Part 2

Ei oikeutta saanut ihmisiltä! Hänestä tuntui, että tiellä käyvät ivallisesti supatti ja vilkui: tuo raukka tyttönsä on menettänyt, saa nähdä, käykö känää huuhtomaan mies Vaskisaareen?... Varo pukki ruojaa... Hän kulki, kulki niinkuin etsien, ja sydän jyski niinkuin vainotun, vaan pyörryttävä tyhjyys oli päässä. Hän vainioiden halki kuljeskeli ja huomaamattaan raastoi tähkäpäitä. Niin joutui järven rantaan. Viilus ukko portaillaan kyhnötteli poltellen takkuinen rotta, päivään ryöminyt. Murahti Viilus huomenen, ja Markus istuutui äijän viereen Hän virkkoi: »Voitko sinä, valkohapsi, minulle antaa neuvon, tiennet, kuinka on laita, Pankari kun tytön otti?» Urahti tuima ukko: »Totta vie on särjelläkin sappi niinkuin hailla.» Hän vaikeni ja nysää lataeli kourilla, joissa suomut hopein hohti kuin kuurankiteet multakokkareissa. Ja syljen ruskean hän ruiskahutti kuin halkeavan murskun mujun, jonka se mäkeen pursuttaa, ja juttu jatkui: »Nyt piru vie saat kuulla multa neuvon. Kun viime viikon maissa kokemassa luodolla tuolla olin pyydyksiä, niin oli, piru vieköön, koukussani sellainen hauki, ettei ennen nähty. Se painoi paljon toista leiviskää ja paksu oli pahus niinkuin porsas. Vaan niinpä olen aikaa myöten käynyt heikoksi moisiin vetkaleisiin nähden, kun vaivoin käyristäytyy jäykät kädet. Tein kaikki, mitä mahdoin, kuitenkin, olihan synti heittää moinen saalis. Me rimpuilimme iltamyöhäiseen, ja vesi kuohui vallan helkkaristi. Sain veneen luo sen kerta kerran jälkeen, vaan veneeseen en saanut perältäkään, kun puuttui kirves ja kun käsissäni ei ollut voimaa — ymmärrätkö, poika? Aurinko laski, hämy maille painui. Sen silloin viime kerran kiskoin luokse veneeni, siunasin ja sanoin tuolle: 'No mene herran haltuun, mutta muistaa minua saat, sen takaan' — sitten painoin sen toisen silmän peukalolla puhki. Katkaisin siiman sekä soudin kotiin. — Kas, täytyy ottaa mitä suinkin saa, ennenkuin jättää — ymmärrätkö, poika?»

Vaan renki nousi, sylkäisi ja lähti. Ei, neuvoa ei saanut ihmisiltä! Hän kulki pois ja kirkkoon turvautui.

Kahdettatoista Matteuksen siellä selitti pappi, kuinka Jeesus kulki kultaisen viljan halki sapattina, ja apostolit taittoi tähkäpäitä, vaan synniksi ei katsonut hän sitä. Se oli kaunista. Ja renki vaipui mietelmiin, kuuli rukiin kahisevan, ja muistot elpyi — kuinka hän ja Klaara yhdessä viljan kesken vaelsivat. Vaan silloin nousi rintaan tuska taas. Ei, Matteus ei häntä auttaa voinut, ei lohdutusta suonut kirkkokaan! Hän tunsi niinkuin häntä vilkuiltaisiin: hän tuolla istuu, raukka, jolta tytön isäntä riisti, nyt kai kelpaa pappi... Kun alkoi lähtövirsi, torninkello kumahti soimaan, ryntäsi hän ulos, ja sydän rinnassa myös rynnisteli, vaan pyörryttävä tyhjyys oli päässä. Ja vainioille taas hän yksin kulki, vain kirkonkellon soitto seuranansa.

