Part 4

Se räpytteli unisesti silmiään noin kymmenen sekuntia, sitten se taivutti miettivästi päänsä alas, leuat puristuivat yhteen, ja eläin tuijotti itsepintaisesti edessään olevaan mieheen. Asennon tarkoituksena oli saattaa selvästi näkyviin pyöreä päälaki, jossa kulki ristikkäin kaksi leveätä juovaa. Seisoessaan siinä pää painuksissa se jollakin tavoin muistutti pirullisen uhkaavaa pantomiiminaamiota. Siinä oli eräänlaista magnetismia, jolla se usein oli lamaannuttanut uhrinsa, ja vaikka Chinn oli kaikkea muuta kuin pelästynyt hieho, seisoi hän hetken hievahtamatta, hyökkäyksen omituisuuden yllättämänä. Pedon pää — ruumis tuntui kadonneen sen takaa — sen villi, kuolleen kallon kaltainen pää hiipi lähemmäksi, ja vihainen häntä ruoski nurmea. Oikealle ja vasemmalle olivat bhilit kokoontuneet nähdäkseen, miten Jan Chinn kurittaisi omaa hevostaan.

"Kunniani kautta!" ajatteli Chinn, "sehän koettaa pelästyttää minut!" Ja sitten hän rojautti laukauksen teevadin kaltaiseen silmien väliin ja hypähti samassa silmänräpäyksessä syrjään.

Suunnaton, läähättävä möhkäle, joka löyhkäsi verelle, suhisi hänen ohitseen rinnettä ylös, ja hän seurasi varovasti perässä. Tiikeri ei yrittänytkään kääntyä viidakossa; se ryntäsi eteenpäin etsimään valoa ja ilmaa — turpa koholla, kita ammollaan, ryöpyttäen kuolemankouristuksissa hiekkaa valtavilla etukäpälillään.

"Se on saanut tarpeekseen", sanoi Jan Chinn katsoen sen jälkeen. "Jos se olisi peltopyy, niin se lähtisi lentoon. Keuhkot ovat varmasti täynnä verta."

Eläin oli heittäytynyt erään kallionlohkareen yli ja kadonnut näkyvistä sen toiselle puolelle. Jan Chinn tarkasti, että toinen piippu oli reilassa. Mutta punainen jälki vei suoraan kuin nuoli hänen isoisänsä haudalle, ja siellä, rikottujen viinapullojen ja savikuvien sirpaleitten keskellä, tiikeri puuskuttaen heitti henkensä.

"Jos minun arvoisa kantaisäni voisi nähdä tämän", sanoi Jan Chinn, "olisi hän ylpeä minusta. Silmät, alaleuka ja keuhkot. Kerrassaan hieno laukaus."

Asettaessaan mittanauhansa jäykistyvälle ruumiille hän vihelsi Buktaa.

"Kuusi, kahdeksan, kymmenen, ai vietävä! Se on lähes yksitoista — sanokaamme yksitoista. Etujalka kaksikymmentäneljä — viisi — seitsemän ja puoli. Liian lyhyt häntä, kolme jalkaa. Mutta peijakas, millainen nahka! Halloo, Bukta! Bukta! Pian veitset tänne!"

"Onko se todella ihan kuollut?" kuului säikähtynyt ääni kallion takaa.

"En minä tällä tavoin surmannut ensimmäistä tiikeriäni", sanoi Chinn. "En olisi ikinä uskonut, että Bukta luikkisi tiehensä. Minulla ei ollut varakivääriä."

"Se — se on täplikäs tiikeri", sanoi Bukta kiinnittämättä huomiota piikkiin. "Se on kuollut."

