Part 3

Heti puolenpäivän jälkeen he aloittivat vaivalloisen kapuamisen, mutta aurinko oli jo laskussa, kun he saapuivat rosoisen, viidakkoa kasvavan kukkulan viereiselle ylängölle, jonne Jan Chinn I oli haudattu, jotta hän, niinkuin itse oli toivonut, voisi sieltä ylhäältä pitää kansaansa silmällä. Kaikkialla Intiassa on unohdettuja hautoja kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolelta saakka — siellä on mullan kätkössä everstejä ja kauan sitten hajoitettujen armeijaosastojen päällikköjä, Intian-kävijöitä, jotka lähtivät metsästysretkille eivätkä koskaan palanneet, kunnianarvoisan Itä-Intian Komppanian komissionäärejä, agentteja, kirjureita ja osastopäällikköjä sadoin, tuhansin ja kymmenintuhansin. Englannin kansa unohtaa pian, mutta alkuasukkailla on uskollinen muisti, ja jos joku on tehnyt hyvää elämänsä aikana, muistavat he sen hänen kuolemansa jälkeen. Jan Chinnin rappeutunut neliskulmainen hauta oli peitetty villeillä kukilla ja pähkinöillä, vaha- ja hunajakääröillä, kotimaisia juomia sisältävillä pulloilla ja iljettävillä sikareilla, puhvelinsarvilla ja kuivilla ruohokimpuilla. Toisessa päässä oli kömpelö savesta tehty kuva, se esitti valkoista miestä, jolla oli vanhanaikainen suippohattu ja joka ratsasti tiikerillä. Heidän lähestyessään hautaa Bukta tervehti heittäytymällä maahan. Chinn paljasti päänsä ja alkoi tutkia kiven kulunutta kirjoitusta. Sikäli kuin hän saattoi tavata sitä sana sanalta ja kirjain kirjaimelta kuului se seuraavasti:

Tässä lepää JOHN CHIN, Esq. Veronkantaja......... ... verenvuodatuksetta ja Viranomaisten pelotta Virkani.... sor........ Luottamuksen ...... Kiintymyksen .... sai lopullisesti...... alistumaan.... ...... lalnkuuliaaksl Kansaksi ........en heidät...... . ntn Hai-. lituksen....... Ikuisen.......... Hållits.......... ....... Kenraalikuvernööri ja Johtok.... ovat käskeneet pystyttää.......... .... kuoli Elok. 19 p. 184.......... ikäisenä.

Haudan toisella puolella oli joitakin säkeitä, joista ei enää saanut selkoa.

Chinn seisoi hetken hautakiveen nojaten, ajatukset vainajassa, joka oli ollut hänen omaa lihaansa ja vertansa, ja Devonshire-kodissa. Sitten hänen katseensa siirtyi alhaalla leviäviin lakeuksiin, ja hän nyökkäsi:

"Niin, se on jättiläistyö... kaikkien... minunkin vähäiseltä osalta. Hän oli varmaan sittenkin mies, joka kannatti tuntea... Bukta, missä on minun kansani?"

"Ei täällä, Sahib. Kukaan ei uskalla tulla tänne muuta kuin suuren joukon mukana. He odottavat tuolla ylhäällä. Kiivetkäämme sinne!"

Mutta Chinn muisti itämaisen diplomatian lakipykälän ja vastasi välinpitämättömän näköisenä:

"Minä olen kulkenut tämän pitkän tien vain sen vuoksi, että Satpuran miehet ovat tyhmiä eivätkä tohdi käydä meidän leirissämme. Nyt he saavat tulla tänne minua tapaamaan. Minä en ole bhilien palvelija, vaan heidän herransa."

"Minä menen — minä menen", ähkyi vanhus. Yö lankesi, ja missä silmänräpäyksessä hyvänsä saattoi Jan Chinn viheltää hirveän hevosensa tummuvasta viidakosta.

