Part 2

Messi puri hampaitaan kateudesta. Jos olisi tahtonut, olisi Bukta voinut kutsua heidät kaikki mukaan, ja he olisivat lähteneet mielellään. Mutta hän lähti matkaan vain Chinn kerallaan; kaksi päivää he ajoivat metsästysrattailla, ja päivän he taivalsivat jalan, kunnes tulivat kallioiseen, päivänpaisteiseen laaksoon, jossa oli kirkasvesinen lampi. Oli paahtavan kuuma päivä, ja poika riisui tietysti heti vaatteet yltään ja meni uimaan, Buktan jäädessä rannalle. Valkea nahka loistaa ruskeassa viidakossa kauas, ja se, mitä Bukta näki Chinnin selässä ja oikeassa olkapäässä, sai hänet astumaan askel askeleelta lähemmäksi, silmät pyöreinä ihmetyksestä.

"Taisinpa unohtaa, ettei ole sopivaa riisuutua ilkialastomaksi hänen asemassaan olevan miehen nähden", ajatteli Chinn pulikoidessaan vedessä. "Kas, kuinka se pikku peijakas tuijottaa. — Mitä nyt, Bukta?"

"Merkki", oli kuiskaava vastaus.

"Ei se ole mitään. Sinähän tiedät, että se on meidän suvussamme."

Chinniä vähän harmitti. Hän ei ollut muistanut olkapäässään olevaa tummanpunaista syntymämerkkiä, muuten hän ei olisi kylpenyt. Sen sanottiin esiintyvän joka toisessa polvessa, mutta ihmeellistä kyllä vasta kahdeksan, yhdeksän vuoden kuluttua syntymästä, eikä sitä millään muotoa voinut pitää koristuksena, ellei nyt oteta huomioon, että se oli osa Chinnien perintöä. Hän kiiruhti maalle ja pukeutui nopeasti; sitten he jatkoivat matkaansa, kunnes kohtasivat pari bhiliä, jotka heti heittäytyivät maahan.

"Minun väkeäni", mutisi Bukta, joka ei näyttänyt kiinnittävän heihin pienintäkään huomiota, "ja siis myöskin teidän väkeänne, Sahib. Kun minä olin nuori, oli meitä vähemmän, mutta me emme olleet niin heikkoja. Nyt meitä on paljon, mutta me olemme heikko heimo. Ja se on muistettava. Miten haluatte ampua sen, Sahib? Puusta vai suojalaitteelta, jonka minun väkeni voi rakentaa? Päivänvalossa vai yöllä?"

"Maasta ja keskellä päivää", sanoi nuori Chinn.

"Se on aina teidän tapanne, olen kuullut", virkkoi Bukta ikäänkuin itsekseen. "Minä lähden täbystelemään sitä. Sitten me kaksi käymme sen kimppuun. Minä otan kiväärin. Teillä on omanne. Useampia ei tarvita. Mikäpä tiikeri voisi vastustaa teitä!"

He tapasivat tiikerin erään solan päässä pienen vesilammikon rannalla; se oli kylläinen ja torkkui toukokuun auringonpaisteessa. Muudan peltopyy herätti sen, ja se kääntyi taistelemaan. Bukta ei yrittänytkään nostaa kivääriään, vaan katsoi koko ajan Chinniä, joka vastasi pedon hirveään hyökkäyskarjaisuun yhdellä ainoalla laukauksella — Buktan mielestä hän tähtäsi tuntikausia — ja kuula lävisti kurkun ja mursi selkärangan niskan takaa, lapaluiden välistä. Eläin lyyhistyi, nytkähti ja kaatui, ja ennenkuin Chinn oikein ehti käsittää, mitä oli tapahtunut, pyysi Bukta häntä seisomaan paikoillaan, sillä aikaa kuin hän mittasi ampujan jalkain ja otuksen nytkähtelevien käpälien välisen etäisyyden.

"Viisitoista", sanoi Bukta, "pieniä askelia. Toista laukausta ei tarvita, Sahib. Se kuolee tuossa kauniisti verenvuotoon, eikä kannata pilata nahkaa. Minä sanoin kyllä, ettei noita tarvittaisi, mutta ne tulivat kuitenkin — ollakseen saapuvilla."