Olivatko kaikki Satpuran bhilit, rokotetut ja rokottamattomat, olleet lähettyvillä katsomassa ajoa, sitä Chinn ei voinut sanoa; mutta koko rinne vilisi nyt yht'äkkiä pieniä miehiä, jotka huusivat, lauloivat ja tömistivät. Mutta kukaan ei uskaltanut tarttua veitseen, ennenkuin hän- itse oli tehnyt ensimmäisen viillon komeaan nahkaan. Ja kun varjot alkoivat langeta, juoksivat ne pois veren punaamalta haudalta, eivätkä mitkään suostuttelut saaneet niitä palaamaan, ennenkuin päivä koitti. Senvuoksi Chinnin täytyi viettää vielä yö taivasalla, vartioiden raatoa shakaaleilta ja ajatellen kantaisäänsä.

Hän palasi alamaahan kolmensadan miehen vahvuisen laulavan armeijan saattamana; hindulainen rokottaja kulki hänen rinnallaan ja tiikerin valtavaa taljaa kannettiin voitonmerkkinä hänen edessään. Kun armeija katosi äkkiä ja äänettömästi kuin viiriäiset korkeaan viljapeltoon, käsitti Chinn lähestyvänsä sivistystä, ja muudan tienmutka vei hänet leiripaikalle. Hän jätti taljan eräille rattaille kaikkien katseltavaksi ja ilmoittautui everstille.

"Niiden suhteen on nyt kaikki selvänä", sanoi hän vakavasti. "Niissä ei ole unssiakaan ilkeyttä. Ne olivat vain säikähdyksissään. Minä olen rokottanut koko joukon, ja ne ovat hirveän ihastuneita siihen. Mutta miten — miten täällä on laita, sir?"

"Siitähän minä tässä juuri koetan päästä perille", sanoi eversti. "Minä en ole vielä ihan selvillä siitä, onko meidän pidettävä itseämme prikaatiosastona vai poliisivoimana. Kuitenkin luulen, että voimme käyttää jälkimmäistä nimitystä. Kuinka saitte bhilit rokotetuiksi?"

"Niin, sir", vastasi Chinn, "olen ajatellut asiaa, ja nähdäkseni minulla on eräänlaista perittyä vaikutusvaltaa niihin."

"Sen tiesin, sillä muuten en tosiaankaan olisi päästänyt teitä menemään; mutta missä se nyt oikeastaan piilee?"

"Se on hieman kummallista. Ymmärtääkseni näyttää siltä, kuin minä olisin oma uudestisyntynyt isoisäni ja kuin olisin häirinnyt maan rauhaa ratsastelemalla öisin tiikerin selässä. Ellen olisi sitä tehnyt, eivät ne luullakseni olisi antaneet rokottaa itseään, mutta meitä molempia ne eivät voineet vastustaa. Ja nyt, sir, olen rokottanut ne ja ampunut tiikerihevoseni jonkinlaiseksi suosionosoitukseksi. Ette milloinkaan ole nähnyt sellaista taljaa."

Eversti pureksi miettivästi viiksiään.

"Kuinka hiidessä", sanoi hän, "voin saada tämän raporttiini?"

Itse asiassa ei virallinen kertomus bhilien rokotuskauhusta sisältänyt sanaakaan luutnantti Jan Chinnistä, heidän jumalastaan. Mutta Bukta tuntee asian ja osasto tuntee sen, ja jok'ainoa Satpuran bhili tuntee sen.

Ja nyt toivoo Bukta hartaasti, että Jan Chinn pian menee naimisiin ja jättää valtansa perinnöksi pojalleen; sillä jos Chinnien perimysjärjestys katkeaa ja pikku bhilit jäävät omien kuvitelmiensa varaan, tietää se vain uusia koettelemuksia Satpuran väestölle.

VIIDAKKOPOJAN AVIOLIITTO.

Niistä virastopyöristä, jotka pyörivät Intian hallituksen alla, ei ainoakaan ole tärkeämpi kuin Metsädepartementti. Kaikki Intian metsät ja uudisistutukset ovat sen hoidettavina tai tulevat olemaan, kun hallitus saa riittävästi varoja siihen. Sen palvelijat taistelevat vaeltavia hietavirtoja ja siirtyviä dyynejä vastaan: he rakentavat niiden sivuille ja eteen patoja ja sitovat niitä karhealla ruoholla ja kuusamamännyillä Nancyn järjestelmän mukaan.