Ensi kerran koko pitkän elämänsä aikana Bukta uhmasi virallista käskyä ja petti esimiehensä; hän ei näet palannut, vaan kiiruhti kummun tasoitetulle huipulle ja huudahti hiljaa. Miehiä vilisi esiin joka puolelta — jousilla ja nuolilla varustettuja pieniä vapisevia miehiä, jotka olivat odottaneet noita kahta puolestapäivästä asti.

"Missä hän on?" kysyi eräs.

"Omalla haudallaan. Hän käskee teidän tulla sinne", sanoi Bukta.

"Nyt heti?"

"Niin."

"Usuttakoon ennemmin täplikkään tiikerinsä meidän kimppuumme. Me emme uskalla mennä sinne."

"En minäkään, vaikka olen kantanut häntä käsissäni, kun hän oli pieni lapsi tässä elämässään. Odottakaa täällä, kunnes tulee päivä."

"Mutta hän varmaankin suuttuu?"

"Hän suuttuu kovasti, sillä hänellä ei ole yhtään syötävää. Mutta hän on monta kertaa vakuuttanut minulle, että bhilit ovat hänen lapsiaan. Päivänvalossa minä sen uskon, mutta — kuunvalossa en ole aivan varma. Mitä tyhmyyksiä te Satpuran siat olette keksineet, kun vaivaatte häntä?"

"Meidän luoksemme tuli hallituksen nimessä mies, jolla oli pitkiä taikaveitsiä ja noiduttu vasikka, noituakseen meidät kaikki karjaksi leikkaamalla meitä käsivarsiin. Me säikähdimme hirveästi, mutta emme tappaneet miestä. Hän on täällä, sidottuna — musta mies, ja me luulemme, että hän on tullut lännestä. Hän sanoo, että hänellä oli määräys leikata meitä kaikkia veitsillä — varsinkin naisia ja lapsia. Me emme uskoneet, että se oli määräys, ja me pelästyimme ja kätkeydyimme vuorillemme. Muutamat meidän miehistämme ovat ottaneet hevosia ja mullikoita tasangoilta ja toiset patoja ja vaatteita ja korvarenkaita."

"Oletteko surmannut ketään?"

"Meidän miehemmekö? Ei, ei vielä. Mutta monet huhut, jotka juoksevat kuin liekit rinnettä ylös, ovat kiihdyttäneet nuoria miehiä. Minä lähetin miehen tiedustelemaan Jan Chinniltä, oliko vielä pahempaa odotettavissa. Juuri tätä kauhua hän ennusti näyttäytyessään täplikkään tiikerinsä selässä."

"Hän sanoo itse toisin", virkkoi Bukta, ja hän kertoi sopivin lisäyksin kaikki, mitä nuori Chinn oli sanonut hänelle istuessaan tiikerintaljaan kietoutuneena keinutuolissaan.

"Luuletko sinä", kysyi joku lopulta, "että hallitus tulee käyttämään väkivaltaa meitä vastaan?"

"Ei", vastasi Bukta. "Jan Chinn tulee laatimaan käskyn, ja te tottelette. Kaikki muu jää hallituksen ja Jan Chinnin väliseksi asiaksi. Minulla on itselläni hiukan tietoa noista taikaveitsistä ja pistämisestä. Se on taikakeino isoarokkoa vastaan. Mutta millä tavoin, sitä en tiedä. Eikä se teihin kuulukaan."

"Jos hän auttaa meitä ja suojelee meitä hallituksen vihalta, tottelemme me kaikessa Jan Chinniä, mutta — mutta haudalle emme tänä yönä uskalla."

He kuulivat, kuinka nuori Chinn alhaalla huuteli Buktaa, mutta he piiloutuivat ja istuivat vaiti, odottaen täplikästä tiikeriä. Hauta oli lähes puoli vuosisataa ollut pyhä paikka. Jos Jan Chinn nukkui mieluummin siellä, niin kenellä oli siihen suurempi oikeus kuin hänellä? Mutta he eivät tahtoneet tulla hänen näköpiiriinsä, ennenkuin päivä oli valjennut.

