Part 7

Scott, niinkuin koko muukin maailma, tiesi, että neiti Martyn oli tullut Intiaan neljä vuotta sitten pitämään taloutta veljelleen, joka, senkin jok'ainoa tiesi, oli lainannut rahat hänen tulomatkansa maksamiseksi, ja että tytön kaikkien ihmisten väitteen mukaan olisi pitänyt mennä naimisiin kauan aikaa sitten. Mutta sensijaan hän oli antanut rukkaset puolellekymmenelle upseerille, eräälle virkamiehelle, joka oli häntä kaksikymmentä vuotta vanhempi, ja eräälle lääkärille. Tämäkin oli yleisesti tunnettua. Hän oli jäänyt kaupunkiin kolmeksi kuumaksi vuodenajaksi, koska hänen veljensä oli velkaantunut eikä voinut kustantaa sisarelle edes halvimpiakaan paikkoja vuorilla. Hänen kasvonsa olivat kuunvalkoiset, ja keskellä hänen otsaansa näkyi noin shillingin suuruinen arpi, Delhi-haavan merkki, sellainen, joka syntyy huonosta juomavedestä ja syöpyy lihaan, kunnes kypsyy hapoilla poltettavaksi.

Mutta huolimatta tästä William oli huvitellut paljon näiden neljän vuoden aikana. Kaksi kertaa hän oli ollut vähällä hukkua kahluuttaessaan hevostaan yli joen, kerran kameli oli vienyt hänet mukanaan, kerran hän oli ollut todistamassa rosvojen yöllistä hyökkäystä veljensä leiriin, oli nähnyt oikeutta jaettavan pitkillä vavoilla ulkona luonnossa, osasi puhua urdua samoinkuin raakaa Punjabin murretta niin sujuvasti, että herätti kateutta niissä, jotka olivat olleet maassa paljon kauemmin kuin hän; sitäpaitsi hän oli kokonaan päässyt tavasta kirjoittaa tädeilleen Englantiin ja poimia leikkeleitä englantilaisista aikakauskirjoista, oli ollut mukana eräänä sangen vaikeana koleeravuotena, jolloin oli nähnyt asioita, joita ei voi kuvailla, ja kaikkien hänen kokemustensa kukkana oli tyfoidikuume, joka oli kestänyt kuusi viikkoa ja jonka jälkeen hänen oli ollut pakko ajaa hiuksensa. Ja kaikki tämä, vaikka hän ei vielä ollut täyttänyt kahtakymmentäkolmea vuotta! On sangen luultavaa, että hänen tätinsä eivät olisi hyväksyneet tyttöä, joka ei milloinkaan laskenut jalkaansa maahan, jos vain oli hevonen ratsastettavaksi, joka ratsasti tanssiaisiin shaaliin kääriytyneenä, joka piti tukkaansa lyhyeksileikattuna ja käheränä, josta oli yhdentekevää, sanottiinko häntä Williamiksi vai Billiksi, jonka puhe oli koristettu maan murteiden kielikukkasilla, joka saattoi esiintyä amatöörinäytöksissä, soittaa banjoa, pitää huolta kahdeksasta palvelijasta ja kahdesta hevosesta, palvelijain palkoista ja sairauksista, ja katsella miehiä tyynesti suoraan silmiin — niin, senkin jälkeen, kun he olivat kosineet ja saaneet rukkaset.

"Minä pidän miehistä, jotka tekevät jotakin kunnollista", oli hän sanonut opettajalle, joka opasti kangaskauppiaan poikia runouden ymmärtämiseen, ja kun mies tuli hentomieliseksi ja runolliseksi, niin William selitti, "ettei hän ymmärtänyt runoutta viiden pennyn edestä ja että hänen päätään aina rupesi särkemään värssyjä lukiessa". Tämän jälkeen taas eräs murskattu sydän pakeni Klubiin. Mutta vika oli todellakin Williamin, koska hänestä oli hauskaa kuunnella miesten puhuvan työstään, ja sehän on varmin keino saada mies vaipumaan naisen jalkojen juureen.