He ovat vastuunalaisia kaikista Himalajalla olevien valtiometsien hirsistä, niinkuin myös paljaaksihakatuista rinteistä, joihin monsuunituulet lakaisevat halkeamia ja syviä kuruja; jokaisesta sellaisesta tulee kita, joka huutaa maailmalle, mitä huolimattomuus voi saada aikaan.

He kokeilevat kokonaisilla pataljoonilla vierasmaisia puita ja hellivät sinistä kumipuuta saadakseen sen juurtumaan ja kenties kuivattamaan "kanavakuumeen".

Tasangoilla heidän tehtävänsä on pääasiassa pitää huolta siitä, että varametsien palohakkaukset ovat kunnossa, niin että kun kuivuus tulee ja karjaa kuolee, he heti voivat avata nämä alueet kylänmiesten karjalaumoille ja antaa ihmisten koota sieltä puita.

He kaatavat ja olisivat puita pitkin ratavalleja, jotta veturien ei tarvitse kärsiä polttoaineen puutetta; he laskevat hoitamiensa tiluksien tulot jopa viiden desimaalin tarkkuudella; he toimivat Ylä-Birman valtavien teak-metsien, itäisten viidakoiden kautsukin ja etelän väriomenapuiden lääkäreinä ja kätilöinä; ja heidän yrityksiään haittaa miltei aina varojen puute.

Kun metsävirkamiehen työ vie hänet kauas raivatuista teistä ja yleisistä liikenneväylistä, perehtyy hän paljoon muuhunkin kuin vain metsänhoitoon: hän oppii tuntemaan viidakon asukkaat ja tavat; hän kohtaa tiikereitä, karhuja, leopardeja, villikoiria ja kaikenlaisia hirvieläimiä, eikä vain kerran tai pari metsästysretkellä, vaan tavan takaa päivittäisissä toimissaan. Hän viettää suuren osan ajastaan satulassa tai teltassa — sillä hän on vastaistutettujen puiden, merkillisten metsänvartijain ja takkuisten vainukoirain ystävä — kunnes metsä, jota hän hoitaa, vuorostaan painaa leimansa häneen, ja hän lakkaa laulamasta Nancyssä oppimiaan tyhmiä ranskalaisia lauluja ja tulee yhtä vaiteliaaksi kuin viidakon äänettömät olennot.

Gisborne oli palvellut Metsädepartementissä neljä vuotta. Aluksi hän rakasti työtään yli kaiken, koska se vei hänet hevosen selässä suuriin metsiin ja antoi hänelle valtaa ja arvokkuutta. Sitten hän vihasi tointaan kiihkeästi ja olisi mielellään antanut vuoden palkan kuukaudesta sellaista seuraelämää kuin Intia saattaa tarjota. Kun kriisi oli ohi, ottivat metsät hänet jälleen, ja hän oli iloinen saadessaan jälleen palvella niitä, syventää palohakkauksia, suojella sitä vehreyttä, jonka hän itse oli istuttanut, vanhemmalta lehvästöltä, ruopata ruohottuneita virtoja ja vahvistaa metsää sen viimeisessä taistelussa, kun se pitkän kierumataran ahdistamana kitui ja kuoli. Tuulettomana päivänä saattoi tuon ruohon polttaa, ja sadat eläimet, jotka olivat asustaneet siinä, pakenivat täydessä päivänvalossa kalpeita liekkejä. Sitten kömpi metsä esiin mustasta maasta säntillisinä taimiriveinä, ja Gisborne, joka seurasi kasvua, oli tyytyväinen.

Hänen bangalonsa, olkikattoinen, valkeaksi rapattu mökki, jossa oli kaksi huonetta, oli suuren _rukhin_ toisessa päässä. Hän ei yrittänytkään pitää puutarhaa, sillä _rukh_ luikersi hänen kynnykseensä asti kiertäen sen bambutiheiköllä, ja hän ratsasti kuistiltaan sen sydämeen tarvitsematta lainkaan rattaita.

