuonna ne saavat sen perin harvoin.

Punakaulan emo tiesi, että tauti tapaisi hänenkin poikasensa heti kun viinimarjat mustenisivat ja vaahterat varistaisivat purppurankeltaisen syyspukunsa. Sille ei mahtanut mitään; tuli vain pitää poikasia hyvissä voimissa ja pysyttää ne metsän rauhallisimmassa osassa.

Taudin ensimmäiset oireet näkyivät villihanhiparvien lentäessä kaakottaen etelään päin. Poikaset eivät milloinkaan olleet nähneet tuollaisia pitkäkaulaisia haukkoja ja pelkäsivät niitä. Mutta nähtyään ettei emo ollut millänsäkään, nekin rauhoittuivat ja katselivat niitä kiinnostuneina. Hanhien villi, kaikuva äänikö niihin vaikutti, vai puhkesiko samalla kertaa näkyviin niiden oma kaipuu? Jokaisen poikasen valtasi outo halu seurata tuota kaakottajien auraa. Ne seurasivat niitä katseellaan, kunnes parvi hävisi etelään, ja lensivät vielä sittenkin korkeimmille oksille nähdäkseen niistä vilauksen. Tästä lähtien asiat eivät olleet ennallaan. Marraskuu oli kasvamassa, ja kun se oli täysi, marraskuun raivokin oli pahimmillaan.

Perheen heikoimmat yksilöt joutuivat väkevimmin kiihkonsa valtaan. Koko perhe hajosi. Punakaulakin teki monena yönä pitkiä harharetkiä. Vaisto vei sitä etelään, mutta siellä oli vastassa Yläjärven rajaton selkä. Sen tähden se kääntyi ja oli raivokuun lopussa taas Mutajoen laaksossa, mutta ypöyksin.

5

Talven tullen ravinto kävi niukaksi. Punakaula pysytteli yhä synnyinlaaksossaan ja Taylorin mäen mäntyrinteillä. Mutta jokainen kuu toi ruokansa ja vihollisensa. Raivokuu toi matkavimman, yksinäisyyden ja viinimarjat. Sitten tuli lumikuu ynnä ruusunkiulukat; sitten myrskykuu. Tällä oli tarjottavana vain koivun urpuja ja lumimyrskyjä, jotka kattoivat metsän jäiseen kuoreen ja katkoivat jäätyneitä oksia, niin että oli vaikea pysyä orrella. Punakaulan nokka kului pelottavasti koivun varpujen pureskelemisesta, niin että siinä suljettunakin oli kärjen takana avonainen rako. Mutta luonto oli varustanut sen hyvin liukasta jalansijaakin varten. Sen jalat, vielä syyskuussa hintelät ja hennot, olivat työntäneet rivin teräviä sarveisliuskoja, jotka kasvoivat kylmien ilmojen alkaessa ja olivat ensi lumen tullessa kehittyneet käyttökelpoisiksi lumi- ja jääkengiksi. Pakkanen oli karkottanut ensimmäiset haukat, ja pöllöt, eivätkä nelijalkaisetkaan viholliset saattaneet nyt lähestyä huomaamatta. Elämä oli siis varsin laatuun käypää nytkin.

Ruokaa etsiessään se oli joka päivä vaeltanut yhä kauemmaksi, kunnes se oli löytänyt ja tutkinut koivikkotörmäisen Rosedalen puron, runsaasti viini- ja pihlajanmarjoja tarjoavan Castle Frankin sekä Chesterin metsän, jossa virginiaköynnös heilutti marjaterttujaan.

Pian se huomasi, että jostain käsittämättömästä syystä pyssymiehet eivät menneet Castle Frankin korkean aitauksen sisäpuolelle. Näillä seuduin se niin muodoin eleli, oppi tuntemaan uusia olinpaikkoja ja uusia ravintoaineita ja tuli päivä päivältä viisaammaksi ja kauniimmaksi.

