Part 11

Hulda katseli hämmästyneenä vuoteestaan. Odotettuaan hetkisen ollakseen varma siitä, että koira oli mennyt, hän nousi aikoen heti herättää isänsä. Mutta tarkemmin ajateltuaan hän päätti odottaa vielä varmempaa todistusta. Hän tuijotti pimeyteen, mutta ei nähnyt merkkiäkään Wullystä. Hän pani lisää puita takkaan ja laskeutui uudelleen makaamaan. Yli tunnin hän makasi valveilla kuunnellen keittiön kellon naksutusta ja säpsähtäen pienintäkin ääntä. Hän mietti, millä asioilla koira nyt saattoi liikkua. Oliko se todellakin tappanut lesken lampaat? Hän muisti taas, miten ystävällinen se oli ollut omille lampaille, eikä tiennyt mitä ajatella.

Toinen tunti oli jo kulumassa. Hän kuuli ikkunalta heikkoa ääntä, joka sai hänen sydämensä sykkimään. Kohta kohosi nostoikkuna, ja ennen pitkää Wully oli taas keittiössä ja ikkuna kiinni.

Loimuavan takkatulen valossa Hulda saattoi nähdä, että koiran silmissä oli outo, hurja kiilto ja että sen kuono ja luminen rinta olivat tuoreessa veressä. Se lakkasi hetkiseksi huohottamasta tarkastaakseen tyttöä; kun se näki, ettei tämä liikahtanut, se paneutui makaamaan ja alkoi nuoleksia käpäliään ja huuliaan muristen hiljaa, ikään kuin tyytyväisenä muistellen jotain hiljan tapahtunutta seikkailua.

Hulda oli nähnyt tarpeeksi. Nyt ei enää ollut epäilystäkään. Jo oli oikeassa, ja vieläpä... Samassa uusi ajatus välähti hänen vilkkaisiin aivoihinsa: hän älysi, että Monsaldalen lumottu kettu makasi hänen edessään. Nousten seisaalleen hän katsoi Wullyyn kiinteästi ja huudahti:

-- Wully! Wully! Se on siis totta -- Wully, sinä kauhea hirviö!

Hänen kiihkeä, syyttävä äänensä kaikui hiljaisessa keittiössä kuin tuomion jyrinä, ja Wully hypähti kuin pyssyn laukauksesta. Se loi epätoivoisen katseen suljettuun ikkunaan. Sen silmät kiiluivat ja niskakarvat värisivät. Mutta se lyykistyi tytön katseen edessä ja ryömi pitkin lattiaa ikään kuin rukoillen armoa. Hitaasti se tuli yhä lähemmäksi ja näytti tahtovan nuolla Huldan jalkoja, mutta päästyään aivan likelle se ääntä päästämättä, raivokkaasti kuin tiikeri hyppäsi hänen kurkkuaan kohti.

Tämä hyökkäys oli tytölle aivan äkkiarvaamaton, mutta hän ehti kuitenkin ajoissa kohottaa kätensä, ja Wullyn pitkät kulmahampaat painuivat narskuen käsivarteen, läpi lihan ja luun.

-- Apua! Apua! Apua! Isä! hän huusi.

Wully oli keveä, ja sillä kerralla Hulda sai sen viskatuksi luotaan. Mutta sen tarkoituksesta ei saattanut olla epäilystäkään. Kysymys oli joko koiran tai tytön hengestä.

Se hyppäsi uudelleen, pureksi ja repi noita suojattomia käsiä, jotka niin usein olivat sitä ruokkineet. Tyttö huusi epätoivoisesti apua. Turhaan hän koetti pitää koiraa erillään itsestään. Pian tämä olisi päässyt käsiksi hänen kurkkuunsa, ellei Dorley olisi tullut.