Abdul Gafur, hänen paksu muhamettilainen palvelijansa, piti hänestä huolta, kun hän oli kotona, ja vietti muun ajan puhelemalla alkuasukaspalvelijoitten kanssa, joiden majat olivat bangalon takana. Niitä ei ollut monta: kaksi tallirenkiä, kokki, vedenkantaja ja renki — siinä kaikki. Gisborne puhdisti itse kiväärinsä eikä pitänyt koiraa. Koirat säikyttivät metsänriistan karkuun, ja häntä huvitti itse päätellä, missä hänen kuningaskuntansa alamaiset tapasivat juoda kuun noustessa, syödä ennen aamunkoittoa ja nukkua päivän helteessä. Metsänvartijat asuivat pienissä majoissa kaukana _rukhista_ ja tulivat paikalle vain silloin, kun kaatuva puu oli loukannut tai peto haavoittanut jotakin heistä. Muuten oli Gisborne yksin.

Keväällä puhkesi _rukhiin_ joitakin uusia lehtiä, mutta sitten se pysyi tyhjänä kokematta vuoden käden kosketusta, sadetta odottaen. Kuitenkin kuului nyt tyyninä öinä pimeydestä enemmän melua ja ulvontaa: kuningastiikerien taistelun hälinää, korskean koirakauriin mylvintää tai tahdintarkkaa puunhakkausta, kun vanha metsäkarju teroitti torahampaitaan runkoon.

Siiloin pani Gisborne vähän käytetyt kiväärinsä syrjään, sillä hänen mielestään oli surmaaminen rikos.

Kesällä, päihtyneen toukokuun kuumuudessa _rukh_ käpristyi autereen alla, ja Gisborne tähysteli ensimmäistä merkkiä kiertävästä savusta, joka varoittaisi metsäpalosta.

Sitten tuli ryskyen sadekausi, ja _rukh_ katosi pala palalta lämpimään usvaan, ja leveät lehdet rummuttivat kaiket yöt suurten pisarain putoillessa; kuului virtaavan veden ja mehevän vihreän ääniä, vihreän, joka läjähteli, kun tuuli reuhtoi siinä, ja salamat kutoivat malleja lehvästön tiheiden uudinten takana, kunnes aurinko jälleen tuli esille, ja kuumasta _rukhista_ nousi höyryä vastapestylle taivaalle. Sitten helle ja kuiva yökylmä uudelleen laimensivat kaikki värit tiikerinkeltaiseksi.

Niin Gisborne oppi tuntemaan _rukhinsa_. ja oli hyvin onnellinen. Hänen palkkansa tuli kuukausi kuukaudelta, mutta hän tarvitsi kovin vähän rahaa. Setelit joutuivat siihen piironkiin, jossa hän säilytti kotoa saamiaan kirjeitä. Jos hän joskus kajosi niihin, oli tarkoituksena ostaa jotakin Kalkuttan kasvitieteellisistä puutarhoista tai antaa jollekin metsänvartijan eskelle rahasumma, jollaista Intian hallitus ei milloinkaan olisi myöntänyt avustukseksi miehen kuollessa.

Palkitseminen on miellyttävää, mutta kostaminen on yhtä välttämätöntä, ja päästessään kostamaan Gisborne kosti. Eräänä kauniina yönä tuli muudan mies juosten ja kertoi läähättäen, että eräs metsänvartija lojui kuolleena Kanye-virralla, pää muserrettuna kuin munankuori.

Gisborne lähti aamun sarastaessa etsiskelemään murhaajaa. Vain matkailijat ja toisinaan nuoret sotilaat tiedoittavat maailmalle, millaisia suuria metsästäjiä he ovat. Metsävirkamiehet pitävät _shikariaan_ osana päivätyöstään, eikä kukaan ole kuullut heidän metsästysseikkailuistaan. Gisborne kulki jalan sille paikalle, missä murha oli tapahtunut: leski itki kumartuneena sänkyyn asetetun ruumiin ääressä, ja pari miestä tutki pehmeässä maassa näkyviä jälkiä.