Aluksi Chinn suuttui silmittömästi, mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että Buktalla todennäköisesti oli täysi syy viipymiseensä (ja hänellä todellakin oli) ja että hänen oma arvokkuutensa varmaan kärsi siitä, että hän huhuili sillä tavoin saamatta vastausta. Hän nojautui sentähden hautapatsaan jalustaa vasten ja vietti lämpimän yön milloin torkkuen, milloin tupakoiden, mielissään siitä, että oli laillinen, kuumekova ehta Chinn.

Hän laati sotasuunnitelmansa, niinkuin hänen isoisänsäkin olisi tehnyt; ja kun Bukta tuli aamulla kokonainen varasto elintarpeita mukanaan, ei Chinn maininnut sanallakaan ukon yöllisestä paosta. Bukta olisi tuntenut olonsa rauhallisemmaksi, jos toinen olisi purkanut kiukkuaan; mutta Chinn söi hyvällä ruokahalulla, ennenkuin puhui mitään.

"He ovat kovasti peloissaan", sanoi Bukta, joka itse ei ollut erikoisen reippaalla tuulella. "Heille on vain annettava käsky. He selittävät tottelevansa sinua, jos sinä tahdot suojella heitä hallitukselta."

"Sen tiedän", vastasi Chinn noustessaan hitaasti huippua kohti. Muutamia vanhahkoja miehiä seisoi siellä puoliympyrässä; mutta suurin osa kansaa — naiset ja lapset — oli piilossa pensaikossa. Niillä ei ollut pienintäkään halua olla kuulemassa Jan Chinn I:n vihaa.

Chinn istuutui rosoiselle kivilohkareelle ja poltti sikarinsa loppuun miesten hengittäessä raskaasti hänen ympärillään. Sitten hän karjaisi niin odottamatta, että he hyppäsivät korkealle:

"Tuokaa tänne se mies, joka oli vangittuna!"

Tunkeiltiin ja huudahdeltiin, ja sitten tuli tuo hindulainen rokottaja, pelosta vapisevana ja kädet ja jalat sidottuina samalla tavoin kuin muinaiset bhilit sitoivat ihmisuhrinsa. Hänet työnnettiin varovasti Chinnin eteen, mutta tämä ei katsonut häneen.

"Minä sanoin — mies, joka oli sidottuna. Onko olevinaan leikkiä, että tuotte eteeni miehen, joka on köytetty kuin puhveli? Mistä asti bhileillä on ollut valta ja oikeus sitoa huvikseen ihmisiä? Leikatkaa!"

Puolikymmentä veistä katkaisi kiireesti köydet, ja mies ryömi Chinnin jalkain juureen; tämä noukki hänen lansettinsa ja lymfaputkensa. Sitten hän viittasi etusormellaan puoliympyrään ja sanoi painokkaasti ja lujalla äänellä: "Siat!"

"Ah", kuiskasi Bukta. "Nyt hän puhuu. Voi teitä typerää kansaa!"

"Minä olen tullut jalan talostani" (seurakuntaa puistatti) "tehdäkseni teille selväksi asian, jonka jok'ainoa ihminen Satpuran bhilejä lukuunottamatta olisi jo kaukaa nähnyt. Te tunnette isonrokon, joka kaivaa reikiä ja arpia teidän lapsiinne, niin että ne näyttävät ampiaispesiltä. Hallitus on määrännyt, että jokainen, jota pistetään käteen näillä pienillä veitsillä, joita pidän tässä kädessäni, on oleva turvassa tuolta taudilta. Kaikki Sahibit on suojattu sillä tavoin ja myöskin suuri osa hinduista. Tässä on suojamerkki. Katsokaa!"

