Part 13

Kesti kauan ennen kuin Punakaula ja Harmaapyrstö täysin toipuivat, mutta runsas ravinto ja lepo ovat sittenkin varmoja parannuskeinoja. Keskitalven valoisat, selkeät päivät saivat taas, kuten ennenkin, Punakaulan rummuttamaan entisellä soidinpuullaan. Pian Cuddykin sai vihiä linnuista, joko sitten soitimen äänen tai juoruavan lumen säilyttämien jälkien perusteella. Tuon tuostakin hän nyt joka tapauksessa saapui vaaniskellen laaksoa ylös pyssyineen ja koirineen. Linnut tunsivat miehen vanhastaan, ja tämäkin oppi tuntemaan lintuparin sangen hyvin. Tuo suuri, vaskitöyhtöinen kukko oli jo kuuluisa koko laaksossa. Pyssymiesten kuussa moni oli koettanut lopettaa sen loistavan elämän, aivan kuten muinoin muuan kelvoton heittiö mainetta tavoitellessaan poltti poroksi efesolaisen maailman ihmeen. Mutta Punakaula oli taitava. Se osasi aina valita oikean pakokeinon; se tiesi milloin oli paras piiloutua, milloin lentää ääneti, milloin jähmettyä liikkumattomaksi, kunnes vihollinen oli astunut ohi, ja sitten kohota pyrähtäen lentoon metrin päästä pitäen suojana jotain suurta puunrunkoa ja niin kiitää matkaansa.

Mutta Cuddy ei lakannut ahdistamasta. Monesti hän laukaisi pyssynsä sitä kohti, mutta jostain syystä sattui aina väliin puu, penger tai muu este. Punakaula säilytti henkensä, vaurastui ja rummutteli.

Lumikuussa se muutti Harmaapyrstön kanssa Castle Frankin metsikköön, jossa oli yltä kyllin ravintoa sekä suuria, vanhoja puita. Ennen kaikkea siellä oli muuan suuri petäjä, joka kohosi itärinteellä kiemurtelevien hemlokkien keskeltä. Se oli juuresta kaksi metriä läpimitaten, ja sen ensimmäiset oksat alkoivat muiden puiden latvojen kohdalta. Sen oksilla oleskeli kesäaikaan sininärhi morsiamineen. Tuuheiden haarojen turvissa närhi kauniina kevätpäivinä tanssi ja lauloi kullalleen, levitteli koreita sinisiä sulkiaan ja liverteli vienoimpia, satumaisia säveliään.

Tämä suuri petäjä oli erityisen tärkeä Punakaulalle, joka ainoan jälkeläisensä kanssa eleli nyt lähellä sitä. Pyitä kiinnosti kuitenkin vain sen vankka tyvi, ei ylhäällä huojuva latva. Yltympäri oli matalia, kiemurtelevia hemlokkeja, joiden seassa kasvoivat linnunviini ja gaultheria, ja makeita mustia terhoja saattoi kaapia esiin lumen alta. Parempaa syöntipaikkaa ei saattanut ajatella, sillä kun tuo kyllästymätön pyssymies tuli, oli helppo juosta hemlokkitiheikköä pitkin petäjän luo ja pyrähtää turvallisesti lentoon tämän takaa. Vähintään kymmenen kertaa petäjä oli pelastanut pyyt laillisen murhaamiskauden aikana.

Täällä Cuddy opittuaan lopulta tuntemaan lintujen tavat ryhtyi uuteen keinoon. Hän asettui vaanimaan penkeren alle sillä välin kun muuan apulainen lähti Sugar Loafin kautta pelottamaan lintuja. Mies tuli tömistäen läpi matalan pensaikon, jossa Punakaula ja Harmaapyrstö olivat syömässä, ja kauan ennen kuin pyssymies oli vaarallisen lähellä, Punakaula päästi matalan varoitushuutonsa "rrr-rrr!" (vaara!) ja asteli sukkelaan kohti suurta petäjää siltä varalta, että pitäisi nousta lentoon.

Harmaapyrstö oli jonkin matkan päässä mäellä ja huomasi äkkiä uuden vihollisen, keltaisen koiran, joka tuli suoraa päätä sitä kohti. Punakaula oli kauempana eikä voinut nähdä koiraa pensaikolta, ja Harmaapyrstö säikähti kovin.

