Part 6

"Minä olen kaikkien _rukhien_ päällikkö koko Intiassa ja Mustan Veden ympärillä. En tiedä, montako miestä minun alaisinani on — ehkä viisituhatta, ehkä kymmenen. Sinun tulee — ei kuljeksia _rukhissa_ ja ajaa eläimiä huvin vuoksi, vaan palvella minua, joka olen hallitus, kun metsät ovat kyseessä, ja elää tässä _rukhissa_ metsänvartijana; ajaa pois kylänmiesten vuohet, kun ei ole annettu määräystä, että ne saavat käydä laitumella _rukhissa_; pitää niistä huolta, kun sellainen määräys on tullut, ilmoittaa Gisborne Sahibille, onko _rukhissa_ tiikereitä ja missä ne oleskelevat ja mitä eläimiä metsissä on; ja pitää tarkasti silmällä kaikkia tulia _rukhissa_, sillä sinä voit varoittaa nopeammin kuin kukaan toinen. Tästä työstä sinulle annetaan joka kuukausi maksu hopearahoissa, ja lopuksi, kun sinulla on vaimo ja karjaa ja kenties lapsiakin, sinä saat eläkkeen. Mitä siihen sanot?"

"Sitähän minä juuri...", aloitti Gisborne.

"Minun Sahibini puhui tänä aamuna sellaisesta toimesta. Minä olen kuljeksinut koko päivän ja miettinyt sitä, ja minun vastaukseni on nyt valmis. Minä palvelen, jos saan palvella tässä _rukhissa_ eikä missään muussa, Gisborne Sahibia eikä ketään muuta."

"Olkoon niin. Viikon kuluttua tulee kirjallinen määräys, joka antaa hallituksen kunnian pantiksi eläkkeestä. Sinä saat rakentaa majasi sille paikalle, minkä Gisborne Sahib sinulle osoittaa."

"Aioin juuri ehdottaa teille tätä", sanoi Gisborne.

"Se ei ollut tarpeen, kun vain sain nähdä miehen. Hänen veroistaan metsänvartijaa ei tule koskaan olemaan. Hän on ihme. Sanonpa teille, Gisborne, että huomaatte itsekin sen eräänä päivänä. Nähkääs, hän on _rukhin_ jokaisen eläimen kasvattiveli."

"Mieleni olisi keveämpi, jos käsittäisin seikan."

"Se tulee, se tulee. Sanonpa teille, että vain kerran aikaisemmin — ja siitä on kolmekymmentä vuotta — olen tavannut pojan, joka alkoi niinkuin tämä mies on alkanut. Ja se kuoli. Joskus voitte kuulla niistä väenlaskuraporttien yhteydessä, mutta ne kuolevat kaikki. Tämä mies on saanut elää, ja hän on anakronismi, sillä hän on vanhempi kuin rautakausi ja kivikausi. Hän on ihmisen historian alku — paratiisin Aatami, ja nyt tarvitsisimme vielä Eevan. Ei, hän on vanhempi kuin tuo satu, yhtä varmasti kuin _rukh_ on jumalia vanhempi. Gisborne, minä olen nyt kerta kaikkiaan pakana."

Koko pitkän illan Müller sitten istui ja tupakoi tupakoimistaan ja tuijotti tuijottamistaan pimeyteen, ja hänen huulensa liikkuivat, ja hänen kasvonsa loistivat ihmeellisesti. Hän meni telttaansa, mutta tuli pian takaisin majesteetillisessa ruusunpunaisessa yönutussaan, ja viimeiset sanat, jotka Gisborne kuuli hänen lausuvan _rukhille_ keskiyön syvässä hiljaisuudessa, olivat seuraavat, jotka hän deklamoi suurella paatoksella:

Meiss' on luonnottomuuden piina. Kevätvoima sun suonissas on. Isäs Priapos on, Libitina on äitisi kuolematon.