Nyt Wully hyökkäsi tätä kohti yhä yhtä kammottavan äänettömänä ja iski monta kertaa hampaansa häneen, kunnes lopulta kuolettava vesurin isku kaatoi sen lattiaan. Siinä se huohotti ja kiemurteli kuoleman kielissä, mutta viimeiseen asti rohkeana ja uhkaavana. Toisesta iskusta sen aivot pirskahtivat vasten lieden kiviä -- ja Wully, hilpeä ja vihainen, uskollinen ja kavala Wully, sätkytteli hetkisen ja raukesi sitten iäksi.

PUNAKAULA, DONIN LAAKSON PYY

1

Don-virtaan laskee hohtavan kirkas puro, jota ties mistä syystä on alettu nimittää Mutajoeksi. Tämän varrella on Taylorin mäki, ja sen metsäistä rinnettä pitkin tuli pyyemo poikueineen. Poikaset olivat yhden päivän ikäisiä, mutta jo varsin vikkeläjalkaisia. Emo vei niitä nyt ensi kertaa juomaan.

Se kulki kyyryssä, sillä metsä oli täynnä vihollisia, ja kutsui yhtä mittaa hiljaa kotkottamalla palleroisia, kirjavauntuvaisia pienokaisiaan; nämä tulla taapersivat perässä ja piipittivät valittavasti, jos jäivät muutaman tuumankin emostaan. Niiden sääret olivat ohuet kuin neula, ja ne itse olivat niin hentoja, että tiaisetkin niiden rinnalla näyttivät suurilta ja jykeviltä. Niitä oli kaksitoista, mutta siitä huolimatta pyyemo ehti vartioida niitä kaikkia. Se piti silmällä jokaista pensasta, puuta ja tiheikköä, koko metsää, vieläpä taivastakin. Kaikkialta se näytti etsivän vihollisia -- ystäviä oli vähän, niihin ei tarvinnut kiinnittää huomiota. Pian ilmestyikin vihollinen. Puron tasaisella rantahiekalla asteli suuri kettuhirviö. Se oli tulossa heitä vastaan, ja muutamassa hetkessä se varmaan vainuaisi heidät tai löytäisi heidän jälkensä. Ei ollut vitkasteluaikaa.

-- Krrr! Krrr! (Piiloutukaa, piiloutukaa!) huusi emo matalalla äänellä, ja nuo pienet olennot, tuskin tammen terhoa suuremmat ja vasta yhden päivän ikäiset, hajaantuivat kauas (muutaman tuuman päähän) piilopaikkoihin. Yksi pääsi lehden alle, toinen kahden juuren väliin, kolmas kömpi käpristyneen tuohen sisään, neljäs pieneen koloon jne., kunnes kaikki olivat piilossa; mutta yksi ei löytänyt piilopaikkaa, vaan paneutui leveälle keltaiselle lastulle ja makasi mahdollisimman litteänä, silmät lujasti kiinni. Se oli nyt varma siitä, ettei sitä voinut kukaan huomata. Kaikki lakkasivat piipittämästä, ei kuulunut hiiskahdustakaan.

Pyyemo lensi suoraan kohti petoa, laskeutui rohkeasti muutaman metrin päähän siitä ja pudottautui maahan siivet riippuvina ikään kuin se olisi ollut raajarikko ja uikuttaen kuin nälkäinen koiranpentu. Rukoiliko se armoa -- armoa verenjanoiselta, julmalta ketulta? Ei toki! Se ei ollut tyhmä. Usein kuulee puhuttavan repolaisen viekkaudesta. Mutta kohta nähdään, miten typerä kettu on pyyemon rinnalla. Ilostuneena siitä, että sai näin odottamatta saaliin ihan ulottuvilleen, se kääntyi hyökkäämään. Mutta se ei saanutkaan lintua, sillä tämä sattui juuri sillä hetkellä siirtymään puoli metriä sivulle päin. Kettu perässä, ja se olisi tällä kertaa ihan varmaan siepannut sen, mutta miten ollakaan, jokin vesa sattui väliin, ja pyy laahusti edellä ja kömpi kaatuneen rungon alitse. Kettu loikkasi hammasta purren rungon yli, ja lintu, joka ei enää näyttänytkään aivan yhtä vaivaiselta, hyppäsi taas kömpelösti eteenpäin ja kuppelehti rinnettä alas repolainen kintereillään. Joskus tämä miltei kosketti peltokanan pyrstöä, mutta miten vikkelästi se tekikin hyökkäyksensä, lintu oli kumminkin joka kerta pikkuista vikkelämpi. Tämäpä vasta kumma! Siipirikko pyy, ja hän, nopsajalkainen kettu, oli tuhlannut jo viisi minuuttia sen turhaan takaa-ajoon. Se oli todella häpeä!