Vaan mitä tuolla? Tuulenpuuskan käyden, kun tähkät juuri taipui maata kohden, punaista jotain sieltä vilahteli ja hiljaa tuli vastaan polun uomaa. Se Klaara oli, mutta muuttuneena: hän kulki katse painuneena maahan kuin jotain etsien; ja pyhähuivi valunut niskaan oli, hiukset peitti kuin pitkän matkan kulkeneella pöly, ei auringossa hohtaneet ne nyt. Ruismeren keskellä he kohtasivat, seisoivat vaiti hetken, tuijotellen toisiinsa, kunnes kyyneleitä tulvi. He silloin epäröiden tarttuivat toistensa käsiin ja niin virkkoi Klaara: »Aamusta asti olen vaeltanut kuin jotain etsien, en tiedä, mitä.» Ja Markus sanoi: »Olen lähestynyt Jumalaa, ihmisiä, mutta turhaan.» Kipeä hiljaisuus. Näin murheisena ruis kuiskinut ei ollut koskaan ennen. Päin painunein he tuijottivat kauan. Ja Klaara virkkoi: »Yksi säälii meitä kylässä vain ja hänkin hupsu lienee. Tienhaaraan kuljin, puhuin Joosualle, hän sanoi: Lapseni, voin auttaa kyllä sinua varmastikin pälkähästä. Hän puhui jotain, ettei riemu riipu onnesta, eikä onnettomuudesta tai muusta roskasta, niin vaikka luullaan, kun tuska sydämessä kaihertaa. Kysymys oli silti pulmallinen, hän tuumi, sieti harkintaa ja paras se paperille oli kirjoittaa, hän siksi iltakokoukseen sen siirsi. Vaan totisesti kylän puhdistan kaupasta lihan silloin, niin hän vannoi. En luota paljon tuohon apuun, mutta on hyvä sinun myöskin sinne tulla, hän ehkä jotain sentään virkkaa voi.»

Niin Klaara. Suruissaan he erkanivat ja arastellen eri tahoillensa ruisvainioiden kautta poistuivat.

PROFEETAN LUONA

Tienhaaran vanha riihi hönkäeli savua niinkuin sauna lauantainen, ja lämpö katon yllä karkeloi tähtiä kohden, jotka iltaan syttyi. Tungokseen asti näet kansaa siellä penkeillä, permannolla istuskeli. Hämyssä piippunysät hehkuvat valaisi tuolla täällä nenänselkää kuin tulisilmät päiden rykelmässä; nuoriso nurkkiin oli ahtautunut, ja siellä kävi kujeilu ja tirske; vaan rahvaan eessä seisoi pöytä, jolla odotti kaksi kynttilää, sen takaa näit rengin harmonikan tynnörillä kuin kiinni pannun jättipostillan. Ryintä yltyi, kiihtyi odotus: jokohan kohta mahtaa näytös alkaa?

Vaan puolen kylän väki keskellänsä erillään istui loukoissaan nuo kaksi rakastavaista, jotka hiipi sinne. Näkymätönnä heidän välillänsä hämärän halki johtolanka kulki ja viestit vaihtoi: täällä olen, rakas! Nyt saapui renki. Hieman huojahdellen luo pöydän astui vanhus harmaapää, sytyttäin arvokkaasti kynttilät. Hän kämmeniään paukutti ja lausui kuin apostoli ikään: Nyt hän saapuu! Profeetta astui sisään, turkit yllä, uhalla lämmön arvokkuus niin vaati; ja ukon juhlallinen, harmaa parta valtoinna valui turkin rinnuksille; kuin tietäjällä kirkas oli otsa, hiessä tosin nyt, ja kädessänsä hän piti pitkää saarnakirjoitusta. Hän rengillensä nyökkäsi, ja tämä hanuriin tarttui, tynnörille istui, ja niinpä alkoi ilovirsi soida:

Hei, armaat siskot, armaat veljet, kokoontukaamme karkeloon, karkoittakaamme pahan eljet, ja ilon virsi raikukoon!

Kas, päivä iloisesti paistaa, ruis kohoo kolmeen kyynärään, ja kaikki luojan luomat maistaa riemua saavat onnen tään.