"Nyt sen tiedän. Olinpa pakana tai kristitty, _rukhin_ sisimpiä salaisuuksia en saa koskaan tietää."

* * * * *

Keskiyöllä viikkoa myöhemmin seisoi Abdul Gafur tuhkanharmaana raivosta Gisbornen sängyn ääressä ja pyysi häntä kuiskaten heräämään.

"Nouse, Sahib", hän änkytti. "Nouse ja ota kiväärisi. Minulta on riistetty kunniani. Nouse ja ammu, ennenkuin kukaan on nähnyt sitä."

Vanhuksen kasvot olivat niin muuttuneet, että Gisborne säikähti.

"Sentähden siis tuo viidakkoirtolainen auttoi minua kattamaan Sahibin pöytää ja noutamaan vettä ja kynimään lintuja. He ovat menneet yhdessä tietänsä kaikista selkäsaunoistani huolimatta, ja nyt tuo mies istuu paholaistensa keskellä ja houkuttelee tytön sielua hornaan. Nouse, Sahib, ja tule mukaani."

Hän pisti kiväärin unenpöpperöisen Gisbornen käteen ja melkein veti hänet kuistille.

"He istuvat tuolla _rukhissa_ vajaan pyssynkantaman päässä talosta. Seuraa minua hiljaa."

"Mitä tämä on? Mitä on tekeillä, Abdul?"

"Mowgli ja hänen paholaisensa. Ja myöskin minun oma tyttäreni", sanoi Abdul Gafur. Gisborne vihelsi ja seurasi häntä. Nyt hän ymmärsi, miksi Abdul Gafur öisin piiskasi tytärtään ja miksi Mowgli auttoi taloustoimissa miestä, jonka hänen oma voimansa — olipa se sitten mikä hyvänsä — oli todistanut syylliseksi varkauteen. Metsän asukkaan kosinta on pian tehty.

Metsästä kuului huilunsäveliä, ikäänkuin joku vaeltava metsänjumala olisi istunut siellä soitellen, ja kun he tulivat lähemmäksi, kuulivat he ihmisäänien supatusta. Polku päättyi pieneen puoliympyrän muotoiseen aukeamaan, jota reunusti korkea ruohikko ja osaksi puutkin. Keskellä istui kaatuneella puunrungolla Mowgii selkä katsojiin päin, päässään tuore seppel ja käsi kiedottuna Abdul Gafurin tyttären kaulalle; hän puhalsi alkeellista bambuhuilua, ja neljä isoa sutta tanssi juhlallisesti takajaloillaan musiikin tahdissa.

"Siinä hänen paholaisensa ovat", kuiskasi Abdul Gafur. "Hänellä oli kimppu panoksia kädessään. Huilusta kuului venytelty, väräjävä ääni; eläimet lopettivat silloin tanssinsa ja paneutuivat pitkäkseen maahan katsellen tyttöä tarkkaavaisin, vihrein silmin.

"Näetkö nyt", sanoi Mowgli. "Ei kai tässä ole mitään vaarallista? Minä sanoin sinulle, pikku uljassydän, ettei se ollut vaarallista, ja sinä uskoit minua. Sinun isäsi väitti — oi jospa olisit voinut nähdä isäsi, kun häntä ajettiin nilghai-tietä — sinun isäsi väitti, että ne olivat paholaisia; ja Allahin nimessä, joka on sinun jumalasi, minä en ihmettele, että hän luuli niin."

Tyttö nauroi pientä helmeilevää naurua, ja Gisborne kuuli Abdulin kiristelevän harvoja jäljelläolevia hampaitaan. Se ei ollut sama tyttö, jonka Gisborne oli nähnyt hiiviskelevän talossa hunnutettuna ja äänettömänä, vaan kokonaan toinen — nainen, joka oli puhjennut täyteen kukoistukseen yhdessä yössä, niinkuin orvokit, jotka kukkivat yhden tunnin polttavassa kuumuudessa.