"Se on Punainen", sanoi toinen heistä. "Minä tiesin, että se vielä kerran kävisi ihmisten kimppuun, mutta muutenhan täällä on runsaasti riistaa sillekin. Tämän se on varmasti tehnyt pelkästä pirullisuudesta."

"Punainen loikoilee kalliolla _sal_-puiden tuolla puolen", sanoi Gisborne. Hän tunsi tiikerin nimeltä.

"Ei nyt, Sahib, ei nyt. Se raivoaa nyt ja juoksentelee sinne tänne. Muista, että ensimmäisestä taposta koituu aina kolme. Meidän veremme saattaa ne mielettömiksi. Kenties se on meidän takanamme juuri puhuessamme."

"Kyllä se on lähtenyt seuraavalle majalle", sanoi muudan toinen. "Sinne on vain neljä _kossia_. Kuka kumma tuo on?"

Gisborne kääntyi toisten mukana katsomaan. Muudan mies tuli kävellen pitkin kuivunutta virranuomaa; vyötäisille kiedottua riepua lukuunottamatta hän oli aivan alaston. Mutta päälaellaan hänellä oli vaikean köynnöksen kukista sidottu seppele. Niin äänettömästi hän liikkui pienillä piikivillä, että Gisborhekin, joka oli tottunut jälkienseuraajain pehmeisiin askeliin, hämmästyi.

"Tiikeri, joka on tappanut", aloitti vieras tervehtimättä, "on mennyt juomaan ja nukkuu nyt kalliolohkareen alla tuon kukkulan takana."

Hänen äänensä oli sointuva ja puhdas kuin kellon, aivan toisenlainen kuin alkuasukkaiden tavallinen vingunta, ja kun hän taivutti kasvonsa auringonvaloon, loistivat ne kuin olisi enkeli kulkenut metsässä. Leski keskeytti valituksensa ja katsoi vieraaseen silmät suurina, sitten hän palasi kaksinkertaisella voimalla velvollisuuteensa. "Näytänkö tien Sahibille?" sanoi mies yksinkertaisesti.

"Jos olet varma...", aloitti Gisborne.

"Ihan varma. Minä näin sen vajaa tunti sitten — sen koiran. Sen aika ei ole vielä syödä ihmislihaa. Sillähän on vielä kymmenkunta tervettä hammasta kurjassa päässään."

Miehet, jotka olivat olleet polvillaan jälkien ääressä, hiipivät nopeasti tiehensä, pelosta että Gisborne vaatisi heitä lähtemään mukaan, ja nuorukainen nauroi itsekseen.

"Tule, Sahib", huusi hän, kääntyi ja meni edeltä.

"Ei niin nopeasti. Minä en voi pitää sitä vauhtia", sanoi valkoinen mies. "Seis! Sinun kasvosi ovat minulle uudet."

"Hyvin mahdollista. Minä olen tullut tähän metsään aivan äskettäin."

"Mistä kylästä?"

"Minulla ei ole milloinkaan ollut kylää. Minä tulen tuolta." Hän ojensi kätensä pohjoista kohti.

"Mustalainen siis?"

"Ei, Sahib. Minulla ei ole kastia eikä siis myöskään isää."

"Mikä sinun nimesi on?"

"Mowgli, Sahib. Entä mikä on Sahibin nimi?"

"Minä olen tämän _rukhln_ metsäpäällikkö — Gisborne on nimeni."

"Mitä? Lasketaanko täällä puut ja ruohonkorret?"

"Juuri niin, jotteivät sinunlaisesi mustalaiset pistä niitä tuleen."

"Minunlaiseni? Minä en mistään hinnasta vahingoittaisi viidakkoa. Se on minun kotini."

Hän kääntyi Gisbornen puoleen vastustamattomasti hymyillen ja piti kättänsä varoittavasti koholla.

"Nyt, Sahib, meidän täytyy kulkea hiukan varovasti. Ei kannata herättää sitä koiraa, vaikka se nukkuukin raskaasti. Eikö olisi parasta, että minä menisin edeltä ja ajaisin sen vastatuuleen Sahibin luo?"