Solan kummallakin puolen vilisi äkkiä alkuasukkaita — parvi, joka olisi voinut ampua pedon jokaisen kylkiluun, jos Chinn olisi ampunut harhaan. Mutta he pitivät pyssyjään piilossa ja olivat olevinaan vain innostuneita ajomiehiä. Viisi, kuusi odotti käskyä nylkeä saalis. Bukta näki elämän sammuvan pedon kesyttömissä silmissä; sitten hän kohotti toisen kätensä ja kääntyi.

"Meillä ei ole mitään syytä kiinnittää huomiota tuohon", sanoi hän. "Tästä lähtien voimme tappaa mitä haluamme. Ojentakaa kätenne, Sahib!"

Chinn totteli. Käsi ei vavissut vähääkään, ja Bukta nyökkäsi:

"Sekin oli teidän tapanne. Mieheni nylkevät nopeasti. He kantavat taljan leiriin. Tahtooko Sahib seurata minua köyhään kylääni ja unohtaa täksi yöksi, että minä olen hänen esimiehensä?"

"Entä nämä miehet — ajomiehet. He ovat tehneet lujasti työtä ja kenties..."

"Jos he nylkevät huonosti, niin minä nyljen heidät. He ovat minun kansaani. Täällä minä olen toinen kuin rykmentissä."

Se oli totta. Kun Bukta veti univormun yltään ja pukeutui oman kansansa vajavaiseen asuun, unohti hän oppimansa sivistyksenkin. Keskusteltuaan hetkisen alamaistensa kanssa hän järjesti seuraavaksi yöksi orgiat, ja bhilien orgiat ovat sellaisia, että niitä tuskin voi kuvata. Ylpeänä triumfistaan Chinn otti halusta osaa ymmärtämättä kuitenkaan juhlan mysteerioita. Villejä ihmisiä tunkeili hänen ympärillään uhreja toimittaen. Hän antoi kenttäpullonsa kylän vanhimmille. He tulivat kaunopuheisiksi ja peittivät hänet kukkiin. Lahjoja ja lainoja, jotka eivät olleet erikoisen sopivia, tyrkytettiin hänelle, ja helvetillinen musiikki pauhasi punaisten tulien ympärillä laulajien laulaessa ikivanhoja lauluja ja tanssiessa kummallisia tansseja. Isiltäperityt juomat olivat hyvin väkeviä, ja Chinnin oli usein pakko maistaa niitä, mutta juomassa oli varmaankin ollut joku erikoinen lisä, sillä miksi hän muuten olisi äkkiä vaipunut uneen ja herännyt vasta seuraavana aamuna — puolen päivämarssin päässä kylästä?

"Sahib oli hyvin väsynyt. Juuri ennen päivänkoittoa hän nukahti", selitti Bukta. "Väkeni kantoi hänet tänne, ja nyt meidän on aika palata leiriin."

Kuullessaan Buktan rauhallisen ja kunnioittavan äänensävyn ja nähdessään hänen varman ja vakavan käyntinsä oli vaikea uskoa, että sama mies vain muutamia tunteja aikaisemmin oli räyhännyt ja heilunut viidakon alastomien villiparkojen parissa.

"Minun kansani oli hyvin ihastunut, kun sai nähdä Sahibin. He eivät koskaan unohda sitä. Kun Sahib ensi kerran lähtee pestaamaan sotamiehiä, tulee hänen mennä minun kansani luo, ja hän saa niin monta kuin haluaa."

Chinn säilytti salaisuutensa tiikerin ampumista lukuunottamatta, ja Bukta koristeli tapahtumaa julkean uskaliaasti. Talja oli todellakin kauneimpia, mitä messiin oli ripustettu, ja muhkein koko joukosta. Kun Bukta ei voinut seurata "poikaansa" metsälle, jätti hän hänet toisiin hyviin käsiin, ja keskustellessaan villien bhilien kanssa hämärissä ja tien vieressä olevilla kaivoilla Chinn marsseillaan ja lomahetkillään oppi tuntemaan heidän ajatustapansa ja toivomuksensa paremmin kuin joku toinen koko elämänsä aikana.

