Part 8

Pienet lapset, Pierre ja Jeanne, ovat kilttiä, ja hyväsydämisiä pienokaisia, ne ovat sangen sievänäköisiä ja kasvavat ja vahvistuvat päivä päivältä. Ja kunhan saamme ilmi totuuden, silloin saat painaa rintaasi vasten näitä pieniä, rakkaita olennolta, joita sinä rakastat niin paljon ja joiden tähden saat niin paljon kärsiä; he rakkaudellaan tekevät elämäsi onnelliseksi ja suloiseksi.

Pariisissa, marraskuun 25 p:nä 1895 keskellä yötä.

Minun täytyy aamulla aikaseen jättää ne kirjeet, jotka menevät siinä laivassa, joka lähtee 9:tenä päivänä joulukuuta, ja vaikka jo onkin yö, niin täytyy minun vielä puhella kanssasi. Sydämeni silpoutuu surusta, kun en osaa tähän kirjeeseen panna puoltakaan hellyydestäni ja rakkaudestani. Minä en voi kirjoittaa, mitä tunnen sinua kohtaan, sillä tunteeni on niin voimakas; mutta minusta tuntuu niinkuin olisin vaan osa omasta itsestäni, sillä minun sieluni ja sydämeni ovat siellä kaukana sinun luonasi siellä yksinäisellä saarella. Ajatukseni asuvat luonasi yöt ja päivät; se auttaa minua elämään ja tukee minua...

Lucie.

Päiväkirjani jatkoa.

Tammikuun 8 p:nä 1896.

Päivät, ja yöt ovat niin armottoman pitkiä, että niistä ei milloinkaan tahdo tulla loppua. Päivällä odotan kärsimättömänä yötä, toivossa saavani nauttia virkistävää lepoa; yöllä odotan yhtä hartaasti päivän tuloa, toivossa saada työnteolla rauhoittaa hermojani.

Viimeksi saamistani kirjeistä ymmärrän mitenkä hirveä isku minun kuolemani olisi omaisilleni; siksi on velvollisuuteni seisoa sitä vastaan niin kauan kuin mahdollista.

Tammikuun 12 p:nä 1896.

Siihen anomuskirjeeseen, jonka lähetin tasavallan presidentille lokakuun 5 p:nä 1895, tuli tämmöinen vastaus: "Hylätty ilman selityksiä".

Tammikuun 24 p:nä 1896.

Minulla ei ole mitään uutta sanottavaa; tunnit ovat toistensa näköisiä, tuskaisena ja hermostuneena odottaessa uuden päivän nousua.

Tammikuun 27 p:nä 1896.

Viimeinkin sain kirjanipakan, monta kuukautta sain sitä odottaa.

Kiinnittämällä aivoni johonkin uuteen, tunnen hetkeksi lepoa, mutta minä en voi lukea kauan, sillä koko minun olentoni on niin kiihoittunut.

Helmikuun 2 p:nä 1896

Posti tuli Cayenne'sta, ei yhtään kirjettä minulle.

Helmikuun 12 p:nä 1896.

Sain juuri postini. Ei kuulu vieläkään mitään, mutta minun vaan täytyy taistella ja kestää.

Muutamia otteita vaimoni kirjeistä, jotka sain tähän aikaan.

Pariisissa, joulukuun 9 p:nä 1895.

Sinun kaivatut kirjeesi ovat kuten ennenkin syvästi liikuttaneet minua, ne ovat ainoat onnensäteet tässä minun pitkässä, raskaassa ja tuskallisessa elämässäni. Lukiessani sinun tarmokkaisuudesta ja tahdonlujuudesta uhkuvia kirjeitäsi, tunnen omien voimieni lisääntyvän...

Pariisissa, joulukuun 19 p:nä 1895.

Viime vuonna tähän aikaan kullimme kärsimyksiemme olevan loppumaisillaan. Olimme panneet koko luottamuksemme oikeuteen, sillä olimme aivan hämmästyksissämme tuosta inhoittavasta erehdyksestä. Koko vuosi on nyt saatu kärsiä hirveintä kidutusta, häpeällisiä solvauksia ja varsinkin sinun elämäsi on ollut kurja, täynnä ruumiillisia ja siveellisiä kärsimisiä...

Pariisissa, joulukuun 25 p:nä 1895.

Minun täytyy vielä ennen postin lähtöä saada jutella kanssasi. Minä sanon sinulle aina yhtä ja samaa, mutta se on yhdentekevää, minä puhun sinulle kumminkin ja saan lähestyä sinua hetkeksi; ja se tekee minulle hyvää...

Ja minä olen oikeastaan niin vähän puhunut lapsista, vaikka ne juuri kiinnittävät meidät elämään; näiden pienokaistemme tähdenhän me kärsimme tätä kaikkea; Jumalan kiitos, he eivät aavista itse mitään. Elämä on heille leikkiä, he laulavat, juttelevat, virkistävät kaikkia...

Lucie.

Päiväkirjani jatkoa.

Helmikuun 28 p:nä 1896

Nyt ei ole enää mitään lukemista. Päivät ja yöt ovat yhtä yksitoikkoiset. Minä en koskaan aukaise suutani, en pyydäkään mitään. Ainoa mitä kysyn on, onko posti tullut? Mutta minua kielletäänkin puhumasta eli myöskin — mikä on samaa — kielletään vahtia vastaamasta minun yksinkertaisiin ja vähäpätöisiin kysymyksiini.

Tahtoisin niin mielelläni elää siihen asti, kun totuus saadaan ilmi, voidakseni huutaa julki tuskani ja kaikki kärsimykseni, joilla minua on kiusattu.

Maaliskuun 3 p:nä, klo 6 i.p.

Cayenne'sta tuli posti tänä aamuna kello 9. Onkohan siinä minulle kirjettä?

Maaliskuun 4 p:nä 1896.

Ei mitään kirjeitä. Julma kidutus, joka uudistuu liian usein.

Maaliskuun 8 p:nä 1896.

Synkät päivät. Kaikki on minulta kiellettyä; minä olen aina ypöyksin.

Maaliskuun 9 p:nä 1896.

Tänä aamuna näin rangaistuslaitoksen päällikön tulevan tänne hyvin aikaiseen, Onkohan hänellä minulle jotakin?

Voi ei, ei ollut mitään; hän tarkasti vain kasarmia.

Minä pysyn pystyssä väin hermojani ja tahtoani tavattomasti jännittämällä ja tuskallisesti odottaen näiden kärsimysten loppumista.

Maaliskuun 12 p:nä 1896.

Viimeinkin sain postin. Ei vieläkään mitään, ah!

Otteita vaimoni kirjeistä tähän aikaan:

Pariisissa, tammikuun 1 p:nä 1896.

Tämä Uudenvuoden päivä on vielä pitempi, vielä kauheampi kuin muut päivät. Miksi? kysyn itseltäni; kärsimisieni syythän ovat samat olipa yö tai päivä, niin kaavan kun viattomuuttani ei ole tunnustettu; meitä ahdistava paino on niin suuri, ett'emme voi ottaa osaa ulkonaiseen elämään, emmekä voi tehdä eroitusta päivistä. Kumminkin kärsii mielemme näistä tavallista surullisemmista vaikutuksista. Siihen on tietysti syynä se, että nämä päivät ovat toisiansa rakastaville olennoille vielä onnellisempia ja iloisempia hetkiä kuin muut ja että me, jotka olemme niin onnettomia ja joita on niin kovasti koeteltu, tunnemme vielä suuremman halun lähetä toisiamme, tukea toisiamme ja lujalla rakkaudella ylläpitää voimiamme...

Pariisissa, tammikuun 7 p:nä 1896.

Sain juuri kirjeesi. Kuten ennenkin ovat ne liikuttaneet sieluni sisintä; iloni ja liikutukseni ovat suuret, kun saan nähdä rakasta käsialaasi ja omistaa ajatuksesi...

Kirjeesi ilmaisevat suurta tarmokkaisuutta, mutta huomaan kyllä myöskin kärsimättömyytesi ja ymmärrän sen hyvästi. Kuinkas se voisi muuten ollakaan! Sinähän olet aina aivan yksin, täydellisesti eristettynä, aina julmassa ahdistuksessa, miettien sitä häpeällistä juonta, joka meidät tekee onnettomiksi, omaisistasi eroitettuna, riistettynä keskeltä onneamme, sinun olosihan on todentotta hirmuisinta mitä voi ajatella!...

Lucie.

Viimeiseen kirjeeseen tammikuun postista oli veljeni liittänyt seuraavat rivit:

Rakas veljeni!

Kuten sanoit kirjeessäsi marraskuun 20 päivältä, kerään kaikki tahdonvoimani, koko ymmärrykseni yhtä tarkoitusta, totuuden ilmisaamista varten, ja sen me vielä saavutammekin.

Tätä samaa olen sanova siihen asti, kun voin sinulle sanoa: nyt on totuus paljastunut ja asia valennut; sinun täytyy elää ja nähdä se päivä, sinun pitää ponnistaa kaikki voimasi voimaaksesi siveelliset ja ruumiilliset tuskasi ja siihen sinussa on miestä...

Mathieu.

Päiväkirjani jatkoa.

Maaliskuun 5 p:nä 1896, kello 4 aamusella..

On mahdoton nukkua. Pääni on ihan pökkelönä tästä ruumiin ja hengen työttömyydestä.

Se kirjanipakka, josta Lucie puhui viime kirjeessään, ei ole vielä saapunut minulle. Sitäpaitsi ovat aivoni niin väsyneet, niin sekasin, että minun on mahdoton lukea pitemmän aikaa. Mutta ne lyhyet hetket, jotka siten pääsen ajattelemasta omaa itseäni, ovat tavallaan levoksi.

Maaliskuun 27 p:nä 1896.

Sainpa viimeinkin ne kirjeet, jotka olivat lähetetyt marraskuun 25 päivä 1895.

Huhtikuun 5 p:nä 1896.

Tänä päivänä sain helmikuun kirjeet. Syyllistä ei ole löydetty.

Pois valitus, vaikka saisin kärsiä kuin, niin totuuden täytyy tulla ilmi!

Palasia vaimoni kirjeistä, jotka sain huhtikuun 5 p:nä.

Pariisissa, helmikuun n p:nä 1896.

Minä en ole vielä saanut sinun joulukuun kirjeitäsi, en rupeakaan kertomaan miten ikävälle se on tuntunut, sillä eihän siitä ole mitään hyötyä, eikä kukaan kumminkaan ymmärrä, kuinka sellaisesta levottomuudesta saa kärsiä. Ei voi olla mitään hirveämpää kuin se, ett'ei saa mitään tietoja siltä olennolta, jonka tietää olevan onnettoman ja jonka elämä on minulle sata kertaa rakkaampi kuin omani...

Monta kertaa kysyn itseltäni, minkätähden juuri me olemme saaneet näin kärsiä, minkätähden juuri me olemme joutuneet tähän kidutuksen, johon verrattuna kuolemakin on suloinen...

Pariisissa, helmikuun 18 p:nä 1896.

Minä en ole saanut sinulta vieläkään tietoja, vaikka minä tiedän, että ne kirjeet, jotka sinä kolme kuukautta sitten olet kirjoittanut, ovat ministeriössä; minä odotan niitä kärsimättömänä, ne ovat minun kuukautinen ravintoni ja niiden viipyminen tuottaa minulle tuskia...

Pariisissa, helmikuun 25 p:nä 1896.

Juuri jouduttaessani viimeistä kirjettäni postiin tulivat sinun kirjeesi. Sydämellinen kiitos ihmeteltävästä kestävyydestäsi ja niistä rauhoittavista riveistä, jotka lähetit...

Lucie.

Päiväkirjani jatkoa.

Toukokuun 5 p:nä 1896.

Minulla ei ole enää mitään sanomista. Kaikki on yhtä hirveää.

Tämä kamala tyhjyys! Ei hetken lepoa, ei yöllä ei päivällä. Ihan viime aikoihin asti ovat vahdit istuneet vahtihuoneessa ja minä heräsin vaan kerran tunnissa, silloin kun he vaihtuivat. Nyt niiden täytyy olla liikkeessä yhtämittaa ja useimmilla on puukengät!

Päiväkirja pysähtyi tässä enemmäksi kuin kahdeksi kuukaudeksi. Päivät vierivät yhtä surullisina, yhtä tuskaisessa odotuksessa, ja minä pysyin yhtä lujana enkä antanut minkään tuskien masentaa itseäni. Sitä paitsi sain kesäkuussa kovia kuumekohtauksia, joista oli seurauksena verentungosta päähän.

Tässä on muutamia otteita niistä vaimoni kirjeistä, jotka sain touko- ja kesäkuussa 1896.

Pariisissa, helmikuun 29 p:nä 1896.

Silloinkun minä sain sinun joulukuun kirjeesi, olivat kaikki minun kirjeeni valmiina lähetettäviksi; ne muutamat rivit, jotka perästäpäin lisäsin, ilmaisivat hyvin laimeasti iloani ja onneani kirjeittesi johdosta. Sinun rakkautta uhkuvat kirjeesi liikuttivat minua syvästi. Kun on äärettömästi onneton ja sydän rikki revelty ja sielu mustana, ei ole mitään sen suloisempaa, kuin keskellä surujansa tuntea armaan rakkautta, tietää että on ystävä, joka panee kaikki voimansa, tahtonsa, ymmärryksensä siveellisesti tukeakseen toista ja siten tekee kymmenkertaiseksi heikon olennon voimat, joka surun suurimmillaan ollessa on masentumaisillaan...

Pariisissa maalisk. 20 p:nä 1896.

Voit kuvailla, missä tuskassa olen aina, kun loppupuoli kuuta lähestyy, jolloin posti lähtee täältä. Viimeiseen asti toivon aina saavani lähettää sinulle hyviä uutisia, jotakin toivoa surumme loppumisesta. Mutta ei mitään kuulu, kirjeet lähtevät tyhjinä ja sydäntäni kouristaa ajatellessa, miten petyt saadessasi ne.

Pariisissa huhtik. 1 p:nä 1896.

Surumielin lähetin viimeisen postin menemään. Olin viime hetkeen asti toivonut, että saan liittää siihen edes jonkun lohduttavan sanan...

Mutta ole luja, sitä pyytää kaikesta sydämestään vaimosi, joka rakastaa sinua, ja helläin lastesi nimessä, jotka jo rakastavat sinua nuorten sydämensä voimalla ja tulevat kiittämään sinua, kun oppivat ymmärtämään, minkä suuren uhrauksen sinä olet tehnyt. Mitä minuun tulee, en voi kylliksi ilmi tuoda ihailuani, rakkauttani ja ajatuksiani, jotka yötä päivää seuraavat sinua ja surkuttelevat kovaa kohtaloasi. Sinun surusi, sinun tuskasi, kaikki se paha, joka sinua vaivaa, herättää vastakaikua minun sydämessäni ja saattaa minulle hirveitä tuskia. Minusta ei ole mikään niin julmaa kuin se, ett'en saa olla luonasi tukemassa heikkouttasi, lieventämässä epätoivoasi ja kärsimyksiksi. Olisi ollut suureksi lohdutukseksi minulle tässä kauheassa onnettomuudessa saada olla luonasi vaalimassa sinua, rakastavana olentona läheisyydessäsi kuuntelemassa valituksiasi ja sydämesi purkauksia vastaanottamassa. Palava rakkauteni yhä vaan yltyy eron tuottamasta tuskasta ja siitä, etten saa mitään tietoja yksinäisestä, surullisesta elämästäsi. Minä lopetan kertomasta näistä surullisista tunteista, ne vaan lisäävät kärsimyksiksi ja sitäpaitsi ne ovat liijan syviä ja liijan voimakkaita ilmituotaviksi kylmällä, jokapäiväisellä paperiliuskalla.

Lucie.

Päiväkirjani jatkoa.

Heinäkuun 26 p:nä 1896.

En ole kaualle aikaa kirjoittanut mitään päiväkirjaani.

Ajatukseni, tunteeni, suruni ovat ennallaan; mutta vaikkakin ruumiini ja henkeni yhä heikkonevat, pysyy tahtoni silti yhtä lujana.

En ole edes saanut vaimoni tämän kuukautisia kirjeitä.

Elokuun 2 p:nä 1896.

Viimeinkin sain toukokuun ja kesäkuun kirjeet. Ei kuulu vieläkään mitään, mutta siitä en välitä. Minä vaan koetan ponnistaa ylläpitääkseni ruumistani, aivojani, sydäntäni niin kauan kuin minulla on voiman tutuistakaan jälellä ja niin kauan kuin hautaan minut kätkevät, sillä tahdon nähdä tämän synkeän näytöksen lopun.

Toivon kaikkien meidän tähtemme, ettei siihen olisi pitkältä.

Otteita niistä vaimoni kirjeistä, jotka sain elokuun 2 p:nä

Pariisissa kesäk. 10 p:nä 1896.

Kirjoitan sinulle sydän vielä liikutettuna sinun rakkaista, hyvistä kirjeistäsi. Aina ensiksi kun saan kirjeesi ja näen rakkaan käsialasi, joka tuo minulle ajatuksesi, ainoan viestin sinusta, tulen ikäänkuin hulluksi surusta, pääni menee sekasin, en ymmärrä mitään, itken vaan. Sitte tyynnyn, häpeän heikkouttani, että olen antanut vallan mielenliikutukselleni, ja imen uusia voimia sinun lujuudestasi, sinun tarmokkaisuudestasi, omasta lujasta rakkaudestani. Kirjeesi tekevät minulle kumminkin hyvin hyvää, ja vaikka liikutuksesta lyyhistynkin ihan maan tasalle, saan kuitenkin tuntea henkesi läsnäoloa, kuulla rakasta ääntäsi...

Pariisissa kesäk. 25 p:nä 1896.

Pistän vielä muutaman rivin näiden kirjeiden mukaan, ennenkun posti lähtee, sanoakseni sinulle, että olen luja, että tahtoni on horjumaton ja että uskon kunniasi takasin saamisen onnistuvan. Ja minä pyydän: katso toivomielellä tulevaisuuteen kuten minäkin, se luottamushan meitä tähänkin asti on auttanut kestämään onnetonta kohtaloamme hankkiaksemme lapsillemme tahrattoman nimen...

Lucie.

Päiväkirjani jatkoa.

Elokuun 30 p:nä 1896.

Nyt on taas tuo hermostuttava kirjeiden odotusaika. Jauhan vaan yhtä samaa ajatusta: milloin ne mahtanevat tulla ja mitä tietoja tuovat tullessaan?

Elokuu on mahtanut olla kauhea Lucie'lle. Ensiksikin hän saa kirjeen, jonka minä kirjoitan hänelle heinäkuun alussa kuumeen houreissa, jota oli kestänyt 10 päivää ja sen jälestä hän ei saa yhtään kirjettä minulta. Tämä kaikki lisää tuskiani. Siksi en voinut hillitä itseäni, vaan annoin hänen kuulla epätoivon ja tuskan purkauksiani, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut kylliksi paha olla ennestään ja juuri kun hän ei yhtä kärsimättömästi odottaisi tämän surullisen näytelmän loppua! Rakas Lucie-raukkani! Hänen syntymäpäivänsä ei mahtanut olla mikään ilojuhla! Luulin, ettei enää voisi kärsiä enemmän kuin mitä minä olin kärsinyt, mutta se päivä oli hirveämpi kuin mikään muu. Jos en olisi niin hurjasti ponnistellut hillitäkseni sydäntäni ja koko olentoani, olisin ulvonut ääneen, sillä kärsin niin sanomattomasti, niin armottomasti.

Halki ilmojen lähetän sinulle, oma rakas Lucieni, tänä hetkenä tervehdyksen syvästä rakkaudestani, hellyydestäni ja toistan sitä samaa, jota olen ennenkin sanonut: rohkeutta, rohkeutta!

Sen karkotuksen edessä, joka meillä on, nimittäin koko totuuden paljastamisen, nimemme kunniaansa saattamisen edessä saavat kaikki kärsimiset, rääkkäykset ja pahoinkohtelut väistyä.

Syyskuun 1 p:nä 1896.

Armottoman pitkä päivä tämä postinodotuspäivä. Mitä tietoja mahtanee tulla?

Olen kuin lamautunut surusta; minun täytyy koota kaikki voimani, etten ajattelisi mitään enkä näkisi mitään.

Semmoisessa piinassa ja kiusassa koko perhe, jonka elämä on ollut läpeensä kunniakas ja rehellinen.

Keskiviikkona syysk. 2 p:nä 1896 klo 12 ap.

Hermoni ovat koko yön olleet tuskassa; aioin tänä aamuna rauhoittaa niitä kävelemällä, mutta sataa niinkuin saavista kaataen, mikä on harvinaista tähän aikaan vuotta, sillä nyt on kuiva aika.

Eikä kerrassa mitään lukemista. Ei mitkään niistä kirjoista, joita rakas Lucie'ni on lähettänyt minulle maaliskuun jälkeen, ole tulleet perille. Ei ole mitään ajan viekkiä. Joku aika sitten pyysin jotakin käsityötä, mitä tahansa; eivät suvainneet vastata pyyntööni.

Minä tuijotan taivaan rantaan ikkunani rautaristikon lomasta, toivossa näkeväni Cayenne'sta tulevan postilaivan savua.

Samana päivänä keskipäivällä.

Cayenne'n puoleisella taivaanrannalla näkyy savupilvi. Se on varmaan posti.

Samana päivänä klo 7 iltasella.

Postilaiva tuli valkamaan kello yhden aikaan iltapäivällä; en ole vielä saanut mitään kirjeitä, minä luulen ettei ole ollutkaan minulle mitään. Tämä on helvetillistä tuskaa!

Kaiken tämän yli loistaa tuo yhteinen saavutettava tarkoituksemme, kunniamme takasin saaminen; se loistaa muuttumatonna, olkoot kärsimyksemme mitkä tahansa.

Torstaina syysk. 3 p:nä klo 6 ap.

Hirveä yö: kuumetta ja hourailua.

Samana päivänä klo 9 ap.

Cayenne'sta tuli kanootti, mutta ei tuonut minulle kirjeitä. Ne ovat siis tietysti jääneet Cayenne'en, jossa ne ovat olleet jo viime kuun 28 päivästä.

Perjantaina syyskuun 4 p:nä 1896.

Eilen illalla sain sen postin, joka oli tullut, mutta ei kuin yksi ainoa kirje rakkaalta Lucie’ltani. Voi huomata kuinka kaikki ovat tuskassa ja epätoivossa siitä, etteivät voi vielä ilmoittaa pääsneensä rikollisen jälille.

Hiki valui otsastani ja jalkani vapisivat lukiessani näitä perheeni jäsenten kirjeitä.

Onko mahdollista, että inhimilliset olennot saavat kärsiä näin ansaitsemattomasti?

Mitä merkitsee kertoa tästä julmuudesta; voi tuskin enään tuntea mitään, on niin tylsistynyt.

Voi oma rakas Lucie'ni, voi minun rakkaat kiltit lapseni.

Voi jos näiden kärsimysten paino kerran, sinä päivänä, jona totuus vaikenee ja syyllinen joutuu kiini, joutuisi niiden omalle tunnolle, jotka tällä tavalla ovat vainonneet onnetonta ihmistä ja koko hänen perhettään.

Lauantaina syysk. 5 p:nä 1896.

Olen juuri kirjoittanut Lucie'lle kolme pitkää kirjettä, joissa kehoitan häntä pysymään rohkeana, toimimaan ja hankkimaan apua joka puolelta, sillä tällainen olotila, jota jo on näin kauan kestetty, tulee jo aivan sietämättömäksi, kerrassa hirveäisi. Kysymys on nimemme kunniasta, lastemme elämästä; kaiken täytyy vaieta sen tarkotuksen edessä, kaiken kapinan sydämissämme, kaiken mikä myllertää mieltämme, kaiken mikä katkeruutena purkaikse huuliltamme.

En viitsi enää kertoa päivistäni ja öistäni, ne ovat kaikki yhtä julmia.

Sunnuntaina syysk. 6 p:nä 1896.

Nyt minulle ilmoitettiin, että minä en enää saa kävellä sillä osalla saarta, jossa tähän asti on ollut lupa liikkua, vaan ainoastaan huoneeni ympärillä.

Mitenkähän kauvan minä vielä kestän? En tiedä. Minä toivon että tämä kauhea kärsimys loppuisi, muutoin minä testamenttaan lapseni Ranskalle, isänmaalleni, jota aina olen palvellut uhrautuvaisuudella ja rehellisesti, ja rukoilen kaikesta sydämestäni niitä, joilla valta on, hankkimaan selvyyttä tähän hirmuiseen murhenäytelmään. Kerran he vielä saavat nähdä, miten kauheasti ja syyttömästi inhimilliset olennot ovat saaneet kärsiä ja osoittakoot he lapsilleni sitä myötätuntoisuutta, mitä tällainen onnettomuus ansaitsee.

Samana päivänä klo 2 ip.

Kuinka päätäni pakottaa, kuinka kuolema olisi suloinen! Voi, rakas Lucie'ni, rakkaat lapsikultani, kaikki omani.

Mitä syntiä minä olen tehnyt tässä maailmassa ansaitakseni tällaista kidutusta?

Maanantaina syysk. 7 p:nä 1896.

4 Eilen illalla minut pantiin rautoihin!

Minä en tiedä minkätähden?

Siitä asti kun tänne tulin, olen tarkasti seurannut niitä määräyksiä, joita sain.

Ihme, ett'en tullut hulluksi viime yönä. Mutta velvollisuuden tunto lapsiani kohtaan ja omatuntoni antavat minulle voimia.

Syytön kun olen, on velvollisuuteni pysyä pystyssä niin kauan kuin voimani kestävät, ja niin kauan kuin eivät tapa minua; ja minä aionkin täyttää velvollisuuteni.

Mitä niihin tulee, jotka ovat ruvenneet minun vainoojikseni, niin heitä on kyllä heidän omatuntonsa tuomitseva silloin, kun totuus tulee ilmi, sillä kerran tulee kaikki ilmi tässä maailmassa.

Samana päivänä.

Minä kärsin sanomattomasti, mutta en kuitenkaan tunne edes vihaa niitä kohtaan, jotka täten saattavat syyttömälle kipua, vaan ainoasti sääliä.

Tiistaina syysk. 8 p:nä 1896.

Yöt kahleissa! Mikä siveellinen kärsimys puhumattakaan ruumiillisesta! Ja ilman mitään selityksiä, tietämättä miksi ja mistä syystä! Mikä tämä painajainen on, joka on vaivannut minua jo liki kaksi vuotta?

Minun velvollisuuteni on olla luja niin kauan kuin ruumiini voimat kestävät; ja minä olen luja.

Tämä siveellinen tuska on syyttömälle paljon pahempi kuin ruumiilliset tuskat.

Syvän epätoivon painamana lähetän vielä kerran hellimmät terveiseni sinulle, oma rakas Lucie'ni, ja teille rakkaat lapsukaiseni.

Samana päivänä klo 2 ip.

Minun aivoni ovat aivan lamassa ja sekasin kaikesta, mitä näinä kahtena vuotena olen saanut kokea. Minä en jaksa enää, kaikki voimat pettävät.

Tämä on tosiaankin liikaa yhdelle ihmiselle!

Kunpa olisin haudan peitossa! Oi ijäinen lepo!

Vielä kerran uskon lapseni, kun totuus valkenee, Ranskalle, rakkaalle isänmaalleni.

Pieni rakas Pierre'ni, rakas pikku Jeanne'ni, rakas Lucie'ni. Te kaikki, joita rakastan sydämeni pohjasta, kaikesta sielustani, olkaa vakuutetut, jos nämä rivit joutuvat käsiinne, että olen tehnyt kaikki, mitä ihmisen voimat ovat sallineet.

Keskiviikkona syysk. 2 p:nä 1896.

Saarien päällikkö kävi täällä eilen. [Tämän päällikön sijaan, joka aina oli minua kohtaan suora ja jonka nimeä en koskaan tullut tietämään, saapui piakkoin Daniel.] Hän selitti minulle, ettei minun rangaistustani oltu kovennettu mistään rikoksesta, vaan "varovaisuudesta", sillä komennuskunnalla ei ollut mitään muistuttamista minua vastaan.

Kytketään rautoihin varovaisuuden vuoksi! Minuahan on tähän asti jo vahdittu kuin villipetoa revolverien ja kiväärien kanssa. Ei, sanottakoon asioita oikeilla nimillään. Ei, se on lisäpiina, jonka ne siellä Pariisissa ovat keksineet, ne samaset, jotka ovat vimmoissaan siitä, etteivät voi piinata koko perhettä, vaan ainoasti yhtä henkeä, siksi ettei tuo syytön eikä hänen perheensä tahdo alistua tuon hirveän oikeudellisen erehdyksen alaiseksi.

Minä en osaa aavistaa, kuka se on, joka on ruvennut minun ja perheeni vainoojaksi.

Voi aivan huomata, että paikallinen vahtikomennuskunta — paitsi vahtipäällikköä, joka on lähetetty tänne Pariisista — itse inhoo näitä jumalattomia kurituskeinoja, mutta sillä ei ole oikeutta lieventää niitä.

Ei, syyt lähtevät kauempaa, tämän kaiken alkuunpanijasta eli -panijoista.

Mutta vaikka meitä kuinka kidutettaisiin, niin pysyvät meidän velvollisuutemme muuttumattomina: me olemme syyttömiä ja tahdomme selvyyttä tähän ikävään juttuun, sillä meillä ei ole mitään peljättävää, me kun pyydämme vain totuutta.

Kun ajattelen tätä, en tunne edes vihaa, ainoastaan sääliä niitä kohtaan, jotka näin kiusaavat monta ihmisolentoa. Mitä omantunnon tuskia he itsellensä hankkivat, kunhan totuus tulee ilmi, sillä historia ei puhu salaisuuksia!

Kaikki on niin mustaa sielussani, sydäntäni vihavoittaa, aivojani repii, töin tuskin voin pitää ajatuksiani koossa. Tämä on liikaa kärsimistä, ja yhä tämä on arvoituksena edessäni!

Torstaina syysk. 10 p:nä 1896.

Olen siihen määrin väsynyt ja sielun sekä ruumiin puolesta raadeltu, että lopetan tänäpänä päiväkirjani, koska en voi tietää kuinka pitkälle voimani riittävät, eli minä päivänä aivoni menevät murskaksi tämän kovan painon alla.

Panen tähän loppuun anomuskirjeen tasavallan presidentille sillä varalla, jos hyvinkin minusta tulisi loppu, ennenkun tämä hirveä juttu on saatu selville.

"Tasavallan Presidentille.

Minä rohkenen pyytää teiltä, että tämä päiväkirjani, jota olen kirjoittanut päivä päivältä, annettaisiin vaimolleni.