Part 3

_Hän_ tuonne kauas oli kadonnut, ei hyvästiä heittänyt hän ollut. Vaan vieläkin hän tunsi, että kulki tie ajatusten eestaas ilmain halki. Ne purjehti kuin pilvet talviset, valoisin toivein, synkän toivotonna, ne laskeutuivat jyrkänteiltä tuolta, palaten jälleen, painuin niiden taakse. Välistä kietoi usvat tummanraskaat päivästä päivään metsät kaukaiset kuin suruhuntuun, kaikki kätkevään. Hän silloin kyyneltyi ja kylmää kärsi. Välistä syttyi siellä kumma hohde: valoa yliluonnollista loistain lepäsi metsät, laet lumivaipat, henkien mailma, puhtaampi kuin mainen, häipyen valkopilviin, siintoon taivaan. Hän katsoi, katsoi, kunnes sokaistuna hän horjui, täynnä valkeutta rinta. Laella korkeimmalla silloin luuli hän näkevänsä jonkun olennon avoimin sylin laaksoon katsovan. Ja käsivarsin ojennetuin Klaara vuoria kohden kauan kurkotteli kuin vastaukseksi, kunnes havahtui hän uupuneena pakkaseen ja lumeen.

»Sinervä vallan olet», sanoi maammo, »kai suret tässä järjen itseltäsi mokoman juoppolallin rengin tähden. Käy lautamiehen Juokse, lapsoseni, ja hali hiukkasen, niin lämpenet.» —

* * *

Ei ollut Pankarinkaan päivät hauskat, se nähtiin kyllä, eikä liioin yöt, kylässä vaikka tavat salli paljon. Entistä jurompi ja suljetumpi hän oli, jotain harkitsevan näytti, aamusta iltaan kaikkialla raatoi, kernaimmin kuitenkin hän metsään lähti. Talvisen valon vuoksi ehkä hohti enemmän harmahtavaa ohimoilla, kuin hänkin äkin oisi vanhentunut. Köpelö sulhasmies, niin tuumi väki, saas nähdä, saako tyttö asuskella takana virran vielä vihittynä?

Vaan kerran tuli kylään hauska laulu, ei tietty mistä; sitä lauloi ensin vain harvat, mutta kohta joka talo. Aikansa renkuteltiin laulunpätkää hölkässä tukkikuorman, luona kehdon seudulla laajalti. Se kuului näin:

Emäsika on Pankarissa kuin tynnöri mahdoton. Ja renki virkkoi: sika tuo sydänkäpyseni on. Sioista, viinast' auta meitä, Herra.

Näät lemmittynsä luota mies karkasi metsihin, ja pääsiäiseksi lahdataan sika paksu Pankarin. Lohduta tyttö raukkaa silloin, Herra.

Vuorilla murheissansa nyt istuu renki tuo ja hioo pitkää puukkoaan ja viinaa, villi, juo. Puukosta auta Pankaria, Herra.

Niin kertoo meille laulu, opin minkä siitä saa? Pankari ehkä sikoineen hautaansa taivaltaa. Käännytä kaikki häijyt sielut, Herra.

Profeetan runotaidon arveltiin versovan jälleen parran kasvaessa. Mene ja tiedä. Vaikka kirkonpuoli laulannan lopettikin huhun vuoksi. Ei ollut arkalasta lautamies, hän joka toinen viikko hakkuumailleen vuorille lähti, usein aivan yksin.

Niin joutui muuan aamu pilvinen. Jo varhain alkoi hiljaa hiutaleida, ja väleen yltyi pyry sankeaksi, vapaaksi päivän tehden ajotöistä. Vaan Pankari ei välittänyt säästä, hän koiraturkit otti, rekeen vääntyi ja ajoi talvitietä ylös virtaa. Kohdalla kirkon, jossa pyry pyöri vaiheilla muurin harmaakivisen ja nietoksia nosti hautuumaalle, hän kiihdytti ja ajoi äyrähälle ja tietä eelleen kohden vuorimaita Hän kohta joutui metsän reunaan, sai tuulensuojan sekä kelpo kelin, tie joskin alkoi vähitellen nousta.

