Part 8

Työ oli rasittavaa, vaikka hän matkustikin öisin ja piti päivät leiriä. Mutta niin pitkälle kuin silmä kantoi, ei ollut ketään, jota Scottin olisi täytynyt sanoa herrakseen. Hän oli yhtä vapaa kuin Jimmy Hawkins, vielä vapaampikin, sillä hallitus piti tätä sidottuna lennätinlangalla, ja jos Jimmy olisi kiinnittänyt mitään vakavaa huomiota sähkösanomiin, olisi tämän nälänhän kuolevaisuusprosentti noussut paljon suuremmaksi.

Matkattuaan muutamia päiviä etanan vauhtia Scott sai aavistuksen sen Intian suuruudesta, jota hän palveli, ja se hämmästytti häntä. Hänen vaununsa olivat, niinkuin tiedämme, kuormatut vehnällä, durralla ja kauralla, mitkä ovat mainiota ravintoainetta, kun ne vain jauhetaan. Mutta rahvas, jolle hän toi tätä elämää antavaa ravintoa, oli riisinsyöjiä. He osasivat survoa riisinjyviä huhmareissaan, mutta he eivät olleet perillä raskaammista kivistä, joita käytetään pohjoisessa, ja vielä vähemmän siitä aineesta, jota valkoinen mies niin suurella vaivalla laahasi heille. He pyysivät riisiä, johon olivat tottuneet, ja kun eivät sitä löytäneet, niin he poistuivat itkien vaunujen luota. Mitä he tekivät näillä kummallisilla kovilla jyvillä, jotka tarttuivat heidän kurkkuunsa? He sanoivat tahtovansa kuolla, ja moni pitikin sanansa. Toiset ottivat osansa vastaan ja vaihtoivat niin paljon vehnää, että ihminen olisi sillä elänyt koko viikon, kouralliseen mädäntynyttä riisiä, jota joku saituri oli säästänyt. Muutamat panivat jyvänsä riisihuhmareihin, survoivat minkä jaksoivat ja sekoittivat sitten ne likaiseen veteen, mutta sellaisten luku oli suhteellisen vähäinen. Scottilla oli ollut hämärä aavistus, että eteläisen Intian rahvas eli riisillä, mutta hän oli koko palvelusaikansa oleskellut vehnäalueilla ja nähnyt harvoin riisiä eikä ollut voinut kuvitellakaan, että ihmiset nälänhädän aikana mieluummin kuolisivat nälkään vehnäsäkkien eteen kuin maistaisivat ravintoainetta, jota eivät tunteneet. Turhaan tulkki koetti selittää heille, miten asian laita oli, turhaan molemmat poliisit osoittivat innokkaasti viittoillen, miten heidän tuli menetellä. Nälkää näkevät palasivat takaisin puunkuorensa ja savensa, yrttiensä ja lehtiensä pariin ja jättivät avatut säkit koskemattomiksi. Mutta välistä tuli naisia, jotka laskivat luurankomaiset lapsensa Scottin jalkoihin, ennenkuin itse hoipertelivat pois.

Faiz Ullah puolusteli sitä mielipidettä, että näiden muukalaisten kuoleminen oli Jumalan tahto ja että siksi olisi vain määrättävä kuolleet poltettaviksi. Mutta eihän siinä ollut syytä Sahibin luopua kaikista mukavuuksista, ja tottuneena matkustajana Faiz Uilah oli matkan varrelta ottanut talteen muutamia laihoja vuohia ja antanut niiden seurata vaunujonoa. Jotta niistä lähtisi maitoa aamiaiseksi, syötti hän niitä viljalla, jota tyhmät alkuasukkaat halveksivat.

