Part 7

Minä kehoitan sinua pysymään rohkeana ja kärsivällisenä, kyllä me lujalla tahdolla ja tarmokkaisuudella vielä voitamme kaikki vaikeudet, ja hankimme selville tämän salaisuuden, jonka uhriksi olemme joutuneet. Minulla on tarkoituksena, ainoana toivomuksena, päähänpistona ja Mathieu sekä kaikki toivovat että sinä vielä pääset onnelliseksi, kun totuus tulee vielä ilmi. Minun täytyy saada tämän hävyttömän ja merkillisen jutun alkuunpanijat ja sen syylliset ilmi. Jos emme me itse olisi sattuneet olemaan tämän hirveän rikoksen uhreina, niin minä en ikinä olisi myöntänyt, että niin alhaisia, halpamaisia ihmisiä on olemassakaan, jotka voivat ryöstää koko perheen kunnian ja hankkia syytteenalaiseksi nuhteettoman upseerin, eikä heidän omatuntonsa sittenkään ratkaisevalla hetkellä pahoittaisi heitä tunnustamaan tekoansa.

Lucie.

Päiväkirjani jatkoa.

Syyskuun 22 p:nä 1895.

Sydämen tykytystä oli koko yön. Tunnen itseni nyt aamusella kovin väsyneeksi.

Kun vaan vähänkin ajattelen, niin järkeni pysähtyy siihen paikkaan.

Minut on tuomittu käsialan nojalla, nyt olen melkein vuoden ajan pyytänyt oikeutta, en mitään käsialannäytettä, vaan sen roiston ilmisaamista, joka on kirjoittanut tämän hävyttömän kirjeen. Hallituksella on kaikki keinot käytettävinään. Tämä on jokseenkin tavallinen rikos, jonka tekijää ei tunneta, mutta kun kerran sisältö on tunnettu, voidaan asiaan hankkia valoa, jos vaan tahdotaan.

Muutoin keinot ovat vähän arvoiset.

Mutta kun vaan ajattelen, että tähän asiaan ei ole hankittu vähääkään valoa, niin joudun aivan pois suunniltani. Ah! Minun pitää saada oikeutta lapsilleni ja perheelleni ja minä tulen vaatimaan sitä siksi, kun sen saan, vaikka tulisin kärsimään mitä.

Mutta kyllä tämä on väärin, että semmoisen ihmisen, joka on niin kunniallinen, kuin ikänä kukaan; pitää kärsiä tätä.

Kuolema olisi hyvätyö! Mutta minulla ei ole oikeus sitä ajatellakaan.

Syyskuun 27 p:nä. 1895.

Tätä ei jaksa ihmisen voimat kestää. Sehän on sama kuin kärsiä kuolemantuskia joka päivä, tahi haudata joku syytön ilmi elävältä.

Voi, tuomitkoon heidän omattuntonsa heidät, koska ovat antaneet tuomita minut käsialan nojalla, ilman päteviä syitä, ilman todistajia, ilman mitään vaikutinta, alhaisen rikoksen tekemiseen.

Jospa edes olisivat minun tuomitsemiseni jälkeen, kuten minulle luvattiin, tarmokkaasti ja voimakkaasti jatkaneet syyllisen etsimistä!

Ja sitäpaitsi on vielä diplomaatillinen tie.

Hallituksella on kaikenlaisia keinoja sellaisen salaisuuden ilmisaamiseksi; ja se on sen velvollisuus.

Ah! Ihmiskunta himoineen ja vihoineen, kaikkine siveellisine rumuuksineen!

Ah! Ihmiset itsekkäine pyrintöineen, jotka heitä johtavat! Muusta he vähät!

Oikeus! Se on kyllä hyvä olemassa, kun on hyvästi aikaa ja kun siitä ei satu olemaan vaivaa tai vahinkoa kellenkään!

Välistä minua niin kyllästyttää ja väsyttää, että aion ruveta pitkälleni ja antaa asioiden mennä menojaan ja siihen kuolla tarvitsematta tappaa itseäni, sillä siihen minulla ei, paha kyllä, koskaan ole oikeutta.