KOHTAAMINEN

Ylhäällä metsän katvehessa kiersi savua tukkikämppäin seutuvilla, »uoreine hirsinensä jotka hohti äärellä torpan, mustan, ränstyneen. Mäellä sauna höyrysi, ja sieltä raosta oven tunki pihkan tuoksu; sisälle lattiasta kattoon saakka ladottu oli nuorta kuusipuuta ja niitä kuumennettiin pehmeäksi. Ja sitten torpanakka nokinaama ne ulos hankeen höyryisinä heitti.

Lähellä saunaa seisoi kymmenkunta jykevää, kuorittua paalupuuta; jokaista kiersi ympyrässä mies kuin sirkushevonen, vaan raskahammin. Hän otti norjan, kuuman kuusenrungon, hän painoi latvapuolen paalun koloon ja väänsi sitä niinkuin köyttä kiertäin useaan kertaan paalun ympärille; nykäisten kiinnitti hän tyvipään, ja nyt se oli valmis tukkipuomiin. Hän sitten kiekon väänsi siitä, heitti sen röykkiöön ja tarttui seuraavaan.

Kirous viilsi ilmaa tuolloin tällöin, kun jokin juuttui, mutta muuten rehki äkäisen äänetönnä joka mies. Viinakset näet loppuun juotiin eilen lauluin ja kortein, eikä tässä säässä tuo matkain takaa uutta pirukaan. Hongikko kohisi, ja kohta alkoi pyryttää lunta läpi kämpänsauhun, se pieksi nuttua kuin vitsat nuoret, ja laaksoon päin jos alas katseen loit, sokeni kaikki pyryn pyörrepilviin.

»Hei», huusi joku, »hitto täällä rehkii, kortteja käydään pirttiin läiskimään tytön ja eukon luo — hei, kellä on pelata ryyppy onko sulia, Markus?» — Paaluilleen kaikki pysähtyivät, mutta jäi vaiti kaikki. Silloin joku huusi: »Jos keltään hitolta ei heru viinaa, niin pannaan peliin, että hävinneen on hankittava juomaa ennen iltaa.» Se tuuma hyväksyttiin hälisten. Vaan Markus virkkoi: »Kurkkuani kuivaa, ei, pojat, minä lähden Koskenkorvaan, teen vaihtokauppaa, siellä lienee viinaa.» Sanoi ja kiekkoja hän seipään selkään tusinan verran poimi olallensa. Ja vakaisena vaelsi hän pyryyn, leveä hattu reilun kallellansa, ja hapset tuulen myötä heilahdellen.

Silmissä vilahteli lakkaamatta lomitse puiden, joissa tuuli viuhui; kinokset kiertyi, lensi tuulen myötä kuin rantakuohut ohi saappaanvartten. Nyt valtatielle juuri harjanteella hän joutui, jolta selkeällä säällä sai nähdä neljät kirkontornit. Mitään nyt nähnyt ei. Vain kivenheiton verran erotti, kuinka kuuset niinkuin peikot vaipuivat umpimereen valkoiseen ja hukkuivat, ja kaikki häipyi pois. Kirottu tie, se johti alas tuonne häpeän, muistojen ja tuskan kylään! Hän seisoi hetken raskain aatoksin, ja sydän löi, ja kädet nyrkkiin kiertyi.

Vaan silloin mitä tuolla? Nietoksista sukelsi esiin piste, joka kasvoi. Ensinnä erotti hän hevonpään ja sitten vähitellen reen ja reessä lumisen miehen koiraturkit yllä.

Ne lähestyivät. Mutta Markus seisoi keskellä tietä jäykkänä kuin louhi. Seivästä piti vasen käsi, toinen väsyneen orhin suitsiin tarttui kiinni. Hän katsoi kiinteästi miestä silmiin, turkeista jotka esiin pilkistivät kerällä kalpenevain kasvojen.

»Pois tieltä!» huusi hälle lautamies, »eteenpäin ajan, sen kait näet, lurjus!» Ohjista tempoi orhinsa hän pystyyn. Vaan Markus painoi jälleen maahan sen, ja reki seisoi hankeen naulittuna.