"Allah! Milloin ovat alastomat miehet alkaneet ajaa tiikereitä sinne tänne kuin karjaa?" vastasi Gisborne hämmästyneenä miehen rohkeudesta.

Tämä nauroi hiljaa:

"No, seuraa sitten minua ja ammu se niin kuin olet tottunut tuolla raskaalla englantilaisella pyssylläsi."

Gisborne seurasi oppaansa jälkiä, luikerteli, ryömi, ähki, pysähteli ja huohotti kaikissa viidakkovaelluksen vaivoissa ja vastuksissa. Hän oli purppuranpunainen ja ylt'yleensä hiessä, kun Mowgli vihdoin kehoitti häntä nostamaan päätään ja tirkistämään sinertävän, päivänpaisteisen kalliolohkareen yli lähellä olevalle lammikolle päin. Aivan tämän rannalla loikoi tiikeri mukavassa levossa nuoleskellen laiskasti isoa lapaansa ja neljää käpäläänsä. Se oli vanha, keltahampainen ja hiukan syyhyinen, mutta tuossa asennossa ja auringonpaisteessa se silti teki mahtavan vaikutuksen.

Gisbornella ei ollut liiallisia käsityksiä urheilusta, kun ihmisentappaja oli kyseessä. Tuo otus oli vahingollinen eläin, ja se oli surmattava mahdollisimman nopeasti. Hän odotti hetkisen saadakseen huoahtaa, sitten hän tuki kiväärinsä kallioon ja vihelsi. Pedon pää kääntyi hitaasti vajaan kahdenkymmenen jalan etäisyydessä pyssynpiipusta, ja Gisborne istutti panoksensa ammattimaisesti, toisen olan taakse ja toisen aivan silmän alle. Sillä ampumamatkalla eivät paksut luut suojanneet vähääkään räjähtäviltä kuulilta.

"Hyvä, nahkahan ei missään tapauksessa ollut säilyttämisen arvoinen", sanoi hän, kun savu oli haihtunut ja eläin sätkähteli ja läähätti viimeisissä kuolemantuskissa.

"Koiran kuolema koiralle", sanoi Mowgli tyynesti. "Tuossa raadossa ei tosiaankaan ole mitään, mitä kannattaisi ottaa mukaansa."

"Entä kuonokarvat? Etkö aio ottaa kuonokarvoja?" kysyi Gisborne, joka tiesi, millaisessa arvossa metsienkiertäjät niitä pitivät.

"Minäkö? Olenko minä sitten kurja viidakko-_shikarri_, joka komeilee tiikerin kuonolla? Tuolla sen ystävät jo tulevat."

Muudan alaskiitävä haarahaukka vihelsi kimakasti heidän päänsä päällä, ja Gisborne otti ulos tyhjät patruunahylsyt ja pyyhki hien kasvoiltaan.

"Ellet sinä ole _shikarri_, mistä sitten olet saanut nuo tiedot tiikereistä?" sanoi hän. "Yksikään jälkienseuraaja ei olisi voinut tehdä tehtäväänsä paremmin."

"Minä vihaan kaikkia tiikereitä", vastasi Mowgli lyhyesti. "Anna minun kantaa Sahibin kivääriä! Arré, se on hyvin hieno kapine, tämä näin. Minne Sahib nyt menee?"

"Kotiini."

"Saanko minä tulla mukaan? Minä en vielä koskaan ole ollut valkoisen miehen talossa."

Gisborne suuntasi kulkunsa bangaloonsa; Mowgli asteli äänettömästi hänen edellään, ja hänen ruskea nahkansa välkkyi auringossa.

Hän tarkasteli uteliaasti kuistia ja kahta tuolia, jotka sinne oli asetettu, hypisteli epäluuloisesti halkaistuista bamburuo'oista tehtyjä sälekaihtimia ja astui lopulta sisään, yhä katsellen taakseen. Gisborne laski yhden kaihtimista alas estääkseen päivänpaisteen pääsemästä kuistille, mutta melkein ennenkuin se oli koskettanut lattiaan, oli Mowgli ottanut askeleen taaksepäin ja seisoi rinta koholla ulkona.