Mutta pyy näytti voimistuvan sitä mukaa kuin kettu nolostui, ja puolen kilometrin ajon perästä, jolloin koko ajan oli kuljettu Taylorin mäestä poispäin, lintu äkkiarvaamatta näytti tulevan aivan terveeksi ja pyrähti lentoon räpistäen pilkallisesti siipiään. Kettu oli kuin puusta pudonnut. Lintu oli pitänyt sitä pilkkanaan, ja mikä pahinta, kettu muisti nyt, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun sille oli tehty tämä sama kepponen, vaikkei se koskaan ymmärtänyt, mikä oikeastaan oli tarkoituksena.

Sillä välin pyyemo lensi suuressa kaaressa takaisin siihen paikkaan, mihin se oli piilottanut pikku palleroisensa.

Villeillä linnuilla on erinomainen paikallismuisti. Pyy tuli aivan samalle ruohonkorrelle, mille se viimeiseksi oli astunut, ja seisoi hetkisen paikallaan ihmetellen, miten hiljaa pienokaiset makasivat. Sen tullessakaan ne eivät liikahtaneet, ja lastulla makaava, joka todella ei ollut valinnut niinkään tyhmää piilopaikkaa, ei ollut siirtynyt emon tullessa; se vain puristi silmiään vähemmän tiukasti kiinni ja odotti, kunnes emo sanoi:

-- K -- riit (Tulkaa, lapset). Paikalla nousi kaikista koloista pyyvauvoja kuten satujen haltijoita maasta. Pieni lastulla makaaja aukaisi pullottavat silmänsä ja juoksi suojaan emon leveän pyrstön alle ääntäen vienosti: "piip piip". Vihollinen ei olisi kuullut ääntä metrin päästä, mutta emolta se ei olisi jäänyt kuulematta kolme kertaa niin pitkältä matkalta. Toiset poikaset yhtyivät samaan nuottiin ja olivat varmaan mielestään hyvin äänekkäitä, sillä ne olivat nyt verrattain iloisia.

Aurinko paistoi kuumasti. Lintuperheen oli mentävä avoimen paikan yli tullakseen veden luo, ja silmäiltyään tarkasti seutua emo kokosi poikasparven siipiensä suojaan. Tällä tavoin turvassa auringonpistolta poikaset kulkivat, kunnes tulivat puron rannan varjoisaan orjanruusupensaikkoon.

Täältä lähti laukkaamaan jänis ja säikäytti kovasti pyyperhettä. Mutta häiritsijän kohottama rauhanlippu (valkoinen häntä) vaikutti tyynnyttävästi. Jänis oli vanha ystävä; pienokaiset saivat tänään muun muassa oppia, että pupu aina purjehtii rauhanlippu ylhäällä ja elää sen mukaan.

Sitten alkoi juonti. Puhtainta elämän vettä oli juomavesi, vaikka typerät ihmiset olivat nimittäneet puron Mutajoeksi.

Aluksi nuo pikku rääpäleet eivät osanneet juoda, mutta ne matkivat emoaan ja pian ne oppivat juomaan kuten sekin ja sanomaan kiitoksia joka litkauksen jälkeen. Kaksitoista ruskean ja keltaisen kirjavaa palleroista seisoi rivissä veden partaalla kahdellakymmenellä neljällä punavarpaisella jalalla. Kaksitoista kullankeltaista somaa päätä kumartui juomaan ja sanomaan kiitoksia.