Pankari silloin suuttui tosissaan. Hän uhkaavana kömpi ylös reestä, pois heitti turkit sekä mörähdellen hyökkäsi kimppuun rengin entisen.

He yhteen iskivät, nuo jättiläiset, pidempi toinen, toinen leveämpi. He karjuivat kuin ärsytetyt karhut, ja orhi pillastui, vaan suistui ojaan. He lunta pöllytellen vierähtivät maantieltä metsään, nietosten ja puiden keskellä kamppaillen ja karjahdellen yhä ja kieriskellen kallioilla. Nyt vaikenivat. Kaatohonkaa vasten on alla Pankari ja päällä renki, painaen tämän rintaa polvellansa. »Nyt, piru, sulle maksan sian hinnan...!»

Hän veti puukon, nosti käsivarren, vaan hämmästyen pidättikin iskun; hän nosti puukon uudelleen, ei lyönyt. »Rohkea olet saatanasti, mies, et silmää räpäytä — säästän puukon!» Ja Markus työnsi tuppeen sen, vaan nauroi pilkallisesti: »Ehkä olet kyllin kolhittu, senkin karju, niinpä sitten vien sinut paikkaan, jossa kipu lientyy.»

Hän raastoi tielle lyödyn miehen, joka loukkaantuneelta näytti, joka ähki ja kättään tuskin liikuttamaan pystyi. Hevosen sitten ojasta hän auttoi, toi kiekkonsa ja turkit Pankarin ja sovitti ne rekeen huolitellen. Viimeksi isännän hän perään nosti ja viereen istahti ja ohjiin tarttui. »Naisesi luokse ajan sinut nyt... Hei, Ville, juokse, vanha veikkoseni!»

Karkua täyttä mentiin. Vauhko orhi pyyhälsi alamäkeen tuulispäänä, vaahtoa pärskyi siitä pyryn halki, ja metsät vilahteli usvain lailla. Alaspäin aina, alas painui tie, ja ohjat kireällä Markus hihkui ryöppyä kohden, joka heidät saarsi.

Nyt hiljensi hän vihdoin. Metsä loppui, ja lakeuden tasahanki alkoi. Kappale vielä. Näkyi kirkkomaa ja paljaat, tuulen tuivertamat koivut ja portti kullattuine silmineen, nyt ruosteessa — se oli varmaan auki... Hän hiljensi, hän käänsi oikealle, sivalsi orhia — ja sisään mentiin aukosta muurin keskeen ristien, kummulle lumiselle kunnes resla komean rautaristin viereen juuttui. »Naisesi luokse jätän sinut nyt...»

Hän nosti lautamiehen ylös reestä ja pani hänet varovasti hankeen, ristiä vasten nojalleen. Sen jälkeen hän otti närekiekon, aukoi sen ja kietoi miehen kaulan ristiin sillä kuin häpeällisesti kahleisiin.

»Rauhassa istu, senkin kesy karju, ja varro, kunnes apu ehtii tulla kylästä, toivon että viihdyt tässä...» Hän turkit kietoi hyvin vangin ylle, ohjaksiin tarttui, rekeen istuutui ja hyvästiksi nyökkäsi ja lähti.

* * *

Pankarin orhi täyttä laukkaa saapui valjaitta kotiin niinkuin viestin tuoja, ankarat piiskanjäljet pakaroissa. Havaittiin heti tapahtuneen jotain. Väkeä lähti etsimään ja orhi opasti heidät kirkkomaalle. Portin keskellä seisoi tyhjä reki siellä, sisälle viitaten. Ja kirkkomaalta keskeltä hautain vihdoin löydettiin. Vaimonsa hautakummun päällä istui Pankari ristiin kytkettynä kiinni, lumettuneena koiraturkeissansa. Murtunut oli pari kylkiluuta ja toinen käsi, eikä puhe käynyt.

Varoen kuljetettiin hänet kylään, lääkäri kaupungista noudettiin. Ja viikkokaudet kuumetta hän poti, kevääksi vasta toipuin ennalleen. Häät, jotka piti pääsiäisnä viettää, sai äitimuori siirtää kesään saakka. —

Ja vallesmanni tuli rautoinensa, ja suurin joukoin alkoi takaa-ajo. Useat päivät metsää samoiltiin, vaan intoa ei tainnut oikein olla, näät vaikka raakaa työtä moitittiin, niin rengin puoleen mieliala kääntyi. Hän pahemminkin kostaa oisi voinut tytön ja sian vuoksi, tuumi moni. Ja rengin maine kasvoi edelleen.