Ennen pitkää hänen rykmenttimiehensä jo rohkenivat puhua hänen kanssaan sukulaisistaan — useimmat heistä olivat joutuneet joihinkin ikävyyksiin — ja jättivät riitansa hänen ratkaistavikseen. Heillä oli tapana tulla hämärissä hänen kuistilleen kertomaan wuddarien tuttavalliseen tapaan teeskentelemättömästi siitä ja siitä nuoresta miehestä ja siitä ja siitä vaimosta jostakin kaukaisesta kylästä. No niin, montako lehmää karkurin Sahibin mielestä tuli maksaa? Erään toisen kerran oli muudan bhili saanut hallitukselta kirjallisen määräyksen lähteä erääseen linnoitettuun kaupunkiin tasangolle ollakseen todistajana jossakin oikeusjutussa, ja hän tahtoi tietää, oliko viisasta olla tottelematta käskyä. Mutta jos hän uhkarohkeasti tottelisi, niin olisiko hänellä toiveita päästä hengissä takaisin?

"Mutta mitä tekemistä minulla on kaiken tämän kanssa?" kysyi Chinn kärsimättömänä Buktalta. "Minä olen sotilas. Minä en ymmärrä lakia."

"Pyh! Laki on hulluja ja valkoisia miehiä varten. Anna bhileille selvä ja suora käsky, ja he noudattavat sitä. Sinä olet heidän lakinsa!"

"Mutta miksi?"

Buktan kasvot kävivät aivan ilmeettömiksi. Tuo ajatus ei seivästi kertaakaan ollut pälkähtänyt hänen päähänsä. "Kenties se johtuu nimestä. Bhili ei pidä mistään vieraasta. Anna heille käskyjä, Sahib — kaksi, kolme, neljä sanaa kerrallaan, niin että ne mahtuvat heidän päähänsä. Se riittää."

Chinn jakeli silloin reippaasti määräyksiään aavistamatta, että sana, joka ohimennen oli livahtanut hänen huuliltaan messissä ennen päivällistä, tuli sumuisten kukkuloiden toisella puolella olevissa kylissä laiksi, josta ei voinut vedota mihinkään korkeampaan. Sillä jokaista hänen sanaansa pidettiin Jan Chinn I:n säätämänä lakina; tämä oli näet — niin kuiskaili taru — tullut takaisin maan päälle valvoakseen pojanpoikansa lihassa ja veressä bhilien kolmatta sukupolvea.

Asiasta ei voinut olla pienintäkään epäilystä. Kaikki bhilit tiesivät, että uudestisyntynyt Jan Chinn surmattuaan ensimmäisen tiikerinsä tässä myöhemmässä olomuodossaan oli kunnioittanut läsnäolollaan Buktan kylää ja että hän oli syönyt ja juonut kansan parissa, niinkuin hänellä ennenkin oli ollut tapana. Hänen selässään ja oikeassa olkapäässään — Bukta oli varmaankin pannut kelpolailla tippoja Chinnin juomaan — olivat kaikki nähneet saman tulipunaisen merkin, jonka korkeat jumalat olivat painaneet Jan Chinn I:n ruumiiseen, kun hän ensi-kerran tuli bhilien keskuuteen. Noille typerille, lyhytnäköisille valkoisille ihmisille, joilla ei ollut silmiä, hän oli vain wuddar-rykmentissä palveleva solakka ja nuori upseeri, mutta hänen oma kansansa tiesi, että hän oli Jan Chinn, mies, joka teki bhileistä miehiä; ja siinä uskossa he riensivät tiedoittamaan hänen sanojaan kaikkialle ja varoivat tarkasti muuttamasta niitä matkalla.

Mutta samoinkuin lapsi, joka leikkii yksikseen, pelkää villikin enemmän kuin mitään muuta, sitä, että heille nauretaan tai heidät saadaan ilmaisemaan salaisuutensa, ja siksi tuo pieni kansa piti vakaumuksensa omana tietonaan, eikä eversti, joka luuli tuntevansa rykmenttinsä, arvannut, että jokainen noista kuudestasadasta nopeajalkaisesta, pyöreäsilmäisestä rivimiehestä, jotka seisoivat kivääreineen jäykässä huomioasennossa, uskoi vakaasti ja järkkymättä, että vasemman sivustan nuorempi upseeri oli puolijumala, joka oli syntynyt kaksi kertaa — heidän maansa ja heidän kansansa suojelusjumala. Itse maan jumalat olivat painaneet leimansa hänen uuteen lihaansa, ja kukapa rohkeni epäillä maan jumalien työtä?