"Onko se ansa?" kysyi hän nopeasti.

Gisborne nauroi:

"Valkoiset miehet eivät pyydystä ihmisiä ansoihin. Sinä olet totisesti oikea viidakon asujain."

"Minä näen", sanoi Mowgli, "ettei se ole vanginnut eikä pudonnut. Minä — minä en ole milloinkaan ennen nähnyt sellaista."

Hän tuli varpaisillaan sisään ja katseli silmät suurina molempien huoneiden sisustusta. Abdul Gafur, joka parhaillaan kattoi lunchia pöytään, tarkasteli vierasta syvästi halveksien.

"Niin paljon vaivaa syömistä varten, ja niin paljon vaivaa nukkumista varten ruo'an jälkeen", sanoi Mowgli irvistäen. "Kyllä meillä on viidakossa parempi. Se on hyvin omituista. Täällä on paljon kallisarvoisia esineitä. Eikö Sahib pelkää, että häneltä varastettaisiin? Minä en ole koskaan nähnyt niin paljon ihmeellisiä esineitä." Hän tuijotti tomuiseen Benaresista tuotuun messinkitarjottimeen, joka lepäsi vaappuvalla jalustalla.

"Vain viidakosta tullut varas tahtoisi varastaa täältä", sanoi Abdul Gafur ja rämäytti lautasen pöytään. Mowgiin silmät suurenivat, ja hän katsoi valkopartaiseen muhamettilaiseen.

"Kun minun maassani vuohet alkavat määkiä liian äänekkäästi, leikkaamme me niiltä kurkun poikki", vastasi hän iloisesti. "Mutta älä pelkää. Minä menen tieheni."

Hän kääntyi ja katosi _rukhiin_. Gisborne katsoi nauraen hänen jälkeensä, mutta huokasi sitten. Säännöllisen työn ulkopuolella ei ollut paljoakaan sellaista, mikä olisi kiinnittänyt metsävirkamiesten mieltä, ja tuo metsän poika, joka näytti tuntevan tiikerit yhtä hyvin kuin muut ihmiset tuntevat koirat, olisi tuottanut hänelle hiukan vaihtelua.

"Sepä oli merkillinen olento", ajatteli Gisborne. "Hän muistutti 'Klassillisen Perhekirjan' kuvia. Olisin mielelläni ottanut hänet palvelukseeni. Hänestä olisi tullut erinomainen jälkienseuraaja. Haluaisinpa tietää, minne hän meni."

Samana iltana Gisborne istui kuistillaan tähtitaivaan alla ja poltti kuten tavallista. Piipun pesästä tuprusi savupilvi. Kun se haihtui, näki hän Mowglin, joka istui kuistin kaidepuulla käsivarret ristissä rinnalla. Henkiolento ei olisi voinut ilmestyä äänettömämmin. Gisborne töllisteli ja pudotti piippunsa.

"Tuolla _rukhissa_ ei ole ketään ihmistä, kenen kanssa puhua", sanoi Mowgli. "Sentähden minä tulin tänne." Hän nosti piipun ja ojensi sen Gisbornelle.

"Ohoo", sanoi Gisborne. "Mitä uutta _rukhista_? Oletko taas tavannut tiikerin?"

"_Nilghait_ [eräs antilooppilaji — Suomentaja] vaihtavat tapansa mukaan laitumia nyt uudenkuun aikana. Villisiat oleilevat Kanye-virran läheisyydessä, sillä ne eivät tahdo syödä samassa paikassa kuin nilghait, ja leopardi on tappanut yhden emäsioista vedenrajassa kasvavaan pitkään ruohikkoon. Muuta minä en tiedä."

"Kuinka olet saanut selville kaiken tuon?" kysyi Gisborne ja kumartui eteenpäin katsoen silmiin, jotka loistivat tähtivalossa.