"Niin, ellei Sahibilla ole mitään vastaan", sanoi Faiz Uilah, "voimme antaa lapsille hiukan maitoa". Mutta niinkuin Sahib tiesi, lapset olivat sangen halpoja, ja Faiz Uilah arveli omasta puolestaan, ettei hallitus ollut antanut niitä varten määräyksiä. Scott käytti nyt sangen voimakasta kieltä Faiz Ullahia ja molempia poliiseja kohtaan ja käski heidän ottaa kiinni mahdollisimman monta vuohta. Tätä käskyä he noudattivat ihastuneina, ja monta isännätöntä vuohta otettiin talteen. Kun elukkaparat olivat kerran saaneet ravintoa, niin ne olivat ylen halukkaita seuraamaan vaunuja, ja annettuaan niille muutamia päiviä runsaasti ruokaa — minkä puutteessa ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä — saattoi taas menestyksellisesti lypsää.

"Mutta enhän minä ole mikään vuohipaimen", sanoi Faiz Uilah. "Se ei sovi minun _izzatilleni_ (arvolleni)."

"Kun tulemme Bias-virran toiselle puolen, niin voimme jälleen puhua _izzatista_", vastasi vastasi Scott. "Mutta sitä ennen on sinun ja molempien poliisien vaikka lakaistava leiri, jos minä käsken."

"No hyvä, näin se käy", mutisi Faiz Uilah, "jos Sahib nyt välttämättä tahtoo" — ja hän näytti, miten vuohi oli lypsettävä.

"Nyt me alamme ruokkia niitä", sanoi Scott, "kolme kertaa päivässä tulemme antamaan niille ruokaa" — ja hän kumartui suorittaakseen lypsyn ja sai hirveän kouristuksen.

Jos joskus olette koettanut ylläpitää jatkuvaa yhteyttä levottoman vuohiemon ja pikkulapsen välillä, joka on kuolemaisillaan nälkään, tiedätte itse, kuinka se rasittaa hermostoa. Mutta Scottin pienokaiset ruokittiin. Aamulla, keskipäivällä ja illalla hän aina nosti ne juhlallisesti säkkikangas-pusseista, jotka kävivät kätkyistä ja riippuivat vaununkatosta. Siellä oli monta, jotka tuskin pystyivät muuhun kuin hengittämään, ja maito täytyi tiputtaa niiden suuhun pisara pisaralta, huolellisin keskeytyksin, jotta ne eivät tukehtuisi.

Joka aamu piti myöskin vuohien saada ravintonsa, ja kun ne ilman paimenta helposti saattoivat hajaantua eikä alkuasukkaisiin ollut luottamista, oli Scottin pakko luopua ratsastuksesta ja sensijaan astuskella hitaasti vuohilaumansa etunenässä, sovittaen käyntinopeutensa sen mukaan. Kaikki tämähän oli aivan järjetöntä, ja hän tunsi, miten naurettavaa se oli, mutta hänen onnistui ainakin pelastaa ihmishenkiä, ja kun naiset näkivät, etteivät heidän lapsensa kuolleet, yrittivät hekin syödä tuota omituista ravintoa ja laahautuivat vaunujen jäljessä siunaten vuohien herraa.

"Antakaa naisille jotakin, minkä puolesta elää", sanoi Scott itsekseen, samalla aivastaen tomusta, jota sadat pienet jalat tupruttivat ilmaan, "ja he elää kituuttavat tavalla tai toisella. Mutta tämä on kuitenkin vankempaa kuin Williamin kondensoitu maito. Pilantekoa tästä kuitenkin riittää tovereilleni koko elämäni ajaksi."

Vihdoin viimein hän pääsi määräpaikkaansa, missä sai tietää, että Birmasta oli saapunut riisillä lastattu laiva ja että riisivarastoja sai käyttää. Hän löysi myöskin työn kuluttaman englantilaisen paikan päällikkönä, sai vaununsa kuormatuiksi ja palasi samaa tietä kuin oli tullut. Osan lapsista ja puolet vuohista hän jätti nälkäleiriin. Siitä toimesta hän ei saanut kiitosta englantilaiselta, sillä tällä oli jo yllin kyllin pikkulapsia eikä mies tietänyt, mitä niille tehdä.

