Part 4

Hän kirkon portille on ehtinyt. Hän minne aikoo? Ohi käy hän siitä, ei taakseen katso lainkaan, vaeltaa vain kylän halki lakeutta kohden. Hän jäykin askelin käy avojaloin, niin kuolleen jäykin, mutta varmoin silti, kuin kohden noiduttua aurinkoa hän kulkisi ja unhoon jäisi maa. Ei kuulu haamun askeleita, joskus vain puvun laskos hiljaa kahisee. Ja hänen suunsa! Kumman jäykistynyt, lumottu hymy on sen seutuvilla kuin jäykkä valos onnen salaisen, luo minkä tie on pitkä, tuskaa täynnä. Ja silmät! Niinkuin lamput valkoiset kalvaista kasvoista ne katsovat, sokeina, mutta silti näkevinä, värähtämättä ilmaan tähdäten jotakin kohden, jota muut ei näe. Ja niistä nousee fosforinen hohde, kuin kiiltomadon taikka virvatulen, ja entää hänen edellänsä yössä.

Niin astuu hän kuin aave kylätietä ohitse äänettömäin rakennusten. Vaan kylän ulkopuolle tultuansa, ruisaava jossa alkaa, jossa vuoret sinessä kohoo lakeuden takaa, pettävän lähellä yön kalpeudessa, hän nostaa niitä kohden käsivarret. Ruismeri hänet ottaa, kätkee joskus tähkien taa, kuin heräävien, jotka väistyvät värähdellen pelokkaina. Hän väliin peittyy udutarten harsoon, valkoiset kumpikin, ja sekin liikkuu ja riippuu hänessä kuin laahustin. Taas näkyy hän; ja yhä kauempana hän kulkee tietä ojennetuin käsin.

Tienhaaran luo hän ehtinyt jo on ja puolitiehen ulos lakeudelle, ja kohta häntä tuskin erottaa. Hän silloin seisahtuu, ja kädet vaipuu, hän tarttuu päähänsä ja kirkaisee ja kaatuu heränneenä kylmään maahan.

* * *

Vaan kylän taloissa ei saatu unta. Tien varren väki valvoi joka yö, levottomasti kummaa odotellen. Aikuiset värjöttivät tutkistellen jotakin merkillistä lauselmaa lehdiltä Johanneksen Ilmestysten, ja lapset vääntelivät vuoteillansa, äitiä rauhatonna huudellen. Myös naapureita saapui näinä öinä, naisia, miehiä ja lapsiakin, ja joukko kasvoi yhä akkunoissa tien vierustan, kun aika lähestyi. Kahdeltatoista kaikki rykelmässä tähysti palsamin ja myrtin takaa, varroten kuiskausta: nyt hän tulee...

Ja Klaara kulki tietä, vaan ei nähnyt kasvoja, jotka kahden puolen teitä kauhusta kalvenneina häntä katsoi. Avoimin suin ja ruutuun painettuina ne kurkottivat, kunnes viime vilke valkoisen vaatteen peittyi kulman taa. Ne silloin vetäytyivät pois ja hiljaa suut vapisevat rukousta kuiski. Vaan kun jo tiettiin hänen ehtineen omalta nurkkaukselta kyllin kauas, avattiin hiljaa haka akkunan, ja ulos pisti päitä kaikkialta.

Tähysti silmät, korvat kuuntelivat: se kohta tulee... Kavahdettiin taas, kun kuului tieltä karmas kauhunhuuto, ja moni ruutu kiinni kiskaistiin. Hän tielle jääkö? Herra armahtakoon! Vahtiiko taas tuo uskalias hupsu, käsiksi joka aaveisiinkin käy? — Jo kuului kärryn jyry kaukaa tieltä, ja piiskan läimäykset läjähteli.

Joosua istui näet kaiket yöt, etikkakäärein odotellen häntä ja lämmin maito lieteen varattuna. Ja ensi kertaa valvoi renkikin eläissään, seitsenkymmenvuotias, ja valjahissa ootti vanha tamma ja kuopi tallissansa joka yö.