Chinn, jolla oli käytännöllisiä taipumuksia, näki, että hänellä niin sotaväessä kuin muuallakin oli paljon hyötyä sukunimestään. Hänen miehensä eivät koskaan aiheuttaneet mitään ikävyyksiä — kuria ei rikota, kun sitä valvoo jumala — ja hän tiesi tarvitessaan saavansa seudun parhaat ajomiehet. He luulivat, että Jan Chinn I suojeli heitä, ja siinä uskossa he osoittivat pelottomuutta, joka saattoi varjoon kaiken sen rohkeuden, mikä innostuneissa bhileissä aikaisemmin oli ilmennyt.

Hänen huoneensa alkoi näyttää harrastelijan luonnonhistorialliselta museolta, siitä huolimatta, että hän lähetti joukoittain kalloja ja sarvia kotiinsa Devonshireen. Väestö oppi pian, mikä olikin hyvin inhimillistä, tuntemaan jumalansa heikot puolet. Hän oli tosin lahjomaton, mutta perhoset, kovakuoriaiset ja ennen kaikkea harvinaisemmat isot eläimet miellyttivät häntä suuresti. Muissakin suhteissa hän noudatti Chinnien perintätapoja. Hän oli "kuumekova". Kokonaisen yön viettäminen liekaan pantua vuohta vartioiden kosteassa laaksossa olisi aiheuttanut majurille kuukauden malarian, mutta Chinniin sillä ei ollut pienintäkään vaikutusta. Hän oli, niinkuin he sanoivat, "suolattu ennen syntymäänsä".

Syksyllä hänen toisena palvelusvuotenaan ryömi maasta esiin levottomuutta herättävä huhu ja levisi nopeasti bhilien keskuudessa. Chinn ei kuullut siitä mitään, ennenkuin muudan hänen upseeritovereistaan eräänä päivänä lausui messissä päivällispöydän yli:

"Sinun kunnioitettu kantaisäsi on liikkeellä ja riehuu Satpura-maassa. Sinun pitäisi tosiaankin koettaa saada hänet käsiisi."

"En tahtoisi osoittaa puuttuvaa kunnioitusta, mutta alanpa totisesti kyllästyä arvoisaan kantaisääni. Bukta ei puhu mistään muusta. Mitä se vanha veikko nyt hommaa?"

"Ratsastelee kuutamossa kautta maan kuuluisan tiikerinsä selässä. Niin kerrotaan. Suunnilleen kaksituhatta bhiliä on nähnyt hänen laukkaavan Satpuran huipuilla ja säikäyttävän ihmisiä kuoliaaksi. Ne uskovat siihen sokeasti, ja satpuralaiset harjoittavat hartauttaan hänen alttarillaan — haudallaan, tarkoitan. Mahtaa tuntua somalta, kun näkee omaa isoisäänsä kohdeltavan jumalana."

"Mitä syitä sinulla on uskoa, ettei juttu ole pötyä alusta loppuun?"

"Näetkö, miehet eivät ole tietävinään siitä mitään. Ne väittävät, etteivät ole milloinkaan kuulleet puhuttavan Chinnin tiikeristä. Mutta se on selvä vale, sillä jok'ainoa bhili on kuullut siitä."

"Erään seikan vain olemme unohtaneet", sanoi eversti miettivästi. "Kun paikallisjumala näyttäytyy maan päällä, ennustaa se aina joitakin ikävyyksiä, ja nuo Satpuran bhilit ovat kutakuinkin yhtä villejä kuin isoisänne kuollessa, poikani. Se merkitsee jotakin."

"Aikovatkohan ne nousta sotajalalle?" aprikoi Chinn.

"En voi sanoa — en vielä. Mutta ei se minua erikoisesti hämmästyttäisi."

"Enpä ole kuullut koko jutusta halaistua sanaa."

"Sekin todistaa samaa. Ne salaavat jotakin."

"Buktahan tapaa kertoa minulle poikkeuksetta kaikki. Miksei hän ole puhunut tästä?"

Tämän kysymyksen Chinn samana iltana teki vanhukselle itselleen, ja vastaus täytti ukon ihmetyksellä.

"Miksi minä kertoisin sinulle sellaista, minkä sinä jo hyvin tiedät. Niin, täplikäs tiikeri liikuskelee Satpuramaassa."

"Mitä luulevat villit bhilit sen merkitsevän?

"He eivät tiedä sitä. He odottavat. Sahib, mitä tulee tapahtumaan? Sano vain yksi ainoa pieni sana, ja me olemme tyytyväisiä."