Scottin selkä oli nyt tottunut kumartumaan, ja virkatehtäviensä lisäksi hän matkalla jakeli riisiä. Yhä enemmän lapsia ja vuohia liittyi häneen, mutta nyt oli monella pienokaisella rääsyjä yllään ja nauhoja sekä renkaita kaulassa ja nilkoissa.

"Tuo", sanoi tulkki luullen, ettei Scott ymmärtänyt sitä, "merkitsee, että äidit toivovat vielä kerran kenties voivansa vaatia ne takaisin viranomaisilta."

"Kuta pikemmin, sen parempi", virkkoi Scott. Mutta samalla hän eräänlaisella ylpeydellä pani merkille, että nuo pienet _ramasawmayt_ lihoivat kuin _bantam_-kananpojat.

Kun kuormavaunut oli tyhjennetty, lähti hän Hawkinsin leirille ja sovitti tulonsa päivällisaikaan, sillä hän ei ollut moniin aikoihin syönyt katetussa pöydässä. Hän ei ollut suunnitellut saapumistaan dramaattiseksi, mutta auringonlasku sattui niin, että kun hän otti kypärän päästään antaakseen iltatuulen vilvoittaa otsaansa, paistoi aurinko taivaanrannalta suoraan hänen silmiinsä, niin ettei hän voinut nähdä eteensä. Mutta eräs, joka istui odottaen teltan ovella, näki uusin silmin nuoren miehen, kauniin kuin Paris, jumalan, jolla oli kultainen sädekehä, astelevan hitaasti laumansa etunenässä pienten cupidojen juoksennellessa hänen jaloissaan.

Katselija nauroi — William hallavansinisessä puserossaan nauroi hillittömästi Scottille, joka koetti näyttää mahdollisimman ujostelemattomalta, pysähdytti armeijansa ja pyysi Williamia ihailemaan hänen lastentarhaansa. Näky oli sopimaton, mutta sovinnaisuuden he olivat jättäneet jälkeensä jo aikoja sitten Amritsarin asemalle, viisitoistatuhatta mailia pohjoisempana.

"Ne tulevat kerrassaan hyvään aikaan", sanoi William. "Meillä on täällä tällä erää vain kaksikymmentäviisi. Naiset ovat jo alkaneet hakea niitä takaisin."

"Tekö hoidatte lapsia?"

"Niin — mrs Jim ja minä. Vuohia emme milloinkaan tulleet ajatelleiksi. Me olemme yrittäneet kondensoidulla maidolla ja vedellä."

"Kuolemantapauksia?"

"Enemmän kuin tahtoisin ajatellakaan", sanoi William värähtäen. "Entä teillä?"

Scott ei vastannut mitään. Monet pienet hautajaiset oli toimitettu hänen tiellään — monet äidit olivat itkeneet, kun eivät enää olleet löytäneet lapsiaan, jotka he olivat jättäneet hallituksen hoitoon.

Nyt tuli Hawkins ulos kädessään partaveitsi, johon Scott loi himokkaita silmäyksiä, sillä hänellä oli parta, joka kiusasi häntä kovasti. Ja kun he asettuivat telttaan päivällispöydän ääreen, kertoi hän matkastaan muutamin sanoin, kuin jos olisi ollut kyseessä virallinen ilmoitus. Mrs Jim nyyhkytti silloin tällöin, ja Jim nyökkäili hyväksyvästi; mutta Williamin harmaat silmät katsoivat herkeämättä vasta-ajeltuihin kasvoihin, sillä Scott tuntui kertovan vain hänelle.

"Miten hyvää köyhälle maakunnalle", sanoi William nojaten päätään käteensä. Hänen poskensa olivat menneet kuopalle, ja arpi hänen otsassaan oli käynyt entistä selvemmäksi, mutta kaunis, täyteläinen kaula kohosi kuin pilari sen puseron röyhyksestä, jonka hän oli valinnut seurustelupuvuksi leirissä.