Mieliä hämmästytti myöskin tieto, Pankari että syytteeseen ei vaadi renkiä teostansa. Ehkä mietti hän niinkin, että varmempaa on juttu kuitata tasan sekä päättää leikki, tai ehkä jalomielisyyttä näytti hän tytön vuoksi — eihän tietty varmaan. Vaan jonkun kuukauden, ei auta mikään istua saa hän, sanoi vallesmanni.

Ja viimein hänet vuorten metsiköistä vangiksi saatiin villin nälkäisenä. Vaan kylän lävitse kun häntä vietiin ja reki lähti kirkon ahtehelta, hurrasi puoli kylää sillan luona. Ja Vanhantalon vinninikkunasta esille pisti jotain hohtavaista: tuo vanha, uskollinen puinen rengas. Ja ikkunassa huiski silkkihuivi, vielä kun reki mutkan taakse peittyi.

III.

KIRKOSSA

Juhannuslimot hohti alttarilla, sen punasamettista reunaa kaartain, ja juhlalehtimajan taustasta kultainen risti väliin kimmelteli kannella jättimäisen raamatun. Alttaritaulun varjostivat koivut; ne ojensivat tuoreet latvuksensa Lammasta kohden, joka rauhaisasti söi laitumellaan niiden lehvistöjä, toisessa sorkassansa poikkilippu. Ja Lampaan luona seisoi paksu piltti, pasuunaa julman suurta puhaltain pirua kohden holvin vastapuolla.

Niin ihmeen valoisana loisti kirkko! Voi nähdä hietajyvät lattialla ja niskain pisamatkin edessänsä. Oli kuin koko kesän kirkkaus oisi astunut tähän synkkään asuntoon. Ulkoa tulvi sisään valovirrat lävitse ikkunain ja ovenaukon, ne koivikosta sätehissään kantoi vehreän hohteen koko temppeliin. Ja auringossa kylpein sakaristo sädehti niinkuin taivaanvaltakunta.

Soi tornin kello vielä. Kirkonmenot olivat päättyneet, vaan vielä viipyi ahneesti odottaen seurakunta. Niin paljon kansaa harvoin nähtiin siellä, tupaten täynnä oli kaikki penkit, ja seinävierilläkin seistiin vielä, hattuja hypistellen, tuijotellen. Ovella oli tungosta ja toraa, kun lapset, koirat ulos suljettiin. Lisäksi saapui Vanhantalon väki häävaatteissaan, vaan kummaa oli nähdä, mitenkä synkkinä he heitä varten varattuun ensi penkkiin istuutuivat.

Ylhäällä kellonsoitto harvaksensa vaikeni viimein. Syntyi hiljaisuus, niin että hetken kuului, kuinka leivot liversi viirikukon ympärillä päin kirkkautta, kuinka kottarainen harjalla katon iloissansa kirkui.

Nyt viulun ääntä kuului ulkoisalta. Vanhastatalosta se kaikui, kasvoi yhäti vahvemmaksi, kunnes sammui portaille oven ulkopuolle, jolloin häävirren aloittivat urut kirkon. Ovea kohden käänsi päänsä kaikki, nyt väki siellä kahtahalle siirtyi. Ja urut pauhasivat, kansa lauloi ja tervehdykseen nousi penkeiltänsä. Vaan silmiin syttyi sama synkkä hohde kuin hautajaisissa, kun arkun kansi avataan ennen vainaan viime matkaa.

Pankari korkeana mustissansa, harmaina kasvot, astui käytävää, ja valo leuan vapisevan kieli. Varjona liukui hänen rinnallansa ääneti Klaara, vaikka valkoisissa hän oli myrttiseppeleestä aikain.