Hän veti hihansa kainaloon ja näytti pieniä valkeita rokotusmerkkejä valkeassa nahassaan:

"Tulkaa tänne kaikki ja katsokaa!"

Muutamat uskalikot tulivat hänen luokseen ja nyökkäsivät rikkiviisaasti. Siinä näkyi todellakin merkki, ja he tiesivät, että muita hirveitä merkkejä oli kätkössä paidan alla. Armelias oli todellakin Jan Chinn, joka ei näyttänyt niitä ja siten todistanut jumaluuttaan.

"Eikö mies, jonka olette sitoneet, ole sanonut teille kaikkea tätä?"

"Minä sanoin — satoja kertoja, mutta ne vastasivat lyönneillä", vaikeroi rokottaja käsiään väännellen.

"Mutta te olette sikoja ettekä uskoneet; ja sentähden tulen minä tänne pelastamaan teitä, ensiksi isostarokosta, sitten mielettömästä pelostanne ja lopuksi kenties vankilasta ja köydestä. Minä en voita tässä asiassa mitään, eikä siitä ole minulle minkäänlaista huvia, mutta hänen tähtensä, joka lepää tuolla ja joka on tehnyt bhileistä miehiä" — hän viittasi kädellään haudalle päin — "tulen minä, joka olen hänen lihaansa ja vertansa, hänen poikansa poika, auttamaan teitä. Ja minä puhun totta, niinkuin Jan Chinn."

Väkijoukko mutisi kunnioittavasti, ja piiloutuneet miehet hiipivät toinen toisensa jälkeen viidakosta liittyäkseen muihin. Heidän jumalansa kasvoissa ei näkynyt merkkiäkään vihasta.

"Minun määräykseni ovat nämä (Jumala suokoon, että ne seuraisivat niitä, mutta luulenpa, että tähän asti olen tehnyt niihin hyvän vaikutuksen). Minä jään teidän luoksenne siksi aikaa kuin tämä hallituksen lähettämä mies piirtelee teidän käsiänne veitsillään. Kolmen tai kenties viiden tai seitsemän päivän kuluttua teidän käsivartenne paisuvat, ja niitä alkaa pistellä ja kutittaa. Isonrokon henki se silloin teidän kurjassa veressänne taistelee hallituksen määräyksiä vastaan. Minä jään sentähden tänne, kunnes näen, että isorokko on voitettu, enkä lähde pois, ennenkuin miehet ja naiset ja pienet lapset näyttävät minulle käsivarsissaan sellaisia merkkejä kuin juuri näytin teille. Minulla on muassani kaksi hyvää kivääriä ja mies, jonka nimi on tunnettu eläinten ja ihmisten keskuudessa. Me metsästämme yhdessä, hän ja minä, ja teidän nuoret miehenne ja te kaikki saatte syödä ja maata rauhassa. Se on minun käskyni."

Syntyi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä vaaka heilahteli. Muudan vanha valkohapsinen syntinen, joka pysytteli pystyssä raihnaisten jalkojensa varassa, vikisi lopulta:

"On joitakin hevosia ja pari mullikkaa ja muita pikkuseikkoja, joiden vuoksi me tarvitsisimme _kowlin_ (turvakirjan). Ne eivät ole tulleet tänne oston eikä vaihdon kautta."

Taistelu oli päättynyt, ja Jan Chinn huokasi helpotuksesta. Nuoret bhilit olivat olleet ryöstöretkellä, mutta jos toimittaisiin kyllin nopeasti, voitaisiin kaikki saattaa entiselleen.

"Minä kirjoitan teille _kowlin_ niin pian kuin hevoset, mullikat ja muut tavarat on laskettu, tässä minun edessäni ja lähetetty takaisin sinne, mistä ne ovat tulleet. Mutta ensin me panemme hallituksen merkin kaikkiin niihin, jotka eivät vielä ole sairastaneet isoarokkoa."

Sitten hän kuiskasi rokottajalle: "Jos sinä osoitat vähänkään pelkoa, et varmaan milloinkaan enää saa nähdä Poonaa, ystäväiseni!"

"Vaksiinia ei ole riittämiin näille kaikille", vastasi mies. "Ne ovat tappaneet vasikan."

"Eivät ne huomaa mitään eroa. Pistele niitä vuorotellen ja anna minulle kaksi lansettia. Minä käsittelen vanhimpia."

Se iäkäs diplomaatti, joka oli pyytänyt turvakirjaa, joutui ensimmäiseksi uhriksi. Hän tuli Chinnin osalle eikä uskaltanut hiiskahtaakaan. Heti kun pääsi vapaaksi, hän raahasi paikalle erään toverinsa ja piti häntä kiinni, ja lopulta muodostui koko homma lapselliseksi leikiksi. Rokotetut vetivät rokottamattomia Chinnin eteen selittäen, että koko heimon täytyi kärsiä samoja tuskia. Naiset kirkuivat, ja lapset juoksivat ulvoen tiehensä; mutta Chinn vain nauroi ja heilautteli terävää lansettiaan.

"Tämä on suuri kunnia", huusi hän. "Sano heille, Bukta, millainen kunnia heidän osakseen tulee, kun minä omassa korkeassa persoonassani merkitsen heidät. Ei, ei, minä en voi merkitä kaikkia. Hindullakin täytyy olla jotain työtä, mutta minä kosketan hänen tekemiään merkkejä, niin että kaikille tulee yhtäläinen kunnia. Tällä lailla rajputit pistävät sikojaan. Hei, sinä silmäpuoli veli! Otappa tuo tyttö kiinni ja tuo hänet tänne. Hänen ei tarvitse luikkia tiehensä, sillä hän ei vielä ole naimisissa enkä minä aio kosia. Eikö hän tahdo tulla? Silloin hän saa hävetä pikkuveljeään — tanakka poika, aimo poika. Hän pitää kättänsä ojennettuna kuin sotilas. Katsokaapa vain. Hän ei hätkähdä pientä veripisaraa. Jonakin kauniina päivänä hän kirjoittautuu minun rykmenttiini. Ja nyt, monien äiti, kajoamme hellävaroin sinuun, sillä isorokko on ollut täällä ennen meitä. On ihan totta, että tämä taikakeino murtaa Matan voiman. Tämän jälkeen ei Satpuran bhilien keskuudessa tule olemaan rokonarpisia kasvoja, ja silloin te voitte pyytää monta lehmää jokaisesta tytöstä, joka naitetaan."

Ja niin hän rupatteli ja laski leikkiä sekoittaen puheeseensa bhilikieltä ja kaskuja, joissa oli heidän karkearakeisen huumorinsa leima, kunnes lansetit tylstyivät ja rokottajat olivat menehtymäisillään uupumuksesta.

Mutta ihmisluonto on kaikkialla samanlainen, ja rokottamattomat tulivat kateellisiksi tovereilleen; vähältä piti, etteivät he vimmoissaan ryhtyneet tappeluun. Silloin Chinn siirtyi lääkäristä tuomariksi ja aloitti muodollisen kuulustelun viimeksi tapahtuneista ryöstöistä.

"Me olemme Mahadeon varkaita", vastasivat bhilit yksinkertaisesti. "Se on meidän kohtalomme, ja me pelkäsimme niin kovasti. Me varastamme aina, kun olemme peloissamme."

He kävivät sitten suoraan asiaan ja avoimesti kuin lapset selostivat ryöstön. Kaikki oli vielä jäljellä lukuunottamatta kahta mullikkaa ja spriitilkkasta, joka oli mennyt hukkaan (ne Chinn lupasi korvata omasta lompakostaan), ja kymmenen päämiestä lähetettiin alamaahan mukanaan merkillinen asiapaperi, joka oli kirjoitettu muistikirjan lehdelle ja osoitettu piirin poliisipäällikölle. Jan Chinn teki edeltäkäsin tiettäväksi, että kirjoitus valmistaisi tuojilleen lämpimän vastaanoton, mutta se oli kuitenkin parempaa kuin vapauden menettäminen.

Tällä turvakirjalla varustettuina katuvaiset rosvot lähtivät alankoseuduille. Heillä ei ollut mitään erikoista halua tavata poliisilaitoksen mr Dundas Fawnea, kahdenkolmatta ikäistä iloista ja leikkisää nuorukaista, eikä nähdä uudelleen ryöstöjensä tapahtumapaikkaa. Yrittäessään pysytellä keskivälillä he tapasivat ainoan sotapapin, jonka hallitus oli varannut kaikille säännöttömille joukoille viidentoistatuhannen neliömailin alueella, ja seisoivat pian hänen edessään tomupilvessä. Hän oli jonkinlainen pappi, sen he tiesivät, ja mikä merkitsi enemmän, hyvä metsästäjä, joka oli vieraanvarainen ajomiehilleen.

Luettuaan Chinnin kirjeen hän nauroi, ja he pitivät sitä hyvänä enteenä, kunnes hän kutsutti poliisikonstaapeleja, jotka sulkivat hevoset ja mullikat aitaukseen ja laskivat sitten raskaan kätensä kolmen Mahadeon leveästi irvistelevään varasjoukkioon kuuluvan miehen päälle. Kappalainen itse kestitsi heitä viran puolesta ratsupiiskallaan. Se teki kipeätä, mutta senhän Jan Chinn oli jo etukäteen sanonut. He hymyilivät sentähden alistuvasti, mutta eivät tahtoneet luovuttaa turvakirjaa, pelosta että siinä tapauksessa joutuisivat vankilaan. Kotimatkalla he tapasivat mr D. Fawnen itsensä, joka oli kuullut ryöstöistä eikä ollut erikoisen armollinen.

"Totta kyllä", virkkoi joukon vanhin, kun kohtaus numero kaksi oli onnellisesti saatettu loppuun, "totta kyllä, että Jan Chinnin turvakirja on pelastanut meille vapautemme, mutta tuntuu kuitenkin siltä, kuin tuo paperilippu sisältäisi kovin monta piiskansivallusta. Heittäkää se pois!"

Eräs heistä kiipesi puuhun ja pisti paperin oksaan neljäkymmentä jalkaa maanpinnan yläpuolelle, missä se ei voinut herättää kenenkään vihastusta. Lämpiminä ja kolhittuina, mutta onnellisina palasivat nuo kymmenen seuraavana päivänä Jan Chinnin luo; tämä istui pelokkaiden bhilien keskellä, jotka kaikki katselivat käsivarsiaan uskaltamatta hangata niitä — he näet pelkäsivät jumalansa siitä pahastuvan.

"Se oli hyvä _kowl_", sanoi johtaja. "Ensin otti kappalainen, joka nauroi, meidän saaliimme ja pieksi kolme meistä, niinkuin luvassa oli. Sitten me tapasimme Fawne Sahibin, joka rypisti kulmakarvojaan ja kysyi saalista. Me sanoimme niin kuin totuus oli, ja sitten hän pieksi meidät kaikki, toisen toisensa jälkeen, ja käytti meistä pahoja nimiä. Sitten hän antoi meille nämä kääröt", he ojensivat Chinnille pullon whiskyä ja laatikon sikareja, "ja me jatkoimme matkaamme. _Kowlin_ me jätimme erääseen puuhun, sillä sen mahti oli sellainen, että niin pian kuin näytimme sen jollekin Sahibille, saimme selkäämme."

"Mutta ellei teillä olisi ollut sitä _kowlia_", lausui Jan Chinn juhlallisesti, "olisitte te kaikki saaneet marssia vankilaan poliisi kummallakin puolellanne. Te tulette juuri parahiksi ruvetaksenne minun ajomiehikseni. Nämä ihmiset ovat onnettomia, ja me metsästämme, kunnes he ovat tulleet paremmiksi. Ensi yönä me vietämme juhlan."

Satpuran bhilien kronikkoihin on paljon muun ohella, mikä ei oikein sovi painettavaksi, kirjoitettu, että viisi seuraavaa päivää siitä päivästä lukien, jolloin oli pannut merkkinsä heihin, Jan Chinn I metsästi kansansa laskuun ja että heimo viidentenä yönä kunniakkaasti ja perinpohjaisesti juopui. Jan Chinn osti kotimaisia, hirvittävän voimakkaita väkijuomia ja ampui lukemattoman määrän villisikoja ja hirvieläimiä, niin että jos joku tunsi pahoinvointia, oli hänellä totisesti kaksinkertainen syy siihen.

Tämän pään- ja mahasäryn kestäessä he eivät saaneet yhtään aikaa ajatella käsivarsiaan, vaan seurasivat Jan Chinniä uskollisesti läpi viidakkojen, ja luottamuksen päivä päivältä kasvaessa alkoi miehiä, naisia ja lapsia salaa siirtyä kyliinsä, kun niiden ohi satuttiin kulkemaan. He levittivät niissä uutisia, että oli hyvä antaa pistää itseään taikaveitsillä, että Jan Chinn todellakin oli herännyt henkiin jumalana, joka tuhlasi ruokaa ja juomaa, ja että Satpuran bhilit olisivat kaikista kansoista eniten hänen suosiossaan, kunhan vain eivät syyhyttäisi itseään. Siitä lähtien he mielikuvituksessaan aina asettivat tämän ystävällisen puolijumalan mässäilevien pitojen ja hallituksen vaksiinin ja lansettien yhteyteen.

"Niin, huomenna minä lähden takaisin kotiini", sanoi Jan Chinn uskolliselle seurueelleen, jota viina, mässäys ja paisuneet rauhaset eivät olleet lannistaneet. Lasten ja villien on kotitekoisessa uskonnossaan vaikea lakkaamatta pitää epäjumaliaan tarpeellisessa kunniassa, ja he olivat eläneet hiliittömästi Jan Chinnin kanssa. Mutta kun hän mainitsi kotinsa, lankesi synkkä varjo hänen kansansa yli.

"Sahib ei enää tule takaisin?" kysyi se, joka ensimmäiseksi oli rokotettu.

"Saa nähdä", vastasi Chinn vältellen.

"Tule silloin valkoisena miehenä — tule nuorena miehenä, jonka me tunnemme ja jota me rakastamme, sillä sinä kyllä tiedät, että me olemme heikkoa kansaa. Jos me taas näkisimme sinun — sinun hevosesi..." He koettivat rohkaista mieltään.

"Minulla ei ole mitään hevosta. Minä tulin jalan — tuon Buktan kanssa. Mitä te tarkoitatte?"

"Sinä tiedät kyllä — tuota otusta, jonka sinä olet valinnut yöhevoseksesi." Pikku-miehet vapisivat pelosta.

"Yöhevosekseni? Bukta, mitä lapsenlorua tämä on?"

Bukta oli Chinnin seurassa ollut hyvin vaitelias siitä yöstä asti, jolloin karkasi, ja oli kiitollinen tästä satunnaisesta kysymyksestä.

"He tietävät sen, Sahib", hän kuiskasi. "He tarkoittavat täplikästä tiikeriä. Se tulee paikasta, jossa sinulla kerran oli tapana nukkua. Se on sinun hevosesi niinkuin se on ollut kolmen polven aikana."

"Minun hevoseni? Nyt ovat bhilit nähneet unta."

"Se ei ole unta. Jättävätkö unet maahan suunnattomien käpälien jälkiä? Miksi näyttää kaksia kasvoja kansalleen? He tuntevat sinun yölliset ratsastusretkesi, ja he — ja he..."

"Pelkäävät ja näkisivät mielellään niiden katoavan?"