"Ne ovat minun leikkitovereitani ja veljiäni, sen äidin lapsia, joka imetti minua, niinkuin kerroin sinulle keittiön takana", jatkoi Mowgli. "Sen isän lapsia, joka asettui minun ja kylmän väliin luolan aukolle, kun minä olin pieni alaston lapsi. Katsohan vain" — eräs susista kohotti harmaan kuononsa ja nuoli Mowglin polvea — "minun veljeni tuntevat, että minä puhun niistä. Niin, kun minä olin pieni lapsi, oli tuo pentu, joka pyöriskeli kanssani maassa."

"Mutta sinä olet sanonut, että sinä olet syntynyt ihmisestä", kuhersi tyttö ja painautui lähemmäksi hänen olkapäätään. "Olethan sinä syntynyt ihmisestä?'"'

"Sanoinko? Niin, minä tiedän, että olen syntynyt ihmisestä, koska sydämeni on sinun vallassasi, sinä pieni."

Tytön pää liukui Mowglin leuan alle. Gisborne kohotti kätensä varoittaakseen Abdul Gafuria, jota tuo eriskummallinen näky ei lainkaan liikuttanut.

"Mutta kuitenkin minä olin susi susien joukossa, kunnes se hetki tuli, jolloin ne, jotka elivät viidakossa, kehoittivat minua menemään, koska minä olin ihminen."

"Kutka kehoittivat sinua menemään? Tuohan ei muistuta ollenkaan oikean ihmisen puhetta."

"Eläimet, käsitätkö? Sinä pieni, sinä et ikinä uskoisi sitä, mutta niin se kuitenkin oli. Viidakon eläimet kehoittivat minua menemään, mutta nämä neljä seurasivat minua, sillä minä olin niiden veli. Sitten minä jouduin karjanpaimeneksi ihmisten pariin ja opin heidän kielensä. Ho-hoo! Laumat maksoivat tullia minun veljilleni, kunnes muudan nainen, muudan vanha nainen, rakkaani, näki minun eräänä yönä leikkivän veljieni kanssa niitetyllä kentällä. Silloin ne sanoivat, että minussa oli paholaisia, ja minut ajettiin kylästä kepiniskuilla ja kivillä, jo nuo neljä tulivat minun mukaani salaa eikä muiden nähden. Tämä tapahtui sen jälkeen kuin minä olin oppinut syömään keitettyä ruokaa ja puhumaan rohkeasti. Kylästä kylään minä kuljin, oi minun sydämeni sydän, milloin karjanpaimenena, milloin puhvelinajajana, milloin jälkienseuraajana, mutta koskaan ei ollut miestä, joka olisi uskaltanut kahta kertaa kohottaa sormeaan minua vastaan." Hän kumartui taputtamaan muuatta sudenpäätä. "Etkö sinäkin pidä niistä? Niissä ei ole mitään pahaa eikä mitään noituutta. Katso, ne tuntevat sinut jo."

"Metsät ovat täynnä kaikenlaisia pahoja henkiä", sanoi tyttö väristen.

"Se on vale. Lapsen vale", vastasi Mowgli hyvin vakavasti. "Minä olen maannut kasteessa tähtien alla ja pitkiä, pimeitä öitä, ja minä kai tiedän sen. Viidakko on minun kotini. Pitäisikö miehen pelätä omia kattoparrujaan ja vaimon miehensä liettä? Kumarru ja hyväile niitä!"

"Ne ovat koiria ja likaisia", mutisi tyttö ja kumartui kasvot poispäin käännettyinä.

"Syötyämme hedelmää me muistamme lain", sanoi Abdul Gafur katkerasti.

"Mitä hyödyttää odottaa enää, Sahib? Ammu!"

"Vaiti sinä! Kuulkaamme, mitä on tapahtunut", sanoi Gisborne.

"Se oli hyvin tehty", sanoi Mowgli ja kietoi taas kätensä tytön ympärille. "Koiria tai ei, ne ovat kuitenkin seuranneet minua tuhannen kylän läpi."