Kärsimykseni tulevat liian tuskallisiksi.

Tästä täytyy tulla loppu. Minun vaimoni on kohottava äänensä, syyttömien äänen, joka pyytää oikeutta.

Jos minun olisi taisteltava vain oman elämäni edestä, niin en totisesti menettelisi tällä tavalla; mutta minä elän kunniani, tähden, ja taistelen askel askeleelta.

Ruumiin tuskat eivät ole mitään, mutta sielun tuskat ovat hirveät.

Syyskuun 29 p:nä 1895.

Tänä aamuna oli ankara sydämen tykytys; olin tukehtumaisillani. Kone taistelee, mutta kuinka kauvan se on kestävä.

Yöllä näin kauhean unen, huusin ääneen rakasta Lucie raukkaani.

Oi, jos olisin yksin! Inhoon ja vihaan ihmisiä niin, että haluaisin saada rauhaa, ikuista rauhaa.

Lokakuun 1 p:nä 1895.

En tiedä enää miten kuvata tunteitani. Tunnit tuntuvat vuosisatojen pituisilta.

Lokakuun 5 p:nä 1895.

Olen saanut kirjeitä kotoa. Ei mitään ole saatu selville. Kaikista näistä kirjeistä huokuu tuska, sellainen kärsimyksen huuto, että se järkytti koko olentoani.

Minä kirjoitin myös tasavallan presidentille seuraavan kirjeen:

"Syytettynä ja sitten tuomittuna käsialan nojalla alhaisimmasta rikoksesta, minkä sotilas voi tehdä, olen sanonut ja sanon vieläkin, ett'en ole kirjoittanut tuota kirjettä, ja ett'en koskaan ole pettänyt kunniaani.

"Vuoden ajan olen nyt saanut kitua hirveimmissä oloissa, mihin ihminen voi joutua!

"En tarkoita yhtään ruumiillisia kipuja, ne eivät merkitse mitään; sielun tuskat ovat jotakin.

"Kauhea on kärsiä tätä yksinään, mutta vielä kauheampaa on, kun tietää kaikkien omiensa kärsivän samaa. Koko perhe saa kestää kuolemantuskia inhottavan rikoksen vuoksi, jota en ole koskaan tehnyt.

"En rukoile armoa enkä laupeutta eli siveellisiä todisteita; sitä vaan rukoilen, että hankitaan täyttä valkeutta tähän salajuoneen, jonka uhrina perheeni ja minä olemme.

"Että olen pysynyt hengissä ja että vielä elän, — siihen on, Herra Presidentti, syynä se, että minulla on pyhä velvollisuus täytettävänä perhettäni kohtaan, muutoin olisin jo kukistunutkin tämän kuorman alle, sillä liian raskas tämä on inhimillisille hartioille.

"Minun hirveän erehdyksen kautta ryöstetyn kunniani nimessä, vaimoni, lasteni nimessä — oi, Herra Presidentti, teitä minun sydämeni vannottaa isänä, ranskalaisena, rehellisenä miehenä — rukoilen minä teiltä oikeutta ja koko sielullani ja kaikesta voimastani, kädet ristissä pyytämällä pyydän teidän hankkimaan valoa tähän surulliseen tapaukseen, että viimeinkin loppuisi tämä hirveä kärsimys, jota yksi mies ja koko perheensä, jolle kunnia on kaikki kaikessa, hänen tähtensä kärsivät.".

Minä kirjoitin Lucie'llekin, että hänkin puolestaan toimisi tarmokkaasti ja päättävästi, sillä nämä kärsimykset tekevät viimein meistä kaikista lopun.

Minulle sanotaan, että minä enemmän ajattelen toisten kärsimyksiä kuin omiani. Ja siinä onkin perää, sillä jos olisin yksin maailmassa, enkä olisi tarvinnut huolia muista kuin itsestäni, niin olisin aikoja sitten ollut haudassa. Juuri Lucie ja lapseni antavat minulle voimia elämään.

