Part 6

Meidän täytyy myös kaikkien päästä selville ei ainoastaan tuomiosta, mutta myöskin kaikesta, jota sen jälestä on tehty ja sanottu.

Minä olen saanut kyökkiastiani ja ensimäisen kerran säilykkeitä Cayenne'sta. Minun aineellinen elämäni on minulle yhdentekevää, mutta sen kautta voin minä ylläpitää voimiani.

Kuritusvangit tulevat tänne päivillä tekemään työtä. Sentähden suletaan minut hökkeliini, pelosta että keskusteleisin heidän kanssaan! Voi inhimillistä rumuutta!

Minä keskeytän tässä päiväkirjani julaistakseni muutamia otteita vaimoni kirjeistä, jotka minä sain kesäkuun 12 päivänä. Nämä kirjeet olivat tosiaankin tulleet Cayenne'en maaliskuun lopulla, mutta sieltä ne oli lähetetty takaisin Ranskaan luettavaksi siirtomaa- ja sotaministeriöön. Myöhemmin ilmoitettiin vaimolleni, että hänen pitäisi jättää aina joka kuukauden 25 päivänä siirtomaa-ministeriöön minulle tulevat kirjeet. Hänet oli kielletty puhumasta "jutusta" ja yleisesti julkisistakin asioista. Hänen kirjeensä saivat kulkea monen käden kautta, ne luettiin ja niitä tutkittiin, ja useasti eivät ensinkään joutuneetkaan minulle; ei niihin siis voinut kirjoittaa arkaluontoisista asioista. Sillä kun hän kerran tiesi, mitenkä ne tarkastettiin, niin eihän hän esim. ensinkään voinut kirjoittaa niistä yrityksistä, mitä asian valaisemiseksi oli tehty, sillä silloinhan ne, jotka perikatoamme harrastivat, olisivat voineet käyttää sitä hyödykseen.

Pariisissa helmik. 23 p:nä 1895.

Rakas Alfred!

Tulin sangen pahoilleni, kun kuulin sinun lähteneen Re'n saarelta. Olit sielläkin etäällä minusta, mutta minä sain toki puhella kanssasi joka viikko ja kuinka onnellinen olin saadessani tavata sinua, sain silmistäsi lukea kärsimyksesi ja aina ajattelin vaan, miten niitä voisin lieventää. Nyt on minulla yksi ainoa toivomus saada tulla luoksesi, kehoittaa sinua kärsivällisyyteen ja rakkaudellani auttaa sinua tyynesti odottamaan hyvityksen päivää. Tämä oli varmaan kumminkin viimeinen kappale kärsimyksen tiellä, minä toivon ainakin että laivalla on ollut inhimillisiä olennoita, jotka ovat säälineet onnetonta, syytöntä marttyyriä!...

En hetkeäkään voi olla ajattelematta sinua, rakas mieheni. Yöt ja päivät huolehdin terveydestäsi ja mielentilastasi. Ajattele, että minä en tiedä sinusta mitään enkä saa kuullakaan sinusta mitään, ennenkun tulet perille!...

Pariisissa helmik. 26 p:nä 1895.

Ajattelen sinua yötä ja päivää, säälin sinua sydämestäni, tuntuu niin tuskalliselta ajatella että sinä tuolla tavalla lähdet, kuljet siellä myrskyisellä merellä ja että siveellisien tuskiesi lisäksi saat kärsiä ruumiillisia vaivoja. Minkätähden kohtalo meitä niin vainoo?

Toivon saada olla luonasi, koettaisin vähän hellyydelläni ja rakkaudellani lieventää ääretöntä suruamme; minä olen pyytänyt siirtomaa-ministeriltä lupaa saada tulla luoksesi, sillä lakihan sallii maanpakolaisuuteen tuomittujen vaimojen ja lapsien seurata mukana; en luule että sitä voidaan kieltää minulta; odotan kuumeenomaisella kärsimättömyydellä vastausta...

Pariisissa helmik. 28 p:nä 1895.