"Ah, entä missä sinun sydämesi silloin oli? Tuhannen kylän läpi! Sinä olet tavannut tuhat tyttöä. Olenko minä — olenko minä ainoa tyttö, joka on saanut sinun sydämesi?"

"Minkä nimeen minun on vannottava? Allahinko, josta sinä puhut?"

"Ei, sinun oman elämäsi nimeen, joka on sinussa, ja minä olen tyytyväinen. Missä sinun sydämesi oli noina päivinä?"

Mowgli nauroi:

"Vatsassani, sillä minä olin nuori ja aina nälkäinen. Sentähden minä opettelin metsästämään ja seuraamaan jälkiä antaen veljilleni käskyjä kuin kuningas armeijoilleen. Niiden avulla minä ajoin nilghain hupsun nuoren Sahibin luokse ja paksun lihavan tamman paksun lihavan Sahibin luokse, kun he kysyivät minun mahtiani. Olisi ollut yhtä helppo ajaa ne itse. Nytkin", hän koroitti jonkin verran ääntään, "nytkin minä tiedän, että minun takanani seisovat sinun isäsi ja Gisborne Sahib. Ei, älä juokse, sillä vaikka heitä olisi kymmenen miestä, eivät he uskaltaisi astua askeltakaan eteenpäin. Muista, että jos sinun isäsi vielä kerran lyö sinua, lausun minä sanan ja ajan häntä jälleen ympäri _rukhia_."

Yksi susista nousi ja paljasti hampaansa.

Gisborne tunsi, kuinka Abdul Gafur vapisi hänen vieressään. Seuraavassa hetkessä oli paikka tyhjä, ja lihava mies kiiti tiehensä.

"Nyt on ainoastaan Gisborne Sahib jäljellä", sanoi Mowgli, yhä kääntymättä, "mutta minä olen syönyt Gisborne Sahibin leipää, ja pian minä olen hänen palveluksessaan, ja minun veljeni rupeavat palvelemaan häntä ajamalla riistaa ja tuomalla tietoja. Kätkeydy ruohikkoon!"

Tyttö pakeni, ja korkea ruohikko sulkeutui hänen ja sen suden jälkeen, joka seurasi häntä vartijana. Nyt Mowgli kääntyi ja seisoi kolmen jäljelläolevan suden kanssa kasvot Gisborneen päin, kun tämä tuli hänen luokseen.

"Tässä koko noituus on", sanoi Mowgli osoittaen niitä kolmea. "Lihava Sahib tiesi, että me, jotka olemme kasvaneet susien parissa, ryömimme ensimmäisenä vuotena kyynärpäittemme ja polviemme varassa. Koettelemalla minun käsivarsiani ja polviani hän arvasi sen totuuden, jota sinä et käsittänyt. Onko se niin ihmeellistä, Sahib?"

"Minusta se on paljon ihmeellisempää kuin noituus. Nämä siis ajoivat nilghaita?"

"Niin, niinkuin ne voisivat ajaa Sahibia, jos minä käskisin. Ne ovat minun silmäni ja minun jalkani."

"Katso sitten, ettei Sahibilla ole kaksipiippuista pyssyä mukanaan. Niiden on vielä opittava yhtä ja toista, sillä ne seisovat peräkkäin toinen toisensa takana, niin että kaksi laukausta riittäisi surmaamaan kaikki kolme."

"Niin, mutta ne tietävät, että niistä tulee sinun palvelijoitasi niin pian kuin minusta on tullut metsänvartija."

"Oletpa metsänvartija tai ei, Mowgli, joka tapauksessa olet tuottanut häpeää Abdul Gafurille. Sinä olet häpäissyt hänen talonsa ja synkistänyt hänen kasvonsa."