Ah! minun rakkaat lapseni! Kuolema ei ole minusta mitään. Mutta ennen kuolemaani tahdon tietää, että lasteni nimi on puhdistettu tästä tahrasta.

Muutamia kohtia vaimoni kirjeestä, jotka sain lokakuussa:

Pariisissa elokuun 7 p:nä 1895.

Minä en malta odottaa sinun kirjettäsi, minun täytyy saada puhella sinun kanssasi, olla lähellä sinun kaunista ja koeteltua sieluasi ja saada sinulta uusia voimia ja rohkeutta.

Pariisissa elokuun 12 p:nä 1895.

Viimeinkin sain sinun kirjeesi, minä ahmin niitä, minä luen niitä yhä uudestaan ja uudestaan tavattoman ahneesti.

Milloinka minä huolenpidollani ja rakkaudellani saan mielestäsi hävitetyksi nämä piinapäivät ja tämän hirveän vuoden, joka on sydämeesi niin syvän haavan jyystänyt. Toivon että voimani olisivat kolme kertaa suuremmat voidakseni pikemmin päästä siihen tuskallisesti odotettuun tarkoitukseen, ja näyttää koko maailmalle, että me olemme puhtaat tästä halpamaisesta liasta, jota meidän päällemme on heitetty...

Pariisissa elokuun 19 p:nä 1895.

Silloin kun tahdon rauhoittaa odotuksesta jännittyneitä hermojani ja lieventää kärsimättömyyden kuumetta, tulen sinun luoksesi saamaan lepoa ja uusia voimia.

Kaikista enin minua vaivaa se ajatus, että sinä olet yksin ja niin kaukana meistä, joita sinä rakastat ja jotka sinua rakastavat koko sielustaan ja olet kauhean pitkän odotuksen uhrina; sinä vaivaat järkeäsi tätä salaisuutta miettiessäsi ja sydänraukkasi, joka on niin hyvä, ja omatuntosi, joka on niin oikeutta rakastava, eivät voi käsittää sellaista halpamaisuutta...

Lucie.

Päiväkirjani jatkoa.

Lokakuun 6 p:nä 1895.

Kauhistuttava kuumuus. Tunnit ovat kuin lyijyä,

Lokakuun 14 p:nä 1895.

Kiivas tuuli. Ei voi mennä ulos ollenkaan. Päivä on kamalan pitkä.

Lokakuun 26 p:nä 1895.

En tiedä kuinka voin elää. Aivoni ovat mäsänä. Valehtelisin jos sanoisin, ett'en kärsi kamalasti ja ett'en usein toivoisi ikuista lepoa, ja että taisteluni ihmisten ja olojeni inhoomisen ja velvollisuuteni täyttämisen välillä on kauhea.

Mutta aina kun pitkinä öinä eli yksinäisinä päivinäni tunnen vaipuvani, aina kun järkeni joutuu epäilyksiin siitä, että minä koko elämäni rehellistä elämää elettyäni olen voinut joutua tällaiseen tilaan, ja kun tahtoisin sulkea silmäni välinpitämättömänä kaikesta, silloin ponnistan kaikki voimani ja sanon itselleni: "Sinä et ole yksin. Sinä olet perheenisä, sinun on puolustettava omaa kunniaasi, vaimosi ja lastesi kunniaa"; ja minä ponnistan pystyyn langetakseni, paha kyllä, taas vähän ajan perästä ja saan taas alkaa samaa uudelleen.

Semmoista nousemista ja laskeutumista on elämäni yhtämittaa.

Lokak. 30 p:nä 1895.

Ankaraa sydämenvetoa.

Raskas ja painostava ilma, joka vie kaikki voimat. Tämä on väliaika ennen sadekauden tuloa, joka on Cayenne’ssakin kaikista ilkein. Sekö vihdoin kaataa minut maahan.