Bukta nyökkäsi. "Ellet sinä tarvitse sitä. Sehän on sinun hevosesi."

"Vai niin, se kapine jättää jälkiä", sanoi Chinn.

"Me olemme nähneet ne. Ne muodostavat jonkinlaisen kyläntien haudan ympärille."

"Voitko löytää ne ja seurata niitä minua varten?"

"Päivänvalossa — jos eräs seuraa mukana ja ennen kaikkea pysyttelee läheisyydessä."

"Minä kuljen aivan sinun vieressäsi, ja saammepa nähdä, ettei Jan Chinn enää ratsastele!"

Viime sanat kuullessaan bhilit kohottivat raikuvia riemuhuutoja.

Chinnille tämä taivallus oli vain tavallinen metsästysretki — kukkuloita alas, rosoisten kivilohkareitten ohi, vaarallinen kenties, elleivät ajatukset olleet koossa, mutta ei sen pahempi kuin parikymmentä muuta, joilla hän oli ollut. Mutta hänen bhilinsä, ne kieltäytyivät jyrkästi hoitamasta ajoa ja tahtoivat ainoastaan seurata jälkiä, hien valuessa heidän kasvoiltaan. He osoittivat valtavan suurien käpälien jälkiä, jotka veivät rinnettä alas, kunnes viisisataa jalkaa Jan Chinnin haudan alapuolella katosivat kapeaan onkaloon. Se oli häpeämättömän avoin tie, kotitekoinen maantie, joka oli poljettu lainkaan aikomatta pitää sitä salassa.

"Se lurjus taitaa kantaa veroa", mutisi Chinn itsekseen, ennenkuin kysyi ääneen, ihmisetkö vai naudat olivat hänen ystävänsä makuun.

"Naudat", oli vastaus. "Kaksi hiehoa viikossa. Me ajamme ne sen luokse kukkulan juurelle. Se on tullut sille tavaksi. Ellemme niin tekisi, kävisi se meidän kimppuumme."

"Kiristystä ja ryöväystä", sanoi Chinn. "En tahdo väittää, että minua haluttaisi mennä luolaan sen perässä. Mitä meidän pitäisi tehdä?"

Bhilit vetäytyivät syrjään, mutta Chinn asettui kivääri valmiina asemaan erään kallion taakse. Hän tiesi, että tiikerit olivat yleensä arkoja eläimiä, mutta sellainen, joka pitkät ajat oli suorastaan mässännyt karjalla, oli varmasti käynyt hieman ylimieliseksi.

"Se puhuu", kuiskasi joku kauimpana olevista. "Se tietää kaikki."

"No, sepä oli häpeämättömyyden huippu!" sanoi Chinn. Luolasta kuului vihaista ulvontaa — suoranainen taisteluhaaste!

"Tule ulos sitten!" huusi Chinn. "Tule ulos, junkkari! Näyttäydy meille!"

Eläin tiesi varsin hyvin, että ruskeiden, alastomien bhilien ja sen viikkoveron välillä oli jotakin yhteyttä; mutta auringonvalossa loistava valkea kypärä ärsytti sitä, eikä se myöskään pitänyt äänestä, joka häiritsi sen lepoa. Verkalleen kuin kylläinen käärme se ryömi luolastaan ja jäi seisomaan haukotellen ja silmiään räpytellen aukon kohdalle.

Päivänsäteet lankesivat sen oikeaan lapaan, ja Chinn hämmästyi. Milloinkaan hän ei ollut nähnyt sellaista tiikeriä. Päätä lukuunottamatta, joka oli selvästi viirukas, se oli täplikäs — ei juovikas, vaan täplikäs kuin lapsen keinuhevonen — mustia täpliä punaisella kultapohjalla. Se osa niskaa ja kaulaa, jonka olisi pitänyt olla valkea, oli oranssinkeltainen, ja häntä ja käpälät olivat mustat.