Part 1

VILJAN VALTAKUNTA

Kirj.

Jarl Hemmer

Tekijän luvalla suomentanut

Huugo Jalkanen

Helsingissä, Holger Schildtin kustannusosakeyhtiö, 1926.

Vanhemmilleni.

SISÄLLYS:

Kylä

I

Markus ja Klaara Etsijät Profeetan luona Juomingit

II

Talvi Kohtaaminen

III

Kirkossa Pankarin kamppailu Aave Levottomuuden aikaa Pankarin piiritys Rukiissa

KYLÄ

Äärellä virran verkkaan vierivän sijaitsi kylä, kahden puolen uomaa hopeista, joka loivaan polvitellen ruisvainioita halkoi kohden merta. Vauraimmat kylän talot äyräiltään toisiaan töllisteli yli virran, sen kalvoon kuvastellen vanhaa aikaa korkeista päädyistään ja parvistaan. Ylinnä muita puunsi Pankari, pönäkkänä kuin rikas lautamies, ja vastapäätä alavampaa rantaa reunusti lesken harmaa Vanhatalo.

Vaan kirkonkylän suurellisten takaa näkyivät talot vähäväkisempäin, tunkien umpimähkään toisiansa rykelmään aittain, navettain ja hyyskäin. Alemma yhä painui katot, kunnes laidoiltaan kylä päättyi lätteihin. Lakeus alkoi, viljan valtakunta, tuo tähkämeri, joka tasaisena merestä jatkui vuoriin kaukaisiin, ja jonka leikkasi vain virran vyö ja rikkoi niityt, ladot, tuulimyllyt.

Jos sieltä kylää kohden katseen loit, näit kirkon keskeltä sen korkenevan, hartaana kaikkiin suuntiin silmäillen maailman vehreätä seurakuntaa. Se luona sillan huomaan äidilliseen molemmat kylän puolet sulki, niinkuin parveksi poikueensa kerää ankka väkäiseen retkeen elon ulapalla. Ja niinkuin tutun kaakotuksen ääni sen kello kaikui lakeuden rauhaan, julistain julki tapahtumat kaikki. Se soitti hautajaisiin sekä häihin, se lepopäivät soitti, hetket työn, olipa Kyntteli: käy lannanvetoon — tai Mikko: teurastus ja pernannosto — Se soitti heinäpoudat, elonkorjuut ja kylvöt, lemmenhetket, talvipuhteet.

Ajoista ammoisista toisillensa nuo vastarannat vihankaunaa kantoi, ja virta oli este talvisinkin, etenkin kosioihin kulkeville. »Hoi, kirkonhiiret, tytöistäkö puute on teillä, jotka sillan rakensitte? — niin, niin, se näytti olleen teille tarpeen...» »Suu tukkoon, pakanat, on oma syynne, jos tyttönne luo kristittyjen kaipaa: on meillä paikat paremmat kuin teillä!» Niin jatkui kiista, mutta joka vuosi toi myötään kahden viikon ajan, jolloin lujasti kylän pojat yhteen liittyi. Keväällä, lähdettyä viime jäiden, kun virta tulvien ja vinhaan vieri, toi tukinuitto kylään painajaisen. Se oli kurjaa aikaa poliisille, taloihin juosta sai hän yhtenään kokoomaan nyrkkimiestä miehuullista, ja koiranunta öisin nukkuivat tytärten isät, kunniastaan kiivaat.

Toi tukinuitto näet villin joukon uroita mustapäitä erämaista, peräti rennon viinan, puukon käyttöön. Oteltiin silloin moni tuima taisto, kun lemmenkarsaan vihan ylivoima kartuilla pieksi puukkojunkkareita. Kas, tukkipojilla on monet metkut, ja naista kaikki tuntematon kiehtoo. Se päättyi siihen, että vallesmanni paikalle ajoi kahlerautoineen ja pani pari sällismiestä kiinni. Ja syksymmällä sitten nähdä saatiin, kantoiko uitto muuta hedelmää toisaalla... sellaistakin sattui kyllä. Ja sattui myöskin, että väkivaltaa tytöille tehtiin. Viime vuonna Markus, Pankarin vankka renki, sai töin tuskin pelastetuksi Vanhantalon Klaaran, äkäisen lesken tytön, kylän helmen. Sai siinä kolme haavaa riuska renki ja juhannukseen saakka sairasteli; vaan runsaan palkinnon hän saaneen kuuluu jo sekä työstään että kivuistansa. Kun viime tukki vihdoin liukui kohti etäistä vettä, jossa lautat lyötiin vankkoihin puomeihin, ja mustat sällit kiroillen, mekastellen matkaan läksi, ristiksi muiden kyläkuntain mennen hengähti seutu huojennuksen tautta, ja alkoi rauha, kesä — vanha kiista.

Kuin onkaan kesä armas jokaiselle! Taas päilyi virta päivää kuvastellen, sen kalvoon rantatuomet kurkottuivat, sirottain väliin hiljaa hiutaleitaan sen valkopilviin, sinitaivaisiin. Silloilla kartut lauloi kymmenkunnat lialle talven hauskaa hautavirttään kerällä pesijöiden kielten kilpaa, ja rantamilla puolialastoinna satainen lapsilauma telmi, kirkui ja polskutteli vielä kylmää vettä. Laella taivaan kaskisauhut leijui: ne iltaviimain myötä virstain takaa saloilta kaukaisilta asti kulki ja viikkokausin seudun yllä viipyi. Ja rannikolla, jossa Viilus ukko tupansa seinustalla verkkojansa paikkasi vapisten ja kurttuisena, tuo murahteli tuima kalastaja: »kaloilla taas on hiton tiukat paikat...

Ulappa tyynnä kuvastellen siinsi ja siinä kellui äijän pyydyskohot, pyöreissä kaarroksissa vinkuroiden; ne hiljaa uiskenteli välkähdellen, vaan joskus pulpahti ne alle pinnan, kun lahnanjurri tarttui satimeen. Ja tuolta Vaskisaaren metsiköstä kohosi sauhu viinapannun alta, ja kauemmin jos katseen sinne loit, niin kumman sarvipäisen peikon sieltä näit rannan tiheiköstä tiirailevan. Se oli pirtuniekan äksy pukki, se vartioi, kun ukko päissään nukkui.

Niin, viinanpoltosta on oma juttu. Keväällä kerran saapui vallesmanni valtuuston kera pulmaa pohtimaan salaisen viinanpolton näillä mailla. Vaan aikaisemmin oli kunnan miehet jo viisaat päänsä yhteen panneet salaa. Kokous alkoi, vallesmanni katsoi ukosta ukkoon, ukot häneen — vaiti. Vaan vihdoin muuan kakistellen virkkoi: »Höm, tuota noin... kun kaupunkiin on matkaa ylettömästi, eikä jano lakkaa niin kauan, kun on vatsa vaatimassa. Vaan eihän haittaa järjestellä seikkaa.» — Valtuusto nyökkäsi, ja vallesmanni hymyili. Sitten tuotiin nassakoita tusinan verran pöytään, jokaiselta pitäjän viinankeittäjältä näyte. Ja tulpat aukaistiin, ja hartain innoin kokous tarkkaan tutkimukseen ryhtyi. Sanotaan, ettei ennen valtuustossa niin syvästi ja kauan tutkisteltu asiaa ainoaakaan ole koskaan, vaan kolmas päivä ratkaisun jo toi ja Jannen viina parhaimmaksi löyttiin. Muut kaikki saivat sakon ankaran, ja moni kukoistava liike kaatui, vaan Janne muutti Vaskisaaren rauhaan ja yhä polttaa tupruttelee siellä. Turvaksi hetkiensä heikompien hän osti tuiman pukin, joka järveen on monen kuokkavieraan puskenut, ja tuhri hirmun vielä punaiseksi. Niin eli siellä miesten mielittynä, vaan ylen vihaamana monen vaimon.

Kuin onkaan kesä armas jokaiselle! Kun tuomi kukki joen rantamilla ja leivo lauloi kesän kirkkautta, ei ollut silloin vielä aika nuorten. Se saapui vasta kera lauhain iltain ja rukiin kohottua korkeaksi. Ei ollut metsää lainkaan näillä main katseilta kattamassa lemmenteitä, ja turhaa oli rasvaus saranoiden, kun yö ei yhtymistä peittänyt... Vaan ruista oli miehen mittavaa, se lemmenretket peitti viikot pitkät. Sen heilimöinti oli näky nähdä: lakeus laaja keltaharsoon peittyi, talojen katot kattoi siitepöly, utuista päivää kohden aivasteltiin kuin myllyssä, ja moni vanhempikin sai halun hullaantua uudelleen; kukoisti joki, kaivot, kaikki oli kuin lumottuna — yksin viirikukko tornissa kirkon keltaisena hohti.

Kas, silloin oli tullut aika nuorten. Kuiskattiin: »Tänään Kalson polvekkeessa...» ja kaksi ruuhta hiljaa sinne souti, varhemmin toinen, toinen myöhäisemmin. Niin noustiin maalle, ruuhi rantaan ve'ettiin, tavattiin — pujahdettiin rukiin sekaan. »Kahdeksastoista oja», kuiskattiin, »aidasta Anttilan», ja soudettiin ja laskettiin — kun sitten löytyi oma ruiskukka — pujahdettiin rukiin sekaan. Ei käynyt laatuun julkisella tiellä yhdessä kuljeksia päiväsaikaan. Vaan yhtä, toista sallittiin, jos kenkään ei nähnyt vain, ja öinen kohtaus ei häpeäksi ollut nuorisolle. Ruis, lauantaiset yöt ja luhdit, niin, ne tiesi ne — vaan pyhinä kuin lait säilytti kansa yhä tavat vanhat.

Kylässä lasten lailla rakasteltiin, vaan naitiin järkevästä harkinnasta, mitenkä vaati maat ja mukavuus. Kun istui piippuansa imeskellen isäntä illansuussa portaillansa satoa vuoden aprikoiden, näinpä hän saattoi naapurilleen huutaa: »Kuule olenpa tässä tuumiskellut, jotta jos meidän Matti teidän Leenan nai, parasta peltomaata, hitto soikoon, viiskymmentä on hehtaaria heillä.» Niin tuumi naapurinkin mies, ja kättä ääressä puolikupposten kun lyötiin, jo talven tullen häitä vietti nuoret.

Niin elettiin, ja toimeen tultiin myös. On pikkuseikat, turhat sydänsyyt vakaista kylää harvoin horjuttaneet. Vaan kerran... Niin, se tässä kerrotaankin.

I

MARKUS JA KLAARA

Pankarin kukko ensi kertaa kiekui ja siipiänsä lyöden kurkotteli päin aamun ruskotusta helttakaulaa. Ja tarhikolta kuului kilke karjan, jo neljä vuotta emäntäänsä vailla. Vaan yksikään ei vielä juossut piika kiuluineen pihan poikki, vielä uinui mustissa liesitorvissansa sauhut.

Joelle kallistuvan luhdin täytti yön hämy laupiaasti vielä hetken, maatessa vankan Markus rengin, jolla päänalaisena oli heinätukko, vaan joka lammasnahkavällyt orteen jo juhannuksen maissa oli pannut. Apilantuoksussa hän nukkui, josta ei tienneet muut, ja silmäluonten alle salainen onni hymynhäivän loi; hän hymyili ja kylkeänsä käänsi ja käden työnsi heiniin hyväillen kuin haparoisi armaan palmikkoa. Muut kylässä ei nähneet sitä unta, jos näkivät, se heille valhetteli.

Sarasti päivä. Kirkkaat sädekimput raoista lahon seinän pilkisteli, ja aukon valosilmä nukkujaan kuin herättävä henki katseen heitti. Nyt nousi renki, pörröpäinen karhu, tapaili luhdin kattoon laki pään, ja jäykkä hieman oli vielä jalka iskuista noista, jotka urhotyöstä hän, luojan kiitos, kevähällä sai. Hän katsoi ulos. Joki välkkyi siellä jo puhjenneine lumpeenkukkineen, ja Vanhantalon yläikkunoihin auringon hehku syttyi loistamaan. Kas, nyt se syttyi Klaaran ikkunaan. Vaan hänen merkkiään ei vielä näy, ei ketään liiku talon tanhualla. Hän hieroi silmiään. Ei nähnyt mitään hän päässä tangon, joka esiin pisti kuin linnunorsi päätyikkunasta. Nyt liikkui tuvanovi. Ah, se oli tuo äksy, paksu leski; portahille hän astui kädet puuskassa ja hiukset sileinä, ruskeassa sielikossaan. Hän seisoi märehtien päivää päin jotakin kihdinlyömää öistä kaunaa. Ja luhdissansa märehti myös renki kuin ilkkuen, kuin havitellen purra. Nyt poistui muori oven sulkien.

Me ehdimme siis ensimmäisnä tänään. Hän mietti: »maanantai — siis luhtaniitty»... Ja sitten kömpi perimmäiseen nurkkaan hän, missä seinä yhtyy katon harjaan, kohdalle kurkihirren tuuliviirin. Näkyipä siellä reikä pärehissä ja pieni väkipyörä ynnä kamaa jos minkämoista: viisi kangaspalaa, puurengas kullattu ja paljon muuta.

Viikate pieni nousi ilmaan nyt ja rengas sekä lehdeksiä — näinpä limonsa koristi hän lemmekkäästi. Se virkkoi: »Sinun olen, siinä onni, ja heinään lähden, ettäs tiedät sen.» Ja jatkon muisti Klaara viimeisestä. Niin, Klaara, nokkelasti keksi tempun jos toisenkin hän aina, millä päivät iloksi kääntää, virran kaventaa. — Vaan nyt on aika käydä puuron kimppuun.

Tuvassa heiskahteli pulskat piiat, lusikat pöydän kahta puolta kalkkui kuin lerkut pohjiin kulhojen. »Kas, Markus, no huomenta — no mitä luhtiin kuuluu? — et kotvaan ole pistäytynyt meille, he-hee, jaa-jaa, me emme enää kelpaa, se nähdään kyllä...» Niin ne lauloi kielet. Vaan nurkastapa kuului kumma yskä, ruosteinen, raskas: vanha kello siellä kamppaili hetken, kunnes luukku aukes ja käki paksunokka ulos puski ja kukkui toimekkaasti neljä kertaa. Nyt kuului askeleita, kamarista isäntä, leski, astui kynnykselle; hän huomenensa virkkoi tapaan jäykkään, ja piikain tirske taukosi kuin taioin. Vaan mitä tämä? Mustat liivit yllä, sametinhienot, punakiehkuraiset, ja pyhäpaita — juhlapukineissa näin maanantaina kesken heinänteon! Kaapista tammilippaansa hän otti ja aukaisi sen peilin kamarissa, hän veistä hioi kauan saapasvarteen, sunnuntaisiivoukseen sitten ryhtyi. Näin maanantaina kesken heinänteon...

Ei, ruoka juuttui rengin kurkkuun tänään kuin noiduttu ja käsi jäykistyi. Terävä veitsenrapse kamarista, se pahaa ennusti, kuin viilteleisi se riekaleiksi hänen arintansa. Ei tiennyt hän, vain aavisteli kummaa. — Hän hatun otti sitten, mutta viipyi ovella vielä hetken epäröiden. Peilistä katsoi häntä tuikeasti nelissäkymmenissä pyörivät piikovat, ylväät lautamiehen kasvot, ohimohiukset harmaat saippuassa. Nyt liikkui tyynen pinnan alla häive levottomuuden uhkaa, tuima suu sai juonteisiinsa ilmeen: saapa nähdä! Ja renki virkkoi vaivalloisin äänin: »Käyn luhtaniitylle, vaan minne sinä näin maanantaina pynttäät itseäsi?» Pankari nousi, pani syrjään veitsen ja katsoi häntä ilkein pilkanilmein: »Aionpa tästä joen taakse käydä. Yrittää vanhakin voi, kussa nuoret. Niitylle saavun sitten myöhemmin.» Hän oven sulki. Renki viikatteensa vaarnalta otti, verkkaan rantaan kulki ja työnsi ruuhen veteen mietteissänsä.

Niin allapäin hän oli, ettei tullut katsastaneeksi Klaaran ikkunaan, oliko mitään vastausta siellä. Ei nähnyt mitään soutaessaan tyyntä jokea hän, ei piikasia, jotka hänelle rantamilta huutelivat. Ei nähnyt aurinkoa hän, ei nähnyt lumpeita, jotka tarttui airoihin. Joella liukui venhe vanhaa tietään, ja siinä istui jäykkä jättiläinen, päin pohjaa tuijotellen synkeästi. Nyt töksähti se. Kas, jo Kalsonmutka, hän saattoi nousta ruuhestaan ja mennä niitylle oikotietä pellon poikki. Hän nousi maalle, veti ruuhen rantaan ja nosti olallensa viikatteen.

Vaan yllä rengin rantaäyrähällä nyt huojui vilja niinkuin puuskan käyden. Se hiljaa aukeni, ja tähkäin kesken punaista vilkkui. Siellä korkealla jo Klaara nauroi, päivän loistaessa kuin tulen kulta hänen hiuksissansa. Hän avosylin tervehdystä vartoi.

Kestääkö murhe mustinkaan, kun onni käy luokse säihkysilmin karkeloiden? Pilvikö voisi lähteen varjostaa, kun aurinko sen kalvoon loisteen luo? Vain vähitellen hämy lankeaa taas ihmissieluhun, ja sinitaivaan uhkaavat ukkospilvet synkistää.

Piennarta pitkin kulki eellä Klaara, jäljessä astui Markus raskahammin. Aurinko myöskin pellon halki kulki, idässä vyöryen kuin tulipyörä laineilla lakeuden hohtavan; se väliin painui, väliin jälleen nousi merestä viljan yhä ylemmäksi, se kunnes kyllin korkealle ehti. Hän katsoi Klaaraa, joka kevyesti edellä sipsutti kuin västäräkki, ja muisti, mitä kerran oli kuullut »profeetta» Joosuan, tuon hupsun, suusta: »Se tyttö vallan tanssii kulkeissansa, hän on kuin talvivarsa, totta vie, niityllä ensi kertaa kirmaamassa». Tuon tanssin täytyisikö muuttaa nyt niityltä tuimaan tupaan Pankarin?

Alemmas yhä painui rengin pää, syvempään painui saveen saappaankannat. Ja siinä, missä Kalsonoja ehtii niitylle, missä järvi silmään siintää, hän kompastui ja pientarelle painui kuin alla raskaan taakan istumaan. Nyt kääntyi Klaara, tuli rengin luokse ja säikähtäen tämän käsiin tarttui, ja renki sydämensä murheen purki: »Jos Pankari ja äitimuori vetää nyt yhtä köyttä, tukossa on tiemme. Jo kauan moista aavistin, vaan tänään varmuuden sanansa ja liivit antoi.» Vaan Klaara vastasi: »Ei liivit mitkään minua niin saa hourupääksi koskaan, sydämen lemmittyä etten tunne. Käsistä tukkilaisten minut autoit, ja puolta kylää vastaan kamppailit lauantaitansseissa, vain sinä yksin luhtiini olet päässyt lepäämään, pihalla vaikka pojat kurkkivatkin tusinakaupoin, uhkaillen ja pyytäin. Oon sinun, Markus, nyt ja ikuisesti.» — »Vaan jospa vängällä vie sinut ukko, jos äiti vaatii, mitä sitten tehdä?» Nyt painui Klaaran pää ja neuvotonna hän huoahti: »Niin, enpä tiedä, mitä...» Vaan kohta kirkastui hän: »Sen vain tiedän, ettei niin häijy Pankari voi olla, sen että tekee. Ei niin väärä mailma, se että riistää toisiltansa meidät, näin vankat sydänsiteet katkoen. Sen tunnen kuitenkin, jos kuinka käynee, — jos äiti Pankarille pakottaa, jos pappi, lukkari ja vallesmanni kahlitsee minut hänen vuoteeseensa, jos mereen menen, hourupääksi tulen, jos maa ja taivas nousee vastahankaan — niin sinun olen silti ikuisesti.» Nuo sanat lohdun karvaan suloisen valoivat sieluun vaikenevan rengin. Pian keksivät he kielen, joka liensi paremmin vielä, viljan kahistessa. Aurinko nousi, eron aika joutui ja kutsui päivän työhön kumpaistakin. Kuin liekki hulmahteli rengin silmään punainen Klaaran puku rukiin halki saralta saralle, se kunnes häipyi. Sieraansa silloin Markus renki tarttui ja ryhtyi teroittamaan viikatettaan.

* * *

Pankari saapui heinään päivemmällä työvaatteissaan ja haravoitsijoineen. Hiessä otsin katsoi häntä renki, vaan mitään ilmaisseet ei piirteet ukon. Hän otti viikatteen, kuin tapahtunut ei mitään ois, ja kumpainenkin niitti näin äänetönnä heinää mittavaa kuin kilpaa rinnatusten, kunnes päätyi tie niitoksen jo järven rantamalle. Pankari silloin päätään nostain virkkoi: »Huomenna toiseen työhön ryhdytään. Puretaan vanha luhti joen luota, en sitä enää siedä silmissäni. Noin pulska renkimies kuin sinä, Markus, tuvassa kehtaa kesäisinkin maata.»

Hän katsoi rengin käyrää jättiselkää. Ei vastausta tullut. Viikatteensa vain kumman terävästi suhahteli.

ETSIJÄT

Kuin kulo kiersi kylää juoru nopsa ovelta ovelle, ja kielet jauhoi kosintaa Pankarin nyt minkä ehti. Ken kiitti, ken taas moitti, yhtä vain epäilty ei: kun Pankari vei kihlat, on liitto vankka niinkuin hovin päätös.

Ja moni pulska poika alla päin, nolona niskavillojansa kouri ja mietti: »Löyhemmässä istui hän, kun renki hänen kintereillään kieppui. Nyt on hän ikuisesti ankkurissa.» Ja ulos aurinkoon hän noituin työntyi ja ruuhen jokeen riuhtaisi ja souti keskellä luojan päivää Vaskisaareen. Kun pois hän pyörsi kasvot punoittaen, heristi nyrkkiään hän yli virran ja vannoi ennen iltaa jokaiselta nujertavansa niskat sillä puolla. Niin syttyi tappeluita tuima sarja yht'äkkiään kuin kesken uittoaikaa, vaan tässä vihan vimman aallokossa kuin vuori vankka seisoi lautamies.

Vain yksi vääryydeksi julkeaksi julisti tapahtuman sanoin suorin. Tienhaarassa hän kylän ulkopuolla asusti, Joosua, tuo urho hupsu, »profeetan» nimen saanut parrastaan ja sananjulistamisinnostansa. Hän vaeltanut oli mailmanrantaa laajalti nuoruudessaan — nyt hän istui vakaana tuvassansa kera rengin, isännän kumppanin ja rakkaan veljen, jo seitsenkymmenvuotiaan, vaan silti hän paras oli tanssimestareista, jos kohta kihdin tuttu sääriltänsä. Profeetta oli ilon harmaa airut, mies uskon oman, joka eri teitä kuin pappien ja kirkon oppi kulki. »Ne katon liian korkealle kaartaa, kuin lämmittäisi meitä tuulentuvat», hän haastoi. »Taivaan tiedän, joka kiertyy kuin lampaanvilla sielu paran selkään, ja se on, veljet, paljon lämpimämpi.» Ja sunnuntaisin juuri kirkkoaikaan, kun kansaa kulki tiellä mustanaan, hartaana, virsikirjat vatsan päällä. Tienhaaran ikkunoista kaikui soitto herjaavan, remahtavan riemukas; vanhukset messusivat voimain takaa iloista uuden uskon virttä siellä. Papille oli hän kuin rutto, vitsaus, ja saarnoissa hän oli pannaan pantu, vaan siinä kaikki — sillä nuhteetonta vaellus miehen oli kaikin puolin. Ei kellekään, ei edes itsellensä hän pahennusta koskaan tuottanut. Jumalanpalvelusta todellista hänestä oli kylvö-, kyntötyöt, ja jollei omat pellot riittäneet, hän kävi rallatellen naapuriin. Vaan eipä ollut koko pitäjässä hevosta sellaista kuin profeetalla, niin pulskaa, kiiltokarvaa, kengätöntä; ja eipä ollut koko maailmassa renkiä moista, seitsenkymmenistä: hän vuoroin lauloi, tanssi, vuoroin nukkui. Ei suotta arveltukaan lutikoita profeetan luona hyvin ruokituiksi. Vaan pappia ja kirkkoa hän noitui. Yleensä veti hymyyn suut tuo saarna, epäilevinä osoitettiin otsaa. Hän löyhkä oli, siitä oltiin varmat, vaan myöskin onnellinen tavallansa, uskossa jotta olla taisi voimaa. Ei ollut ihme, että harventui penkeissä kirkon väki toisinansa, ja suntio sai panna säppiin oven; profeetta hartaudenharjoitukset riihessä näet piti riemukkaammat.

No niin, hän viime kokouksessansa julisti kuulijoille julkisesti: On rakkaus rahaa paljon arvokkaampi, ja yhtä hyvät renki, lautamies.

* * *

Vaan Pankarista kaikui ryske, pauke, pöly ja turve jokeen tuprahteli. Onnensa templin raunioilla seisten sai Markus renki rautakankeineen hammasta purren hävitystä tehdä. Jokainen hirsi, joka maahan vieri, vei osan elämästä mennessänsä syvyyteen mätkähtäen, ja hän katsoi sen jälkeen hetken rannan roukkioon. Pankari itse toista sauvaa käytti toisessa päässä hirttä, ja he väänsi kyräillen äänetönnä toisiansa. Niin sortui luhti nopeasti maahan.

Nyt muuttui yötkin niinkuin muuttui päivät. Hän siirtyi tuvan sänkyyn, ylempään, tuon vanhan kellon alle, jonka käki rämisten kukkui hänen murheelleen. Pankarin varkaanpelko vallannut äkisti vallan oli, koiranunta höröllä korvin nukkui hän ja vahti ovea eteisen, hän varhain nousi ja myöhään valvoi sekä muisti aina kamarin oven työntää auki yöksi. Kuin toiseen maailmaan jäi Klaara nyt yht'äkkiä, ja sillä lailla viikko hitaasti, kiusaavasti loppuun vieri.

Jo aamuvarhaisesta sunnuntaina asuaan renki peilin eessä siisti ja lähti sitten suoraan yli sillan luo lesken varmuus täytyi hänen saada. Jyskytti sydän, tuntui aivan siltä kuin joku seuraisi, ja portahilla hän hetken epäröiden taakseen katsoi. Vaan sitten tarttui jättikoura lukkoon.

»Huomenta», virkkoi hän. Ja alta armoin »huomenta» nyökähytti Klaaran maammo. Hän seisoi luona lieden, katsahtaen tulijaa ilkein, vilkuilevin silmin. Vaan Klaara oli, hyvä kyllä, poissa. Penkillä veljet tupakoiden istui, tuo rehti Kyösti, Janne, Pikku-Matti. He häneen katsoivat kuin sanoakseen: Parempi meistä oisi ollut kauppa, jos raha rengin seuraa rakastaisi, vaan hiiskö mailman menon muuttaa voi. — Hän painoi puuta, katsoi permantoon, ja painostavan hiljaisuuden rikkoi vain padan porina ja kellon rakse. Hän hattuansa pyöritteli kotvan ja vihdoin suunsa avasi ja virkkoi: »Sanomaan tulin, että joskin renki, niin varoja on perintönä kyllin. Isäni toisen pitäjän on mies ja talo vankka hänellä on siellä, vaan ahtahaksi kävi ukon luona. Kai kohta siellä maat ja mannut vartoo. Niin jotta sen vain tahdoin täällä virkkaa. Nyt kääntyi maammo pidätellen salaa kuin naurua ja sanoi mielin kielin: »Jos Klaaraa tuolla puheellasi tähtäät, niin jouduit myöhään, hyvä renkimies. On luvattu jo hänet Pankarille, ja kihlat tilattu on kaupungista.»

Hän silloin nousi, sylkäisi ja lähti. —