Yöllä marrask. 2:sen ja 3:nnen päivän välillä 1895.

Posti on tullut Cayenne'sta, mutta ei mitään kirjeitä minulle.

Voikohan kukaan kuvailla, kuinka äärettömästi se koskee, kun kuukausimäärän tuskallisesti odottaa kirjettä omaisiltaan, eikä tulekaan mitään.

Enemmän kuin vuoden ajan on jo sydämeni saanut kokea niin monta kovaa, että on mahdoton enää laskea sen haavoja.

Tämä tuska, jota jo kumminkin olen saanut kestää niin monet kerrat, että olisi siihen luullut jo tottuneen, koskee minuun kumminkin niin kovasti, että vaikka nousin tänä aamuna ylös puoli kuuden aikaan ja kävelin ainakin kuusi tuntia hermojani rauhoittaakseni, niin en saanut sittenkään unta.

Hirveän tuskallista! Ja kuinkahan kauan tämä kestää?

Marrask. 4 p:nä 1895.

Hirvittävän kuuma, ainakin 45⁰.

Ei mikään ole niin masentavaa, eikä mikään niin kuluta sielun voimia kuin tämä hirvittävä hiljaisuus. Ei kuule yhtä ihmisääntä, ei näe yhtä miellyttävää eli ystävällistä naamaa.

Marrask. 7 p:nä 1895.

Minnekä on mahtanut joutua se posti, joka on minulle osoitettu? Minne se on mahtanut kadota? Onko se jäänyt Pariisiin vai Cayenne'en? Tätä kysyn itseltäni alituiseen.

Kysyn itseltäni usein olenko hereillä vai näenkö unta. Tuntuu niin uskomattomalta ja käsittämättömältä tämä elämä, jota on kestänyt vuoden.

Jätän syntymämaani Elsassin, jätän riippumattoman asemani omaisieni luona, palvelen isänmaatani koko sielullani, kaikella taidollani, ja yhtenä kauniina päivänä minä joudun syytteen alaiseksi halpamaisesta, inhoittavasta rikoksesta, ja minut tuomitaan muutaman epäluulon alaisen kirjeen nojalla; semmoinen voi murtaa ihmisen ikipäiviksi!

Mutta minä olen velvollinen taistelemaan rakkaan Lucie'ni ja lapsieni tähden.

Marrask. 9 p:nä 1895.

Tämä on sanomattoman pitkä päivä. Ensimäiset sateet. Olen pakoitettu pysymään sisällä. Ei mitään lukemista. Ne kirjat, joista oli mainittu elokuun kirjeissä, eivät ole vielä tulleet.

Marrask. 15 p:nä 1895.

Viimeinkin sain kirjeeni. Syyllistä ei ole vielä saatu ilmi.

Minä vaan koetan pysyä pystyssä, siksi kun voimani tyyten loppuvat. Tämä on yhtämittaista taistelua. Ilmanala vie voimat, yksinäisyys tappaa tarmon, ei ole mitään lukemista, yksin vaan omien synkkien ja epätoivoisten ajatuksiensa raadeltavana.

Otteita vaimoni kirjeistä, jotka sain marrask. 15 p:nä 1895.

Pariisissa syysk. 5 p:nä 1895.

Monta pitkää hetkeä, monta vaikeaa päivää olemme saaneet kestää sen perästä, kun onnettomuus kohtasi meitä kuin vasaranisku. Toivokaamme, että kovin osa kärsimyksistämme on jälellä päin, olemme eläneet hirveimmät tuskat, omatuntomme on auttanut meitä kestämään vaikeat koettelemuksemme, suokoon Jumala, joka niin kovasti on koetellut minua, meille voimia täyttämään velvollisuutemme loppuun asti...

Minä ymmärrän tuskasi ja otan osaa niihin, minulla on hirveitä hetkiä ihan niinkuin sinullakin, mutta silloin minä aina ajattelen sinua, sinun rohkaisevaa, kaunista esimerkkiäsi, ja sinun rakkaudestasi saan uusia voimia...