En voi sanoin selittää suruani ja kaihoani, jota tunnen, kun tiedän sinun joutuvan yhä kauemmaksi; katkerat ajatukset kiusaavat minua päivin, öisin hirveät unennäöt; mutta lapset tulevat suloisille hyväilyineen ja puhtaine sieluilleen muistuttamaan minua velvollisuuksistani sekä siitä, ettei minulla ole oikeutta heittäytyä epätoivoon; silloin ponnistan taas pystyyn ja koetan kaikella huolellani kasvattaa heitä sinun toivojesi mukaisesti ja sinun oivallisia neuvojasi seuraten, jotta heistä tulisi jaloja sieluja, niin että ne sinun takaisin palatessasi olisivat sellaisia, jommoisiksi sinä olet ne kuvaillut.

Pariisissa maalisk. 5 p:nä 1895.

Edellisen kirjeeni mukana lähetin sinulle nipun kaikenlaisia aikakauskirjoja, joista saat huvia ja saat aikasi paremmin kulumaan odottaessasi iloista uutista syyllisen löytymisestä. Hyvä Jumala, kunhan ei elämäsi siellä kaukana tulisi kovin vaikeaksi etkä tarvitsisi nähdä siellä puutetta ja voimasi kestäisivät niitä vaikeuksia, jotka sinua kohtaavat...

Sinun lähdettyäsi Ranskasta on minun ollut puolta vaikeampi olla, niin vaikea, että sitä on mahdoton mihinkään verrata. Olisin sata kertaa onnellisempi, jos olisin luonasi, tietäisin ainakin miten sinä jaksat, miten terveytesi on, millä mielellä olet, enkä tarvitseisi olla niin levoton...

Lucie.

Päiväkirjani jatkoa.

Lauantaina kesäk. 15 p:nä 1895.

Minun on pitänyt olla kolme viikko huoneeseeni suljettuna, sillä rangaistusvankeja on ollut täällä rakentamassa kasarmia vahdeille.

Se vasta oli tuskallista.

Viime yönä minulla oli vatsanväänteitä, niin että minun piti pyöriä tilallani.

Keskiviikkona kesäk. 19 p:nä 1895.

Kuiva ja kuuma; sadeaika lähenee loppuaan. Minun ruumiini on täynnä pahkuroita moskittain ja muiden hyönteisten puremista.

Vähät niistä! Ruumiilliset kärsimiset eivät ole mitään henkisten tuskieni rinnalla, ei kerrassa mitään.

Aivoni ja sydämeni kärsivät ja valittavat kivusta. Milloinka syyllinen tulee ilmi, milloinka tämä surullinen vyyhti selviää? Ja elänkö minä edes siihen asti? Toisinaan on koko olentoni vajonnut niin kauheaan epätoivoon, että epäilen sitäkin. Ja rakas Lucie-raukkani ja omat lapseni! Ei, minä en ole hylkäävä heitä; minä tahdon tukea heitä koko sieluni innolla niin kauan kuin minulla on hitunenkaan voimia jälellä. Minun täytyy saada takaisin kunniani, lasteni kunnia.

Lauvantaina kesäk. 22 p:nä klo 1 ip.

On mahdotonta nukkua. Kello puoli seitsemästä illalla olen ollut sisällä ilman muuta valoa kuin vahtimiehen lyhdystä tuleva kajastus. Enkä muutenkaan voisi lukea koko yötä englanninkieltä. Ne aikakauslehdet taas, jotka minulle tulevat, ovat pian luetut.

Sitten vielä puuhaavat vahtihuoneessa myötäänsä edestakaisin ja paukuttavat ovia. Vahtia kun muutetaan joka toinen tunti ja sitä paitsi yövahti käy merkitsemässä joka tunti ajan kulun vahtituvassa. Tämä alituinen edestakaisin kulkeminen, tämä lukkojen ja telkien kalisteleminen tuntuu kymmenkertaiselta unissani.

Milloinka tämä hirveä ansaitsematon kidutus loppuu?

Tiistaina kesäk. 25 p:nä 1895.

Vangit tulevat taas saarelle työhön. Minut suljetaan hökkeliini.

Perjantaina kesäk. 28 p:nä 1895.

Yhä olen suljettu huoneeseeni noitten vankien läsnäolon vuoksi.