"Me? Mitä tekemistä sivistyneillä bhileillä on etelästä, viidakko-bhilien keskuudesta tulleiden juttujen kanssa?"

"Kun Jan Chinn herää, täytyy jokaisen bhilin olla valmiina."

"Mutta hän ei ole herännyt, Bukta."

"Sahib", sanoi vanhus, ja hänen silmänsä olivat täynnä lempeätä nuhdetta, "miksi hän ratsastelee kirkkaassa kuutamossa, ellei hän halua tulla nähdyksi? Me tiedämme, että hän on herännyt, mutta me emme tiedä, mitä hän tahtoo. Onko se merkki kaikille bhileille vai ainoastaan niille, jotka asuvat Satpuramaassa? Sano vain yksi ainoa pieni sana, Sahib, ja minä vien sen rivimiehille ja lähetän sen meidän kyliimme. Miksi Jan Chinn ratsastelee kautta maan? Kuka on tehnyt väärin? Merkitseekö se ruttoa? Tai pernatautia? Kuolevatko meidän lapsemme? Merkitseekö se miekkaa ja taistelua? Muista, Sahib, että me olemme sinun kansaasi ja sinun palvelijoitasi ja että minä sinun tässä elämässäsi olen kantanut sinua käsilläni — aavistamatta mitään."

"Bukta on nähtävästi kurkistanut liiaksi lasin pohjaan tänä iltana", ajatteli Chinn, "mutta jos voin, täytyy minun tehdä jotakin saadakseni vanhan veikon rauhoitetuksi. Tämähän muistuttaa pienennetyssä mittakaavassa suuren kapinan huhuja."

Hän heittäytyi syvään keinutuoliin, johon oli levitetty hänen ensimäinen tiikerinnahkansa, ja hänen painostaan valahtivat kynnelliset käpälät hänen olkapäilleen. Hän tarttui puhuessaan koneellisesti niihin ja kietoi juovikkaan taljan viitan tavoin ympärilleen.

"Nyt tahdon ilmoittaa sinulle totuuden, Bukta", sanoi hän ja kumartui eteenpäin tiikerin iso kallo olkapäällään; hän mietti, millaisen valheen nyt keittäisi.

"Minä näen, että sinä aiot sanoa totuuden", vastasi toinen väräjävällä äänellä.

"Jan Chinn ratsastelee täplikkäällä tiikerillään Satpuran kukkuloilla, sanotte te. Olkoon niin. Siinä tapauksessa merkki tarkoittaa ainoastaan Satpuran kansaa eikä niitä bhilejä, jotka kyntävät ja kylvävät idässä ja pohjoisessa, Kandeshin bhilejä ja muita, vaan yksinomaan Satpuran bhilejä, jotka, niinkuin olen kuullut, ovat villejä ja tietämättömiä."

"Se on siis merkki heille. Hyvä vai huono?"

"Epäilemättä hyvä. Sillä miksi tahtoisi Jan Chinn pahaa niille, joista hän on tehnyt miehiä? Yöt ovat siellä kuumia; on vaivalloista nukkua sängyssä voimatta kääntyä, ja Jan Chinn haluaa sitäpaitsi katsoa, miten hänen kansansa menestyy. Sentähden hän nousee ylös, viheltää täplikkään tiikerinsä ja ratsastaa hengittämään raitista ilmaa. Jos Satpuran kansa pysyisi kylissään eikä hiiviskelisi metsissä pimeän tultua, pääsisi se näkemästä häntä. Totisesti, Bukta, koko juttu on yksinkertaisesti se, että hän haluaa jälleen nähdä oman maansa. Lähetä nämä uutiset etelään ja kerro terveisinä, että se on minun oma sanani."

Bukta kumarsi lattiaan saakka.

"Hyvä Jumala!" ajatteli Chinn, "tuo viirusilmäinen epäjumalanpalvoja on ensiluokkainen upseeri ja rehellinen kuin leimattu raha. On parasta, että selitän asian perin pohjin." Ja hän jatkoi:

"Jos Satpuran bhilit kysyvät, mitä tämä merkki tarkoittaa, niin vastaa heille, että Jan Chinn tahtoo nähdä, kuinka he pitävät lupauksensa elää kunniallisesti. Kenties he ovat rosvonneet; kenties he aikovat niskoitella hallituksen määräyksiä vastaan; kenties makaa viidakossa kuollut mies; ja siitä syystä Jan Chinn on tullut katsomaan omin silmin."