Sitten emo vei ne vähän väliä pysähtyen ja pysytellen varjossa ojan reunan nurmikon toiselle puolelle, missä oli suuri keko. Emo oli ennakolta pannut tämän keon merkille, sillä pyypoikueen kasvattamiseen tarvitaan monta sellaista. Siinä oli näet muurahaispesä. Emo hyppäsi sen päälle ja katseli hetkisen ympärilleen; sitten se raapaisi puolikymmentä kertaa varpaillaan. Löyhä pesä oli purettu, ja maahan kätketyt munavarastot hajallaan sen raunioissa. Muurahaiset hyörivät ympärillä ja riitelivät keskenään, kun eivät tienneet mitä muutakaan tehdä. Toiset juoksentelivat päättömästi sinne tänne, jotkut älykkäämmät alkoivat kantaa munia poispäin. Mutta vanha pyy tuli poikasten luo, noukkaisi muutamia noita mehevän näköisiä pusseja, pudotti taas ja kotkotti, sitten taas noukkaisi ja kotkotti, sitten nielaisi.

Poikaset seisoivat ympärillä. Sama keltainen, joka oli maannut lastulla, alkoi ensimmäisenä matkia emoa: noukkaisi muurahaisenmunan, pudotti sen useita kertoja, ja sitten -- totellen äkillistä mielijohdetta -- nielaisi sen. Näin se oli oppinut syömään. Kahdessakymmenessä minuutissa muutkin olivat oppineet tämän taidon, ja nytkös niillä oli lystiä tavoitellessaan noita herkullisia munia. Emo raapi niitä yhä enemmän keosta, kunnes pikku pyyt olivat sulloneet pienet kupunsa niin täyteen, että ne olivat aivan pullollaan eivätkä voineet syödä enempää.

Sitten ne kaikki menivät puron vartta ylöspäin ja pysähtyivät orjanruusupensaikon suojaamalle hiekkapenkerelle. Siinä ne viettivät koko iltapäivän. Pienokaiset oppivat, miten suloista oli tuntea kylmän, hienon hiedan juoksevan varpaiden välitse. Koska ne olivat erittäin matkimishaluisia, ne makasivat kyljellään kuten emokin, raapivat varpaillaan ja räpyttivät siivillään -- vaikka niillä ei vielä ollut siipiä millä räpyttää, ainoastaan pieni tynkä kummallakin sivulla osoittamassa siipien tulevaa paikkaa. Yöksi emo vei ne sitten läheiseen pensaikkoon, missä kuivien lehtien kahina esti jalan kulkevaa vainolaista pääsemästä huomaamatta lähelle ja katoksi kietoutuneet orjanruusupensaat suojelivat kaikilta ilman vihollisilta. Täällä oli niiden lastenkamari. Tänne, untuvaiselle patjalle emo nyt asetti lapsensa levolle, iloiten niin kuin äiti ainakin näistä hennoista, toisiaan syleilevistä pikku olennoista, jotka piipittivät unessaan ja painautuivat luottavasti sen lämmintä ruumista vasten.

2

Kolmantena päivänä poikaset olivat jo paljon tanakampia jaloiltaan. Niiden ei enää tarvinnut kiertää terhoa, saattoivatpa ne astua männynkävynkin yli. Niiden siiventynkiin oli ilmestynyt riveittäin sinisiä kyniä.

Niiden turvana elämässä olivat hyvä emo, hyvät sääret, joitakin luotettavia vaistoja ja järjen hitunen. Vaisto, toisin sanoen peritty tapa, opetti ne piiloutumaan emon käskevän äänen kuuluessa, vaistonvaraisesti ne niin ikään seurasivat emoa. Mutta kun ne auringon kuumasti paahtaessa piiloutuivat emon pyrstön suojaan, siinä ilmeni jo järkeä, ja siitä pitäen järki sai yhä suuremman merkityksen niiden elämässä.

Seuraavana päivänä siipikynien päihin oli puhjennut sulanalkuja. Sitä seuraavana sulat olivat isoja, ja viikkoa myöhemmin koko poikue osasi lentää.

Eivät kuitenkaan kaikki -- yksi oli ollut alun alkaen kivulloinen. Sillä oli ollut munankuoren puolikas selässään vielä monta tuntia sen jälkeen kun se oli tullut munasta ja se juoksi vähemmän ja vikisi enemmän kuin sen siskot. Kun sitten eräänä iltana haisunäädän hyökätessä emo päästi varoitushuudon: "Kvit! Kvit!" (Lentoon! Lentoon!) tämä Kuopus jäi jälkeen, ja kun poikue taas kokoontui emon kutsusta mäntykummulle, se oli poissa, eikä siitä sen perästä enää kuultu.

Sillä välin oli alkanut poikasten opetus. Ne tiesivät jo, että parhaimmat heinäsirkat asustivat puron varren korkeassa ruohikossa ja että viinimarjapensaissa oli yltä kyllin vihreitä, lihavia toukkia; ne tunsivat myös sen runsaan ruoka-aitan, joka niillä oli suuressa muurahaispesässä, ja tiesivät että mansikat, vaikka eivät olekaan hyönteisiä, ovat ainakin yhtä maukkaita kuin nämä. Vielä ne tiesivät, että suuria perhosiakin saattoi huoleti syödä, kun vain sai niitä kiinni, ja että niljakas neste, jota tippui mädänneen rungon kuoresta, sisälsi paljon ja monenlaista hyvää ainesta. Sitä paitsi ne olivat oppineet, että tietyt kovakuoriaiset, ampiaiset, karvaiset toukat ja tuhatjalkaiset oli paras jättää rauhaan.

Nyt oli heinäkuu, marjojen kuukausi. Poikaset olivat kasvaneet ja varttuneet uskomattomasti viimeisen kuukauden kuluessa. Ne olivat jo niin isoja, että koettaessaan peittää niitä emo sai seistä koko yön.

Ne ottivat joka päivä pölykylpynsä hiekkakummulla, mutta hiljakkoin ne olivat muuttaneet toiseen kohtaan. Tätä paikkaa käyttivät monet muutkin linnut samaan tarkoitukseen, ja alussa emo oli vastahakoinen rupeamaan kylpyyn paikassa, jossa ennen oli ollut muita. Mutta hiekka oli siinä niin verrattoman hienoa ja poikaset heittäytyivät niin ihastuneina siihen piehtaroimaan, että emokin unohti epäluulonsa.

Pari viikkoa sen jälkeen pienokaiset alkoivat voida huonosti, eikä emokaan tuntenut itseään vallan terveeksi. Ne olivat aina nälissään ja vaikka söivät suunnattomasti, kumminkin ne kaikki laihtumistaan laihtuivat. Emo sai taudin viimeiseksi, mutta sitten se tuli siihen yhtä ankarasti kuin poikasiinkin -- kova nälkä, kuumeinen päänkipu ja uuvuttava väsymys. Se ei ymmärtänyt syytä tähän. Eihän se voinut tietää, että paljon käytetyn hiekkakylvyn pölyssä, jota sen vaisto alussa neuvoi epäilemään ja nyt kokonaan karttamaan, oli pieniä loismatoja. Niitä koko perhe oli nyt saanut ruumiiseensa.