LEVOTTOMUUDEN AIKAA

Nyt tarttui kylään kuvaamaton kammo. Kuin riivattuna muuttui kaiken muoto. Se poltti ruumista kuin tervasrohdin ja vielä ankarammin sielu parkaa. Tuvissa juostiin, juostiin julkitielle vereksin turmanviestein, päivitellen niin lähimmäisiään kuin itseänsä. Kuin nokipilvi kiersi kylää juoru ja peitti päivän kirkkaan totuuden. Ja taikausko tuulta siipiin sai, monille syntyi kuusikuinen lapsi, ja vasikoita tippui käyrin sarvin, niin oli kylä sekasortoon syösty.

Kerranpa oli Kalson ukko nähnyt keskellä päivää mustalaisten joukon portaitten eteen ajaa porhaltavan ja hevoshuippausta hoilailevan. Vaan kun hän katsoi, oli piha tyhjä, portaille vaikka jäljet johti, eikä pois kääntyneistä rahtuakaan nähty; ja muut ei heitä nähneet olleet lainkaan. — Ja Koskenkorva oli käen nähnyt, vaan tavallinen käki ei se ollut, kymmentä kieltä haastoi se kun mies, vaan kukkunut ei lainkaan, Herra nähköön. — Ja milloin tiettiin, että tukkilaiset hirmuisin asein kylää kohden suuntaa nyt kostoretken, johtajana Markus. Ja milloin saapui idän puolta tauti, kamala rokko. Siihen sairastunut jo oli Vanhantalon äksy leski; hän huitoi ilmaan niinkuin riivattuna, ja niinkuin piki oli katse synkkä, se oli varmaan hälle kuolemaksi, — niin, toiset heti rangaistuksen saavat. — Kaikkea nähtiin tuohon kurjaan aikaan. Itsepä Beelsebubin oli nähnyt jo Viilus — vaan hän valhetteli kelmi, kalpeneville nauraa virnotellen, ja pyysi nuuskaa perkelettä varten. Kuin noiduttuna oli kaikki nyt, ja tähän äärimmäisen kauhun aikaan ruis heilimöi ja siitepöly leijui.

Jo askareita laiminlyötiin. Lehmät seisoivat lypsämättä ammuen apilasniityillänsä vehrehillä, utarin paisunein kuin pajanpalkeet, halkeamaisillaan. Ja moni uljas hevonen kuopi tallissansa jouten, lakea kohden lannan kera nousten. Jäi laimin ruokakin ja saunankaynti, vaan yksiin kokoonnuttiin kaikkialle. Tyhjäksi tosin Joosuan jäi riihi, lähteille syvemmille sielu pyrki, kaikkea kohden henki kurkotteli, pilvissä mikä taivaisena liehui. Joosuan luona tyhjää oli vielä. Vaan pappi jälleen rahvaan sisuskuntaan käsiksi pääsi, sitä korventaen ja kaivellen, vaan yhä suuremmaksi sekaannus kävi, kasvoi ahdistus. Jyrisi pappi saarnastuolistansa — takaisin täytyi ottaa hetken tullen vahingot ajan pakanallisen. Naisia pyörtyi joka sunnuntai, ja miehet itki. Mutta kirkon jälkeen taas yhtä neuvotonta oli kansa. Portilla kirkon tölläili kuin lampaat he toisiansa: mitä tehdä voimme, me kurjat lapset tämän kauhun kylän?

Niin eli kylä tähän kesäaikaan levottomuuden kouriin joutuneena: sen vanhaa järjestystä järkyttivät salaiset, väkevämmät luonnonvoimat. Vaan korkeudessaan vanha kirkonkukko keltaisin kyljin istui ihmetellen ennen niin rauhallista maailmaansa.