"Onko hän vihainen?"

"Pyh! Olenko minä koskaan vihainen bhileilleni? Minä lausun kiivaita sanoja ja puhkean moniin uhkauksiin. Sinä tiedät parhaiten, ettei se ole kovin vaarallista, Bukta. Minä olen nähnyt sinun hymyilevän kätesi takana. Minä tiedän, että sinä ymmärrät minut. Bhilit ovat minun lapsiani. Sen olen sanonut monta kertaa."

"Ah niin, me olemme sinun lapsiasi", sanoi Bukta.

"Ja ihan sama on isäni isän Jan Chinnin laita. Hän tahtoo vielä kerran nähdä kansansa ja maan, jota hän rakasti. Se on hyvä henki, Bukta. Minä sanon sen. Mene nyt ja kerro se heille. Ja minä toivon sydämeni pohjasta", lisäsi hän, "että minun terveiseni rauhoittavat heidät".

Hän heitti tiikerinnahan yltään ja haukotteli pitkään ja huolettomasti, jolloin hänen hyvinhoidetut hampaansa tulivat näkyviin.

Bukta riensi ulos ja sai sotilailta vastaansa kokonaisen kuuron innokkaita kysymyksiä.

"Se on totta", sanoi Bukta. "Hän kietoutui taljaan ja puhui sen sisästä. Hän haluaa nähdä oman maansa. Merkki ei ole tarkoitettu meille, ja sitäpaitsihan hän on nuori mies. Ei kai hän voi nukkua hievahtamatta öitä läpeensä? Hän sanoo, että vuode on liian hiostava ja ilma liian ummehtunut. Hän tekee silloin tällöin huvikseen öisiä ratsastusretkiä. Hän on sanonut sen."

Harmaapartaisia kuulijoita puistatti.

"Hän sanoo, että bhilit ovat hänen lapsiaan. Te tiedätte, ettei hän milloinkaan valehtele. Hän on sanonut sen minulle."

"Entä Satpuran bhilit? Mitä merkki heille tietää?"

"Ei mitään. Se on vain huviratsastusta, niinkuin sanoin. Hän ratsastaa sinne nähdäkseen, tottelevatko he hallitusta, niinkuin hän teroitti heidän mieliinsä ensimmäisenä elinaikanaan."

"Ja elleivät he tottele?"

"Sitä hän ei sanonut."

Nyt sammui valo Chinnin huoneesta.

"Näettekö", sanoi Bukta. "Nyt hän menee ulos. Siitä huolimatta hän on hyvä henki, niinkuin hän itse sanoi. Miksi me pelkäisimme Jan Chinniä, joka teki bhileistä miehiä? Me olemme hänen varjeluksessaan, ja tehän tiedätte, ettei Jan Chinn koskaan jättänyt oman onnensa nojaan ketään, jota oli luvannut suojella. Kun hän on tullut vanhemmaksi ja saanut vaimon, pysyy hän kyllä vuoteessaan aamuun saakka."

Rykmentinpäällikkö huomaa tavallisesti ennen muita joukkonsa vähäisetkin mielialanmuutokset. Siinä syy, miksi eversti muutamia päiviä myöhemmin selitti, että joku juurrutti par'aikaa wuddareihin jumalanpelkoa. Kun hän oli ainoa, jolla oli virallista valtaa, tuotti niin yksimielisen hyveen näkeminen hänelle tuskaa.

"Se on miltei liian hyvää kestääkseen kauan", sanoi hän. "Kunpa vain voisin arvata, mitä noilla pikku juuttailla on mielessään."

Kuunvaihteessa hän luuli saaneensa selityksen, kun hänelle tuli määräys olla valmiina "kukistamaan Satpuran bhilien keskuudessa mahdollisesti syntyvät levottomuudet"; nämä olivat näet lievimmin sanoen tyytymättömiä, koska isällinen hallitus oli lähettänyt heille ammattitaitoisen rokottajan lansetteineen, lymfoineen ja virallisesti rekisteröityine vasikkoineen. Virkakieltä käyttääksemme he olivat "ilmaisseet suurta vastahakoisuutta kaikkiin profylaktisiin toimenpiteisiin", olivat "väkivalloin pidättäneet rokottajan" ja "olivat aikeissa laiminlyödä alamaisten velvollisuudet".