"Hänen kasvonsa synkistyivät silloin, kun hän otti sinun rahasi, ja ne kävivät vielä mustemmiksi, kun hän äsken kuiskasi sinun korvaasi, että surmaisit alastoman miehen. Minä puhun itse Abdui Gafurin kanssa, sillä minä olen valtion virkamies, joka tulee saamaan eläkkeen. Hän saa pitää häät minkä uskonnon mukaan haluaa, mikäli häntä ei huvita juosta vielä kerran. Minä puhun hänen kanssaan aamunkoitteessa. Sitäpaitsi — Sahibilla on oma talonsa, ja tämä on minun. On aika mennä uudelleen nukkumaan, Sahib."

Mowgli kääntyi ja katosi ruohikkoon jättäen Gisbornen yksin. Metsänjumalan viittausta ei voinut käsittää väärin, ja Gisborne palasi bangaloon; kuistilla hän tapasi vihan ja pelon raateleman Abdul Gafurin, joka vastasi hänen sanoihinsa hourepuheilla.

"Rauhoitu, rauhoitu!" sanoi Gisborne pudistellen häntä, sillä hän näytti olevan saamaisillaan uuden kohtauksen. "Müller Sahib on tehnyt hänestä metsänvartijan, ja niinkuin tiedät saa hän myöhemmin eläkkeen ja on hallituksen palveluksessa."

"Hän on irtolainen — _mlech_ — koira koirien joukossa, raadonsyöjä. Ei kai eläke voi poistaa sitä?"

"Allah tietäköön! Sinähän olet sitäpaitsi itse nähnyt, että onnettomuus on tapahtunut. Tahdotko toitottaa sen kaikkien palvelijain tietoon? Järjestä nopeasti _shadi_, ja tyttö tulee tekemään hänestä oikeauskoisen muhamettilaisen. Mies on hyvin miellyttävä. Ihmetteletkö sitä, että tyttö kaikkien niiden selkäsaunojen jälkeen, mitkä sinulta oli saanut, pakeni hänen turviinsa?"

"Eikö hän sanonut ajavansa minua villipedoillaan?"

"Niin olin ainakin kuulevinani. Jos hän on taikuri, on hän kaikkein taitavimpia."

Abdul Gafur mietti pitkään. Sitten hän lysähti kokoon ja parkui, tykkänään unohtaen, että oli muhamettilainen:

"Sinä olet bramiini. Minä olen sinun lehmäsi. Järjestä sinä asiat ja pelasta kunniani, jos se on pelastettavissa."

Toistamiseen Gisborne meni _rukhiin_ ja huusi Mowglia. Vastaus tuli ylhäältä eikä ollut erikoisen nöyräsävyinen.

"Puhu kauniisti!" sanoi Gisborne ja katsoi ylös. "Tarkoitus ei suinkaan ole riistää sinulta paikkaa ja häätää sinua susinesi täältä. Mutta tytön on tänä yönä palattava isänsä kotiin. Huomenna vietämme shadin muhamettilaisten lain mukaan, ja sitten saat vapaasti ottaa hänet mukaasi. Vie hänet nyt takaisin Abdul Gafurille!"

"Minä kuulen." Kaksi ääntä supatti, ikäänkuin neuvotellen, lehtien seassa. Ja sitten tuli vastaus:

"Me tottelemme — viimeisen kerran."

* * * * *

Vuotta myöhemmin ratsastivat Müller ja Gisborne _rukhissa_ keskustellen virka-asioista. He saapuivat Kanye-virran lähellä oleville kallioille. Müller ratsasti hiukan edellä. Erään orjantappuratiheikön varjossa sätkytteli kaunis ruskea poika, ja aivan hänen yläpuolellaan pisti tiheiköstä esiin harmaan suden pää. Gisborne ehti nipin napin iskeä Müllerin kivääriin, ja kuula lensi vinkuen puunoksien lomitse.

"Oletteko järjiltänne?" karjui Müller. "Ettekö näe?"

"Näen kyllä", vastasi Gisborne tyynesti. "Äiti on jossakin lähistöllä. Te olette varmasti herättänyt koko joukon, piru vieköön!"