He pysähtyivät alttarille, jossa koivujen vehreydessä musta pappi odotti pyhä kirja rinnallansa. Puvulla valkealla Klaaran loisti auringon säteet vihertävin varjoin, ne vain ei liikkuneet, ei värähtäneet. Lumeksi jäätyneeltä näytti hän, vaan yllä lautamiehen synkän pään värisi valojuovat levotonna.

Jo kiiri viime värssyn pitkä aamen, naisäänten kimeästi veisatessa, holveja kohti kaikuen ja häipyin urkujen jälkisoittoon hiljaiseen. Hiljeni yhä. Luona oven vain värisi vielä joku vanha ääni, seuraten varmaan jotain väärää virttä Vaikeni sekin. Syntyi hiljaisuus. Aukaisi pappi raamatun ja alkoi Paavalin sanoin tosirakkaudesta.

Ohitse Klaaran sielun kaikki liukui, kuin kauan sitten hukkunut hän oli toivottomuuden rannattomaan mereen. Takana kohisi ja kiehui, hyökyi, edessä kuohui hän ei kuullut mitään, hän tiesi vain: se oli sama virta ihmisten pahuuden ja vääryyden. Mitäpä koski häntä virran juoksu? Ei ollut enää rantaa hukkuneelle.

Hän seisoi tuijotellen jäisin katsein porttia kohden, josta kesä vihmoi ilvettä valon yöhön kuoleman. Hän myöhään vasta huomasi, se että ikkuna avoin oli sakariston.

Kukoisti kaikki siellä ulkopuolla. Kumartui kukkalehvä pihlajan ylitse hautakiven sammaleisen, ohitse liihotteli perhosia, ja muurin yli, alta pihlajan kappale kylätietä näkyi, joka kaarteli kautta viherjöivän viljan pois kauas kohden — vuorten sinirintaa. Hän katsoi sinne, vailla kaipausta, ei ollut siellä _hän_, ei ollut rantaa.

Vain jonkun sanan erotti hän joskus, kuin muille lausutun: »Ei rakkaus suutu, se kärsii kaikki, toivoo kaikki»... Kas, nyt istui pieni peippo sammaleella tuon hautakiven, luona pihlajan; se kohden oksaa kaulaa kurkotteli ja liversi ja nokki iloisesti koloja sammaltuneen kirjoituksen ja löysi jyvän, livertäen jälleen. Kuluvat vuodet, toinen lintu istuu taas sadan suven jälkeen jossakin unhotetulla hautakivellämme, ylistäin iloa ja sammaleita... Vain hetkinen... Ja kuinka paljon ehtii jo sydän raukka kärsiäkään meissä!... — »Sinulta kysyn, Matti Laurinpoika Pankari, Jumalan ja seurakunnan edessä tämän» — —. Nyt se peippo lensi tiehensä, jotain varmaan säikähtäin. Tuprahti tieltä sankka pölypilvi pihlajaa kohden. Hurja oli vauhti rattailla noilla! Huima ajomies! Karkua kiiti kärryt vuorta kohden, kuin kaskisauhu pöly rukiin peitti. Hevosen pää vain näkyi toisinansa, vaan harmaan pölyn kesken seisoi mies ja huitoi hattuaan kuin mielipuoli ja ruoskaa käytti... — »Kysyn sinulta, Kristiina Klaara Vanhatalo» — —. Nyt mies oli käänteessä, ja pölypilven hajoitti tuuli. Nyt hän kääntyi tänne. Armahda! Aave? — — »Kysyn sinulta, Kristiina Klaara Vanhatalo tässä edessä Jumalan ja seurakunnan» — —

Hän liikahti ja kädet nosti kohden avointa sakariston akkunaa kuin hukkuvainen kohden kaukorantaa. Ja sitten ääntä päästämättä vaipui koivujen, alttarin ja papin eteen.

* * *

Kavahti pystyyn koko seurakunta, ja kylmät väreet kulki läpi joukon. Tunkeiltiin, huulet liikkui, mutta ääntä ei saanut kukaan järkytykseltänsä. Ja syntyi äänettömyys kaameampi, kuin huudettu jos oisi raikuvasti. Hämmennys tuijotteli katsein kalvain, ja kaula kurkollansa tähyiltiin vihille pyörtynyttä morsianta.