"Se oli välistä mahdottoman naurettavaa", sanoi Scott. "Käsitättehän, etten minä aluksi tietänyt suuria sen paremmin lypsämisestä kuin sylilapsista. Toverit tulevat tekemään minusta kelpo lailla pilaa, kun juttu saapuu pohjoiseen."

"Antaa niiden pilkata", sanoi William ylimielisesti. "Me olemme jokainen tehneet vähän kaikkea tänne-tulomme jälkeen. Tiedän, että Jack on tehnyt." Tämä oli tarkoitettu Hawkinsille, ja tuo suuri mies hymyili ystävällisesti.

"Teidän veljenne on hyvin ansiokas virkamies, William", sanoi hän, "ja minä olen kunnioittanut häntä kohtelemalla häntä ansioittensa mukaisesti. Muistakaa, että minä kirjoitan salaiset raportit."

"Sinun pitää myöskin mainita, että William vastaa painoaan kullassa", virkkoi mrs Jim. "En tiedä, kuinka olisimme voineet tulla toimeen ilman häntä. Hän on ollut meidän kaikki kaikessa." Hän painoi kätensä Williamin ohjasten-pidosta känsäiseen käteen, ja William vastasi lämpimällä puristuksella.

Jim loisti tyytyväisyydestä. Kaikki kävi erinomaisesti hänen maailmassaan. Kolme hänen tyhmimmistä, laiskimmista ja kelvottomimmista miehistään oli kuollut, ja heidän paikkansa oli täytetty paljon paremmilla. Päivä päivältä läheni sadekausi. Nälänhätä oli tukahdutettu viidessä piirikunnassa kahdeksasta, ja kuolinprosentti ei loppujen lopuksi ollut tullut levottomuutta herättävän suureksi — olosuhteisiin katsoen. Hän tarkasteli Scottia huolellisesti kuin ihmissyöjä uhriaan ja iloitsi hänen lihaksistaan ja raudanlujasta ruumiinrakenteestaan.

"Hän on kohta rakastunut korviaan myöten", sanoi Jim itsekseen, "mutta vielä hän voi suorittaa kahden miehen työn". Sitten hän huomasi, että mrs Jim sähkötti hänelle, ja sähkösanoma merkitsi heidän lyhennysjärjestelmänsä mukaan: "Selvä tapaus. Katso heitä!"

Hän katsoi ja kuunteli. William sanoi vain:

"Mitä voitte odottaa maasta, jossa _bhisteetä_ (vedenkantajaa) sanotaan _tunnicutchiksi_?" — eikä Scott vastannut muuta kuin:

"On varmasti kovin hauskaa päästä takaisin Klubiin. Varatkaa minulle yksi tanssi joulujuhlassa; tahdotteko?"

"Täältä on pitkä matka Lawrencesaliin", sanoi Jim. "Parasta, että menette aikaisin makuulle, Scott. Huomenna tulee tyhjiä vaunuja, ja te saatte alkaa kuormata kello viisi."

"Etkö aio suoda mr Scottille yhdenkään päivän lepoa?"

"Soisin mielelläni, Lizzie. Olen pahoillani, etten voi. Niin kauan kuin hän pysyy pystyssä, täytyy meidän käyttää häntä."

"Hyvä, olen ainakin saanut yhden eurooppalaisen illan... Peijakas, olin jo vähällä unohtaa! Mitä minun on tehtävä lapsukaisilleni?"

"Jättäkää ne tänne", sanoi William. "Me pidämme kyllä huolen kaikesta sellaisesta, ja antakaa meille niin monta vuohta kuin suinkin voitte. Minun täytyy heti oppia lypsämään."

"Jos vaivaudutte nousemaan kyllin aikaisin huomenaamulla, näytän teille, kuinka se käy. Minun täytyy näet lypsää, ymmärrättekö. Vielä eräs seikka: toisella puolella lapsista on renkaita ja muuta sellaista kaulassa. Teidän on varottava ottamasta niitä... jos näet äidit sattuisivat tulemaan."