Mikään luonnollinen mielijohde ei ole tarkoitukseton. Lintuemon lääkitystäkö oli vain luonnollisen mielijohteen seuraamista. Ankara, kuumeinen nälkä sai sen maistamaan kaikkea, mikä näytti syötävältä, sekä hakemaan viileitä paikkoja. Ja eräästä tällaisesta se löysi sumakkipensaan, joka oli täynnä myrkyllisiä marjoja. Kuukautta varhemmin se olisi mennyt tämän pensaan ohi, mutta nyt se maistoi noita epäilyttävän näköisiä marjoja. Kirpeä neste tuntui juuri vastaavan sen tarvetta; se söi ahmimalla marjoja, ja koko perhe samaten. Yksikään ihmislääkäri ei olisi keksinyt parempaa rohtoa, sillä tämä sai aikaan vatsan perinpohjaisen puhdistuksen, ja tuo salainen vihollinen oli voitettu, vaara ohi. Parantava luonto tuli kuitenkin liian myöhään avuksi kahdelle poikaselle. Heikommat sortuivat, kuten vaatii heltymätön luonnonlaki. Sairauden heikontamina ne eivät kestäneet tätä rajua lääkitystä. Ne joivat liikaa purosta eivätkä seuraavana aamuna toisten lähtiessä emon jäljessä liikkuneet paikaltaan. Sama haisunäätä, joka olisi osannut kertoa Kuopuksen kohtalon, löysi ja söi niiden ruumiit; mutta se sai ankaran rangaistuksen: se kuoli myrkystä, jota linnunpojat olivat syöneet.

Nyt oli seitsemän pikku pyytä tottelemassa emon kutsua. Niiden yksilölliset luonteet olivat jo varhain ilmenneet, ja nyt ne kehittyivät ja vakiintuivat. Heikot olivat jo poissa, mutta vielä oli jäljellä yksi tyhmä ja yksi laiska. Emo ei voinut sille mitään, että se välitti toisista enemmän kuin toisista. Sen suosikki oli suurin niistä, sama joka kerran makasi lastun päällä piilossa. Se ei ollut vain poikueen suurin, väkevin ja sievin, vaan mikä parasta, se oli myös tottelevaisin. Emon varoitus "r-rrr" (vaara) ei aina pysyttänyt toisia poissa vaaralliselta polulta tai epäilyttävästä ruoasta, mutta tästä totteleminen tuntui luonnolliselta, eikä se milloinkaan unohtanut vastata emon "K -- riit!" (Tule!) huutoon. Sen tottelevaisuus tuli palkituksi, sillä se sai "kauan elää maan päällä" -- kauemmin kuin yksikään sen sisaruksista.

Elokuu, sulkasadon kuukausi, oli tulossa. Poikaset olivat nyt miltei täysikasvuisia. Ne tiesivät juuri sen verran, että pitivät itseään hämmästyttävän viisaina. Pieninä ollessaan niiden oli pitänyt nukkua maassa, jotta emo saattoi suojata niitä, mutta nyt se ei enää ollut tarpeellista, ja emo alkoi opettaa niille aikuisten tapoja. Oli jo aika ruveta istumaan öitä puunoksalla. Nuoret kärpät, ketut, haisunäädät ja minkit alkoivat juosta. Maassa makaaminen kävi joka yö vaarallisemmaksi. Sen tähden pyyemo lensi auringon laskiessa tuuheaan, matalaan puuhun ja kutsui poikaset "K -- riit"-huudolla luokseen.

Poikaset tottelivat, paitsi muuan itsepäinen pikku tomppeli, joka edelleenkin tahtoi nukkua maassa kuten ennen. Sillä kertaa ei sattunut onnettomuutta, mutta seuraavana yönä siskot heräsivät sen hätähuutoihin. Seurasi pieni ottelu; sitten tuli hiljaisuus, jota häiritsi vain narskuvien luiden kauhua herättävä ääni. Linnut silmäilivät pimeyteen. Maassa näkyi kaksi kiiluvaa, lähekkäin olevaa silmää, ja näistä sekä hyvin tuntuvasta tympeästä hajusta poikaset saattoivat päätellä, että heidän tuhman veljensä surmaaja oli minkki.

Kuusi pikku pyytä istui nyt öisin rivissä oksalla, emo keskellä. Tosin usein sattui niinkin, että jokin poikanen, jonka jalkoja paleli, kiipesi emon selkään.