* * *

Totista totta oli ainakin se, että Vanhantalon muori saanut ankaran kuumeen oli, joskus nähnyt näkyjä sekä täysin nöyrtynyt, niinkuin on laita lopun lähetessä. Hän sanoi maisen matkan monet vaiheet vaeltaneensa väärin, harhateitä. pappia kutsui yhtenään ja aina pipliaa piti pieluksensa alla. Vaan Kyösti sanoi, kysyttäissä hältä, katumus että häntä vaivaa vain, ja ettei hengenvaaraa ollut lainkaan. Ei ilahtunut juuri kukaan tuosta. Kernaasti muori uhrattu näät oisi vihalle Herran — silloin rangaistus omansa ottain kylän voisi heittää.

Hoivaili häntä tytär, joka jälleen takaisin kotiin oli muuttanut, Pankarin vaimo vaikka olikin hän papin mukaan — mutta mukaan lain ei kenenkään, niin väitti kivenkovaan samalla puolen moni ja sen vannoi. Valhetta oli, pakkokauppaa pelkkää vihkimys näät ja äitimuorin juonta, sen tiesi kaikki, ja se mielipide Pankarin rannallakin yhä kasvoi. Pelättiin myös, jos Klaara vietäisiin takaisin Pankarille, että jälleen alkaisi aaveen kammottavat käynnit, joita ei viime öinä ollut nähty.

Nyt istui siellä hän, tuo kalvas raukka, hoivaten huolekkaasti äitiänsä, velhoa, parittajaa ilkimieltä. Sanottiin heidän paljon haastelleen ja itkeneen. Ja tietää saatiin myös veljien, Kyöstin, Jannen, Pikku-Matin, Pankarin kanssa puhelleen ja tämän rovastin luona käyneen pari kertaa. Nyt istui huoneessaan hän kaiket illat ääressä kynttilän ja mietiskeli jotakin ankarasti, seuranansa vain raskaat aatokset ja yksinäisyys.

PANKARIN PIIRITYS

Eräänä sunnuntaina, jolloin rahvas kirkolla neuvotonna viipyi taas, lain tuomioilla kyllin ruoskittuna, vaan evankeelin vettä janoten, tuskaisen polton joka sammuttaisi — päivänä sellaisena tietä pitkin Joosua astuskeli luokse kirkon. Harmaja parta liehui auringossa, kirkkaana hohti apostolinotsa, karskista ryhdistänsä huomattiin: taas saarnahenki kuohutteli häntä. Tien raivasi hän halki väkijoukon ja kirkon kiviaidan päälle nousi. Hän odotteli hetken, kunnes kaikki aidalla hänet oli huomanneet. Hengestä silloin kasvot kalvistuivat ja kirkkorahvahalle haastoi hän:

»Kun kansa minun luokseni ei löydä, on minun pakko tulla kansan luokse. Häpeä näätsen kujillanne kulkee, ja huutia ei surkeutenne tiedä. Te vapisette pirun pelkoanne, tölläillen tässä toisiinne kuin lampaat, nyt vaikka kesä ihanasti kukkii. Te juoksette kuin kanat päättömästi ja kaakatatte kokouksissanne ja märehditte tulikivikuolaa, pöntöstään jota pappi syytää teille, vaan talot, pellot, karjat laiminlyötte. Ja miksi tämä kaikki? Rangaistusta! huudatte. Kysyn: miksi? Niinpä kuulkaa: vain oma surkeutenne teille kostaa. Miesmuistiin tämä kehno kyläkunta on luonnonjärjestystä polkenut ja nuorten kiintymystä halveksinut. Mammona oli ainut jumalanne veljensä, ylpeydenpirun, kanssa, — on siinä ruhtinaasi, kylä kehno! Kaikkea myötiin. Lasten ruumiit tehtiin talojen kesken kauppatavaraksi. Kysynpä: viime tihutyötä vastaan nousiko yhtään kättä, paitsi minun, kun Vanhantalon Klaara myötiin pois?» Hän ootti hetken. Murahteli miehet osaksi ärtyneinä, epäröiden, osaksi myöntäin karvaan karhituksen. Ja joku ällistynyt ääni virkkoi: »Taitaapa olla totta, hitto soikoon!» Nyt jatkoi ukko yhä voimakkaammin:

»Käy joskus niin, kun lihan kauppaa käydään liiaksi julkeasti, että henki törkeää väkivaltaa vastaan nousee, vaikka on lihan puolla pappi, kirkko. Kas, hengen pitkämielisyys on suuri, ja siksi siitä veisataankin viis, vaan liiaksi jos sitä kiusataan — se nousee silloin ja se silloin niittää, kuin sirppi viljan vainiolta leikkaa, puhtaaksi laskelmien kurjan kentän. Ei muuta jää kuin paljas musta maa, harakat jossa räkättäen hyppii. Ja silloin luullaan pirun vieneen sadon ja juostaan ruikutellen kirkon helmaan ja papin mahaan painalletaan pää ja kavahdetaan kaikenlaista turhaa, ohitse mikä liikkuu taikka liehuu, kuin vauhko kahden talven tammavarsa.»

»Oletko ymmärtänyt, kylä kurja? Kysynpä: öinen kalvas haamu tuo hätäänne eikö syynä ole ollut, hän, joka kiusattuna unissansa vaelsi, uskollisen kaipauksen ihmeellisesti ohjaamana täällä? Kas, noita ei hän ollut, eikä aave, hän parannusta teille tuli tuomaan. Näät kun hän öisin sairahana kulki, kipeä tuntonne se tiellä liikkui. Se totta eikö ole, hyvät miehet?»

Joukosta hyväksyvä häly nousi, ja myönnytellen nyökkäilivät päät, ja taaskin kuului ääni lausahtavan: »On vankka perä puheessasi, ukko, vaan neuvon jos nyt tiedät, anna kuulla!»

Valtainen hymy väänsi äijän kasvot, kuin niillä poukkinut ois sammakoita, vaan kuoli vähin erin suureen partaan. Hän suoristautui koko pituuteensa ja hilpeästi huusi päältä muurin:

»Tiedänkö neuvon? Siinä kysymys! — Korjatkaa, minkä nurjat tahdot rikkoi! Tyttönsä rengille taas antakaatte, niin siunattuna saapuu suvi teille!»

Hän haastoi julki, mitä moni mietti, arkuuden salpa vaikka kielen kahli. Nyt irti pääsi vihan vuo, se kiehui kuin jättipata yli reunojensa, kantensa lastun lailla viskaten. Sadoissa rinnoissa se riehahteli, ja nyrkit nousi, ilmaan kiiri huudot: »Rengille tyttö! Pankarille rökkiin!» Meteli kasvoi. Sinne kiirein riensi kaikilta kylän pihatanhuvilta nyt koirat, lapset, karttuniekka sällit. Ja kohta kirkon luona yhtyneinä nuo kaksi kiistelevää rantaa seisoi kiihkossa pyhän yksimielisyyden. »Päin Pankaria!» huudettiin, »hei eespäin! nyt Pankariin!» — Vaan kirkonaidan päältä profeetta laskeutui ja astuskeli sunnuntaivirsiänsä veisaamaan.

Vaan joukko hajaantunut ei, se vyöryi sillalle raisun vihan kuohupäinä. Kohisi haaravirta Vanhaantaloon, harmaana, hiljaisena joka seisoi kulmittain kirkon vastapäätä vallan. Nyrkeillä kovaa jyskytettiin nurkkaa, sängyssään jossa leski sairasteli, ja kuului huuto: parittaja, noita! Vaan silloin nähtiin portahilla veljet, tuo rehti Kyösti, Janne, Pikku-Matti, aseinaan vankat, paksut riimunvarret. Jo kartut nousi... Vaan ei ollut vaaraa, he viittasivat liittolaisten lailla ja Pankaria kohden seurasivat.

Sillalla neuvoteltiin kotvan aikaa. Ja sitten ryntäsi tuo karski joukko ampiaisparven lailla Pankariin, rinteellä ilkeästi pöristen. Taloa lautamiehen saarsi kohta uhaten kohotetut kartturivit, ja piha täyttyi niinkuin satanut ois miestä satapäinen rääkylauma. »Takaisin anna tyttö, jonka ryöstit! Luovuta tyttö, pirun naisen varas!»