Se oli aivan yksin mitä heimolaisiin tulee, mutta tämä seikka ei näkynyt sitä yhtään huolestuttavan. Kaikkialla se tapasi hilpeitä tiaisia, jotka iloisesti hyppivät oksillaan. Punakaula muisti sen ajan, jolloin tiaiset olivat näyttäneet sen rinnalla suurilta ja kunnioitusta herättäviltä. Ne olivat metsän iloisimpia olentoja. Ennen kuin syksy oli kunnolla ohi, ne alkoivat jo raksuttaa tunnettua säveltään "_Kevät pian_" ja jatkoivat hilpeästi samaa lauluaan läpi talven myrskyjen, kunnes lopulta nälkäkuun (meidän helmikuumme) vähetessä laulussa näytti todellakin alkavan olla hiukan perää. Silloin tiaisten optimistiset ennustukset kävivät kahta innokkaammiksi ja lauluun lisättiin uusi säe: "Johan sen sanoin." Aurinko näytti käyvän asiaan oikein toden teolla ja ryhtyi sulattamaan lunta. Castle Frankin mäen etelärinteelle ilmestyi päiviä, ja tuoksuvat gaultheria-ryhmät paljastivat mehukkaat marjansa; tämä oli Punakaulalle juhlaa, sillä nyt sen ei enää tarvinnut pureskella jäätyneitä urpuja, ja nokka sai kasvaa entiseen muotoonsa. Ennen pitkää tuli ensimmäinen sinikerttu liverrellen: "_Kevät tulee! Kevät tulee_!" Aurinko pääsi lopullisesti voitolle, ja ani varhain eräänä heräämiskuun (maaliskuun) aamuna kuului äänekäs "Kvaak, kvaak!" Vanha Hopeatäplä, kuningasvaris, oli tulossa etelästä joukkojensa etunenässä ja julisti virallisesti:

-- _Kevät on tullut_.

Koko luonto näytti vastaavan tähän lintujen uuden vuoden juhlalliseen avaukseen, sillä kukin olento tunsi sen itsessään. Tiaiset kävivät vallan hurjiksi; ne lauloivat "_Kevät jo, kevät jo, jo -- kevät jo, jo_" niin uutteraan, että täytyi ihmetellä, milloin ne ehtivät syödä.

Punakaulakin tunsi kevään oireita. Se hyppi pirteästi kannolta kannolle, ja vyörynä levisi tuon tuostakin laaksoon sen raikuva rummutus: "Trump, trump, trump, trumtrrrr rrrr." Se kiiriskeli puiden lomitse, kimmahteli kumeana kaikuna tiheiköistä ja ilmoitti kaikille metsän asukkaille sen ilon kevään tulosta.

Alempana samassa laaksossa oli Cuddyn tölli. Hän kuuli pyyn olevan soitimella hiljaisena aamuna, arveli että siellä oli "metsän viljaa saatavissa", ja lähti pyssyineen vaanien astumaan ylöspäin pitkin rotkoa. Mutta Punakaula pyyhkäisi ääneti tiehensä eikä levännyt ennen kuin Mutajoen laaksossa. Siellä se nousi samalle rungolle, jolta se oli ensi kerran rummuttanut, ja päästi taas aamusointinsa valloilleen. Muuan pikku poika, joka oli kävellyt oikotietä metsän läpi, juoksi pahoin säikähtyneenä kotiinsa ja kertoi äidilleen, että ihan varmaan nyt olivat intiaanit sotajalalla, sillä hän oli kuullut niiden sotarumpujen pärrytyksen laaksosta.

Mitä varten iloinen poika hoilaa? Miksi yksinäinen nuorukainen huokailee? He eivät osaa sitä sanoa, enempää kuin Punakaula osasi sanoa, miksi se nyt joka päivä nousi jollekin kaatuneelle puulle ja kaiutti metsää rummutuksellaan. Välillä se pöyhisteli ja ihaili komeita kaulatöyhtöjään niiden välkkyessä auringon paisteessa kuin jalokivet, sitten taas soi. Mistä nyt johtui, että Punakaula kaipasi kumppania ihailemaan sulkiaan? Ja miksi tuo tunne ei ollut tullut milloinkaan ennen kuin nyt, pajunkissojen kuussa?

-- Trump, trump, trumtr -- r -- r -- rr.