"Te näytte unohtaneen, että minulla on hiukan kokemusta siinä asiassa."

"Toivon hartaasti, ettette vain rasita itseänne liikaa." Scottin äänessä väreili huonosti kätketty levottomuus.

"Minä pidän hänestä huolta", sanoi mrs Jim, joka parhaillaan naputti sadan sanan sähkösanomaa. Ja sitten hän poistui Williamin kanssa huoneesta, kun taas Jim jäi antamaan Scottille määräyksiä seuraavaa sotaretkeä varten. Oli jo hyvin myöhäistä — melkein yhdeksän.

"Jim, sinä olet hirviö", sanoi hänen vaimonsa samana iltana, ja nälänhädän päällikkö nauroi.

"En toki, en vähääkään, rakkaani. Muistan, että perustin ensimmäisen siirtokunnan Jandialaan pelkästä rakkaudesta erästä krinoliiniin puettua tyttöä kohtaan, ja hän oli solakampi kuin sinä nyt olet, Lizzie. En ole milloinkaan suorittanut niin mainiota työtä kuin silloin. Hän tulee tekemään työtä kuin riivattu."

"Mutta olisithan voinut antaa hänelle edes yhden päivän."

"Ja antaa heidän päästä ratkaisuun nyt? Ei, ystäväni, tämä on heidän onnellisin aikansa."

"En luule, että kumpikaan noista rakkaista lapsista huomaa, miten heidän laitaansa on. Eikö se ole kaunista? Eikö se ole viehättävää?"

"Nousta kello kolmelta oppiakseen lypsämään. Jumala siunatkoon hänen sydäntään! Oi jumalat, miksi meidän pitää tulla vanhoiksi ja lihaviksi?"

"Hän on ihastuttava. Hän on toimittanut enemmän minun alaisenani..."

"Sinun alaisenasi! Oltuaan täällä päivän hän oli ottanut komennon, ja sinä olit hänen alaisensa, ja siinä asemassa me vieläkin olemme. Hän hallitsee sinua melkein yhtä hyvin kuin sinä hallitset minua."

— "Hän ei hallitse minua, ja juuri siitä syystä minä pidän hänestä. Hän on suorasukainen kuin mies — kuin veljensä."

"Hänen veljensä on heikompi kuin hän. Martyn kääntyy aina minun puoleeni saadakseen määräyksiä, mutta hän on rehellinen eikä pelkää työtä. Tunnustan kuitenkin, että pidän enemmän Williamista, ja jos minulla olisi tytär..."

Keskustelu loppui tähän. Kaukana Derajatissa oli yli kaksikymmentä vuotta vanha hauta, eikä siitä kumpikaan nyt enää puhunut.

"Samantekevää, sinulla on vastuu", lisäsi Jim oltuaan jonkin aikaa vaiti.

"Jumala siunatkoon heitä!" sanoi hänen vaimonsa puolinukuksissa.

Ennenkuin tähdet olivat vaalenneet, heräsi Scott, joka nukkui tyhjässä vaunussa, ja meni hiljaa työhönsä. Hänestä oli tarpeetonta herättää Faiz Ullahia ja tulkkia. Kun hän lypsäessään istui pää lähellä maata, ei hän kuullut Williamin tuloa, ennenkuin tämä seisoi hänen vieressään vanhassa haalistuneessa ratsastuspuvussaan, silmät vielä raskaina unesta, kädessä kuppi teetä ja kimpale paahdettua leipää. Maassa lojui sylilapsi, joka sätkytteli rievuissaan, ja muudan kuusivuotias kurkisti Scottin olan takaa.

"Kas niin, pikku veitikka", sanoi Scott, "miten penteleellä sinä luulet voivasi saada osasi, ellet pysy hiljaa?"

Viileä, valkoinen käsi piti lasta kiinni, sillä aikaa kuin maito tippui sen suuhun.