Ei vastausta. Juhlallisin salvoin uhmasi heitä ovi raudoitettu, ja mykin ruuduin katsoi ikkunat, kuin rikkoisi ei mikään niiden rauhaa. Ei vastausta. Mutta melu kasvoi, ja joskus kuului lasin helinää, kun kiviäkin alkoi taloon sataa. Jo harppasivat Janne, Pikku-Matti ovea potkuillansa takomaan ja jyskyttivät niinkuin rummunlyöjät.

Vaan tällöin kuultu ei, kun salpa nousi, ja niinpä ilmestyikin yllättäen Pankari portahille, kalvenneena vihasta, kookkaana kuin jättiläinen. Potkulla lennätti hän alas Jannen, niin että poikaa oksetutti aivan; vaan Pikku-Matin väänsi lautamies kerälle vallan sekä hänet heitti pihalle pallona, ja miestä silloin rivittäin kaatui niinkuin heinää luokoon. Vaan yhtä äkkiä hän poistui taas, ja ovi sulkeutui, ja salpa painui.

Satainen lauma alkoi epäröidä, metakka nolostuen hiljentyi. Ei odottanut ollut tuota kukaan! Ja joukko joutuin taemmaksi siirtyi. Ryhmissä murahdeltiin synkin ilmein ja kiroiltiin ja nyrkkiäkin puitiin: huomenna, ukko, varro huomenissa! Vilkaistiin lähinaapureihin: etkö jo kohta lähde, että kunnialla voin mennä kotiin iltapuuron kimppuun? Ja pako alkoi. Missä joku puikki varoen ulkohuonerivin suojaan, kuin välttämättömille tarpehille, seurasi kohta kymmenittäin muita. Ja illan tullen oli rinne tyhjä, Pankarin piha yhtä autiona. Kuin linna seisoi lautamiehen talo mykkänä, salvattuna, tuijotellen ikkunasilmin rikkonaisin yöhön.

* * *

Vaan silloin syttyi siellä valo valju. Se miettein sairain loisti yli yön, se väliin hiljaa häälyi vedon myötä, yöilman leyhyessä ikkunoista. Nyt sammui se. Ja yksinäinen mies portaille astui päivän sarastaissa. Hän talliin kulki, oven auki kiersi ja valjasteli uljaan juoksijansa.

Hitaasti yli sillan kieri kiesit. Ei ollut orhi oikein juoksupäällä, ja ruoskaa liioin muistanut ei mies, aatoksiin vaipuneena vain hän istui. Ei katsonut hän taakseen, ajoi vain kuin se, ken vihdoin tietää tiensä määrän, vaikean, mutta kiireen kiusaa vailla.

Ja kumma rauha miestä ympäröi, kun aamun ruskossa hän ajoi siinä vuoria kohden vainioiden halki.

RUKIISSA

Kulona kiiti viesti kautta kylän kuin itse kirkko palamassa oisi:

»Ootteko kuullut — nyt on renki tullut, Pankari itse hänet tänne nouti. Tienhaarassa hän nyt on, siellä häntä pulskasti kestitään ja siistitään — nyt tulee hauskaa, tuhat tulimmaista!» Niin kiersi kylää riemuitseva huuto, ja taivas hymyili ja kirkonkukko.

Ja huiske aitat sekä luhdit täytti, kun vaatevarastoista pengottiin esille pyhäliivit, silkkihuivit, ja joka poika, joka soittaa taisi, vaarnaltaan otti unhotetun viulun. Hän viritteli hetken vimmatusti, kojeesta kunnes kaikui vanhat äänet, ja kämmeniinsä sylkäisi ja juoksi.

Tyhjinä kohta oli talot. Mummot vain hyljättyä pataa vartioivat, ja pienet piltit seisoi ympärillä, kysellen pelokkaina: onko sota? Tienhaaraa kohden vieri taaja virta helteistä uomaa pitkin kylätien, terveeksi pelastajaa toivottaen.