Pariisissa syysk. 25 p:nä 1895.

Tämä on viimeinen kirje, jonka kirjoitan tämän postin mukaan; rukoilen taivasta hartaasti, että tämä tapaisi sinut terveenä ja reippaana. Minä en voi tulla luoksesi, en ole saanut siihen lupaa. Minusta on tämä odotus sietämätöntä, ja monelle muulle on tämä katkera pettymys...

Lucie.

Tämän kirjeen loppuun oli veljeni Mathieu kirjoittanut muutamia riviä:

Olen saanut sinun hyvän kirjeesi, rakas veljeni, ja on hyvin hauskaa ja ilahduttavaa kuulla sinun olevan niin hyvissä voimissa. Minä en sano sinulle: toivo, vaan: usko, luota! Se ei ikinä voi olla mahdollista, että syyttömän pitää kärsiä syyllisen edestä.

Ei mene yhtään päivää ett'en olisi hengessä luonasi.

Mathieu,

Päiväkirjani jatkoa.

Marraskuun 30 p:nä 1895.

Minä en viitsi kertoa jokapäiväisistä mieliharmista, minä halveksin niitä. Pyydän jotakin, mitä tahansa vähäpätöistä, jotain joka päivä välttämätöntä vahtipäälliköltä ja sitä ei anneta. Mutta minä en koskaan pyydä toistamiseen, välttääkseni nöyryytystä.

Mutta tämä alituinen kidutus kuitenkin vähitellen samentaa järkeni.

Joulukuun 3 p:nä 1895.

Minä en ole vielä saanut lokakuun postia. On synkkä, sateinen päivä. Ymmärrykseni alkaa horjua ja sydämeni tahtoo haleta.

Taivas on pikimusta, ilma kostea; oikein kuolema- ja hautauspäivä. Minä muistan usein Schopenhauer'ia, joka ihmisen vääryyttä nähdessään huudahti:

"Jos Jumala on luonut maailman, niin minä en tahtoisi olla Jumala."

Posti näkyi tulleen Cayenne'sta, mutta minulle ei ole mitään kirjeitä. Voi kuinka ikävää!

Ei ole mitään lukemista, eikä muutakaan, joka viihdyttäisi ajatuksiani. Ei tule enää kirjoja, eikä aikakauslehtiä minulle.

Minä kävelen koko päivän, siksi kun olen ihan väsyksissä, tyynnyttääkseni aivojani ja rauhoittaakseni hermojani.

Joulukuun 5 p:nä 1895.

Minkään arvoisia ihmisten omattunnot nykyään ovat?

Tuokin rehellisten miesten kirjoissa oleva Bertillon vannoi arvelematta, että koska kirjeen käsiala muistutti minun käsialaani, niin se ei voinut olla kenenkään muun kuin minun kirjoittama tuo inhoittava kirje. Siveelliset ja muut todisteet eivät tulleet kuuloonkaan.

Voi, minä toivon, että jos näillä ihmisillä on vähänkään sydäntä, niin sinä päivänä, jona he saavat varsinaisen syyllisen kiini, he ampuvat luodin otsaansa, rangaistakseen itseään siitä, että ovat saaneet aikaan tällaiset kärsimykset kokonaiselle perheelle.

Joulukuun 7 p:nä 1895.

Ai, kuinka minua vaivaa tämä alituinen epäluulon alaisena oleminen ja alituinen vahtiminen yötä päivää. Minua pidetään kuin villipetoa, niinkuin pahinta pahantekijää.

Jouluk. 8 p:nä 1895.

Hermokolotukset päässä tulevat päivä päivältä tuskallisemmiksi. Joka tunti, joka minuutti on kärsimistä!

Ja aina vaan haudan hiljaisuus, ei ihmisäänen kajahdusta.

Osanottavainen sana, ystävällinen silmäys tuottaa lievitystä pahimmillekin haavoille ja tyynnyttää hetkeksi kirvelevimpiä kipuja. Mutta täällä ei ole mitään sellaista.