Kooten kaiken tahdonvoimani saatan päivittäin tutkia englanninkieltä 3 à 4 tuntia, mutta muun ajan liikkuvat ajatukseni yksinomaan kärsimyksissäni. Minusta tuntuu joskus aivan kuin sydämeni ja pääni halkeisivat.

Lauantaina kesäk. 29 p:nä 1895.

Olen tänään nähnyt Ranskasta tulevan postilaivan kulkevan saaren ohi. Tämä nimi panee minun sieluni värähtämään! Ajattele että isänmaani, jolle olen antanut kaikki voimani, kaiken kykyni, saattaa pitää minua roistona! Voih! Ihmisjärki ei totisesti jaksa kestää tätä ajatusta.

Torstaina heinäk. 4 p:nä 1895.

Olen ollut niin liikutettuna saatuani vihdoinkin tuoreita, terveisiä vaimoltani ja perheeltäni, etten ole voinut kirjoittaakaan näinä päivinä. Viimeiset kirjeet, jotka sain, olivat kirjoitetut toukokuun 25 päivänä; viimeinkin ovat ilmoittaneet vaimolleni, että kirjeiden pitää kulkea ministeristön kautta.

Asiat ovat entisellään: syyllistä ei ole löydetty. Minä kärsin yhtä paljon perheeni tuskista kuin omistani. En tarkoita tässä niitä pieniä jokapäiväsiä vastahakoisuuksia, jotka minun sydäntäni loukkaavat.

Mutta minä en saa masentua, minun täytyy rohkaista vaimoani; minä tahdon saada takaisin nimeni kunnian ja lasteni kunnian.

Tässä on muutamia kohtia niistä kirjeistä, joita sain tähän aikaan vaimoltani:

Pariisissa maalisk. 25 p:nä 1895.

Toivon että olet terve, kun saat tämän kirjeen... Odotan kärsimättömästi tietoja perille tulostasi, kohta kai sinne tuletkin, sillä kohta olette olleet matkalla kolme viikkoa. Kärsimyksiä on tietysti ollut sinulla tänäkin aikana ja monta hirveää hetkeä saat tietysti vielä kestää, ennenkun totuus tulee ilmi.

Mathien'lta ei ole vielä tullut lähdetyksi pois. Minä tiedän, että olet aina pitänyt hänestä ja ihaillut hänen kaunista luonnettaan...

Pariisissa maalisk. 27 p:nä 1895.

Sydäntäni kouristaa, kun tiedän olevasi siellä aivan yksin, eikä ole luonasi yhtään sielua, joka sinua tukisi ja valaisi rohkeutta ja toivoa sydämeesi. Tahtoisin niin mielelläni olla sinun läheisyydessäsi, jakaa tuskasi ja vähentää sitä läsnäolollani. Minä vakuutan sinulle että ajatukseni ovat paljoa enemmän Salut-saarilla kuin täällä; siellä yksinäisellä saarella olen luonasi hengessä ja koetan kuvitella elämääsi...

Pariisissa huhtik. 6 p:nä 1895.

Tänä aamuna luin liikutettuna kertomuksen Salut-saarille tulostasi; sanomalehtien mukaan näkyy Pirunsaari olevan määrätty olinpaikaksesi. Tänne Ranskaan on kyllä tullut tietoja, tulostasi, mutta minä en ole saanut mitään. Minä en voi sanoa kuinka paljon kärsin siitä, että pitää olla eroitettuna rakkaasta puolisostani, enkä saa sinulta edes minkäänlaisia tietoja enkä tiedä mitenkä kestät noita kauheita kärsimyksiä...

Itsekieltäytymisesi on ihmeteltävä, kärsivällisyytesi niin sankarimainen ja sielusi niin luja, että mekin olemme saaneet siitä voimia; minä olen varma, että me kerran pääsemme asian perille...

Pariisissa huhtik. 12 p:nä 1895.

Tämähän on aivan kauheaa, ettei saa mitään tietoja sinusta. Siitä on jo melkein kaksi kuukautta, kun näin sinut ja sen perästä en ole kuullut sinusta mitään, en kerrassaan mitään. Ei yhden yhtä riviä ole tullut sinulta, se on sangen kovaa...