-- Trump, trump, trumtr -- r - r -- r -- rrrrr, se päästeli uudelleen ja uudelleen.

Joka päivä se haki tuon mielipuunsa, ja tällä välin kasvoi kummankin silmän päälle uusi koristus, ruusunpunainen kulmapoimu, ja kömpelöt lumikengät putosivat jaloista. Sen kaulatöyhdöt kävivät yhä komeammiksi, sen silmät yhä kirkkaammiksi ja koko sen asu uhkeammaksi. Mutta _sillä oli nyt ikävä_.

Se ei kuitenkaan voinut tehdä muuta kuin odottaa ja pitää joka päivä soidinparaatinsa. Eräänä päivänä lemmekkään toukokuun alkupuolella se taas oli rungollaan, rummutti ja ikävöi, sitten taas rummutti. Silloin sen herkkä korva kuuli äänen, hiljaisen jalan laskeutumisen ruohikkoon. Punakaula kävi liikkumattomaksi, se tunsi että sitä pidettiin silmällä. Todellakin, tuolla se oli -- lintu -- kumppani -- ujo pikkuinen tyttölintu, joka nyt kainostellen koetti piiloutua. Tuossa tuokiossa Punakaula oli sen rinnalla. Se oli kokonaan uuden, ihmeellisen tunteen vallassa: se oli kuin polttava jano, vilvoittava lähde. Kuinka se nyt levitteli ja pöyhistelikään upeita korujaan! Mistä saisi tietää, miellyttikö se vierasta? Se pullisteli sulkiaan ja koetti seistä niin, että auringonsäteet sattuisivat niihin, pöyhisteli taas ja kotkotti hiljaa, mikä varmaan täytti saman tarkoituksen kuin erään toisen luomakunnan lajin lemmenlorut, sillä ilmeisesti vieraan sydän nyt oli valloitettu. Oikeastaan se oli valloitettu jo päiviä sitten, jos vain Punakaula olisi sen tiennyt. Sillä jo kolmena päivänä naaraslintu oli tullut sen soitimelle ja ihaillut sitä kaukaa, jopa ollut vähän harmissaan, kun ei sitä huomattu, vaikka se oli niin lähellä. Punakaulan korviin osunut hiljainen jalanliike ei siis suinkaan ollut rapsahtanut sattumalta. Mutta nyt se suloisen alistuvasti kumarsi päätään -- erämaa oli poissa, janoinen matkustaja oli löytänyt lähteen.

Ihania, iloisia päiviä elettiin nyt lemmekkäässä laaksossa. Päivänpaiste ei ollut milloinkaan ollut niin kirkas kuin nyt, ja mäntyjen tuoksu oli suloisempi kuin unelmat. Tuo suuri ja komea uroslintu tuli joka päivä soidinpuulleen, toisinaan puolisonsa kanssa, toisinaan yksin, ja rummutteli vain pelkästä olemassaolon ilosta. Mutta miksi toisinaan yksin? Miksei aina yhdessä ruskean morsiamensa kanssa? Miksi tämä saattoi tuntikausia leikittyään ja armasteltuaan jollain tekosyyllä pujahtaa tiehensä ja sitten viipyä monta tuntia poissa, vieläpä seuraavaan päivään, vaikka uroksen soiminen selvään ilmoitti, että se oli ikävissään ja odotti kumppaniaan pian palaavaksi? Siinä oli arvoitus, jota Punakaula ei osannut ratkaista. Miksi Ruskea viipyi hänen luonaan päivä päivältä lyhyemmän ajan, viimein vain muutamia minuutteja, ja lopulta ei tullut ollenkaan? Ei seuraavanakaan päivänä eikä sitä seuraavana, ja Punakaula lenteli hurjana ympäri metsää, rummutti vanhalla puulla, sitten toisella, pyyhkäisi mäen yli toiseen laaksoon ja rummutti taas. Mutta neljäntenä päivänä Punakaula kuuli taas äänekkäästi kutsuessaan ääntä pensaikosta, aivan kuten heidän ensi kerran tavatessaan, ja siellä olikin hänen kadonnut Ruskeansa perässään kymmenen piipittävää pikku pyytä.