Pensaat jakautuivat, ja hunnuton nainen tempasi lapsen syliinsä.

"Kuka ampui, Sahib?" huusi hän Gisbornelle.

"Tämä Sahib. Hän ei muistanut miehesi ystäviä."

"Ei muistanut? No niin, sehän saattaa helposti sattua, sillä me, jotka elämme niiden seurassa, unohdamme, että niissä on mitään merkillistä. Mowgli on virralla kalastamassa. Tahtooko Sahib tavata häntä? Tulkaa ulos, te epäkohteliaat nahjukset! Tulkaa ulos pensaista ja tervehtikää kauniisti Sahibia!"

Müllerin silmät suurenivat suurenemistaan. Hän astui maahan säihkyvän tammansa selästä, ja samassa avautui viidakko neljän suden tieltä, jotka alkoivat hyppiä Gisbornen ympärillä. Nainen seisoi lastaan imettäen ja työnsi ne luotaan, kun ne tunkeutuivat liian lähelle hänen paljaita jalkojaan.

"Te olitte aivan oikeassa Mowglin suhteen", sanoi Gisborne. "Olisin kertonut siitä teille, mutta olen näiden kahdentoista kuukauden aikana niin tottunut näihin vintiöihin, että se oli kokonaan häipynyt muististani."

"Oh, ei mitään anteeksipyyntöjä", sanoi Müller. "Mitäpä siitä. Hyvä Jumala! 'Ja minä teen ihmeitä — ja ne käyvät myöskin toteen!'"

"VILHELM VALLOITTAJA".

I.

Jos olet kerran perille sa voinut suurtyön viedä, sen suuruus vielä suurentuu, jos siit' ei kenkään tiedä.

"Onko siitä jo tullut virallista julistusta?"

"Niin pitkälle ovat jo menneet, että siellä täällä myönnetään olevan viljanpuutetta ja parissa piirikunnassa on ryhdytty avustustoimiin, mikäli sanomalehdet kertovat."

"Merkitsee siis, että virallinen julistus tulee heti, kun ollaan varmat miehistä ja liikkuvasta kalustosta. Enpä ihmettelisi, vaikka tulisi yhtä kovat olot kuin suuren nälänhädän aikoina."

"Mahdotonta", vastasi Scott käännähtäen hiukan pitkässä ruokotuolissaan. "Pohjoisosissa on saatu hyvä sato, ja Bombaysta ja Bengalista tulee tietoja, että he ovat saaneet enemmän kuin voivat itse käyttää. Se voidaan varmasti pysähdyttää, ennenkuin se ennättää levitä."

Martyn otti sanomalehden pöydältä, luki vielä kerran sähkösanoman ja heitti jalkansa tuolin käsinojalle. Oli kuuma, hämärä, tukahduttava, vastakostutetun puistokäytävän höyryjen painostama ilta. Klubipuutarhan kukat nuokkuivat kuolleina ja mustina, pieni lootuslammikko oli aivan kuivunut, ja tamariskipuut olivat aivan valkoisina pölystä. Useimmat herrat olivat kokoontuneet Puiston musiikkipaviljonkiin — klubin kuistilla soitti kotimainen sotilasorkesteri, puhallellen kuluneita valsseja — tai poolokentälle tahi korkeiden muurien ympäröimälle pihalle, missä oli kuumempi kuin saunassa. Puolikymmentä tallirenkiä piteli herrainsa hevosia odottaen heidän paluutansa. Välistä sai nähdä ratsastajan tulevan klubin aidattuun pihaan ja lähtevän hitaasti valkoiseksi rapattuihin parakkeihin, jotka olivat päärakennuksen vieressä. Miehet asuivat niissä, ja joka ilta aterialla he saivat nähdä samat kasvot vastapäätään; siksi he viivyttelivät virkahuoneissaan mahdollisimman kauan päästäkseen tuosta ikävästä seurasta.