Minä kärsin sanomattomia tuskia tietäessäni sinun olevan onnettoman; se ajatus repii sydäntäni ja koko olentoani...

Pariisissa huhtik. 21 p:nä 1895.

Huhtikuun 21 päivä! Se päivä herättää minussa suloisia muistoja! Tänäpänä tulevat viisi vuotta täyteen onnellisesta yhdessä olomme ajasta; neljä ja puoli vuotta kuluivat suloisessa elämässä, nautimme täydellistä onnea. Silloin tuli yhtäkkiä salaman isku ja särki kaikki. Sanoin sinulle monasti olevani niin onnellinen, etten kaivannut mitään. Tällä kertaa ei minulla ole ainoastaan toivomuksia, vaan palavasti rukoilen, että Jumala antaisi meidän tänä vuonna saada onnemme takaisin, antaisi meille kunniamme, joka meiltä on ryöstetty ja että sinä taas tulisit iloiseksi ja onnelliseksi...

Pariisissa huhtik. 24 p:nä 1895

En vieläkään ole saanut sinulta mitään, ja olen siitä aivan onneton. Joka aamu toivon, että nyt saan. Joka ilta näen, että turha oli toivoni. Voi! Sydänparkani, kyllä saat kärsiä...

Pariisissa huhtik. 26 p:nä 1895.

Tämä päivä on ollut, elämäni kauhein päivä. Eräässä sanomalehdessä mainittiin, että sinä olet sairaana! Tämä tieto on tuottanut minulle selittämättömiä tuskia. Tietäen, että olet siellä sairaana, yksin, enkä saa olla sinua hoitamassa, vaalimassa, se on vallan kauheaa. Sydämeni ja koko olentoni kärsii sanomattomasti. Ja minä kun olen kehottanut sinua elämään ja olen itse elänyt toivossa näkeväni sinut vielä kerran onnellisena; mustat ajatukset täyttävät aivoni. Käännyin epätoivoisena siirtomaa-ministerin puoleen. Hän sanoi uutisen olevan perättömän.

Milloinka saan ensimäisen kirjeen sinulta? Minä odotan sitä lapsellisella kärsimättömyydellä...

Pariisissa toukok. 5 p:nä 1895.

Se kirje, jota olen odottanut siitä asti kun tulit perille sinne, ei ole vielä saapunut. Siitä asti kun tiesin ranskalaisen postin tulleen (huhtik. 23 p:nä), sykkii sydämeni joka kerta kun postin tuoja tulee ja joka kerta petyn. Samoin on luvansaanninkin kanssa; siirtomaa-ministeri ei ole vielä vastannut molempiin hakemuksiini, jotka lähetin jo helmikuussa. Mitä minun on tekeminen? Mitä minun on ajatteleminen?

Pikku Pierresi rukoilee joka ilta että pian pääsisit kotiin. Pikku raukka, hän oli tottunut vaan näkemään auringonpaistetta elämässä eikä ymmärrä miksikä hänen rukouksensa ei tule kuulluksi ja hän lukee sen aina toiseen kertaan pelosta, ettei se ensi kerralla ole tullut luetuksi kylliksi hartaasti...

Pariisissa toukok. 9 p:nä 1895.

Viimeinkin sain sinulta kirjeen. En voi sanoin selittää — iloa, jota tunsin ja kuinka sydämeni sykki nähdessäni rakkaan käsialasi, lukiessani noita riviä, joita sinä olit kirjoittanut, ensimäiset mitkä sinulta sain perille tulosi jälestä, s.o. liki kaksi kuukautta sitten. Kärsin kanssasi.

Lucie.

Päiväkirjani jatkoa.

Lauantaina heinäk. 6 p:nä 1895.

Elämäni on yhä samaa kuin ennenkin, epäilyksien ja alituisen valvonnan alaisena, tuhansia kärsimyksiä päivässä. Sydämeni kiehuu vihasta, mutta minun täytyy arvoani ylläpitääkseni estää sitä näkymästä.

Sunnuntaina heinäkuun 7 p:nä 1895.