Jouluk. 9 p:nä 1895.

Ei vieläkään mitään kirjeitä. Ne ovat varmaan jääneet Cayenne'en ja siellä ne saavat loikoa neljätoista päivää. Postilaiva Ranskasta kulki tästä ohi marraskuun 29 p:nä ja silloin luulisi niiden tulleen Cayenne'en.

Samana päivänä klo 6 iltasella.

Toinen posti Cayenne'sta tuli tänäpänä klo 1. Toiko se nyt minulle kirjeitä ja minkälaisia uutisia?

Jouluk. 11 p:nä klo 6 i.p.

Ei mitään kirjeitä, sydäntäni vihloo, raatelee.

Jouluk. 12 p:nä 1895 aamusella.

Minun postini ei siis ole tullut. Minnekä se on jäänyt? Minä olen antanut sähköittää Cayenne'en siitä.

Samana päivänä iltasella.

Minun postini on jäänyt Ranskaan! Sydämeeni koskee niinkuin sitä puukolla pistettäisiin.

Voi, sinä pauhaava meri, sinä huudat ja valitat lakkaamatta. Se huutaa samaa kuin haavoitettu sydämeni!

Minun katkera vihani ihmiskunnan vääryyttä vastaan yltyy toisinaan sellaiseen vimmaan, että tahtoisin nylkeä nahkan ruumiistani, unohtaakseni ruumiillisen tuskan ajaksi henkiset vaivani.

Jouluk. 13 p:nä 1895.

Minut ihan varmaan tappavat näihin tuskiin, tahi hulluksi tulemisen pelosta teen itsemurhan. Ja häpeän tästä kuolemasta omistan du Patylle, Bertillonille ja kaikille niille, jotka ovat olleet tässä väärässä jutussa osallisina.

Joka yö näen unta vaimostani ja lapsistani. Herääminen on aina kamalaa! Kun avaan silmäni ja näen tämän hökkelin seinät ympärilläni, kouristaa semmonen ahdistus sydäntäni, että tahtoisin ainiaaksi sulkea silmäni, enkä enää koskaan mitään nähdä enkä ajatella.

Iltasella.

Sydämen kouristuksia ja tukehtumiskohtauksia.

Joulukuun 14 p:nä 1895.

Minä pyydän kylpyä, jota minulla lääkärin määräyksen mukaan on oikeus saada. Ei, vastaa vahtipäällikkö minulle. Vähän ajan perästä kylpee hän itse. Minä en ymmärrä kuinka viitsinkään pyytää häneltä mitään, tähän asti en ole pyytänyt mitään asiaa toistamiseen, tästä lähtien en pyydä häneltä koskaan mitään.

Joulukuun 16 p:nä 1895.

Kymmenestä kolmeen, tunnit ovat kauheat, eikä mitään, joka johtaisi painuneita ajatuksia pois tästä yksitoikkoisuudesta.

Joulukuun 18 p:nä 1895.

Rakas pikku Pierre'ni, rakas pikku Jeanne'ni, rakas Lucie, näen teidät kaikki kolme ajatuksissani. Teidän muistonne antaa minulle voimia kestämään tätä.

Joulukuun 20 p:nä 1895.

Minua häväistään kaikella tavoin. Kun he tuovat minun pesuni Royale'n saaresta, aukovat he kaikki vaatteet sikin sokin, repivät niitä ja viskaavat ne sitten minulle kun millekin ilkeälle pahantekijälle.

Aina merta katsellessani, muistelen niitä iloisia, onnellisia hetkiä, joita olen sen ääressä viettänyt, vaimoni ja lasteni seurassa. Olen näkevinäni Pierre'n kulkemassa rannalla ja itseni leikkimässä ja hyppimässä hänen kanssaan, uneksien kauniita unia hänen tulevaisuudestaan.