"Mihin sinä aiot ryhtyä?" kysyi Martyn. "Ottakaamme kylpy ennen päivällistä."

"Vesi on kuin keitettyä", sanoi Scott. "Olen kylpenyt jo tänään."

"Otetaan sitten peli biljardia."

"Biljardisali on jo täynnä. Istu vain rauhassa äläkä ole niin epämiellyttävän tarmokas."

Pärskähtelevä kameli pysähtyi portin ulkopuolelle, ja sen ajaja pisti kätensä nahkalaukkuunsa.

"Kubber-kargas-ki-yektraa", vikisi mies heittäen alas lisälehden, lappusen, jonka toinen puoli vain oli painettu ja joka oli aivan märkä painomusteesta. "Se naulattiin vihreälle taululle keskelle myytäviä hevosia ja kadonneita koiria koskevia ilmoituksia."

Martyn nousi uneliaasti ja meni taulun luo. Luettuaan lisälehden hän päästi ilmoille pienen vihellyksen.

"Nyt se on julistettu", huudahti hän. "Yksi, kaksi, kolme — kahdeksan piirikunnan on julistettu kärsivän nälänhätää. Jimmy Hawkins on määrätty johtamaan avustustyötä."

"Hyvä valinta!" sanoi Scott osoittaen ensimmäisen kerran mielenkiintoa. "Jos olet epävarma, niin ota joku Punjabista — se on hyvä ohje. Minä olin Jimmyn alaisena, kun aluksi tulin tänne, ja silloin hän kuului Punjabin piirikuntaan. Hänessä on enemmän pontta kuin useimmissa muissa."

"Jimmy on nyt vastaleivottu aatelismies", sanoi Martyn, "Ja oikea kunnian poika, vaikkakin piintynyt sivilisti."

Kiesit pysähtyivät kuistin eteen, ja niistä nousi mies, joka pyyhki hikeä otsaltaan. Hän oli maakunnan (jossa oli kaksikymmentäviisi miljoonaa värillistä ja viisisataa valkoista asukasta) pääkaupungin ainoan lehden toimittajana, koska lehden henkilökunta rajoittui häneen ja hänen apulaiseensa, niin hänen työaikansa vaihteli kymmenestä kahteenkymmeneen tuntiin vuorokaudessa.

"Kuulkaahan, Raines", sanoi Martyn pysähdyttäen hänet, "te, joka tiedätte kaiken, voitte kai sanoa, millaiseksi Madrasin nälänhätä muodostuu".

"Ei sitä kukaan voi sanoa vielä. Puhelimitse on tullut sylenpituinen tiedoitus, ja minä olen juuri matkalla klubiin panemaan sitä kokoon. Madras on tunnustanut, ettei se voi hoitaa yksin asioitaan, ja Jimmy tuntuu saavan vapaat kädet avustajiensa valinnassa. Arbuthnot on saanut vihjauksen pysytellä valmiina."

"Peshawarin Arbuthnot?"

"Sama mies. Ja Ellis ja Clay ovat komennetut luoteisesta piirikunnasta ja ovat ottaneet Bomhaysta mukaansa puolikymmentä apulaista. Näyttää tosiaankin siitä, kuin oikea nälänhätä olisi tulossa."

"He ovat lähempänä tapahtumapaikkoja kuin me. Mutta jos on välttämätöntä jo niin aikaisin hakea apua Punjabista, niin kai jo jotakin vakavampaa on tulossa, kuin miltä näin aluksi näyttää", sanoi Martyn.

"Tänään täällä, huomenna tuolla. Mutta eihän voi odottaa iankaikkisesti saavansa pysyä samalla paikalla", virkkoi Scott nousten pystyyn ja heittäen kädestään erään Marryatin romaanin. "Martyn, sisaresi odottaa sinua."

Harmaa hevonen kuopi lähellä kuistia, jonka öljylamppu heitti himmeän valaistuksen neitosen ruskeaan ratsastuspukuun ja kalpeisiin, kasvoihin valkoisen huopahatun alla.