Vaan porrasaskelmalle vaipuneena Pankari karski istui, painaltaen pois kääntyneenä käsiin kasvojansa. Hartiat vavahteli — Jumalansa ja seurakunnan nähden itki hän.

Välehen tointui Klaara kuitenkin, vaan oli niinkuin poissa, äidilleen ei sanaa vastannut, ei papillekaan. Veljensä silloin hänet nostivat ja varovasti kuljettivat ulos. Tungeksi ympärillä kalvas kansa; ahdistus oli lauennut, ja nyyhky ja siunaukset morsianta saattoi. Portilla ootti, käyrät painuneina, iloinen soittokunta murhemuodoin; nyt marssit sekä tanssit jäädä saivat. Ja joukon jälkeen yksinäinen mies asteli alla päin ja äänetönnä.

Sillalla hetken seistiin epäröiden, minnekä mennä. Vanhin veli Kyösti nyökkäsi Vanhaantaloon päin, ja Janne ja Pikku-Matti näytti samaa mieltä. Käännyttiin papin puoleen, vaan ei saatu ohjetta selvää, hän vain ravisteli mietteliäänä vanhaa paimenpäätään. Hänelle totisesti ensi kertaa tällaista sattui, lausahteli hän, ja sieti ottaa selvää säännöksistä.

Nyt astui esiin äitimuori, nosti päin toista rantaa käden käskevästä ja sanoi paukahutti kovaa: tuonne!

Niin vietiin Klaara kiirein Pankariin.

PANKARIN KAMPPAILU

Pankari huoneessansa yksin nukkui aviovuoteessansa valtaisessa, jo neljä vuotta leskikalseassa. Hopeanauris suuri naksutteli seinällä ja sen luona riippui kookas, lehtevä avain, kulunnasta kirkas.

Jo puoliyötä lähenteli kello, vaan vielä hohti valo ulkoisalta ja katsoi seinämiltä liikkumatta, varjoa vailla, kuolleen kelmeänä. Hän näki, kuinka pikku osoitin taululla valkealla kellon kiersi kuin ajamana hetkein kiireisten. Se oli aina naksutellut siinä veljellisesti, tyynesti, vaan nyt se pisteli kuin neulavirroin häntä.

Hän yhä levotonna kääntelehti vuoteellaan, painautuen pieluksiin tai ryntäillänsä kuulostellen tupaan. Tai lepäsi hän hiljaa, tuijotellen avainta niinkuin toivon valkamaa. Sen ottanut hän oli ensi kertaa ovelta eteisen — se auttoikohan, se estiköhän kummittelun? — taikka sen täytyiköhän silti tapahtua tahdosta jonkun voiman salaisen?

Hän tehdä saihan niinkuin tahtoi, Klaara. He päivin kohtasivat vain, ja työnsä tekivät, monta sanaa vaihtamatta. Tuvassa Klaara nukkui yksinänsä, hän kamarissa, ovi suljettuna. Hän yli kynnyksen ei astu, vaikka näin jatkuisikin kuolinpäivään saakka, ei kerjää hän, ei ota — Klaara itse vapaasta tahdostaan saa tulla tänne.

Niin oli kulunut jo neljä yötä, hän odotteli; Klaara tiesi kyllä: hän pienintäkään pakkoa ei käytä. Vaan silloin tapahtui tuo tavaton, tapahtui kuitenkin ja tuskanhikeen pusersi miehen sekä kylän tietoon julisti koko hänen häpeänsä. Kahtena yönä oli niin jo käynyt, mitenkä kolmantena käy? — Hän katsoi avainta, kelloansa: kaksitoista.

Tuvasta kuului kellon korahtelut, ja käki alkoi pitkään kukahdella. Jokainen kukku hikivirran nosti otsalle Pankarin. Nyt loppui laulu. Ja äänettömyys jälleen tuvan täytti, heilurin lyönnit tasaiset vain kuului. Hän hetken kuunteli — ei mitään kuullut. Pankarin rinta hiukan rauhoittui. Ehkäpä oli voitettu jo vaiva, hyväksi ehkä vielä kaikki kääntyi?