Kirkossa paksu pappi jakaa viiniä, mannaa taivaitten, vaan hikipisaramme takaa ehomman meille autuuden.

Maan multa varmempi kuin usko on taivaan kultaportaisiin, ja lempeemmin kuin pilvenrusko luo lanta hymyn raatajiin.

Niin, veikot, siskot, riemuitkaamme nyt temppelissä elämän, niin kauan kuin me maistaa saamme iloja armon laakson tään!

Tuo armon laakso ilovirren päässä sai naurun kukkasadon versomaan savusta sankan riihen hämärässä. Ja kotvan kesti naljaa vallatonta, vaan viimein vaiettiin, ja humahtaen hanuri kiinni painui rengin vanhan. Profeetta silloin nousi pöydän takaa. Hän hetken seisoi kookkahana vaiti, ja valo hohti hänen otsaltansa ja parran haivenista. Sitten otti hän kirjoituksen, josta haastoi: »Veljet, ken teistä ei ois nähnyt, kuinka kukko elämää julkikuritonta viettää? Ja silti... kuitenkin... en, hiis vie, näe!...» Lähemmä liekkejä hän kumartui, vaan riihen hämärästä joku nulkki — lie ollut kirkkorannan veitikoita — kuin kukko kiekui, jolloin naurunpuuska taas hämyn täytti. Kun se vihdoin laantui, aloitti ukko uudellensa saarnan lähellä kynttilöitä aivan: »Veljet, ken teistä ei... no hitto soi, kun hämää!...» Ja tirske alkoi jälleen valtoinnaan.

Profeetan pöydän luona apostoli kuin varjo hiipi, siirtäin kynttilöitä paikasta toiseen parran ympärillä. Henkeään pidätteli kesäilta, vetoa hilliten ja odotellen viekkaana tuokiota otollista. Taas liekit lekkumatta paloivat. Kolmannen kerran liki kynttilöitä aloitti profeettamme saarnan: »Veljet...» Vaan silloin liekki salakavalasti lehahti paperiin ja siitä partaan, sähisten niinkuin itse piru oisi Joosuan tulenloimuun sytyttänyt, ja renki kiirein tulta sammutteli, ja riihen täytti melske hirmuinen.

Kun ukko vihdoin pääsi pälkähästä ja muuttuneena, tyrmistynein mielin silmäili ympärilleen, sekamelskan hän näki julman: penkit särjettyinä lojuivat sikin sokin permannolla. Ulkoa vielä kuului kirkunaa ja huutoja, ja maassa polvillansa profeetan eessä renki harmaapää rukoili sangon pohjaan nojaten, ristissä käsin, vettä valuvana.

Ja hänen koko suuruutensa häilyi kuin katku äitelä ja tympäisevä yön tyhjyydessä polttoroviolta.

Kylässä monta päivää naurettiin. Vaan Joosua ei liikuskellut missään, hän lymyi kituen ja äkeissänsä. Profeetan tähti parran kera laski, sieluja kirkko hallita sai yksin, ja lihan kauppa säilyi ennallansa.

JUOMINGIT

Ehtoona muutamana rengillensä Pankari virkkoi: »Nyt on heinät tehty, ja valmista on sahti, sanoo piiat. Nassakka ota, Vaskisaareen souda, niin kumoamme naukut iltasella. Vaan joudu sekä varo pukkiruojaa!»

Vilpittömältä vallan tuntui ääni, ja talon rahat taskussansa renki, nassakka kainalossa, ruuheen astui ja souti, jotta joen vesi velloi. Järvelle ehdittyään airot heitti hän hetkeksi ja vaipui mietteisiinsä. Mitähän tiesi tämä viinannouto?

Niin hiljaisena siinsi järvenselkä. Ei soinut vetten yllä hyttystanssi, ei äännähdellyt sorsa ruohikossa, ei kala ainoakaan molskahdellut. Kuin lasi kirkas oli järvenpinta välissä kahden samanlaisen mailman, samoine päivineen ja rantoineen.

Mitähän tiesi tämä viinannouto? Niin tarttui uudelleen hän airoihin.

Hän maistanut ei ollut sitten kevään, kun sattui puukkojuttu Klaaran vuoksi, sen jälkeen alkoi onnekkaampi aika. Vaan nyt hän oli menetetty. — Renki veteli kiivaammin, ja viinaleili somasti hohti ilta-auringossa ja heilui soudun tahtiin houkutellen.

Vedessä kaksin kerroin saari kellui, kaksine metsinensä, sauhuinensa, vain tummempana hieman aluspuolta. Ja kaksi pukinkuvatusta seisoi keskellä kuvaa, tuijotellen häntä — nyt liikkuivat ne, kunnes yhtyivät yhdeksi pitkäkoipi rumilaaksi rajassa vedenkalvon. Siinä seisoi tuo nelisarvinen ja kaksipäinen punainen kummitus ja vartoi; eikä Jannea missään Markus renki nähnyt.

Hän kaarsi niemenkärjen, souti saaren ympäri aivan — pukki kulki myötä ja teki käännökset kuin sotamies, kun hänkin ruuhtaan käänsi sinne, tänne. Vaan viimein loppui rengin mielenmaltti. Hän työnsi kiivahasti ruuhen rantaan ja heitti nassakkansa ruohikkoon. Ja pukin valmistautuessa puskuun, lekkerin lennättääkseen järveen, hän veneestä loikki veden roiskuessa ja tarttui hirmun sarviin takaapäin ja puristi kuin pihteihin sen kiinni. Niin kulkivat he Jannen majaa kohden.

»Kas, iltaa», sanoi Janne, »sepä vasta on ehtoopolskaa — eihän pukki vienyt sinulta tyttöäsi, häh-häh-hää? Vaan miks'et hihkaissut, sen sonnimulli?»

* * *

»No, missä viipyy vieraat?» kysyi renki, kun viinoinensa tupaan astui jälleen ja lautamiehen yksin näki siellä, — »kun sahdit sekä viinat vartoo tässä.» Karisti tuhkan piipustansa ukko ja virkkoi lyhyeen: »Ei tule ketään, me kahden ryypyt tänään kallistamme.»

Silmäsi ällistyen häntä renki; hän jäykkeni ja kädet nyrkkiintyivät. Nuo sanat kimposi, kuin jännittänyt ois jousen Pankari, ja sitten syntyi äänettömyys kuin ennen kamppailua.

He istuutuivat kahden puolen pöytää kookkaina, jäykin ilmein vastatusten. Pöydällä honkaisella kummallakin edessään oli tuoppi sekä kippo; toisella puolla paksun nassakan, toisella sahtitynnörin näit suuren pöydälle nousseen, tappi irrallansa. Kun ensin oli kipot viinaa täyteen kaadettu, sitten vahvaa oltta tuopit, Pankari kipon pöytään kopahutti, ja yhtä rintaa miehet pohjaan joivat, vaan vaiti vallan, vaikka päähän veri ja kurkkuun sanat syvyyksistä nousi.

Hämärtyi heidän ympärillään tupa. Ei käkeäkään kohta nähnyt enää, kuin jostain kaukaa pimeyden maasta se kukkui, mutta yhä hiljaisemmin ja vihdoin tuskin kuului rengin korvaan. Vaan vaskipannut uunin reunustalla kuin käärmeet Mooseksen nyt kiemuroivat, ja leili, hohtaen kuin öinen kuu, tanssia alkoi hiljaa pöydän päällä. Vain kopse pöytään yhä kuului, vaikka rengistä sekin tuntui harvenevan, ja yhä kohoilivat kipot, tuopit.

Kuin hyökylaineet viinavirrat velloi lävitse rengin sielun, vyörytellen elämän hurmaa yllä hornankuilun, jäljessä souti sahdin mainingit kuin huokaukset tummat syvyydestä. Hän vuoroin tanssi kukkatanhuvilla auringon paisteessa kuin kuningas, ja koko mailma häntä kumarteli, ja joku armahasti tähkäin takaa avoimin sylin häntä vastaan astui, kultaiset rahat joka sormen päissä. Ja vuoroin vaipui hän kuin joen pohjaan, liejua täynnä suu, kun kaikki toiset hääsaattueessa yllä soutelivat, eivätkä kuulleet hänen huutojansa... Hän silloin nyrkin löi kuin kiven pöytään ja virnisti kuin susi Pankarille.

Nyt huomasi hän, että kieli liikkui ja haastoi kaikenlaista, selvennellen sanojen sisältöä monin kuvin. Elämä oli ensin näyttänyt kirkkaalta ilon sinitaivahalta; hän sitten itki, kurjaakin se oli ja kurttuista kuin vanha lehmänlanta; ja vuoroin taas se tuntui käyvän laatuun, kun suosiossa naisten on kuin hän; hän komeili ja kerskui pitkän tovin, hän kunnes jälleen vaipui aallon pohjaan, ja viimein pääsi hänen huuliltaan väkisin, niinkuin kuolevalta — »Klaara».

Nyt luuli hetken tulleen lautamies työ täydentää. Hän nousi nopeasti ja yli pöydän kurkoittautuen lähelle rengin korvaa painoi suunsa. Hän jotain käheästi kuiski tälle, valahtain valkeaksi kasvoiltansa. Hän jotain kysyi, vastausta vaati.

Oliko myöhä? Sammuneena nukkui nyt jättiläinen vaiti penkillänsä. Ei vastausta. Rengin pää vain painui alemma alla kysymyksen taakan. Myönsikö renki? — yhä kalvaammaksi nyt kävi lautamies ja vavahteli. Hän kumartui ja kysyi uudelleen ja kuulosteli tuskin hengittäen. Pää rengin painui alemmaksi taas, vaan mykäksi jäi avonainen suunsa. Nyt kiersi jäykän renkaan uumenille renkinsä Pankari ja polvellansa ponnisti selkään velton jättiläisen ja raastoi hänet vihdoin jaloilleen. Ovelle retkahdellen mentiin näin ja portaille — sai siinä ruho vauhdin ja syöksyi suin päin ulos tummaan yöhön.

Sumussa pää, vaan iloisella miellä eteenpäin hoiperteli Markus kohden jotakin ylhää, joka viittoi yössä. Niin kumman suuri oli kirkonkylä, ja ihmeen muuttuneelta kaikki näytti. Hei, maakin pyöri jalkain alla niinkuin kirjoissa jossain siitä kerrottiin, ja auma, jonka ohitse hän kulki, — se oli merkillinen liikkumaan ja vastaan ilmestyi, jos minne kääntyi! Pankari kunne jäi, se kurja raukka? Hänenkin kelvannut ois tätä nähdä. — Hiis vieköön, kuinka kaita, hauska kuja!... ... kuin rotan loukko... seinät kylkiin kolkki molemmin puolin, kulki vaikka kuinka. Kas niin, nyt päästiin viimein pintehestä... Hän talsi, talsi kärsivällisesti. Hän pyrki jotain kajastusta kohden, hymyillen joka hohti häntä varten. Ja joskus tuntui, niinkuin vahva käsi näkymätönnä ohjailisi häntä. — Pankari kunne jäi, se piru parka?...

Nyt näkyi ovi — tässä oli varmaan... Ja kas — nyt aukeni se itsestänsä, ja sisään joutui hän kuin lentämällä. Johonkin pehmeään hän kompastui, vaan hyvä oli siinä hänen maata kuin ruusuvuotehella konsanansa, ja jokin lämmin, pullea ja pehmyt lähestyi häntä, koski olkapäähän... Hän silloin autuaana lepoon painui ja uneen vaipui kädet ristikkäin.

Vaan sikolätin eessä lautamies hetkisen vielä seisoi kuulostellen, sisällä kunnes kaikki järjestyisi. Hän sitten astui kaivon luo ja nosti jääkylmää vettä syvyydestä sen, valellen kauan sillä kasvojansa. Sen jälkeen huoneessaan hän puvun vaihtoi, samettiliivit kauniit ylleen puki, säkenin kirjaillut, ja valkopaidan; huolella siistiytyi hän peilin eessä; sytytti sitten lyhdyn sekä lähti.

Hän väleen palasi, ja lyhdynhohde valaisi seuralaista valkeata ja säikkynyttä — siinä oli Klaara. Hän johti neidon sikolätin luokse, avasi oven sekä lyhdyllänsä valaisi asukkaita pahnojen. Lihava, punasilmä emäsika heräsi unestansa röhkien, vaan sian kupehella näkyi jotain valtaista, kuorsaavaa ja tummahkoa. Pankari lyhdyllänsä lähemmältä valaisi sekä näytti kädellään: »Kas, siinä hänet näet, vuoroin makaa hän sinun luonasi ja vuoroin sian.»

II.

TALVI

Valkoinen vaippa kattoi seudun nyt, sen alla nukkui virta, järvi, pellot, valveilla joskus ihmiset vain liikkui. He kyhnöttivät tuvan lämpimissä ja tungeksivat liki toisiansa luo lieden, vaieten ja tuijotellen. Ja pirtit samoin: oli niinkuin kaikki ne lumikatoin kirkon ympärille kyyrylleen olisivat painautuneet kuin tonttulauma pyöröhilkkoineen, etsien turvaa, yksin peljäten talvisen lakeuden autiutta.

Ne palmikoivat yhteen sauhujansa kuin vakuuttautuen ja julistaen: on meitä monta, lämpöä myös paljon. Ja kaikki kyyristyivät kokoon, milloin puhuri pohjan lietsoi kylää kohden kuin huokauksin raskain manan mailta. Vaan kirkko seisoi ryhmän keskustassa, kohottain siunaavasti kukkoansa pilviä kohden, jotka pimittäen ylitse lakeuden purjehtivat.

Raskaassa hämärässä illoin istui uneliaina miehet, tuprutellen haikuja takkaan, lasten, vaimojen ja palkollisten hiljaa kuunnellessa, erottikohan korva ulkoisalta jotakin kummempaa kuin tuulen kohun. Harvakseen putoilivat jäykät sanat kuin jäästä vaikeasti sulaen. Lausuttiin ehkä sana rengistäkin, aamulla joka niiton päätyttyä karkasi metsiin, jääden sille tielle. Hän majailee nyt vuorten korpimailla tuon tukkilaisten mustan joukon luona, keväällä joka täällä jälleen reuhaa. Kerranpa hänet näki Kalson ukko, kun metsissänsä siellä liikuskeli. Se oli ollut hurjaa joukkiota, ja renki oletteko kuulleet — sanoi: »Terveiset Pankarille sano, että on renki hälle velkaa kiitokset olvesta vielä» — niin hän sanoi, ollen pakanan suulas päissään, tuumi ukko, se oli päivänselvää niinkuin viina. Hän juovan kuului heistä hurjimmin, hän, joka ennen oli itse kunto, niin vaihtuu tytöt pulloon kerkeästi. Vaan kuitenkin hän näytti olleen päämies tuon villin joukon, tuumi Kalson ukko, — sepähän saadaan nähdä kevään tullen. Sanoipa joku: »Niinpä taitaa juosta joesta vettä sakeampaa silloin. Ken tänä vuonna tytöt pelastaa ja turvaa vallesmannin kunnian, kun itse pöpö vaihtanut on puolta. Mahtaapa tästä nousta moinen melske, ettei sen vertaa ole nähty ennen. En silloin, totta vie, kun hän on täällä, saappaissa vallesmannin mieli käydä. Siasta maksun varmasti hän vaatii.»

Niin haastoi miehet iltain ankeudessa, ja lapset, naiset kuuntelivat kammoin; haikuja tuleen puhalsivat miehet juroina vain, ei muuta tiennyt kukaan. Ja rengin varjo kasvoi pimennossa, osaksi peikkomaisen uhkaavana, osaksi sankaruuden hohtehessa — se painostaen seudun yllä viipyi kuin synkänharmaat pilvet nuo, se syöpyi aikuisten mieliin, lasten unikuviin. Pankariin hiukan kieroon katsottiin jo, pahan alkuun, mutta enimmälti taloista virran vastakkaisen puolen.