"Tulen heti", sanoi, Martyn. "Etkö voi lähteä meille päivälliselle, Scott? William, onko kotona ruokaa?"

"Ratsastan katsomaan", vastasi tyttö. "Sinä voit tulla hänen kanssaan kahdeksan ajoissa."

Scott lähti huoneeseensa muuttamaan vaatteita ja otti ylleen vuodenaikaan sopivan seurustelupuvun, joka oli valkoista palttinaa kiireestä kantapäähän; vyötäisillä vain oli leveä silkkivyö. Martynien päivällinen oli huomattavasti parannettu painos klubin aterioista, mitkä tavallisesti olivat vuohenpaistia, sitkeätä kanaa ja säilykkeitä. Mutta oli vahinko kerrassaan, ettei Martynilla ollut varaa lähettää sisartaan vuorille kuumaksi vuodenajaksi. Poliisitarkastajana Martyn sai suurenmoisen palkan, kuusisataa hopearupiaa huonoa valuuttaa, ja se näkyi selvästi hänen pienestä asunnostaan, joka käsitti neljä huonetta. Kuoppaista lattiaa peittivät tavallisesti valko- ja siniraitaiset matot, valkeaksi siveltyjä seiniä koristivat tavalliset lasihelmillä reunustetut _phulkarisit_, ruokasalissa näkyi tavallinen kokoelma tuoleja, jotka kaikki olivat erilaisia ja ostetut jonkun toverin kuoleman jälkeen pidetystä huutokaupasta, ja seinissä oli tavallisia rasvatahroja sillä paikalla, missä _punka_-nauha riippui. Näytti siltä kuin kaikki olisi eilisiltana purettu ja järjestetty ja pakattaisiin huomenna jälleen. Talossa ei ollut ainoatakaan ovea, joka olisi kunnolla riippunut saranoillaan. Pienet ikkunat, jotka olivat viisitoista jalkaa korkealla lattiasta, olivat täynnä ampiaispesiä, ja sisiliskot ajelivat kärpäsiä kattoparrujen välissä. Mutta kaikki tämä muodosti osan Scottinkin elämää, ja hän oli niin tottunut siihen, ettei kiinnittänyt huomiota tuollaisiin pikkuseikkoihin. Sillä tavoin asuivat kaikki, joilla oli samat tulot, ja maassa, jossa jokaisen miehen tulot, ikä ja yhteiskunta-asema ovat painetut jokaisen luettavissa olevaan kirjaan, ei juuri maksa vaivaa sanoin eikä teoin yrittää uskotella toisille asemaansa paremmaksi kuin se on. Scott oli kahdeksan vuotta ollut kasteludepartementin palveluksessa ja sai kahdeksansadan rupian kuukausipalkan; hänellä oli mahdollisuus palveltuaan nuhteettomasti vielä kaksikymmentäkaksi vuotta vetäytyä lepoon turvanaan neljänsadan rupian kuukautinen eläke. Palvelusaikansa hän oli enimmäkseen asunut teltoissa tai tilapäisissä parakeissa, missä juuri ja juuri saattoi nukkua, syödä ja kirjoittaa kirjeitä, ja hänen työnsä oli ollut uusien kanavien avaamista ja hoitamista, muutamia tuhansia eriuskoisia alkuasukkaita käsittävän työläislauman johtamista ja suurten hopearahamäärien maksamista. Hän oli samana keväänä — eikä aivan ilman kunniaa — lopettanut viimeisen osan suurta Mosuhl-kanavaa ja oli sitten vasten tahtoaan, sillä hän inhosi virastotöitä, lähetetty kuumaksi vuodenajaksi maakunnan pääkaupunkiin hoitamaan ainoana miehenä departementin lasku- ja varasto-osastoa helteisessä virkahuoneessa. Martyn tiesi sen, William, hänen sisarensa, tiesi sen, ja jokainen ihminen tiesi sen.