"Hyvää huomenta", sanoi lypsäjä. "Ette voi kuvitella, kuinka nämä pikku veitikat saattavat sätkytellä."

"Voin toki." William kuiskasi, sillä kaikkihan nukkuivat. "Mutta minä käytän tavallisesti lusikkaa tai tuttia. Teidän lapsenne ovat lihavampia kuin minun... Ja tätä te olette tehnyt alituisesti, kaksi kertaa päivässä?" Hänen äänensä oli miltei tukahtunut.

"Niin, eikö se ole naurettavaa? Nyt saatte te koettaa", sanoi Scott ja jätti paikkansa tytölle. "Olkaa varuillanne! Vuohi ei ole mikään lehmä."

Vuohi pani vastalauseensa tottumatonta kättä vastaan, ja Scottin täytyi nopeasti temmata lapsi syrjään. Sitten oli alettava alusta, ja William nauroi hiljaa ja huvitettuna. Hänen onnistui kuitenkin ruokkia kaksi lasta ja sitten vielä kolmas.

"Eivätkö nuo pikku raukat käyttäydykin hyvin?" kysyi Scott. "Minä olen opettanut niitä."

He puuhailivat innokkaasti, ja katso! Oli kirkas päivä, ja ennenkuin he arvasivatkaan, oli leiri herännyt, ja he olivat polvillaan vuohien joukossa päivän yllättäminä ja ohimoihin saakka punastuvina. Mutta koko se laaja maailma, joka vyöryi esiin pimeydestä, olisi varsin hyvin voinut kuulla, mitä heidän välillään oli tapahtunut.

"Oh", sanoi William epävarmasti, ottaessaan teekupin ja leivän maasta. "Minä olin valmistanut tämän teille. Nyt se on jääkylmää. Luulin, ettette ehkä ollut voinut keittää mitään näin aikaisin. Nyt on paras jättää se juomatta. Se on — se on jääkylmää."

"Teitte hirveän kiltisti. Se on oikein hyvää. Todellakin hirveän kiltisti. Minä jätän lapseni ja vuoheni teille ja mrs Jimille, ja tietysti täällä leirissä on joku, joka voi näyttää teille, miten on lypsettävä."

"Tietysti", sanoi William ja kävi yhä punaisemmaksi ja yhä jäykemmäksi; mennessään takaisin telttaansa hän löyhytteli kasvojaan innokkaasti teevadilla.

Nyt tuli leiriin itkua ja parkua, kun vanhemmat lapset näkivät, että heidän hoitajansa valmistautui lähtemään ilman heitä. Faiz Ullah alentui laskemaan leikkiä poliisien kanssa, ja Scott karahti tulipunaiseksi häpeästä, sillä Hawkins, joka jo istui satulassa, hohotti minkä jaksoi.

Muudan lapsista riistäytyi irti mrs Jimistä ja juoksi vikkelästi kuin kaniini Scottin luo ja tarttui hänen jalkaansa; William seurasi pitkin, kevein askelin.

"Minä en tahdo — minä en tahdo", kirkui lapsi riippuen Scottissa. "Ne tappavat vain minut. Minä en tunne niitä."

"Minä sanon", lausui Scott tamil-murteella, "minä sanon, ettei hän tahdo sinulle mitään pahaa. Seuraa häntä, niin saat ruokaa."

"Tule", sanoi William läähättäen ja loi harmistuneen katseen avuttomaan Scottiin.

"Menkää takaisin", sanoi viimeksimainittu vihdoin Williamille. "Minuutin sisällä lähetän tämän pikku vintiön teille."

Mahdikas äänensävy vaikutti, mutta ei sillä tavoin, kuin Scott oli tarkoittanut. Poika hellitti otteensa ja sanoi arvokkaasti: "En tietänyt, että tämä nainen oli sinun. Minä lähden hänen kanssaan." Sitten hän huusi tovereilleen, jotka odottivat, miten hänen seikkailunsa päättyisi, ennenkuin hekin lähtisivät pakoon: "Menkää takaisin syömään! Se on meidän miehemme vaimo. Vaimo tottelee hänen käskyjään."