Vaan silloin — vuoteestako kuului liike?... Hiljainen hipse — sitten askeleita, kaamea kulku eteisuksen luo. Tartuttiin lukkoon... kerran... toisen kerran... ei, avain oli poissa... askeleet kääntyivät tupaan jälleen, kiertelivät ympäri sitä kumman kuollein äänin. Ne toista pääsytietä hapuilivat.

Pankari lojui yhä vuoteessansa. Hän tahtoi nousta — vaan ei nousta voinut. Jäykistyneenä lepäsi hän siinä ja salli kaiken tapahtua vain. Ja jäinen virta pitkin selkäpiitä hänellä kulki, päähän viimein nousten; se kasvoi joka askeleella, jonka hän lähestyvän kuuli huonettaan, se laski hiukan, kun ne poistuivat päin tuvan sänkyä ja seisahtuivat. Viimeinen ehkä oli tämä kierros?... Ehkäpä vuoteeseen hän jälleen painui?... Kilahti silloin haka akkunan ja kuului avattavan ruudun rämy. Jymähdys pihaan. Sitten hiljaisuus.

Seinällä taskunauris naksutteli, tuvasta kuului lyönnit heilurin: tik-tak, tik-tak, — vaan mitään muuta ei. Ja kauan kesti ennenkuin hän pystyi avaimen kellon luota ottamaan. Hän huojui ulos, lukon aukaisten, ja vääntyi jälleen märkään vuoteeseensa.

Niin kului tunti, kului vielä puoli, ne käki kukkui niinkuin haudanyöstä. Silloinpa kuului kärryn jyrinää ja askeleita raskaan saapasparin. Eteisenovi kävi, halki tuvan askelten kapse Klaaran sänkyyn johti. Ja kaksi ääntä: toinen nyyhkyttävä ja itkuinen kuin avuttoman lapsen, levollinen ja lohduttava toinen.

Oh, oli käynyt niinkuin eilen, hänet Joosua jälleen oli löytänyt, isällisesti kotiin kuljettaen. Nyt istui partaniekka vuoteen luona ja lohdutti ja tyynnytteli häntä, ja ääni nousi, laski tyynin lainein kuin kehto, joka uneen tuuditteli sydämen sairaan: lapsi, lapsi raukka... Ja aamupuolla, kun jo huomenrusko punervan hohteen huoneen seinään loi, hän vasta hiipi ovelle ja poistui. Jo lauloi kukko, rattaanrämy häipyi sillalle päin, vaan hiljaa nukkui Klaara.

Nyt kääntyi lautamieskin seinään päin. Taas oli tuska hänet jättänyt hetkiksi muutamiksi, ja hän nukkui.

AAVE

Ei hauku koirat enää. Äänetönnä valoisa yö nyt lepää seudun yllä. Ei linnut laula. Peltoon kätkeyneinä nukkuvat leivot, eikä karmas laulu ruisrääkän vielä ole alkanut. Kylvyssä kasteen uinuu liikkumatta ruisvainiot; ei leyhy pieninkään huojuta hoikkaa, kimmeltävää viljaa, se hengittää kuin rajatonta rauhaa ja heilimöinnin aikaa unelmoi. Vain uduttaret leijaa valkosiivin kuin unten harso lakeuden yllä; joella aaltoilee se taajoin joukoin ja virranvedon myötä karkeloi järveä kohden, joka lepää alla tiheiden usvaverhojen kuin vanki.

Ei kuulu virttä virrankaan. On laannut keväinen vuolas vuoksi alla sillan, ja tukitkaan ei enää syöksähtele kuin sonnit kumeasti rantaa vasten. Lehteä tuskin liukuu pitkin pintaa kirkasta sen, kun kalvaan taivaan sulkee se syleilyynsä alla lumpeiden.

Silloinpa sillan varjon alta nousee kuvastus valkeampi virran usvaa. Kuin lumihaamu ääneti se liukuu vedessä ohi toista rantaa kohden. Se katoaa. Ja virta eelleen vierii ja kuvastelee taivaan kalpeutta.

Vaan tietä pitkin kulkee kumma hahmo, enemmän hengen kaltainen kuin naisen, valkeissa hartehilta kantapäihin, pään ympärillä hiusten tumma hämy.