Silloin muistan nykyisen kauhistuttavan asemani, sen häpeän, jolla omani ja lasteni nimi on tahrattu; silmäni himmenevät, veri hyökkää aivoihini, sydän tykyttää niinkuin se aikoisi haleta, tuska valtaa koko olentoni. Asian täytyy valeta, totuuden täytyy tulla ilmi, vaikka sitten saisimmekin kärsiä mitä tahansa sen tähden.

Joulukuun 22 p:nä 1895.

Ei vieläkään mitään tietoja kotolaisilta, Haudan hiljaisuus. Olen viettänyt hirveän yön! Painajainen vaan yltyy edestakaisin kulkevien vahtimiesten kolinasta.

Joulukuun 25 p:nä 1895.

Voi! sama juttu: ei mitään kirjettä.

Englannin posti kulki ohi kaksi päivää sitten, minun kirjeeni ei luultavasti ole vielä tulleet, sillä minä uskon, että ne muuten kyllä olisi annettu minulle; mitä minun on ajatteleminen tästä kaikesta?

Sataa yhtämittaa.

Sateen lomassa käyn vähän kävelemässä, ruumistani oikaistakseni. Tihutti vähäsen vielä. Vahtipäällikkö tulee ja sanoo minun mukanani olevalle vahdille: "Ei saa olla ulkona, kun sataa." — Missä se on sanottu? Minua inhoittaa, enkä vastaa, asetun yläpuolelle kaikkia näitä jokapäiväsiä neulanpistoja.

Yöllä joulukuun 26 ja 27 päivän välillä 1895.

On mahdoton nukkua.

Minua on noin viidentoista kuukauden ajan painanut kamala painajainen; milloinka tämä loppuu?

Joulukuun 26 p:nä 1895.

Minua väsyttää armottomasti. Aivoni ovat väsyneet. Mitä tämä merkitsee? Minkätähden en ole saanut lokakuun kirjeitä? Oi Lucie, jos sinä tulet lukemaan nämä rivit, jos minun voimani loppuvat, ennenkuin tämä kidutus on loppuun kestetty, niin sinä kyllä voit ymmärtää mitä minä olen kärsinyt!

Aina silloin kun heikkous pääsee minussa voitolle ja minä inhoan kaikkea, kuiskaan hiljaa kolmea nimeä: Lucie, Pierre, Jeanne ja ne herättävät minut henkiin, kohottavat minun tarmoani ja antavat minulle uusia, yhä uusia voimia.

Samana päivänä kello 11 a.p.

Minä näin juuri Ranskan postin kulkevan tästä ohi. Mutta voi, minun kirjeeni pitää ensin mennä Cayenne'en, mutta minä toivon että ensimäinen posti, joka tulee Cayenne'sta, tuo ne minulle ja että minä vihdoinkin saan tietoja rakkaasta vaimostani, rakkaista lapsistani, omaisistani, ja että saan kuulla tämän hirmuisen asian tulleen selville ja että tästä hirveästä kidutuksesta vihdoinkin tulee loppu.

Sunnuntaina, joulukuun 29 p:nä 1895.

Oi, kuinka viime sunnuntai oli ihana, kun sain viettää koko päivän omaisteni seurassa ja leikkiä lasteni kanssa!

Pikku Pierre on nyt melkein viiden vuoden vanha; hän on jo aika iso poika. Odotin kärsimättömästi tätä hetkeä saadakseni olla hänen kanssaan, jutella hänen kanssaan, kehittää hänen ymmärrystään, opettaa häntä ihailemaan kaikkea kaunista, kehittää hänen sielunsa niin yleväksi, ettei mikään elämän alhainen rumuus siihen ylettyisi; mutta mitä tämä on, ja tämä alituinen miksi?

Joulukuun 30 p:nä 1895.

Veri polttaa nahkaani, kuume polttaa suoniani. Milloinka tämä kiusa loppuu?

Samana päivänä, iltasella.

Minun hermoni kiusaavat minua niin, että minua oikein pelottaa mennä nukkumaan. Tämä haudan hiljaisuus, ei mitään tietoja kotoa liki kolmeen kuukauteen, ei mitään lukemista, tämä masentaa minut ja tekee minut aivan hervottomaksi.