Jim oli pakahtumaisillaan naurusta. Faiz Ullah ja molemmat poliisikonstaapelit virnistelivät, ja Scottin käskyt ajajille paukahtelivat kuin rakeet.

"Se on Sahibien tapa, kun puhutaan totuus heidän läsnäollessaan", sanoi Faiz Ullah. "Pian tulee aika, jolloin minun on haettava toinen palveluspaikka. Nuoret vaimot, varsinkin sellaiset, jotka puhuvat meidän kieltämme, ovat sietämättömiä kunniallisia palvelijoita kohtaan, kun viikkolaskut tulevat käsiteltäviksi."

William oli ajattelevinaan muita asioita. Kymmenen päivää myöhemmin tuli hänen veljensä leiriin hakemaan määräyksiä ja sai kuulla puhuttavan Scottin vuohi-aatteesta. Hän virkkoi silloin nauraen:

"Mainiota, nyt se on selvä kuin päivä. Hän tulee koko elämänsä ajan olemaan Bakri-Scott." — Bakri merkitsee pohjoismurteessa vuohta. — "Mikä jumalainen näky! Antaisin mielelläni puolen kuukauden palkan saadakseni nähdä hänen imettävän nälkälapsiaan. Minä olen ruokkinut muutamia _conjeella_ (riisivedellä), mutta siinähän ei ole mitään omituista."

"Se on häpeällistä", sanoi hänen sisarensa silmät leimuten. "Jos mies tekee jotakin — jotakin tällaista, niin te toiset miehet mietitte hänelle vain hullunkurista lisänimeä, ja sitten te nauratte ja olette olevinanne hirveän sukkelia."

"Juuri niin", sanoi mrs Jim hyväksyvästi.

"Hyvä, sen sanot sinä, William. Kuka risti viime talvena miss Dembyn peltokanaksi, ellet sinä? Intia on kerta kaikkiaan lisänimien maa."

"Se oli toista", vastasi William. "Hän on vain tyttö, ja hän kävelee ihan kuin peltokana, se on varma. Mutta ei ole oikein tehdä pilaa miehestä."

"Ei Scott siitä välitä", sanoi Martyn. "On mahdotonta suututtaa vanhaa Scottia. Olen yrittänyt kahdeksan vuotta, ja sinä olet tuntenut hänet vain kolme. Millaiselta hän muuten näyttää?"

"Hän näyttää hyvin kauniilta", vastasi William ja meni tiehensä posket hehkuen. "Bakri-Scott, mukamas!" Mutta sitten hän nauroi, sillä hän tunsi sen maan, missä asui. "Mutta Bakri siitä tulee joka tapauksessa" — ja hän toisti sitä hiljaa kerran toisensa jälkeen, niin että se lopulta kuulosti oikein kauniilta.

Palattuaan palvelukseensa rautatielle Martyn levitti nimeä toveriensa keskuuteen, niin että Scott kohtasi sen, kun tuli takaisin tyhjine vaunuineen. Alkuasukkaat luulivat, että se oli jokin eurooppalainen arvonimi, ja ajajat käyttivät sitä kaikessa viattomuudessa, kunnes Faiz Ullah, joka ei sietänyt mitään uusia keksintöjä, antoi heille kelpo selkäsaunan.

Nyt ei lypsyyn ollut liikoja aikaa muualla kuin suurissa leireissä, joissa Jim oli ottanut varteen Scottin aatteen ja elätti suuria vuohilaumoja pohjoisesta tulleella viljalla, jota kukaan ei halunnut.