"Se merkitsee toisin sanoen, että ne ovat oikean pöksypelon vallassa — aivan niinkuin väenlaskun aikana", sanoi eversti, "ja jos me peloitamme ne vuorille, emme ensiksikään saa niitä koskaan käsiimme, ja toiseksi ne lähtevät ryöstöretkille, kunnes saamme lähempiä määräyksiä. Haluaisinpa tietää, kuka Herran hylkäämä idiootti se yrittää rokottaa bhilejä. Arvasinhan jo, että oli tulossa ikävyyksiä. Onni onnettomuudessa on, että tullaan käyttämään vain alkuasukasjoukkoja ja että me siis voimme panna toimeksi jonkinnäköisen sotaretken ja antaa niiden päästä vähällä. On siinäkin järkeä hävittää parhaat ajomiehemme vain sen vuoksi, etteivät ne tahdo tulla rokotetuiksi! Ne ovat vain hulluja pelosta."

"Voisitteko ehkä, sir", sanoi Chinn seuraavana aamuna, "antaa minulle neljäntoista päivän metsästysloman?"

"Peijakas, aiotteko lähteä karkuun juuri kun vihollinen uhkaa!" — eversti nauroi. — "Se käy kyllä päinsä, mutta siinä tapauksessa minun täytyy merkitä lomalippuun aikaisempi päivämäärä, sillä me olemme saaneet käskyn olla lähtövalmiina, ymmärrättekö. Mutta voimmehan olettaa, että te olette jättänyt hakemuksenne kolme päivää sitten ja olette nyt matkalla etelään."

"Ottaisin myös mielelläni Buktan mukaani."

"Tietysti. Luulen, että siitä tulee hyvä. Teillä on eräänlaista perittyä vaikutusvaltaa noihin pikkumiehiin, ja ne tulevat kuulemaan teitä, kun ne taas nähdessään vilaukseltakin meidän univormumme syöksyisivät hurjaan pakoon. Tehän ette ole vielä koskaan ollut siinä maankolkassa, vai kuinka? Pitäkää varanne, etteivät ne lähetä teitä perhehautaanne nuorena ja viattomana. Luulen kuitenkin, että kaikki käy hyvin, jos vain saatte ne kuuntelemaan teitä."

"Niin minäkin luulen, sir, mutta jos — jos ne käyttäytyisivät tyhmästi — ja jotain tapahtuisi — tehän ymmärrätte — niin toivon teidän esittävän asian sillä tavoin, kuin ne olisivat vain säikähdyksissään. En antaisi itselleni anteeksi, jos joku — joku, jolla on minun nimeni, toimittaisi niille huolia."

Eversti nyökkäsi, mutta ei vastannut mitään.

Chinn ja Bukta lähtivät heti matkaan. Bukta ei ollut maininnut sanallakaan siitä, että sen jälkeen kuin kiihoittuneet bhilit olivat raahanneet virallisen rokottajan kukkuloille, oli sanansaattaja toisensa jälkeen hiipinyt hänen luokseen rukoilemaan otsa maassa kiihkeästi, että Jan Chinn tulisi selittämään sen tuntemattoman kauheuden, joka uhkasi hänen kansaansa.

Täplikkään tiikerin ennusmerkki oli nyt ihan selvä. Lohduttakoon Jan Chinn omiaan, sillä kuolevaisten apu oli voimaton. Bukta yksinkertaistutti tämän rukouksen pelkäksi pyynnöksi, että Jan Chinn lähtisi sinne. Mikään ei soturivanhukselle olisi ollut mieluisampaa kuin virkistävä sotaretki Satpuran bhilejä vastaan, joita hän "puhdasverisenä" bhilinä halveksi; mutta Jan Chinnin edustajana hänellä oli velvollisuuksia koko kansaa kohtaan, ja hän oli lujasti vakuutettu siitä, että neljäkymmentä vaivaa kohtaisi hänen kyläänsä, jos hän pettäisi bhilien luottamuksen, Ja tiesihän sitäpaitsi Jan Chinnkin kaikki, ja hän ratsasti täplikkäällä tiikerillä.

He taivalsivat kolmekymmentä mailia jalan ja hevosella ja lähestyivät nopeasti Satpuran vuorten muurinkaltaista sinistä jonoa. Bukta oli hyvin vaitelias.