"Kuinka en sellaista saisi selville? _Nilghailla_ on omat tapansa, ja lapsikin tietää, että villisiat eivät syö siellä, missä se on."

"Minä en tiedä sitä", sanoi Gisborne.

"Vai niin. Ja sinun tehtävänäsi on — niin ovat majojen miehet minulle sanoneet — hoitaa koko tätä _rukhia_." Hän nauroi itsekseen.

"On helppo puhua ja kertoa lastensatuja", vastasi Gisborne terävästi, sillä nauru loukkasi häntä. "Sanoa, että _rukhissa_ tapahtuu sitä ja sitä. Kukaan ei voi kietoa sinua sanoihisi."

"Mitä imisänraatoon tulee, voin huomenna näyttää sinulle sen luut", vastasi Mowgli tyynesti. "Ja jos Sahib viitsii istua täällä, voin minä ajaa yhden nilghain tänne, ja kuuntelemalla tarkasti ääniä voi Sahib helposti päätellä, mistä se tulee."

"Mowgli, viidakko on tehnyt sinut hulluksi", sanoi Gisborne. "Kukapa voisi ajaa _niighaita_?"

"Hiljaa — istu hiljaa! Minä menen."

"Piru vieköön, mies on kummitus", virkkoi Gisborne, sillä Mowgli oli häipynyt pimeyteen eikä askelten ääniä kuulunut. _Rukh_ levisi suurina samettikaistaleina tähtitaivaalta lankeavassa epämääräisessä välkkeessä — niin äänettömänä ja hiljaisena, että vähäisimmätkin tuulenliikkeet puiden latvoissa kuuluivat selvinä kuin rauhallisesti nukkuvan lapsen henkäykset. Abdul Gafur läjäytteli keittiössä lautasia.

"Hiljaa siellä!" huusi Gisborne ja alkoi kuunnella, niinkuin voi kuunnella mies, joka on tottunut _rukhin_ äänettömyyteen. Säilyttääkseen yksinäisyydessä itsekunnioituksensa hän tapasi joka ilta vaihtaa pukua päivälliselle, ja paidan kankea, valkea laskos kahisi hänen hengittäessään, kunnes hän veti sen hiukan syrjään. Sitten alkoi tupakka hänen hieman ihvisessä piipussaan surista, ja hän heitti piipun pois. Nyt häiritsi haudanhiljaisuutta vain _rukhin_ yöhengitys.

Epämääräisestä etäisyydestä tuli mittaamattoman pimeyden halki laahustaen sudenulvonnan heikon heikko kaiku. Sitten äänettömyys palasi, ja sitä tuntui kestävän monta tuntia. Vihdoin, kun jalkansa olivat jo polvia myöten käyneet aivan tunnottomiksi, Gisborne kuuli kaukaa tiheiköstä jonkinlaisen rasahduksen. Hän epäröi, kunnes jälleen kuuli sellaisen ja sitten taas.

"Se on lännestä", mutisi hän, "jokin liikkuu siellä".

Ääni kävi voimakkaammaksi — rasahdus rasahdukselta, loikkaus loikkaukselta — ja siihen liittyi ankarasti ahdistetun nilghain läähätys, nilghain, joka pakeni silmittömän säikähdyksen vallassa suunnasta piittaamatta.

Puunrunkojen lomitse vilahti varjo, se teki kaarroksen, palasi taas huohottaen ja kavahti pystyyn, niin että maa ryskyi, miltei hänen kätensä ulottuvilla. Se oli nilghai-härkä, kasteesta likomärkänä — sen sä'ällä riippui pitkä irtaantunut köynnöskiemura, ja sen silmät loistivat talosta tulevassa valossa. Eläin säikähti nähdessään miehen ja pakeni _rukhin_ reunaa pitkin, kunnes pimeys nieli sen. Gisbornen hämmentyneiden aivojen ensimmäinen ajatus oli, että oli sopimatonta ajaa sillä tavoin katseltavaksi _rukhin_ suuri sininen härkä.

Kun hän paraikaa seisoi ja töllisteli siinä, kuuli hän pehmeän äänen sanovan: