Viisi vuotta elämästäni, 1894-1899
Part 9
Siinä voidaan ehkä havaita, Herra Presidentti, vihan ja kauhistuksen huu'ahduksia tästä hirmuisimmasta tuomiosta, mikä koskaan on kohdannut ihmistä, joka ei ikinä ole pettänyt kunniaansa. Minä tunnen, ettei minulla ole voimia, lukea sitä läpi ja uudestaan kulkea sama taival.
En syytä ketään tänä päivänä, jokainen on luullut tehneensä velvollisuutensa ja oikeuksiensa mukaan.
Minä sanon vielä lyhyesti, etten ole syypää tähän inhoittakaan rikokseen. Enkä minä pyydä mitään muuta kuin että oikea syyllinen ja tämän pahanteon alkuunpanija haetaan käsiin.
Ja minä pyydän, että silloin kun totuus tulee ilmi, minun rakkaalle vaimolleni ja rakkaille lapsilleni osoitettaisiin niin suurta osanottoa kuin näin suuri onnettomuus vaatii."
(Päiväkirjan loppu.)
VIII.
Sellaista yksitoikkoista, tuskaista kulkua vierivät päivät vankeuteni alkupuolella Salut-saarilla. Joka kolmas kuukausi sain vaimoltani kirjoja, mutta ruumiillista työtä minulla ei ollut ensinkään; yöt varsinkin, jotka tässä vyöhykkeessä kestivät kaksitoista tuntia, olivat julmasti pitkät. Heinäkuussa 1895 olin pyytänyt saada ostaa itselleni veistotyökaluja, sain vankilan tirehtööriltä lyhyen kiellon sillä perusteella, että voisin niitten avulla paeta. En ymmärrä mitenkä minä olisin höylällä paennut saarelta, jota vahdittiin yöt päivät!
Syksyllä 1896 kovennettiin jo ennestään kovaa vankeuttani.
Syyskuun 4 päivänä 1896 sai rangaistussiirtolan komennuskunta siirtomaaministeriltä Andrée Lebon'ilta käskyn, että minua on toistaiseksi pidettävä yöt päivät huoneessani, yöt kaksinkertaisissa kahleissa ja että minun kävelypaikkani on ympäröitävä korkealla aituuksella. Sitäpaitsi kieltäydyttiin antamasta minulle kirjeitä ja lähetyksiä, kirjeeni sain tästä lähin kopioituina.
Näiden sääntöjen mukaan piti minun olla huoneessani, enkä saanut kävellä ulkona yhtä minuuttia. Tätä kesti niin kauan kuin rakennustarpeita kuletettiin saarelle ja niin kauan kuin aitaa rakennettiin, s.o. noin kaksi ja puoli kuukautta. Se vuosi oli hyvin lämmin; oli niin kuuma, että vahdit alituisesti valittivat ja sanoivat päänsä halkiavan tässä kuumuudessa; heidän valitustensa johdosta kasteltiin heidän huoneensa seiniä joka päivä vedellä sisältä. Minä tietysti olin sulamaisillani.
Syyskuun 6 päivästä lähtien pidettiin minua kaksinkertaisissa kahleissa yöt, ja sitä kesti melkein kaksi kuukautta. Se tapahtui tällä tavalla: kaksi U muotoista rautaa, kiinnitettiin alapäistään sängyn laitoihin. Näihin pistettiin rautatanko, johon kiinitettiin kaksi silmukkaa.
Rautatangon toisessa päässä oli nappula, toisessa lukko, niin että tanko oli kiini raudoissa ja siis myös sängyssä. Pistettyäni jalkani silmukoihin, oli minun mahdoton liikkua, minä olin ihan kiini sängyssä. Se oli kauhean tuskallista varsinkin kuumina öinä. Ja rautalenkit sitäpaitsi kihnuttivat jalkani pian vereslihalle.
Rakennuksen ympärillä oli 2 1/2 metrin korkuinen aita noin 1 1/2 metrin päässä rakennuksesta. Se oli paljoa korkeampi kuin rakennuksen pienet ristikkoikkunat, jotka olivat noin 1 metrin korkeudella maasta, ja siten huoneeseen ei päässyt ilmaa eikä valoa.
Paitsi täydellisesti tiheää lankkuaitausta, joka oli puolustusta varten varattu, rakennettiin vielä toinenkin yhtä korkea ja yhtä tiheä, joka pimitti niinkuin ensimäinenkin kaiken näköalan minulta. Tämä viimeksi mainittu aitaus muodosti siis pienen kävelypihan, jossa minä sain kolmen kuukauden täydellisen vankeuden jälkeen päivisin kävellä polttavassa helteessä ilman mitään varjoa, vahtisotamiehen aina ollessa kintereillä.
Syyskuun 4 päivään saakka 1896 olin minä ainoastaan yöllä ja päivän kuumimpina hetkinä ollut huoneessani. Paitsi niitä tunteja joina minä kävelin saarella tuolla 200 metrin alalla, joka minulle oli määrätty, istuin minä usein majan suojassa ja katselin merelle, ja vaikka ajatukseni olivat surulliset ja synkät, vaikkakin usein kuumeen kourissa vapisin, niin oli minulla suuressa tuskassani ainakin se lohdutus, että sain nähdä meren ja saatoin antaa katseeni harhailla laineilla ja usein myrskyisinä päivinä tuntea ärjyvien aaltojen tempaavan sieluni mukanaan. Mutta syyskuun 4 päivästä 1896 oli tämä kaikki kiellettyä; merta minä en enää saanut katsella, olin tukehtua huoneessani, jossa minulla ei ole enää ilmaa eikä valoa. Ainoa kävelypaikkani on käytävä noitten kahden aitauksen välillä, jossa päivällä, auringon paistaessa, ei ole hituistakaan varjoa.
Kesäkuulla 1896 oli minulla useampia ankaria kuumekohtauksia, joita seurasi verentungos päähän. Kerran yhtenä tällaisena tuskan ja kuumeen yönä tahdoin nousta ylös; kaaduin kuin pölkky koppini lattialle ja jäin siihen makaamaan pyörtyneenä. Vartija oli nostanut minut vuoteelleni tiedotonna ja verissäni. Seuraavina päivinä ei vatsani sietänyt minkäänlaista ravintoa. Minä laihduin paljon ja terveyteni sai kovan kolauksen. Olin vielä kovin heikko, kun tuo mielivaltainen ja epäinhimillinen lisärajoitus tehtiin syyskuussa 1896; silloin taas meni terveydentilani tuntuvasti alaspäin. Tällaisissa olosuhteissa en enää luullut voivani kestää kauempaa; ihmisvoimilla on aina kuitenkin rajansa, olkoonpa hänen tahtonsa ja tarmonsa kuinka suuri tahansa, ja sen rajan yli oli jo menty. Sentähden lopetin minä päiväkirjani pyynnöllä, että se annettaisiin vaimolleni. Kaksi päivää sen jälkeen otettiin minulta pois kaikki muutkin paperini; sain pitää jonkun määrän numeroittua ja leimattua paperia, niinkuin tähänkin asti, mutta minun täytyi heti antaa pois kaikki, minkä olin kirjoittanut, ennenkun sain uutta.
Mutta näinä pitkinä kidutuksen öinä, kun makasin sänkyyni kytkettynä ja turhaan odottelin unta silmiini, etsin minä sitä tähteä, joka johdattaisi minua viimeisen päätöksen? hetkellä, ja yhtäkkiä näinkin sen loistavan edessäni ja velvollisuuteni tietä viittaamalla sanovan: "Nyt sinulla on vielä vähemmän kuin koskaan ennen oikeutta jättää paikkaasi, sinulla on vähemmän kuin koskaan ennen oikeutta, vaikkapa vaan yhdellä päivällä lyhentää surullista ja kurjaa elämääsi. Olkoonpa kidutuksesi kuinka suuret tahansa, sinun täytyy kulkea, siksi kun sinut hautaan heitetään, sinun täytyy seisoa pää pystyssä pyöveliesi edessä, niin kauan kun sinulla on voiman varjoakaan, pienintä elon muruistakaan pitääksesi sielusi kukistamattoman kaikkivallan avulla heidän silmiensä edessä."
Tästä hetkestä päätin minä taistella tarmokkaammin kuin koskaan ennen.
Ajanjaksona, syyskuusta 1896 elokuuhun 1897 kovennettiin välitöntä vartioimistani päivä päivältä.
Vahtisotamiesten luku, paitsi vahtipäällikköä, oli alussa ollut 5, nyt lisättiin se 6;ksi ja 1897 vuoden lopulla 10:ksL Myöhemmin enennettiin sitä yhä vielä. Vuoteen 1896 asti sain minä joka kolmas kuukausi ne kirjat, jotka vaimoni lähetti minulle. Syyskuussa 1896 kiellettiin nämä lähetykset. Tosin minulle ilmoitettiin että saisin joka kolmas kuukausi ostattaa 20 kirjaa omilla varoillani; ensimäinen pyyntöni täytettiin kumminkin vasta monen kuukauden kuluttua, toisen kerran sain odottaa vielä kauemmin ja kolmannella kerralla ei pyyntöäni otettu ollenkaan kuuloon. Sen jälkeen sain tyytyä siihen kirjavarastoon, jonka olin saanut näillä edellisillä kerroilla.
Tässä varastossa oli, paitsi joku määrä kaunokirjallisia ja tieteellisiä aikakauslehtiä, muutamia siihen aikaan ilmestyneitä kirjoja: Schérer'inn _Etudes sur la littératur e contemporaine_, Lauson'in _Historia de la littérature_, muutamia Balzac'in teoksia, Barras'n _Mémoires_, Janin'in pieni _Critique_, maalaustaiteen historia, _Frankkien historia_, Rugustin Thierry'n _Récits des temps mérovingiens_, 7:s ja 8:s osa Lavisse'n ja Rambaud'n _Histoire générale IV:ème siécle jusqu'à nos jours_, Montaigne’n _Essais_, ja ennen kaikkia Shakespeare'n kootut teokset. Minä en ole koskaan ennen ymmärtänyt niin hyvin tätä suurta kirjailijaa kuin tänä surullisena aikana; minä luin hänen teoksiaan uudestaan ja yhä uudestaan; "Hamlet" ja "Kuningas Lear" esiintyivät minulle kaikessa mahtavuudessaan.
Minä työskentelin myös tieteellisissä aineissa, mutta kun minulla ei ollut tarpeellisia kirjoja, täytyi minun itseni valmistaa integrali- ja differentiali-laskutapojen perusteet.
Tällä tavoin pakoitin muutamaksi hetkeksi, jotka kumminkin olivat aivan liian lyhyet, aivoni työskentelemään muissa ajatuksissa kuin mitkä niitä tavallisesti vaivasivat.
Lyhyen ajan perästä olivat kumminkin kirjani surkuteltavassa tilassa; hyönteiset ottivat niihin asuntonsa, nakersivat ne rikki ja asettivat niihin munansa.
Asunnossani kihisi eläimiä; sadeaikana rasittivat minua moskiitot ja kaikkina aikoina muurahaiset, jotka esiintyivät niin suurissa laumoissa, että minun täytyi eristää pöytäni, panemalla sen jalkojen alle vanhoja petroolilla täytetyitä säilykelaatikoita. Vesi ei olisi ollut kyllin tehokasta, sillä muurahaiset muodostivat jonon sen pinnalle ja siten syntynyttä siltaa myöten kulkivat veden yli.
Enin vahingollisia olivat kumminkin äyriäishämähäkit, joitten purema on myrkyllinen. Niitten ruumis muistuttaa äyriäisiä, mutta jalat ovat pitkät kuten hämähäkeillä. Kaikkiaan ovat ne miehen kämmenen suuruiset. Tapoin niitä suuren joukon asunnossani, johon ne tunkeutuivat katon ja seinän välisestä raosta.
Lyhyesti, iskun jälkeen syyskuussa 1896 jouduin hetkiseksi epätoivon valtaan, mutta sitten palautui taas siveellinen tarmoni ja samalla kohottautui sieluni puhtaampana ja ylevämpänä vaatimuksissaan.
Lokakuussa kirjoitin vaimolleni:
Salut'in saarilla lokakuun 3 p:nä 1896.
Minä en ole vielä saanut elokuun kirjeitäsi. Tahdon kumminkin kirjoittaa sinulle muutaman sanan ja lähettää kai'un äärettömästä rakkaudestani.
Minä kirjoitin sinulle viime kuussa ja avasin sydämeni, sanoin sinulle kaikki ajatukseni. En minä osaa mitään siihen lisätä. Minä toivon että sinulle annetaan se apu, jota sinulla on oikeus vaatia, ja minä toivon ainoastaan yhtä asiaa: saada pian tietää, että on saatu valoa tähän julmaan juttuun. Minä vielä tahdon sanoa sinulle, että meidän kärsimyksiemme hirmuinen kovuus ei saa turmella sydämiämme. Meidän nimemme, meidän itsemme täytyy vapautua tästä kamalasta seikkailusta sellaisina kuin me olimme, ennenkuin meidät siihen sotkettiin.
Mutta tällaisissa kärsimyksissä täytyy rohkeuden kasvaa, ei kostoa eikä valittamista varten, mutta sitä varten että vaatisimme valoa vihdoinkin tähän julmaan murhenäytelmään ja että syyllinen, jonka uhrina me olemme, saatettaisiin ilmi.
Miksi minä kirjoitan sinulle niin usein ja niin pitkältä, riippuu siitä että minä tahtoisin sanoa sinulle yhden asian paremmin kuin mitä minä voin, nim. että meidän tulee, vahvoina omissatunnoissamme, kohottautua kaiken yläpuolelle ilman huokauksia ja valituksia, sellaisten ihmisten tavoin, joilla on sydän paikallaan ja jotka kärsivät syyttömästi kidutuksia ja saattavat sortuakin niiden alle, tehdessään yksinkertaisesti vaan velvollisuutensa; ja jos tämä velvollisuus vaatii minua pitämään itseäni pystyssä niin kauan kun vaan voin, niin vaatii se sinua ja teitä kaikkia koettamaan saada valoa tähän kamalaan näytökseen, vetoamalla kaikkeen mahdolliseen apuun, sillä minä epäilen tosiaankin että ihmisolennot ovat koskaan saaneet kärsiä enemmän kuin me.
Salut'in saarilla lokak. 5 p:nä 1896.
Sain juuri rakkaan ja hyvän kirjeesi, elokuussa kirjoitetun, kuin myös kaikki perheen kirjeet. Kirjoitan sinulle ei ainoastaan niiden kärsimysten painosta, joita me kaikki kärsimme, mutta myöskin lievittääkseni sitä tuskaa, jonka sinulle saatoin heinäkuun 6:nen päivän kirjeelläni.
Oi, rakas Lucie, ihmisen olento on heikko, hän on välistä raukkamainen ja itsekäs. Luulen, niinkuin olen sanonutkin, sinulle, että olin sillä hetkellä ruumista ja aivoja polttavan kuumeen vallassa, minä, jonka sielua niin kovasti on kolhittu ja jota kohdanneet kidutukset ovat niin suuret. Ja tässä koko olemukseni syvässä epätoivossa olisin minä tarvinnut ystävällistä kättä, myötätuntoisuutta herättäviä kasvoja, ja kuumeen houreissa ja tuskassa, kun en saanut kirjeitäsi, täytyi minun purkaa sinulle suruni, kun en voinut muillekaan tuskaani huutaa.
Minä olen kumminkin toipunut taas, olen tullut samanlaiseksi kuin olin, ja sellaisena minä pysyn viimeiseen hengenvetooni saakka.
Niinkuin jo sanoin sinulle toispäiväisessä kirjeessäni, niin meidän täytyy voimakkaina, ajaessamme oikeaa asiaa, kohottautua kaiken yläpuolelle, ja tehdä se niin suurella tahdon lujuudella, että meidän viattomuutemme tulee koko Ranskan nähtäväksi.
Meidän nimemme täytyy selviytyä tästä innoittavasta seikkailusta yhtä puhtaana kuin se oli sitä ennen; meidän lapsiemme täytyy saada pystyssä päin astua elämään.
Mitä niihin neuvoihin tulee, joita voin sinulle antaa ja joita olen antanut edellisissä kirjeissäni, niin tulee sinun ymmärtää että voin antaa ainoasti sydämestäni lähteneitä neuvoja. Sinä ja te kaikki olette edullisemmassa asemassa ja tiedätte itse parhaiten miten menetellä.
Toivon niinkuin sinäkin, että tämä hirmuinen tila pian selviäisi ja kaikkien meidän kärsimykset pian loppuisivat. Olkoon miten tahansa, meillä täytyy olla se usko, joka auttaa meitä vähentämään kärsimyksiämme, voittamaan kaikki tuskat ja antamaan lapsillemme tahrattoman ja kunnioitettavan nimen.
Alfred.
Vaimoni kirje, jonka minä sain lokakuun. 5 p:nä 1896, oli kirjoitettu elokuun 13 p:nä ja se oli ainoa kirje, jonka sain vaimoltani sillä kuukaudella. Otan siitä tähän vaan seuraavan kohdan:
Pariisissa elok. 13 p:nä 1896.
Sain juuri kirjeesi, joka oli kirjoitettu heinäkuun 6 p:nä ja vielä kyynel silmissä kirjoitan sinulle. Rakas, rakas mieheni, voi mitä syyttömiä kidutuksia sinun täytyy kärsiä ja minkälaisia tuskia kestää! Se on siihen määrin julmaa, siihen määrin hirvittävää, että paljas ajatuskin saattaa minut jo suunniltani pois.
Lucie.
Marraskuussa en saanut yhtä ainoata niistä kirjeistä, jotka vaimoni kirjoitti syyskuussa; ne eivät ole koskaan tulleet minun käsiini.
Joulukuussa sain minä yhden vaimoni kirjeistä, joka oli kirjoitettu lokakuun 10 p:nä; kirjoitan siitä seuraavan otteen:
Pariisissa lokakuun 10 p:nä 1896.
Odotan kovin levottomana kirjeitä sinulta. Ajattele, minä en ole saanut mitään tietoja sinusta sitte elokuun 9:nen päivän, s.o. kahteen ja puoleen kuukauteen; postin väliset viikot ovat hyvin pitkiä, jokaisen päivän myöhästyminen sen tulossa tuo uusia tuskia.
Lucie.
Tammikuun 4 p:nä 1897 kirjoitin ininä vaimolleni:
Salut'n saarilla tammik. 4 p:nä 1897.
Sain juuri sinun ja perheeni kirjeet marraskuulta. Syvä liikutus, jonka ne minulle tuottavat, on aina sama: sanoin selittämätön.
Niinkuin sinäkin, rakas Lucie'ni, niin ajattelen minäkin aina sinua, rakkaita lapsiamme ja teitä kaikkia ja kun sydämeni ei enää jaksa kestää tätä kidutusta, joka musertaa sitä niinkuin myllynkivet jyviä, joka repii rikki kaikki, mikä on jalointa, puhtainta, ylevintä, joka murtaa sielun joustavuuden; silloin minä puhkean aina samoihin sanoihin: "Olkoonpa kärsimyksesi kuinka suuret tahansa, niin kestä kumminkin, että saatat kuolla levollisena, kun tiedät jättäneesi lapsillesi rehellisen ja kunnioitettavan nimen."
Sinä tunnet sydämeni ja tiedät, ettei se ole muuttunut. Se on sotamiehen sydän, joka on välinpitämätön kaikille ruumiillisille kärsimyksille, joka asettaa kunnian kaiken yläpuolelle, joka on kestänyt ja vastustanut sen kaiken peloittavaa sortumista, mikä on tehnyt hänestä ranskalaisen, ihmisen, ja mikä jo yksinään pahoittaa hänet elämään, siitä syystä että hän oli isä ja että kunnia on säilytettävä sille nimelle, jota lapset kantavat.
Olen jo sinulle kirjoittanut laajasti tästä asiasta, olen koettanut selvästi ja asiallisesti esittää, miksi luotan ja uskon ehdottomasti yhtä hyvin toisten kuin toistenkin ponnistuksiin, sillä olen vakuutettu, ole varma siitä, että vetoaminen, jonka edelleen olen tehnyt lapsieni nimessä, velvoittaa ihmisiä, joilla on sydän paikallaan, auttamaan asiaamme. Toiselta puolen tunnen minä kyllin hyvin ne tunteet, jotka teitä elähyttävät tietääkseni, ett'ette suo itsellenne hetkenkään lepoa, ennenkun totuus on saatu ilmi.
Kaikkien sydämet ja voimat täytyy sentähden yhtyä viimeiseen ponnistukseen, jonka tarkoituksena on ajaa petoeläintä, siksi kun se on kukistettu eli toisin sanoen paljastaa tämän kauhean rikoksen alkuunpanija tahi alkuunpanijat. Mutta voi! Kuten olen sinulle sanonut, jos kohta luottamukseni onkin rajaton, niin on sydämen ja aivojen voimilla rajansa tässä kauheassa ja peloittavassa asemassa, jota niin kauan on täytynyt kestää. Minä tiedän myöskin että sinä kärsit ja se on pahinta.
Ei ole sinun vallassasi lyhentää minun ja meidän syyttömiä kärsimyksiämme. Ainoastaan hallituksella on kylliksi voimakkaita ja tehokkaita keinoja siihen, jollei se tahdo että ranskalainen, — joka ainoastaan pyytää isänmaaltaan oikeutta, täydellistä valoa, totuutta tähän kauheaan näytelmään, jolla on ainoastaan se yksi rukous tässä elämässä, että saisi rakkaiden pienokaisiensa tähden nähdä sen päivän vaikenevan, jolloin heille annetaan heidän kunniansa takaisin, — sortuu niin kauheissa oloissa, kamalan rikoksen tähden, jota hän ei ole tehnyt.
Minä toivon siis, että hallitus antaa sinulle apuaan. Käyköön minun kanssani miten tahansa, niin en voi muuta kuin sieluni kaikilla voimilla uudestaan ja yhä uudestaan lausua, ett'et kadottaisi luottamustasi, vaan pysyisit lujana ja voimakkaana, ja minä syleilen sinua kaikesta sydämestäni kaikilla voimillani, niin kuin sinua rakastankin, ja myös rakkaita, ihastuttavia lapsiamme.
Alfred.
Otteita kirjeistä, joita tähän aikaan sain vaimoltani:
Pariisissa marrask. 12 p:nä 1896.
Sain juuri kirjeesi, jotka ovat kirjoitetut 3:s ja 5:s päivä lokakuuta. Olen vieläkin liikutettuna onnesta saadessani hetkiseksi heittäytyä siihen suloiseen tunteeseen, jonka sanasi minulle tuottavat. Minä pyydän sinua, rakkaani, elä ajattele tuskaani ja kärsimyksiäni, joita minä voin kestää; olenhan jo sanonut sinulle, että minun personallisuuteni on vaan toisarvoinen, ja minua surettaisi kovasti, jos lisäisin kärsimyksiäsi omilla valituksillani. Elä siis välitä minusta, sinä tarvitset kaikki voimasi, kaikki rohkeutesi voidaksesi pysyä pystyssä tässä siveellisessä taistelussa, joka on niin tuskallinen, niin kova, ettet vaan lannistuisi ruumiillisen väsymyksen, ilmanalan, kaikenlaisien kieltäymyksien tuottaman painon alle.
Pariisissa marrask. 24 p:nä 1896.
Minä tahtoisin niin mielelläni puhella kanssasi joka päivä... Mutta mitä se hyödyttää uudistaa aina samat sanat? Minä tiedän hyvin kyllä, että kirjeeni ovat toistensa kaltaiset, niissä kaikissa kun on sama ajatus, se ainoa ajatus, jonka edestä työskentelemme kaikki ja josta meidän elämämme, lastemme elämä, koko perheen elämä riippuu. Kuten sinä, voin minäkin kiinittää huomioni ainoastaan yhteen asiaan, sinun entisen arvosi palauttamiseen; minun päämääräni on vaan hankkia sinulle takaisin kunniasi; paitsi tätä alituista ajatusta, joka minua aina seuraa, ei minun mieltäni kiinnitä eikä liikuta mikään...
Lucie.
Sitten helmikuussa:
Pariisissa joulukuun 15 p:nä 1896.
Toivon saavani vielä tällä kuulla muutamia hyviä kirjeitä sinulta; iloitsin jo siitä että saisin lukea ystävällisen kirjeesi; mutta kun en mitään saanut, niin otin taas esille lokakuun kirjeet ja luin niitä uudestaan ja yhä uudestaan.
Pariisissa jouluk. 25 p:nä 1896.
Vielä kerran panen kirjeet postiin sinulle menemään katkeraksi surukseni, ett'en vieläkään voi antaa sinulle sitä tietoa, jota haluat, jota me kaikki odotamme kovin levottomina, nim. sinun asettamista entiseen arvoosi. Minä tiedän, että tämä tulee olemaan sinulle uusi pettymys, kärsimyksiesi pitennys, ja se surettaa minua kaksin kerroin... Ystävä-raukka, minua vaivaa kamala tuska, sydämeni kärsii peloittavasti kärsimyksiesi tähden, jota kaikkien meidän toimeliaisuutemme, kaikkien meidän tahtomme ei voi lyhentää,
Lucie.
Maaliskuussa 1897 annettiin, minun odottaa 28:nteen päivään, ennenkuin minulle annettiin vaimoni kirjeet tammikuulta. Ensimäisen kerran annettiin nämä kirjeet minulle jäljennöksenä. Missä määrin vieraan, välinpitämättömän käden kirjoittama sisältö oli alkuperäisen kanssa yhtäpitävä, sitä en voi sanoa. Tuntui katkeralta tämä uusi häväistys niin monen muun jälestä, ja se tuntui aina sieluni syvyyteen saakka, mutta ei mikään voinut heikontaa tahtoani.
[Sen jälkeen kun olin kirjoittanut nämä rivit, pyysin siirtomaiden ministeriltä saada vaimoni kirjeet, sekä ne, joita en koskaan ollut saanut, että ne, joista olin saanut jäljennökset, ja vieläpä nekin, jotka minä olin kirjoittanut Pirunsaarella ollessani ja joihin käyttämäni jokainen vihko, jonka lehdet olivat numeroidut ja leimatut, otettiin heti pois, kun sen olin täyteen kirjoittanut, ennen kun minulle annettiin uusi.]
[Kaikki ne paperit, jotka minä kirjoitin Pirunsaarella, löydettiin ja annettiin minulle takaisin. Mutta niistä lukuisista vaimoni kirjeistä, sekä alkuperäisistä että jäljennöksistä, ei voitu antaa takaisin muuta kuin neljä, sillä kaikki muut olivat hävitetyt silloisen siirtomaiden ministerin Lebon'in käskystä.]
Kirjoitin vaimolleni:
Salut'in saarilla maalisk. 28 p:nä 1897.
Pitkän ja tuskallisen odotuksen perästä sain juuri jäljennöksen kahdesta kirjeestäsi, jotka olivat tammikuussa kirjoitetut. Sinä valitat etten enää kirjoita sinulle. Minä olen kirjoittanut monta kirjettä tammikuun jälkeen, ehkenpä ne ovat nyt saapuneet perille.
Ne tunteet, jotka hallitsevat sydämissämme, jotka johtavat sielujamme, ne me tunnemme. Olemmehan me kaksi ja me kaikkikin tyhjentäneet kärsimyksen pikarin viimeiseen tippaan.
Sinä pyydät, rakas Lucie’ni, minun puhumaan paljon itsestäni. Mutta paha kyllä, minä en voi. Kun saa kärsiä niin kauheasti, kun saa kestää sellaista siveellistä kurjuutta, on mahdotonta tietää yhtenä päivänä, mitä seuraavana päivänä tapahtuu.
Sinä annat kaiketi minulle anteeksi, jollen aina ole ollut maltillinen, jos usein olen antanut sinun jakaa suurimmat tuskani, sinun, joka jo kärsit niin paljon ennestään. Mutta välistä kävi liian tukalaksi, ja minä olin niin yksin.
Mutta tänään kuten eilenkin, pois kaikki valitukset ja nuhteet. Elämä ei ole minkään arvoinen, sinun täytyy riemuita kaikista kärsimyksistäsi, olkootpa ne millaiset tahansa, hyvin ylevän ja puhtaan sielun tavoin, jolla on pyhä velvollisuus täytettävänään.
Ole voittamattoman vahva ja urhoollinen, katse kiinnitettynä suoraan eteenpäin päätarkotusta kohden, katsomatta oikealle tai vasemmalle.
Oi, minä tiedän hyvin että sinäkin olet vaan ihmisolento; mutta kun tuska tulee liian suureksi, kun ne koettelemukset, joita tulevaisuus tuo helmassaan, ovat liian suuret, niin katsele lapsiamme ja vakuuta itsellesi että sinun täytyy elää, että sinun täytyy olla heidän tukenaan ja turvanaan siihen päivään asti, jolloin isänmaa tunnustaa, että olen ollut se mikä olen...
Mutta mitä minä yhä tahdon sinulle kertoa sieluni koko voimalla ja tällä äänellä, jota sinun aina tulee kuulla, se on: rohkeutta, rohkeutta! Sinun kärsivällisyytesi ja tahdonlujuutesi ei saa loppua, meikäläiset eivät saa väsyä, ennenkun totuus on saatu ilmi ja tullut tunnustetuksi.
En voi koskaan kirjeissäni ilmituoda sitä rakkautta, jota tunnen sinua ja kaikkia teitä kohtaan. Jos olen aina tähän saakka voinut vastustaa niin suurta siveellistä kurjuutta, tulee se siitä, että olen ammentanut voimaa ajatellessani sinua ja lapsia...
Alfred.
Vaimoni kahdesta, vieraan käden jäljentämästä kirjeestä, jotka sain vasta maaliskuun 28 p:nä, panen tähän seuraavan kohdan:
Pariisissa tammik. 1 p:nä 1897.