Scott oli tuntenut hänet kolme vuotta ja melkein aina tavannut hänet silloin, kun hänen ja Martynin leirit olivat sattuneet toistensa viereen Intian aavikon äärillä. Hän oli sitäpaitsi tanssinut tytön kanssa monta kertaa suurissa joulujuhlissa, joihin saattoi kokoontua jopa viitisensataa valkoihoista, ja hän oli aina tuntenut suurta kunnioitusta tytön keittiökykyjä ja hyviä päivällisiä kohtaan.

William muistutti tavallista enemmän poikaa istuessaan päivällisen jälkeen nahkapäällysteisessä sohvassa toinen jalka allaan ja mustien kiharoiden peittämä matala otsa syvissä rypyissä. Hän pyöritteli paperosseja veljelleen ja työnsi pyöreän leukansa eteenpäin saatuaan vihdoinkin tupakan tasaisesti pakatuksi, ja melkein yhtä huolimattomasti kuin koulupoika heittää kiven hän viskasi valmiit paperossit huoneen poikki veljelleen, joka sieppasi ne toisella kädellään, jatkaen keskusteluaan Scottin kanssa. Heidän keskustelunsa koski yksinomaan ammattiasioita, kanavia ja kanavien hoitamista, syntisiä kyläläisiä, jotka ottivat enemmän vettä, kuin mistä olivat maksaneet, vielä parantumattomampia alkuasukaspoliiseja, jotka ummistivat silmänsä näiltä varkauksilta, kylien siirtämistä vastakostutetuille alueille ja sotaa eteläisiä aavikonasukkaita vastaan, joka syttyisi, kun hallitus myöntäisi varoja suunnitellun Luni-kanavaverkon rakentamiseen. Scott puheli avoimesti hartaasta halustaan päästä osalliseksi tähän työhön, missä hän tuntisi sekä maan että asukkaat, ja Martyn huokasi itselleen pilettiä Himalajan juurelle ja kertoi ajatuksiaan esimiehistään; koko ajan William pyöritteli paperosseja sanomatta sanaakaan, mutta hymyillen ystävällisesti veljelleen, kun tämä kuumeni.

Kello kymmeneltä tuotiin Scottin hevonen portille, ja ilta oli lopussa.

Valoa vilkkui molemmista mataloista bangaloista, missä päivälehti painettiin, ja koska oli liian aikaista ajatella makuullemenoa, meni Scott vaihtamaan pari sanaa toimittajan kanssa. Vyötäisiin asti alastomana kuin merimies, joka seisoo tykin ääressä, makasi Raines lepotuoiissa odotellen yösähkösanomaa. Hän oli sitä mieltä, että ellei ollut työssään koko päivää ja suurinta osaa yöstä, niin joutui alttiiksi kuumeelle. Senvuoksi hän söi ja nukkui lehtipakkojensa keskellä.

"Voitteko ruveta siihen?" kysyi hän unisesti. "En tarkoittanut, että vaivautuisitte tänne."

"Kuinka? Olen ollut päivällisellä Martynien luona."

"Tarkoitan tietysti nälänhätää. Martyn on myöskin määrätty lähetettäväksi apua tarvitseville paikoille. Ne ottavat apulaisia mistä saavat. Lähetin juuri teille klubiin lapun, jossa kysyin, voisitteko ottaa kirjoittaaksenne meille kirjeen viikossa sieltä etelästä, sanotaan yhdestä kahteen palstaan. Ei tietenkään mitään hälyytysjuttuja, vaan pelkkiä yksinkertaisia tosiasioita toimenpiteistä, joihin on ryhdytty, ja niin edespäin. Tavallinen palkkio on kymmenen rupiaa palstalta."

"Valitan, että täytyy kieltäytyä, mutta sellainen ei sovellu minulle", sanoi Scott hajamielisellä äänellä ja katseli seinällä riippuvaa Intian karttaa. "Ikävä juttu Martynille, totisesti ikävä. Ihmettelenpä, mitä hän tekee sisarelleen. Ja mitä hittoa ne tekevät minulla? Ei minulla ole kokemuksia nälänhädästä. En ole milloinkaan ollut sellaisessa mukana. Onko minut todellakin määrätty?"

"Kyllä, tässä on sähkösanoma. Ovat asettaneet teidät avustustyöhön ja antaneet teille joukon alkuasukkaita, joita kuolee kuin kärpäsiä. Kymmentä tuhatta asukasta kohden on yksi hindulainen lääkäri ja pullo koleeramikstuuraa. Määräys johtuu siitä, että sattumalta olette vapaa. Jokainen, joka ei tee kahden miehen työtä, tuntuu kutsutun palvelukseen. Tuntuu tulevan yhtä pahaa kuin mistään nälänhädästä kymmenen vuoden aikana."

"Ikävä kyllä se kuuluu meidän työhömme. Saan kai virallisen määräyksen huomenna. Olipa hyvä, että sattumalta kurkistin tänne. On parasta ruveta heti pakkaamaan. Tiedättekö sattumalta, kuka tulee hoitamaan minun paikkaani?"

Raines selaili sähkösanomia.

"Murreen Mc Evan", vastasi hän.

Scott naurahti.

"Ja hän kun ajatteli pitää viileätä koko kesän! Se uutinen ei totisesti häntä ilahduta. Mutta ei maksa vaivaa puhua. Hyvää yötä!"

Kaksi tuntia myöhemmin Scott saattoi hyvällä omallatunnolla paneutua levolle tyhjässä huoneessaan. Kaksi kulunutta nahkalaukkua, nahkainen vesipullo, tinainen jäälaatikko ja hänen mielisatulansa olivat läjässä ovella, ja maksu Klubiin viime kuukauden täysihoidosta oli tyynyn alla. Seuraavana päivänä hän sai virallisen määräyksen ja samalla kertaa yksityisen sähkösanoman sir James Hawkinsilta, joka ei milloinkaan unohtanut kykeneviä miehiä ja pyysi nyt häntä, koska nälänhätä oli kova ja valkoisista miehistä suuri puute, mahdollisimman pian saapumaan eräälle paikalle, jolla oli mutkikas nimi.

Lihava, punaposkinen nuorukainen saapui keskipäivän tienoissa valittaen kohtaloa ja nälänhätää, jotka eivät milloinkaan voi suoda ihmiselle kolmen kuukauden lomaa. Hän oli Scottin seuraaja, eräs toinen ratas siinä koneistossa, jota oli pitänyt liikkeessä hänen toverinsa, jonka palvelukset nyt, niinkuin virallisessa kirjelmässä sanottiin, "asetettiin Madrasin hallituksen käytettäväksi nälänhädän auttamiseen, kunnes toisin määrätään". Scott luovutti kassan, osoitti työhuoneen viileimmän kolkan, varoitti ylenmääräisestä työinnosta ja lähti uskollisen palvelijansa Faiz Ullahin seuraamana hämärissä vuokravaunuilla linnoitetulle asemalle ennättääkseen ajoissa etelän pikajunaan. Kuumuus oli tukahduttava, ja melkein kauhistuen hän ajatteli, että edessä oli vähintään neljän päivän ja viiden yön matka. Faiz Ullah, joka oli tottunut pistämään nenänsä joka paikkaan, heittäytyi pelottomasti asemalaiturin ihmisjoukkoon, sillä aikaa kuin Scott mustaa sikaria vedellen odotteli vaununsa kiinnittämistä. Kymmenkunta alkuasukaspoliisia pyssyineen ja myttyineen raivasi tiensä halki Punjabin talonpoikien, Sikhin käsityöläisten ja Afreeden rasvakiharaisten kulkukauppiaiden joukon ja suojeli mahtavasti Martynin matkalaukkua, jäälaatikkoa, vesipulloja ja kantohihnoja. He näkivät Faiz Ullahin kohotetun käden ja ohjasivat kulkunsa sitä kohden.

"Minun Sahibini ja sinun Sahibisi matkustavat yhdessä", sanoi Faiz Ullah Martynin palvelijalle. "Ja senvuoksi myöskin sinun ja minun, oi veli, on hankittava paikat heidän lähelleen, ja meidän isäntäimme aseman vuoksi ei kukaan uskalla häiritä meitä."

Kun Faiz Ullah tiedoitti, että kaikki oli kunnossa, nousi Scott vaunuihin ja sijoittui leveälle nahkapäällysteiselle sohvalle riisuttuaan ensin takkinsa ja kenkänsä. Viimeisellä hetkellä hyökkäsi Martyn sisään kuumana ja hikisenä.

"Älä nyt kiroile", sanoi Scott raukeasti, "on myöhäistä muuttaa vaunua, ja me ja'amme minun jääni."

"Mitä sinä täällä teet?" kysyi Martyn.

"Minut lähetetään lainaksi Madrasin hallitukselle aivan kuin sinutkin. Hiton kuuma ilta. Otatko sinä miehiä mukaasi?"

"Kyllä, tusinan. Saan kai tehtäväkseni valvoa viljan jakelua. En aavistanutkaan, että sinäkin olit saanut määräyksen."

"En saanut siitä tietää, ennenkuin tulin teiltä eilen illalla. Raines sen ensiksi sanoi. Virallinen määräys tuli aamulla, Mc Evan vapautti minut kello neljä, ja minä lähdin heti. Enpä ihmettelisi, vaikka tästä nälänhädästä olisi suurta hyötyä — tietenkin mikäli pääsemme siitä elävinä."

"Jimmyn pitäisi ainakin antaa meidän työskennellä yhdessä", sanoi Martyn ja virkkoi sitten hetken vaiettuaan: "Sisareni on mukana."

"Hyvä asia", sanoi Scott. "Hän kai nousee junasta Uneballissa ja jatkaa sieltä Simlaan. Kenen luo hän menee asumaan?"

"Ei, siinäpä onnettomuus onkin. Hän aikoo tulla minun mukaani."

Scott nousi äkkiä pystyyn ja tuijotti toveriinsa.

"Mitä ihmettä? Et kai tarkoita, ettei sinulla olisi varoja ..."

"En, olisin kai jollakin tavalla voinut haalia rahat kokoon."

"Olisit ensimmäiseksi voinut tulla minun luokseni", virkkoi Scott jäykästi, "emme kai niin vieraita ole toisillemme."

"Kas niin, ei sinun maksa vaivaa näyttää loukkaantuneelta. Olisin voinut tehdä sen, mutta sinä et tunne sisartani. En ole koko päivänä tehnyt muuta kuin selittänyt, pyytänyt ja käskenyt — menetin hyvän tuuleni kello seitsemän aamulla enkä vieläkään ole saanut sitä takaisin — mutta hän ei tahtonut kuulla mistään sovitteluista. Vaimolla on oikeus seurata mukana, jos häntä haluttaa, ja William väittää, että hänellä on sama oikeus. Näetkös, mehän olemme olleet yhdessä melkein koko ikämme, aina siitä lähtien kun vanhemmat kuolivat. Hän ei tunnu vain tavalliselta sisarelta."

"Kaikki sisaret, joista minä olen kuullut puhuttavan, olisivat mieluummin pysyneet siellä, missä heidän on hyvä olla."

"Hän on yhtä pystyvä kuin mies", jatkoi Martyn. "Hän järjesti kaikki bangalossa, sillä aikaa kuin minä väittelin hänen kanssaan, ja kolmessa tunnissa hän pani kuntoon koko meidän _subchizimme_ (matkatavaramme) — palvelijat, hevoset ja kaikki. Minä sain määräykseni vasta kello kymmenen."

"Jimmy Hawkins ei juuri ole hyvillään. Nälänhädän alainen piirikunta ei -ole sopiva naisen oleskelupaikka."

"Mrs Jim — tarkoitan lady Jim on miehensä luona leirissä. Hän on joka tapauksessa suostunut ottamaan luokseen sisareni. William sähkötti hänelle omalla vastuullaan, saisiko hän seurata mukana, ja teki lopun kaikista väitteistäni näyttämällä hänen vastauksensa."

Scott purskahti sydämelliseen nauruun.

"Jos hän saattoi tehdä sen, niin hän myöskin voi pitää huolta itsestään, eikä mrs Jim anna hänen kärsiä vahinkoa. Ei totisesti ole kovin monta naista, ei vaimoa eikä sisarta, jotka vapaaehtoisesti lähtisivät nälänhädän uhkaamaan piirikuntaan. Eikä se johdu tietämättömyydestä. Hän oli mukana koleerassa viime vuonna."

Juna pysähtyi Amritsarissa, ja Scott meni naistenvaunuun, joka oli heti heidän vaununsa takana. William nyökkäsi ystävällisesti istuessaan siellä matkahattu vallattomilla kiharoillaan.

"Tulkaa juomaan kupillinen teetä", kehoitti hän. "Se on maailman paras lääke hellettä vastaan."

"Näytänkö minä siis siltä, kuin olisin saamaisillani halvauksen kuumuudesta?"

"Ei sitä voi koskaan tietää", vastasi William rikkiviisaasti. "Parasta olla aina varuillaan."

Tapa, millä hän oli olonsa järjestänyt, todisti tottunutta matkustajaa. Huopaan kiedottu vesipullo riippui ikkunaverhojen nauhasta, posliininen teeastiasto, joka oli ollut pumpuleihin pakattuna korissa, oli järjestetty sohvalle, ja matka-spriikeittiö oli kiinnitetty hyllyyn. William tarjosi heille anteliaasti suuria kupillisia teetä, mikä estää niskasuonia liiaksi paisumasta kuuman yön aikana. Luonteenomaista tytölle oli, että kun hänen päätöksensä kerran oli tehty, ei hän enää puhellut siitä asiasta. Oleskelu miesten parissa, joilla oli paljon tekemistä ja sangen vähän aikaa siihen, oli opettanut hänet vetäytymään varjoon ja auttamaan itse itseään. Hän ei viittaillut sanoin eikä teoin, että hän saattoi olla heille kummallekin retken aikana hyödyllinen ja rohkaisuksi, vaan hoiteli hiljaa tehtäviään, pakkasi teeastiaston, kun tee oli juotu, ja pyöritti senjälkeen paperosseja vierailleen..

"Eilen tähän aikaan emme tällaista odottaneet", virkkoi Scott.

"Olen oppinut odottamaan mitä hyvänsä", sanoi William. "Meidän olemassaolomme riippuu niin sanoakseni lennätinlangan päässä. Mutta tästä voi tulla hyötyä meille kaikille — ylennyksiä, jos me pääsemme hengissä."

"Niin, jutun loputtua me pääsemme omille paikoillemme", vastasi Scott yhtä vakavasti. "Toivon omalta osaltani saavani Luni-kanavan työt, mutta ei ole helppo sanoa, miten kauan nälänhätää kestää."

"Tuskin kauemmin kuin lokakuuhun", virkkoi Martyn. "Kyllä se silloin tavalla tai toisella loppuu."

"Ja meillä on melkein viikon matka edessämme", sanoi William. "Ajatelkaahan, miten tomuisia me olemme, ennenkuin pääsemme perille!"

Vuorokauden he matkustivat läpi tuttujen seutujen, ja kun he seuraavan vuorokauden aikana ajoivat pitkin Intian suuren aavikon reunaa, muistelivat he kokemuksiaan ensimmäisiltä oppivuosilta, jolloin he olivat matkustaneet sitä tietä Bombaysta. Mutta pian sen jälkeen muuttui kieli, jolla asemien nimet oli kirjoitettu, ja he saapuivat etelän vieraaseen maahan, jossa ilman täyttävät tuoksutkin olivat uusia. Monta pitkää viljalla kuormitettua junaa oli heidän edessään, ja he saattoivat jo näin etäisyydestä havaita Jimin järjestävän käden. He odottivat tilapäisesti laitetuilla kaksoiskiskoilla päästääkseen ohitseen pitkiä tyhjiä vaunujonoja, jotka olivat paluumatkalla pohjoiseen; sitten heidät kytkettiin hitaasti matelevaan junaan, ja he saivat keskiyöllä laskeutua vaunuista jonnekin, taivas tiesi minne, mutta hirvittävän kuuma siellä oli, ja siellä he saivat kauan kuljeskella edestakaisin viljasäkkien välissä.

Sitten he tulivat Intiaan, joka oli vielä tuntemattomampi heille kuin monelle englantilaiselle, joka ei ollut milloinkaan matkustellut — tasaiseen, punaiseen Intiaan, jossa on palmuja, Palmyra-palmuja, ja riisiä, kuvakirjojen Intiaan — ja he tapasivat sen helteen tappamana ja kuivettamana. He olivat jättäneet pohjoisen ja lännen keskeytymättömän matkustajaliikenteen kauas taakseen. Täällä ihmisiä käveli pitkin junan sivuja kantaen lapsia käsivarsillaan, ja välistä irroitettiin joku viljavaunu, jonka luo miehet ja naiset kokoontuivat kuin muurahaiset hunajan ympärille. Kerran he näkivät tomuisella tasangolla pienen joukon ruskeita sotilaita, joista jokainen kantoi ihmisruumista olkapäällään, ja kun juna pysähtyi vielä kerran jättämään vaunun, huomasivat he, etteivät miesten kantamukset olleet vainajia, vaan nälistyneitä ihmisiä, joita epäsäännölliset sotilasjoukot olivat keränneet kuolleiden härkien vierestä. Vähän myöhemmin he tapasivat siellä täällä eräitä valkoisia miehiä, joiden teltat oli pystytetty lähelle rautatiepengertä ja jotka tulivat kirjallisine määräyksineen irroittamaan vaunuja. Heillä oli liiaksi puuhaa ennättääkseen muuta kuin nyökätä Scottille ja Martynille ja luoda kummastuneen silmäyksen Williamiin, jolla ei ollut muuta tehtävää kuin laittaa tee kuntoon ja katsella, miten herrat yrittivät hillitä tungeskelevia ja valittavia luurankoja, omin käsin irroittaessaan merkityt vaunut ja ottaessaan kuitin kuoppasilmäisiltä valkoisilta miehiltä, jotka puhuivat toista murretta kuin he.

He kärsivät jään, soodaveden ja teen puutetta, sillä he olivat olleet matkalla kuusi päivää ja seitsemän yötä, ja tämä aika tuntui heistä seitsemän kertaa seitsemältä vuodelta.

Vihdoinkin he saapuivat kuivana, kuumana aamuna määräpaikkaansa, jossa heidät otti vastaan Jim Hawkins, nälänhätäkomissionin päällikkö, pesemättömänä, leuka sänkisenä, mutta reippaana ja täydelleen tilanteen herrana.

Hän selitti heti, että Martyn saisi palvella junissa, kunnes saisi lisämääräyksiä; hänen piti palata tyhjien vaunujen mukana ja koota nälkiintymeitä ihmisiä, mistä vain saisi käsiinsä, ja viedä heidät nälkäleiriin kahdeksan hätää kärsivän piirikunnan rajalle. Sitten hänen piti hakea uusia viljavarastoja ja palata niiden kera, ja hänen konstaapelinsa saisivat vartioida viljavaunuja ja koota nälkiintyneitä ihmisiä ja jättää heidät leiriin, joka sijaitsi sata mailia etelämpänä. Scottin — Hawkinsia ilahdutti tavata hänet jälleen — piti heti lähteä härkävaunujonon päällikkönä etelään erääseen nälkäleiriin, joka sijaitsi kaukana rautatiestä ja jonne hänen piti jättää nälistyneet ihmisensä — sillä niitä ei totisesti puuttuisi hänen tieltään — ja odottaa senjälkeen uusia määräyksiä. Muuten Scott saisi kaikissa yksityiskohdissa toimia parhaan harkintansa mukaan.

William puri alahuultaan. Koko maailmassa ei ollut ketään, jota saattoi verrata hänen ainoaan veljeensä, mutta ne määräykset, jotka Martyn oli saanut, eivät jättäneet mitään hänen oman harkintansa varaan. Tomun peittämänä kiireestä kantapäähän ja otsassa syvä ryppy, joka oli tullut paljosta ajattelemisesta kuluneen viikon aikana, mutta tavalliseen tapaansa rauhallisena ja hillittynä hän astui vaunusta. Mrs Jim — jonka olisi pitänyt olla lady Jim, mutta kukaan ei muistanut antaa hänelle oikeata arvonimeä — otti hänet heti takavarikkoon.

"Oi, miten minua ilahduttaa nähdä teidät", huudahti hän heti nyyhkytys äänessään. "Teidän ei tietenkään olisi pitänyt tulla, mutta... mutta täällä ei ole ainoatakaan naista, ja meidän on autettava toisiamme, ymmärrättekö. Ja sitten meidän on autettava kaikkia noita ihmisraukkoja ja pikkulapsia, joita ne myyvät."

"Olen nähnyt niitä muutamia tien varrella", sanoi William.

"Eikö se ole hirveätä? Olen ostanut kaksikymmentä kappaletta... ne ovat leirissä. Mutta ettekö tahdo ensin jotakin syödäksenne? Meillä on täällä työtä useammalle kuin kymmenelle henkilölle, ja minä olen hankkinut hevosen teille. Ah, miten iloinen olen teidän tulostanne! Tekin olette Punjabista, tietäkää se."

"Rauhoituhan, Lizzie", virkkoi Hawkins. "Me kyllä pidämme huolen teistä, neiti Martyn. Olen pahoillani, etten voi tarjota teille aamiaista, Martyn, mutta teidän on pakko hankkia itsellenne hiukan ruokaa mennessänne. Jättäkää kaksi miehistänne Scottin avuksi. Nämä kurjat penteleet eivät osaa hoitaa kuormavaunuja. Saunders" — tämä oli veturinkuljettajalle, joka istui torkkuen hiilivaunussa — "peräyttäkää konetta ja viekää pois nuo tyhjät vaunut. Rata on selvänä Anundrapillayhin, ja sieltä saatte uusia määräyksiä, ja te, Scott, saatte lastata vaununne näistä tavaravaunuista ja lähteä matkaan mahdollisimman pian. Tuo punapaitainen alkuasukas on tulkki ja ohjaaja. Hän on yrittänyt karata; pitäkää siis silmällä häntä. Lizzie, sinä saat ajaa neiti Martynin leiriin ja sanoa, että lähettävät minulle raudikon."

Scott vei jo Faiz Ullahin ja parin poliisin avulla kuormavaunujaan tavaravaunujen luo ja veti työntöovia syrjään, sillä aikaa kuin toiset täyttivät säkkejä durralla ja vehnällä. Hawkins seisoi katsellen, miten he kuormittivat ensimmäistä vaunua.

"Mainio mies", mietti hän. "Jos kaikki käy hyvin, niin annanpa hänen ponnistella lujasti." Se oli Hawkinsin käsityksen mukaan suurin kohteliaisuus, minkä ihminen saattoi toiselle osoittaa.

Tuntia myöhemmin Scott oli matkalla. Hindulainen lääkäri oli uhannut häntä lain rangaistuksella, koska hänet, Intian lääkintähallituksen jäsen, oli vastoin kaikkia säädöksiä alamaisen henkilökohtaisesta vapaudesta pakotettu seuraamaan mukana. Tulkki oli pyytänyt lomaa mennäkseen tapaamaan äitiään, joka sattumalta makasi kuoleman kielissä kolmen mailin päässä. "Vain pieni, hyvin pieni aika, ja sitten minä heti tulen takaisin, Sahib." Mutta molempien oli täytynyt seurata. Kaksi sauvoilla asestettua poliisia muodosti jälkijoukon, ja viimeisenä tuli Faiz Ullah, joka muhamettilaisen halveksunnalla — se näkyi hänen jokaisesta kasvonpiirteestään — kaikkia hinduja ja vieraita kohtaan selitteli ajajille, että vaikka Scott Sahib oli mies, jota pelättiin kaikilla ilmansuunnilla, niin kuitenkin hänellä, Faiz Ullahilla, oli korkein valta.

Kulkue matkasi ohi Hawkinsin leirin, jonka muodosti kolme viirullista telttaa kuivuneiden puiden alla ja niiden takana nälkäparakit, missä onnettomien joukot kokoontuivat patojen ympärille.

"Toivoisin hartaasti, ettei William olisi tullut tänne", mutisi Scott silmäiltyään ympärilleen. "Kun sade tulee, niin saammepa totisesti koleeran niskaamme."

William tuntui jo perehtyneen nälänhätämääräyksiin, jotka, kun nälänhätä on julistettu, korvaavat kaikki tavalliset lait. Scott näki hänet keskellä itkevien naisten ryhmää puettuna ruskeaan ratsastuspukuunsa ja sinisenharmaaseen huopahattuun.

"Voitteko lainata minulle viisikymmentä rupiaa?" kysyi William. "Unohdin pyytää Jackilta rahoja, ennenkuin hän lähti. Ostan niillä kondensoitua maitoa lapsille."

Scott veti rahat vyöstään ja ojensi ne tytölle sanomatta sanaakaan.

"Jumalan nimessä, olkaa varovainen", virkkoi hän.

"Oh, minulla ei ole mitään vaaraa. Me saamme maidon kai kahden päivän perästä. Tosiaankin, minun piti sanoa, että saatte käytettäväksenne yhden sir Jimin hevosista. Täällä on harmaa kabylilainen, joka tuntui sopivan teille, ja senvuoksi sanoin, että te ottaisitte sen. Oliko hyvä?"

"Mahdottoman hyvin tehty. Mutta pelkäänpä, että kukaan meistä ei nyt saa ajatella mikä sopii, mikä ei."

Scott oli puettu sangen kuluneeseen metsästystakkiin, jonka neuleet olivat jo valkoiset ja hihansuut resuiset. William tarkasti häntä miettiväisesti kypärästä aina rasvattuihin saappaisiin saakka.

"Te näytätte minusta sangen siistiltä. Oletteko varma, että teillä on mukananne kaikki mitä tarvitsette, kiniiniä, klorodiinia ja niin edespäin?"

"Kyllä, luulisin", vastasi Scott kopeloiden kiireesti taskujaan. Samassa tuotiin hänen hevosensa, ja hän hypähti satulaan ratsastaen pois.

"Hyvästi", huusi hän.

"Hyvästi ja onnellista matkaa", vastasi William. "Olen hyvin kiitollinen lainasta." Sitten hän kääntyi korollaan ja katosi telttaan. Vaunut vierivät hitaasti pitkin pölyävää tietä etelän helteiseen Gehennaan.

II.

Ei rakkauttamme tietää saa maailma — vain me kaksi! Jos muut sen tuntee — raukeaa sen kauneus kalpeemmaksi.