Punakaula kiiruhti sen luo kovasti säikyttäen poikasia. Se oli alussa vähän nolostunut huomatessaan, että poikueella nyt oli monin verroin suuremmat oikeudet kuin hänellä. Mutta se tyytyi pian muutokseen ja lyöttäytyi poikueen seuraan huolehtien siitä enemmän kuin sen isä milloinkaan oli siitä huolehtinut.

6

Kanalintujen piirissä hyvät isät ovat harvinaisia. Naaraat tekevät pesän ja hautovat munat ilman apua. Vieläpä ne piilottavat pesän isältä ja kohtaavat tämän vain soidinpuulla ja ravinnon haussa tai mahdollisesti hiekkakylpykummulla, joka on lajin yhteinen klubipaikka.

Siitä pitäen kun Ruskean pienokaiset kuoriutuivat munasta, ne täyttivät emon jokaisen ajatuksen ja tunteen; olipa tämä kokonaan unohtaa niiden komean isän. Kolmantena päivänä se kuitenkin vei ne isän luo.

Toiset isät eivät välitä poikasistaan vähääkään, mutta Punakaula ryhtyi heti Ruskean apuna hoitamaan niitä. Ne olivat jo oppineet syömään ja juomaan aivan samoin kuin isänsä aikoinaan ja osasivat käydä taapertaa emon jäljessä; Punakaula seurasi vähän matkan päässä takana.

Seuraavana päivänä ne olivat menossa mäkeä alaspäin puroa kohti jokseenkin pitkänä helminauhaa muistuttavana jonona, jossa oli isompi helmi kummassakin päässä. Katsoessaan poikuetta orava näki Kuopuksen laahustavan viimeisenä. Punakaula oli siitä vielä monta metriä takanapäin sukimassa sulkiaan puuta vasten, mutta orava ei huomannut sitä ensinkään. Nähdessään helpolta saaliilta tuntuvan avuttoman poikasen orava joutui luonnottoman verenhimon valtaan ja hyökkäsi. Ruskea ei olisi sitä ajoissa huomannut, mutta Punakaula huomasi ja lensi päin tuota punatakkista salamurhaajaa. Sen aseina olivat nyrkit, so. siipien nivelet, ja aimo iskuja se niillä osasikin antaa! Heti ensi iskulla orava sai vasten suutaan arimpaan kohtaansa, niin että se peräytyi hoiperrellen. Se pakeni nolona risukasan alle, jonne se oli aikonut viedä pyynpoikasen. Sinne se jäi makaamaan, ja sen kuonon päästä tippui veripisaroita. Pyyperhe ei sen koommin kuullut, miten sille oli käynyt, mutta heitä se ainakaan ei toista kertaa hätyyttänyt.

Perhe meni puron luo. Hiekkaisessa lietteessä oli syviä lehmän jälkiä. Tämmöiseen putosi yksi poikanen ja piipitti hädissään huomatessaan, ettei päässyt pois.

Tämäpä oli pulma. Kumpikaan vanhemmista ei tiennyt mitä tehdä, mutta niiden juostessa neuvottomina kuopan ympäri sen hiekkainen syrjä luhistui ja sijaan muodostui kalteva rinne, jota myöten poikanen pääsi ylös ja yhtyi siskojensa seuraan emon leveän pyrstön alle.

Ruskea oli oiva emo, pienikasvuinen, mutta sukkelaälyinen ja tarkka. Se vartioi poikuettaan valppaasti yöt päivät. Miten ylpeästi se asteli ja kotkottikaan kulkiessaan metsän läpi hentoine poikasineen! Ja miten se kurotti pientä pyrstöään vähintään puoliympyräksi antaakseen niille leveämmän suojakatoksen! Minkään vihollisen hyökätessä se ei joutunut ymmälle, vaan oli aina valmis joko taistelemaan tai pakenemaan, mikä vain kulloinkin oli pienokaisille edullisinta.

Ne joutuivat tekemisiin Cuddyn kanssa ennen kuin poikaset osasivat lentää. Vaikka elettiin kesäkuuta, tämä "urheilija" oli kuitenkin metsässä pyssyineen. Hän suuntasi kulkunsa Mutajoen laaksoon, ja hänen koiransa Tike kierteli nuuskien edellä. Se tuli niin pelottavan lähelle Ruskean poikuetta, että Punakaula lähti eksyttämään sitä ja johti sen vanhalla, mutta aina varmalla tempulla takaisin kohti Donin laaksoa.

Mutta Cuddy tuli sattumalta suoraan kohti poikuetta. Ruskea antoi poikasille "Krrr! Krrr" (Piiloutukaa! Piiloutukaa!) -merkin ja juoksi miestä kohti aikoen eksyttää tämän samalla tempulla, jolla Punakaula johti koiran matkan päähän. Se juoksi ääneti aivan lähelle, hyppäsi sitten siipiään päristäen miltei vasten miehen kasvoja, tuli kuperkeikkaa maahan ja tekeytyi raajarikoksi niin taitavasti, että salametsästäjäkin alussa erehtyi. Mutta kun lintu laahusti toista siipeään ja vikisi hänen jaloissaan ja sitten ryömi poispäin, niin hän älysi, että tarkoituksena oli vain johtaa hänet pois poikasten läheisyydestä, ja iski lintua vimmatusti kepillä. Mutta pikku Ruskea oli sukkela; se vältti iskun ja nilkutti erään puun taimen taakse tullakseen sieltä taas näkyviin niin perin raajarikon näköisenä, että Cuddy yritti toisen kerran lyödä sitä kuoliaaksi. Mutta se liikahti ajoissa iskun tieltä ja, yhä yhtä rohkeasti koettaen johtaa vihollista loitolle, heittäytyi miehen eteen, puristi soman rintansa maata vasten ja vaikeroi ikään kuin armoa pyytäen. Cuddy ei enää koettanut iskeä kepillä, vaan kohotti pyssynsä ja laukaisi lintupoloiseen panoksen, joka olisi riittänyt tappamaan karhun. Onneton pyyemopoloinen hajosi aivan riekaleiksi.

Petomainen pyssymies tiesi poikasten olevan piilossa lähellä ja ryhtyi hakemaan niitä, mutta yksikään ei liikkunut eikä piipittänyt. Hän ei löytänyt ainoatakaan, mutta hakiessaan hän monta kertaa käveli niiden piilopaikkojen yli ja polki kuoliaaksi useamman kuin yhden pienen orpopoloisen, joista kukaan ei tietänyt eikä välittänyt.

Punakaula oli vienyt koiran kauas alaspäin pitkin virran vartta ja palasi nyt sille paikalle, mihin puoliso oli jäänyt. Murhamies oli mennyt ottaen mukaansa linnun jäännökset koiralle heitettäviksi. Punakaula etsi ja tuli pian veriselle paikalle, jossa oli höyheniä hajallaan, Ruskean höyheniä. Nyt Punakaula ymmärsi, mitä tuo laukaus oli merkinnyt.

Kuka saattaa kuvata linnun kauhun ja surun? Ulkoiset merkit olivat niukat. Muutamia minuutteja se tuijotti surmapaikkaan pää riipuksissa, katse jäykkänä. Sitten ajatus siirtyi avuttomiin poikasiin. Se meni niiden piilopaikalle ja päästi tuon tutun "Kriit! Kriit" -äännähdyksen. Mutta nyt tämä taikasana ei saanutkaan joka kolon asukasta juoksemaan piilostaan. Vain kuusi kirkassilmäistä palleroista tuli kutsujaa kohti. Punakaula kutsui yhä uudelleen, kunnes se tiesi varmaan, että kaikki ne olivat tulleet, jotka saattoivat tulla. Sitten se vei poikaset pois tuosta hirmuisesta paikasta kauas puron vartta ylöspäin. Ne asettuivat seutuun, jossa piikkilanka-aidat ja orjanruusupensaikot soivat varmemman, joskin vähemmän miellyttävän turvapaikan.