-- Kvit! Kvit! (Lentoon! Lentoon!), se huudahti juosten rinnettä alaspäin noustakseen kohta lentoon. -- Kriit! Kr-r-r-r! (Tätä tietä! Piiloon!), huusi kylmäverisempi Punakaula taholtaan, sillä se näki, että pyssyllä varustettu mies oli pääsemäisillään ampumamatkan päähän. Se pääsi petäjänrungon taakse, ja täällä hetkiseksi seisahtuessaan varoittaakseen vielä kerran Harmaapyrstöä: "Tätä tietä! Tätä tietä!" se kuuli pienen risahduksen edestään penkeren alta ja huomasi, että sielläkin oli vihollinen väijymässä. Samassa kuului Harmaapyrstön säikähtynyt kirkaisu, kun koira hyppäsi sitä kohti. Se kohosi lentoon ja kiiruhti suojaavan rungon taakse, eikä avoimella paikalla seisova pyssymies mahtanut sille mitään. Mutta se lensi suoraan penkeren alla väijyvän ilkimyksen maalitauluksi.

Pyristäen kohosi ilmaan lintu, kaunis, tunteva, jalo olento.

Paukahdus, ja se putosi maahan ruhjottuna ja verisenä. Sen elämä oli sammunut.

Punakaulan asema oli vaarallinen. Mihinkään suuntaan ei saattanut kohota lentoon. Sen tähden se painautui pensaikkoon. Koira tuli neljän metrin päähän, ja mennessään Cuddyn luokse apumies astui ohi kahden metrin päästä. Mutta Punakaula ei hievahtanutkaan ennen kuin pääsi suuren petäjän taakse suojaan kummaltakin. Silloin se pyrähti lentoon ja kiirehti Taylorin mäen vieressä olevaan yksinäiseen laaksoon.

Yhden sen omaisen kerrallaan oli hirveä pyssy surmannut, ja nyt se taas oli yksin. Lumikuu kului onnellisesti, vaikka monta kertaa olikin henki täpärällä. Punakaulan tiedettiin nyt olevan ainoa elossa oleva lajiaan ja sitä vainottiin väsymättä. Se tuli päivä päivältä aremmaksi.

Lopulta sen ahdistaminen pyssyllä rupesi tuntumaan turhalta ajanhukalta. Cuddy ryhtyi sen vuoksi uuteen keinoon. Oli myrskykuu; hanget olivat vahvimmillaan, ravinto niukimmillaan, ja Castle Frankin mäenrinne oli miltei ainoa hyvä ruokapaikka. Tänne mies asetti joukon ansoja. Jänis, vanha ystävä, nakersi useita poikki terävillä hampaillaan, mutta muutamia jäi. Pitäessään silmällä etäistä pilkkua, joka saattoi olla haukka, Punakaula joutui suoraa päätä yhteen niistä. Siihen se jäi yhdestä jalastaan roikkumaan.

Eikö metsän, eläimillä ole minkäänlaisia moraalisia tai laillisia oikeuksia? Mikä oikeus ihmisellä on tuottaa sellaista kauheata tuskaa toiselle luontokappaleelle? Sekö vain, ettei tämä puhu hänen kieltään? Koko päivän Punakaula riippui tuskissaan räpytellen suuria, voimakkaita siipiään koettaen turhaan päästä vapaaksi. Koko päivän, koko yön, yhä kovempaa tuskaa kärsien, kunnes se vain odotti kuolemaa. Mutta ketään ei kuulunut. Aamu valkeni, päivä kului; yhä se vain riippui jalastaan kituen hitaasti kuoliaaksi. Seuraava yö teki tuloaan, ja kun suuri sarvipöllö osui iltahämärässä näkemään kuolevan hiljaisen siiven lepatuksen ja teki sen tuskista lopun, kuolema oli pelastaja.

Tuuli puhalsi laaksoon pohjoisesta. Myrskyhevoset tulivat riehuen, lumesta valkeina, kiisivät yli tasangon kohti laajaa järvenselkää. Ne tempasivat mukaansa röyhelöpyyn kaulahöyheniä -- tuohon kuuluisaan sateenkaaren väriseen kaularöyhelöön kuuluneita höyheniä. Ne lensivät myrskyssä pimeään talviyöhön, niin kuin niiden omistaja kerran oli lentänyt raivokuun vimman valtaamana. Ne lensivät tuulen siivillä kauas etelään, suurelle järvelle saakka, ja sen myllertäviin aaltoihin katosivat Donin laakson pyysuvun viimeiset jäännökset.

Sillä nykyään Castle Frankissa ei ole yhtä ainoata pyytä. Seudun metsälinnut eivät enää kuule pyyn uljasta, sotaista kevättervehdystä, ja Mutajoen laakson vanha petäjäinen soidinpuu on käyttämättömänä lahonnut.

End of Project Gutenberg's Villejä eläimiä, by Ernest Thompson Seton