Kasvatus edistyi yhtä mittaa. Tähän aikaan poikaset saivat oppia "pyristämään". Pyy osaa lähteä lentoon aivan äänettömästikin, jos se haluaa, mutta "pyristäminen" on joskus niin tärkeätä, että kaikille poikasille opetetaan tämä taito. Pyristämisestä saattaa olla montakin etua. Se varoittaa muita lähellä olevia pyitä vaarasta; se hermostuttaa pyssymiestä tai saa vihollisen huomion kiintymään yksinomaan pyristäjään, sillä välin kun muut hiipivät hiljaa pakoon tai liikkumattomaksi jähmettymällä pysyvät huomaamattomina.

Pyillä saattaisi hyvin olla sananlaskuna: "Kussakin kuussa eri viholliset ja eri ruoat." Nyt tuli syyskuu, ja marjojen ja muurahaisenmunien sijaan tulivat jyvät ja oraat, minkkien ja haisunäätien sijaan taas pyssymiehet.

Pyyt tunsivat ketun hyvin, mutta koiraa ne tuskin olivat nähneetkään. Ne tiesivät, että ketun saattoi helposti nolata vain lentämällä puuhun, mutta pyssymiesten kuussa tulikin vanha Cuddy pitkin puron laaksoa, ja edellä kierteli hänen lyhythäntäinen keltainen rakkinsa. Emo äkkäsi koiran ja kirkaisi "Kvit! Kvit!" (Pakoon! Pakoon!) Kaksi poikasta piti säälittävänä heikkouden merkkinä, että emo tuolla tavoin antoi kettupahasen säikyttää itseään, ja ne päättivät osoittaa, miten lujahermoisia ne olivat. Ne hyppäsivät läheiseen puuhun huolimatta siitä, että emo moneen kertaan mitä vakavimmalla äänellä toisti varoituksensa "Kvit! Kvit!" ja kiirehti matkaansa äänettömin siivin.

Sillä välin tuo kummallinen typpyhäntäinen kettu tuli puun alle ja haukkua räkytti poikasparille. Näitä huvitti sekä koira että emon ja siskojen pelko siinä määrin, etteivät ne huomanneetkaan pientä pensaiden ratinaa, kunnes kuului kaksi kovaa paukausta, ja maahan putosi kaksi veristä, räpyttelevää pyytä. Keltainen rakki oli heti niitä raatelemassa, kunnes pensaikosta tuli mies, joka korjasi jäännökset laukkuunsa.

3

Cuddy asui ränsistyneessä hökkelissään lähellä Don-jokea Toronton pohjoispuolella. Hänen elintapaansa muinaisajan kreikkalainen viisas olisi varmaan pitänyt ihanteellisena, sillä hänellä ei ollut kruununveroja, ei yhteiskunnallisia velvollisuuksia, ei mainittavasti omaisuuttakaan. Hänen elämässään oli vähän työtä ja paljon leikkiä, ja suurin osa siitä kului metsissä vetelehtimiseen. Hän piti itseään oikeana urheilumiehenä, koska hän oli "hanakka linnustaja" ja koska hänestä "oli lysti nähdä linnun pudota moksahtavan", kun hän laukaisi pyssynsä. Naapurit nimittivät häntä heittiöksi ja pitivät häntä vain toistaiseksi paikoilleen asettuneena kulkurina. Hän pyydysti pyssyillä ja satimilla vuodet läpeensä. Jonkin verran saalis tosin vaihteli vuodenaikojen mukaan, mutta hänen oli kuultu mainitsevan, että hän saattaisi pyyn lihan maun perusteella sanoa, mikä kuukausi oli kulumassa, jos muuten almanakka sattuisi unohtumaan. Epäilemättä tämä todisti terävää huomiokykyä, mutta samalla siitä kävi ilmi seikka, joka ei ollut omiaan herättämään luottamusta. Pyiden laillinen murhaamisaika alkoi syyskuun viidentenätoista päivänä, mutta ei ollut ensinkään outoa, että Cuddy oli liikkeellä pari viikkoa aikaisemmin. Hän vältti kuitenkin vuosi vuodelta lain kättä; vieläpä häntä omalaatuisena henkilönä haastateltiin sanomalehdissä.

Hän ampui harvoin lennosta; mieluummin hän antoi lintujen ensin asettua istumaan, ja tällainen metsästys taas ei ota oikein onnistuakseen ennen kuin puut ovat varistaneet lehtensä. Hän oli arvellut, että Mutajoen laakson poikue säästyisi siihen asti, mutta nyt hän kumminkin oli alkanut pelätä, että muut pyssymiehet löytäisivät sen; siksi hän oli päättänyt heti lähteä hakemaan "annoksen linnunlihaa". Hän oli kuullut emolinnun ja neljän eloon jääneen poikasen siipien suhinaa emon johdattaessa niitä pois paikalta, ja sen tähden hän vain pisti tapetut linnut laukkuunsa ja palasi mökkiinsä.

Näin poikaset oppivat, ettei koira ole kettu ja että se pitää eksyttää eri tavalla. Ja nyt niihin oli entistään syvempään juurtunut vanha viisaus: "Kuuliaisuus tuottaa pitkän iän."

Pitkin syyskuuta linnut saivat sitten harjoitella pyssymiesten eksyttämistä, ja lisäksi niiden oli suojeltava itseään eräiltä vanhoilta vihollisilta. Yhä ne istuivat yönsä pitkä- ja kapeaoksaisissa lehtipuissa tuuheimman lehvistön seassa, missä olivat turvassa ilman vihollisilta; maassa asuvat viholliset eivät myöskään päässeet sinne, ja kiipeävät saattoi aina huomata ajoissa, kun ne lähestyivät notkeita oksia pitkin. Mutta lehdet varisivat -- kussakin kuussa eri viholliset ja eri ruoat. Nyt tuli pähkinäin, mutta samalla pöllöjen aika. Lumipöllöt, jotka olivat muuttomatkalla pohjoisesta päin, lisäsivät pöllöjen luvun kaksin- tai kolminkertaiseksi. Yöt kylmenivät, ja pesukarhut sekä muut kiipeävät viholliset tulivat vähemmän vaarallisiksi. Sen tähden emo muutti perheen yöorren hemlokkipuun tuuheimpaan oksistoon.

Yksi poikanen ei seurannut "kriit! Kriit!" -varoitusta, ja suuri keltasilmäinen pöllö raateli sen ennen aamua.

Nyt oli jäljellä enää emo ja kolme nuorta lintua, mutta viimeksi mainitut olivat yhtä isoja kuin emonsa. Vieläpä yksi -- se jonka muistamme kerran maanneen lastulla -- oli isompikin. Kaulatöyhdöt alkoivat näkyä. Pienet nipukat tosin vasta, niin että juuri saattoi nähdä, millaisia niistä tulisi. Kylläpä ne olivat niistä ylpeitä!

Kaulatöyhtö merkitsee röyhelöpyylle samaa kuin laahuspyrstö riikinkukolle: se on sen suurin kaunistus ja ylpeys. Naaraan kaulatöyhtö on musta, hiukan vihreän kimmeltävä. Uroksen on paljon suurempi ja mustempi, ja sen kimmellys on heleämmän vihreä. Aina silloin tällöin syntyy poikkeuksellisen iso ja vilkas pyy, jonka kaularöyhelö ei ole vain paljon suurempi, vaan myös väriltään voimakkaampi, vaskenpunainen, violetilta, vihreältä ja keltaiselta kimmeltävä. Tällainen lintu herättää aina ihmettelyä ja ihailua. Se nuori lintu, joka kerran oli painautunut lastulle ja aina tehnyt niin kuin käskettiin, oli ennen terhokuun vaihdetta saanut tuon kunniakkaan kultaisen-vaskisen kaulatöyhdön. Se oli Punakaula, Donin laakson kuuluisa röyhelöpyy.

4