Täällä poikue kasvoi ja sai opetuksensa isältään aivan samoin kuin tämän emo oli sitä opettanut. Laajempi tieto ja kokemus antoivat kuitenkin Punakaulalle monta etua. Se tunsi niin hyvin seudun ja sen ruokapaikat ja tiesi, miten on vältettävä pyitä uhkaavia vaaroja, ettei kesän kuluessa ainoakaan poikanen joutunut turmioon. Ne kasvoivat ja varttuivat, ja pyssymiesten kuun alkaessa niistä oli tullut komea pyyparvi, jossa oli kuusi täysikasvuista lintua ja komea vaskenpunahöyheninen Punakaula päällikkönä. Puolisonsa kuoleman jälkeen se oli lakannut soimasta, mutta soiminen on pyylle samaa kuin leivoselle laulaminen: samalla kun se on lemmenlaulu, se on myös uhkuvan voiman ja terveyden ilmaus. Kun sulkasato oli ohi ja syyskuun voimakas ravinto ja viileä ilma olivat uudistaneet sen komean höyhenpuvun ja palauttaneet sen terveyden ennalleen, palasi myös reipas mieli. Eräänä päivänä huomatessaan olevansa lähellä vanhaa soidinpuutaan se nousi vaistomaisesti ja rummutti kerran toisensa perästä.

Sen jälkeen se usein soi poikasten istuessa ympärillä. Toisinaan yksi näistä, jolla oli isän veri, rummutti toiselta kannolta, ja ilma kaikui lintujen äänekkäästä iltasoinnista.

Nyt tulivat mustat viinimarjat ja raivokuu. Mutta Punakaulan poikue oli voimakasta lajia; vahva terveys merkitsi vahvaa älyä, ja vaikka ne saivatkin vaelluskiihkon, se meni ohi viikossa, ja vain kolme oli ainaiseksi eksynyt toisista.

Punakaula oli ensi lumen tullessa kolmen jäljelle jääneen kanssa puron laaksossa. Lumi putoili suurina valkeina hiutaleina, ja kun ilma ei ollut kylmä, perhe kyyrötti yönsä matalan katajapensaan alla. Mutta seuraavana päivänä myrskyä jatkui, ilma muuttui pakkaseksi ja kinokset vahvenivat kaiken päivää. Yön tullessa lumipyry taukosi, mutta pakkanen kävi entistä ankarammaksi. Sen tähden Punakaula vei perheensä erään koivun luo syvän kinoksen päälle, sukelsi lumeen, ja toiset tekivät samoin. Tuuli tuiskutti sitten kolojen suulle lunta -- laittoi linnuille puhtaan valkeat vuodepeitteet --, ja siellä ne nukkuivat makeasti, sillä luminen peite on lämmin, ja ilmaa pääsee sen läpi kylliksi, jotta voi hengittää. Aamulla jokaisen pyyn edessä oli jäinen seinä, joka oli muodostunut hengityksestä, mutta niiden oli helppo päästä pois sivulta päin, kun kuului Punakaulan "Kriit! Kriit! Kvit!" (Tulkaa lapset! Tulkaa lapset! Lentoon!)

Tämä oli nuorten ensimmäinen yö lumihangessa; Punakaulalle se ei kyllä ollut uutta. Seuraavana iltana ne taas iloisesti sukelsivat lumivuoteisiin, ja pohjatuuli peitti ne kuten edelliselläkin kerralla. Mutta nyt oli tulossa säänmuutos. Tuuli kääntyi yöllä itään. Hilpeän lumipyryn sijaan tuli räntäsade, ja lopulta puhdasta vettä. Lumihankien päälle muodostui jäinen kuori, ja kun pyyt aamulla aikoivat lähteä vuoteistaan, ne huomasivat olevansa vankeina laajan, aukottoman jäävaipan alla.

Syvemmällä lumi oli yhä pehmeää, ja Punakaula aukaisi itselleen tien sen läpi, mutta kovaa, valkeata kuorta se ei voinut puhkaista. Se vasaroi ja ponnisteli kaikin voimin, mutta siitä ei ollut apua; turhaan se kolhi päätään ja siipiään. Onnen päivät ja vastoinkäymiset olivat sen elämässä usein vuorotelleet, ja monesti se oli joutunut epätoivoisiin vaaroihin, mutta tämä näytti pahimmalta kaikista. Tunnit vierivät hitaasti, ja lintu kävi ponnistuksista yhä heikommaksi, mutta ei päässyt hitustakaan lähemmäksi vapautusta. Se saattoi kuulla nuorten lintujen ponnistelevan tahollaan tai toisinaan kutsuvan häntä, suojelijaansa, apuun pitkäveteisellä, valittavalla "p-i-i-i-i-t, piit-i-i-i-t" -huudolla.

Ne olivat suojassa monelta viholliseltaan, mutta eivät nälältä, ja illan tullessa nälästä ja hyödyttömistä ponnistuksista uupuneet vangit olivat aivan epätoivoissaan. Alussa ne olivat pelänneet, että kettu löytäisi ne lumen alle salvattuina, mutta kun toinen yö teki tuloaan, ne eivät enää välittäneet siitä vaarasta, vaan vieläpä toivoivatkin, että kettu murtaisi lumikuoren ja ne saisivat ainakin yrittää äkkirynnäköllä päästä vapauteen.

Mutta kun kettu tosiaankin juosta jolkotteli yli jäätyneen hangen, niin pääsikin syvään juurtunut elämän vietti voitolle, ja linnut kyyröttivät kuopissaan hiljaa kuin hiiret, kunnes kettu oli mennyt ohi. Seuraavana päivänä raivosi ankara myrsky. Pohjoistuuli valjasti lumihevosensa, ja sihisten nämä kiisivät yli valkean maanpinnan, viskoen ja heiluttaen valkoista harjaansa ja kasaten vanhaa lunta enemmän kuin tuoden uutta. Rakeisen lumen hankauksesta jääkuori näytti ohenevan, sillä lintujen piilopaikka kävi valoisammaksi. Punakaula nakutti koko päivän alta päin niin että päätä kivisti ja nokka alkoi tylsyä, mutta sittenkin vapautuminen näytti auringon laskiessa yhtä mahdottomalta kuin ennenkin. Yö kului kuten edellisetkin, paitsi ettei kettu nyt juossut ylitse. Aamulla Punakaula ryhtyi taas nokkimaan, vaikka voimat jo alkoivat pettää. Toisista ei enää kuulunut minkäänlaista ääntä. Päivän valjetessa se saattoi nähdä, että se pitkällisillä ponnistuksillaan oli saanut tehdyksi valoisamman täplän lumikuoreen, ja se jatkoi nakuttamistaan. Ulkopuolella myrsky riehui kaiken päivää, ja kuori alkoi tosiaankin ohentua.

Myöhään iltapäivällä syntyi kuoreen reikä. Lintu sai uutta intoa, ja auringon laskun aikaan reikä oli sen verran suurentunut, että se saattoi pistää ulos päänsä, kaulansa ja kauniin kaulatöyhtönsä. Suuret ja leveät hartiat eivät vielä mahtuneet, mutta se saattoi nyt nokkia alaspäin, mikä teki iskut paljon tehokkaammiksi, ja hetken perästä se hyppäsi ulos jäisestä vankilastaan, vapaana taas. Mutta entä nuoret linnut? Punakaula lensi lähimmälle kumpareelle ja ahmi kiireesti muutamia punaisia kiulukoita pahimpaan nälkäänsä, palasi sitten makuupaikan luo, kotkotti ja tömisti jalkaa. Vain yksi heikko "piit, piit" kuului vastaukseksi. Terävillä kynsillään raapien Punakaula sai pian ohueksi käyneen kuoren särjetyksi, ja kolosta kömpi Harmaapyrstö. Mutta muista ei kuulunut hiiskaustakaan; Punakaula ei tiennyt tarkalleen, missä paikassa niiden makuusija oli, eivätkä ne osoittaneet minkäänlaista elonmerkkiä. Pelastuneiden piti jättää kumppaninsa. Lumen sulettua keväällä näiden jäännökset tulivat näkyviin: luita, nahkaa ja höyheniä -- siinä kaikki.

7