Minun täytyy koota kaiken voimani pysyäkseni pystyssä, mutisen hiljaa niitä kolmea nimeä, jotka ovat talismanini: Lucie, Pierre, Jeanne.

Joulukuun 31 p:nä 1895.

Hirmuinen yö! Kummallisia unia, hirveitä painajaisunia, jotka pusersivat hien ruumiistani.

Tänä aamuna aikaisin näin veneen tulevan Cayenne'sta. Aamusta asti olen ollut kummallisessa tuskassa ja joka hetki kysyn itseltäni, saanko tietoja kotoani.

Ja niitä odottaessa sydämeni sykkii niin, että se on haleta.

Tammikuun 1 p:nä 1896.

Tänä aamuna sain vihdoinkin lokakuun ja marraskuun kirjeet. Ei vieläkään mitään, totuutta ei ole vielä löydetty.

Mutta kuinka suuren surun olen saattanut Lucie'lleni viime kirjeilläni; mitä tuskia olen tuottanut hänelle kärsimättömyydelläni ja hänen sydämensä on kuitenkin yhtä suuri kuin minunkin!

Muutamia kohtia vaimoni kirjeistä, jotka sain tammikuun 1 p:nä 1896.

Pariisissa lokakuun 10 p:nä 1895.

Tässä postissa ei sinulta, rakas puolisoni, tullut kuin yksi ainoa kirje, ja sitä kirjettä, jonka sinä kirjoitit elokuun 5 p:nä, en minä ole saanutkaan; ja kumminkin ovat nuo kirjoittamasi rakkaat rivit ainoat todistukset olemassaolostasi; ne ovat suurena lohdutuksena minulle, reippautesi rohkaisee minua, tarmosi antaa minulle voimia kestämään taistelussa...

Pariisissa, lokakuun 15 p:nä 1895.

Tämä päivä herättää mieleeni niin katkeria muistoja, etten malta olla tulematta hetkeksi luoksesi. Minusta tuntuu paremmalle silloin ja minä luulen että se tekee sinullekin hyvää. En tahdo muistuttaa sinulle niitä hirveitä päiviä, jolloin me molemmat kärsimme omalla tahollamme; parasta on olla niitä ajattelematta, haava on vielä auki ja jos siihen koskee, niin se luottaa vaan yhä enemmän kipuja; sen vaan tahdon sanoa sinulle että me olemme täynnä toivoa ja luottamusta, tahtomme on vielä voittava kaikki esteet ja nuo varsinaiset alhaiset rikokselliset saavat vielä ansaitun rangaistuksensa.

Pariisissa, lokakuun 25 p:nä 1895.

Kuukaudet ovat julmasti pitkiä tällaisessa ikävässä ja ne ovat kaikki yhtä synkän yksitoikkoisia. Tässä lähtee taas uusi posti, kuten edellisetkin tuo tämäkin sinulle toivon sanoja ja kai’un äärettömästä rakkaudestamme... Odotus on pitkä ja ikävä, mutta luota meihin, ei se ole oleva turha...

Pariisissa, marraskuun 10 p:nä 1895.

Minä luen sinulta saamaani kirjettä vähän väliin ja uudestaan. Minä en tänä aamuna saanut postista mitään muuta kuin sen. Se on sangen kovaa, mutta onhan toki onni, että minulla on tämä pieni kaiku rakkaasta olennostasi. Minä kyllä tiedän, että sinä useamminkin olet tullut puhelemaan minun kanssani, mutta vaikeaahan se on sinulle, kun et uskalla minulle mitään sanoa, etkä täydellisesti purkaa sydäntäsi pelosta, että se vaikuttaisi minuun pahasti.

Minkätähden eivät saata antaa minulle kirjeitä, jotka minua niin lohduttaisivat? Minkätähden tehdään kahden onnettoman elämä yhä onnettomammaksi?...