Noihin kahdeksaan piirikuntaan oli nyt saapunut niin paljon riisiä, että se riitti pelastamaan väestön, jos se vain jaettiin nopeasti. Tähän tehtävään ei kukaan sopinut niin hyvin kuin voimakas kanavanrakentaja, joka ei koskaan menettänyt malttiaan, ei koskaan antanut tarpeetonta käskyä eikä koskaan kysellyt, kun oli saanut määräyksen. Scott sai ponnistella ankarasti hoitaessaan hellästi härkiään, pestessään joka päivä niiden hankautuneet niskat, jotta ei menettäisi aikaa, jättäessään riisiä pienemmille nälkäleireille ja palatessaan nopein yömarssein suuriin keskusleireihin, jossa aina odotti Hawkinsin yksitoikkoinen sähkösanoma: "Tehkää se uudelleen."

Ja hän teki sen uudelleen ja taas uudelleen, sillä välin kuin Jim Hawkins viidenkymmenen mailin päässä merkitsi isolle kartalle hänen koetellun maan halki rämisevien vaunujensa uran. Toiset tekivät tehtävänsä hyvin — Hawkins tiedoitti, kun kaikki oli ohi, että jok'ainoa oli toiminut moitteettomasti — mutta Scott oli paras heistä, sillä hän piti aina mukanaan kiliseviä rupioita ja maksoi paikalla omat vaunukorjauksensa ja kaikki odottamattomat lisämenot, luottaen siihen, että se hänelle ajan tullen korvattaisiin. Teoriassa olisi hallituksen pitänyt maksaa jokaisesta kengästä ja jokaisesta pyöränsokasta; mutta hallitus maksaa hyvin hitaasti, ja terävä-älyiset ja huolelliset virkamiehet kirjoittivat hirveän pitkiä lausuntoja vastustaen valtuuttamattomia kahdeksan pennyn menoja. Se mies, joka tahtoo tehdä tuloksellista työtä, saa luottaa omaan pankkitiliinsä tai hankkia rahaa muulla tavoin.

"Sanoinhan sinulle, että hän saisi tehdä työtä", virkkoi Jim vaimolleen, kun kuusi viikkoa oli mennyt. "Hän on kokonaisen vuoden valvonut yksinään paria tuhatta miestä Mohsul-kanavalla, ja hänestä on vähemmän vaivaa kuin nuoresta Martynista ja hänen kymmenestä konstaapelistaan. Minä olen moraalisesti vakuutettu — hallitus vain ei tunnusta moraalisia velkoja — että hän on käyttänyt puolet palkkaansa pyörärasvaan. Katsohan tästä, Lizzie, yhden ainoan viikon työtä. Neljäkymmentä mailia kahdessa päivässä kahdellakymmenellä vaunulla; kahden päivän pysähdys nälkäparakin rakentamiseksi nuorelle Rogersille (Rogersin, sen idiootin, olisi pitänyt rakentaa se itse!). Sitten takaisin neljäkymmentä mailia, matkalla kuormattu kuusi vaunua. Samana iltana hän kirjoittaa minulle kahdenkymmenen sivun pituisen puolivirallisen raportin, jossa ilmoittaa, että niiden seutujen väestöä 'voitaisiin edullisesti käyttää hätäaputöihin, ja ehdottaa, että hän saisi panna ne korjaamaan erästä vanhaa puutteellista vesisäiliötä, jonka hän on löytänyt ja josta pitäisi olla paljon hyötyä sadekautena. Hän luulee voivansa saada lammen selväksi neljässätoista päivässä. Katsohan hänen marginaalipiirroksiaan — eivätkö ne ole selviä ja mainioita? Tiesin, että hän oli _pukka_, mutta en tietänyt hänen olevan niin hirveän _pukka_."

"Tämä minun täytyy näyttää Williamille", sanoi mrs Jim. "Se lapsi raataa itsensä ihan loppuun pienokaisten parissa."

"Ei enempää kuin sinä, rakkaani. No niin, kahden kuukauden kuluttua olemme jälleen kuivalla maalla. Olen pahoillani, etten voi ehdottaa sinulle Viktorian ristiä."