Niin joutui joulu viikon valaisten ja loppiainen, jolloin ruudut kielii: nyt ollaan voiton puolla kaikitenkin. Niin kaikui tervetullut kellonsoitto kynttilänpäivän vihdoin avaruuteen, ylemmä joka yhä valaistui. Heräsi eloon koko kylä taas; karisti kaikki yltään talven horteen, ja miehen luonto nousi toimintaan. Taas katot erkanivat auringossa, jokainen pirtti erillänsä seisoi, omine sauhuineen ja torvilleen.

Virkeä, ihmeen kirkas aika, joka lumella, pakkasella, auringolla mielemme hurmaa! Syntyi aimo telme, kun lapset vapauteen laskettiin. Rannoille satapäinen pilttijoukko pyrähti hyörimään kuin mettisparvi; suin päin he kelkoillansa alas syöksi äyräiltä kahta puolta, kohdaten keskellä jäätä toisensa ja käyden käsiksi hanakasti toisihinsa, niin että lumipilvet tuprahteli. Kulkuset kilisivät pakkasessa, jalakset kaiken päivää natisivat, pelloille suuntasivat lantareet, vuorilta liukui alas tukkikuormat, hevoset höyrysivät, miehet lauloi, ja jokaisella tuima taskumatti huurteisen turkin rintaa pullistutti.

Lakeus sarastuksen kirkkaudessa levisi vielä niinkuin valkoarkki kirjoittamaton, ensin punertuen ja sitten valkoisena kimmeltäen. Vain tuolla täällä joku lantakasa kuin mustetahra, joku aidanseiväs kuin huutomerkki nousi hangen alta. Vaan kohta kylän keskipistehestä säteittäin piirtyi hieno kirjoitus laduista metsiin, suolle, järven jäälle. Tuo kirjoitus se monet ilot kätki. Jäniksen jäljet nähtiin, seurailtiin tuoreita vinkuroita metsän reunaan risukkojen ja kaatopuiden sekaan. Etsittiin, vaanittiin ja saarrettiin salainen makuupaikka, kiertäin kehää, vireessä hana, tarkkaan tähystellen, näkyikö jossain pitkä korvapari tai silmä pelokas — ja laukaus pamahti, kaiun kauan kiiriessä vuorilla, joilta viime ääni saapui, kun saalis oli saatu kuopastansa.

Vaan suolla oli vielä kauniimpaa! Reunoilla kimalteli joka oksa, jäähileissänsä männyn rungot loisti kuin tulenkulta alla pakkastaivaan. Ja vielä pehmeällä hankisella näkyivät riekon kirjaellut jäljet, ja siivet nousi hohtain pensaikosta. Ansoja viritettiin ovelasti ja entisiä koettiin, kun niihin langennut oli riista siellä täällä. Ja juuri laskiessa auringon ja kylmän puraistessa palailtiin hämyssä kotiin kelpo saaliit myötä, kun kaikkialla hyinen pakkasilta tervehdyslaukauksiansa ampui. Ehkäpä syttyi tänään revontulet, ehkäpä niinkuin jättiriekon siipi tulessa taivaanlaki leimahteli. Vaan harvoin oli liian valoisata lauantaiöitsinnälle tuttuun tupaan.

* * *

Vaan tämän reippaan ajan kulki Klaara synketen yhä valon karttuessa, kalveten yhä joka aamuruskoon. Hän oli jäykennyt ja kuihtunut kesästä lähtein, jotta kävi sääli.

Tuvassa Vanhantalon ommeltiin, häät tahtoi maammo viettää pääsiäisnä, vaan tytär itsepäisnä liikkui poissa. Hän kulki vuoriin kauas tuijotellen, tuhansin talven värein jotka hohti.