Tuvassa istui hän. Vaan ukko sulki portailla tien ja puhui saapujille. Villiä jätkäntukkaa parastaikaa keritsi siistimmäksi vanha renki — sen näki pojat, jotka ikkunoille kiipeili, toisiansa tuupiskellen. Maltettiin mieli vielä hetkiseksi.

Hevonen kuulu pantiin valjaisiin, kiiltävin, laiskin, vanhin koko kylän, ja ukon juhlakiesit esiin tuotiin. Ne koristeli kukkasin ja oljin, poimituin lähipellon pientarilta, nokkelat neitoset, ja huima soitto riihestä raikui yhteisharjoituksen.

Nyt valmis oli hän. Ja huima hurraa kajahti luota portaiden ja nousi päin pilvenhattaroita tungoksesta. Kuhisten koko piha hetken kiersi taikinan lailla, jota vatkataan, järjestys kunnes syntyi arvon mukaan. Ja sitten lähti matkaan juhlasaatto, jollaista ei lie ennen kylä nähnyt. Viuluja kaksikymmeninen parvi hääpolskaa vingutellen ensin astui. Profeetan hepo sitten hiljaa kulki, ja matkaturkeissansa sitä ukko ankaran arvokkaana ajoi itse. Hän istui hikoillen ja kasvot loistain, vaan renki seitsenkymmenvuotias jalustimella takapuolla seisoi niin suorana kuin nihti keisarin.

Pyörissä kieppui tähkäpäistä tehdyt auringonkehrät, silat koristeltu ruiskaunokeilla oli huojuvilla. Kärryissä korkeimmalla istui Markus kuin valtaistuimella paljain päin, hatulla huiskutti hän muille joskus, vaan muuten hämillään hän oli vallan. Jäljessä astui näet arvokkaina rikkaita kirkonkylän isäntiä useat rivit, juhlallisin ilmein, ja kultaketjut hetkuin liiveissänsä. Ja sitten tuli naisten taaja parvi pakisten, ilokyynelin ja nyyhkyin, jäljessä nyrkkisankareita talsi ja poikaviikaria, koiraa, lasta. Alemmas yhä arvoasteet painui aivankuin katot ympärillä kirkon, saattueen hännänhuikan kunnes päätti poikansa pojanpojan kanssa Viilus. Ei, viimeisenä luoviskeli vielä pölyssä Pirtu-Janne pukkeinensa; ilmassa nassakkaa hän heilutteli, eteenpäin joskus pukki häntä puski.

Niin saapui juhlasaatto kirkonkylään. Talolta talolle kun retki kulki, portailla kaikkialla liinat huiski. Ja sillalle kun viimein saatto päätyi, aurinko kallisti jo länteen päänsä.

Yö alkoi, josta vielä kertoo laulut! Rannoilta kaikkialta kaikui soitto, ja pyssyt paukkui lauhaan avaruuteen, vastahan josta tähdenlennot säihki. Joella leiskui tuli: jättilautta tervaista puuta täynnä paloi siellä, soihtuja heilutellen rannemmalla veneitä souti veteen kuvastellen. Joosuan luona juhla aamuun jatkui: tömisti riihtä sadat kengänkannat, kun vanha renki johti purppuria, hääkarkeloa. Sinä yönä sortui profeetan riihen silta ryskehellä noustessa päivänkehrän — näihin asti se muistomerkkinä on säilytetty.

Vaan juhlahumun, juomingit ja tanssit taaksensa jättäin, hämyyn vainioiden nuo kaksi häipyi, joita juhlittiin. Vaieten, pientareelta pientareelle he astelivat, liian hämillänsä, sanoa rohjetakseen mitään vielä. Vain tähkät kuiskailivat kahisten kuin ennen lakeuden lainehilla yön äänettömän, tumman sinen alla. He yhä kauemmaksi kulkivat, he yhä syvemmälle vajosivat ruismeren lauhaan, tuttuun syleilyyn.