Vangit ovat viimeinkin lopettaneet työnsä. Minäkin olen eilen ja tänä päivänä pessyt pyyheliinani, puhdistanut keittoastiani lämpimällä vedellä ja paikannut liinavaatteeni, jotka ovat kurjassa tilassa.

Keskiviikkona heinäkuun 10 p:nä 1895.

Nyt alkaa kaikenlainen piinaviikko uudella vauhdilla. En enää uskalla kulkea asuntoni ympärillä, en enää uskalla istuutua sen taakse eräälle paikalle, jossa on hiukan vilpoista ja varjoisaa. Sen lisäksi on minua ruvettu pitämään rangaistusvangin muassa, en enää saa sokeria enkä kahvia, joka päivä palan huonoa leipää ja ainoastaan kahdesti viikossa 250 gr. lihaa. Toisina päivinä muhennosta tai suolaista läskiä. Ehkenpä kielletään tämän uuden määräyksen mukaan säilykkeiden tuontikin Cayenne'sta.

Pysyn tästä lähtien hökkelissäni, elän vedellä ja leivällä, kestän sen verran kuin kestän.

Perjantaina heinäkuun 12 p:nä 1895.

Ei tämä minun ravintoni näy olevan vankien annos, vaan erityisesti minua varten tarkoitettu. Eivät toki kuitenkaan pidättäneet Cayenne'sta tulevia säilykkeitä.

Mutta mitäs siitä?

Minun hermoni, aivoni ja sydämeni, nehän ne kärsivät!

Mahdotonta mennä istumaan sille ainoalle paikalle, missä on varjoa päivällä, missä merituuli puhaltaisi minua kasvoihin, kuvaten ajatuksiani.

Samana päivänä iltasella.

Sain juuri säilykkeitä Cayenne'sta. Ruumiin ravinto on kumminkin sangen vähän merkitsevää, toista ovat ne tuskat, joita minä kärsin. Minua vahditaan, etten pääsisi karkaamaan — niinkuin milloinkaan olisin yrittänytkään sitä, sillä ainoa, mitä tahdon, on saada takaisin kunniani — mutta minua vakoillaan aina, ja kaikkea mitä minä teen, arvostellaan epäluuloisesti. Jos minä kävelen nopeasti, sanotaan että minä väsytän vahdin, joka kulkee mukanani; jos minä istun hökkelissäni, niin minua uhataan rangaista. Mutta vielä on kerran tuleva se päivä, jona asia valkenee.

Sunnuntaina heinäkuun 14 p:nä 1895.

Joka paikassa heiluu trikoloori, lippu, jota aina olen palvellut kunnialla. Tuskani on niin valtava, että kynä putoo kädestäni, on sellaisia tunnelmia, joita on mahdoton selittää.

Tiistaina heinäkuun 16 p:nä 1895.

Kuumuus on hirvittävä. Se osa saarta, jossa minä saan olla, on aivan paljas, kookkospalmuja on vaan toisessa päässä saarta.

Suurimman osan päivää oleskelen huoneessani. Eikä ole mitään lukemista! Viime kuun aikakauslehdet eivät ole vielä tulleet.

Mitä minun vaimoni ja lapseni tekevät tällä aikaa?

Haudan hiljaisuus vaan vallitsee ympärilläni.

Lauantaina heinäkuun 20 p:nä 1895.

Päivät kuluvat kamalassa yksitoikkoisuudessa ja tuskassa, paremman päivän toivossa.

Ainoana työnäni luen vähän englanninkieltä.

Tämä on haudassa olemista ja vielä kamalampaa, kun sydän oli matkassa.

Iltasella rankka sade, sen perästä kuuma, veltostuttava sumu. Minuun tulee kuume.

Sunnuntaina heinäkuun 21 p:nä 1895.

Olin koko yön kuumeessa; oksennuksia yhtä mittaa. Vahdit näkyvät yhtä paljon kärsivän ilmanalasta kuin minäkin.

Tiistaina heinäkuun 23 p:nä 1895.

Tämäkin yö oli huono. Reumaattisia tai paremminkin hermoilisin kolotuksia vuorotellen kylkiluissa ja hartioissa. Mutta minä tahdon taistella tautiani vastaan, minä tahdon elää, minä tahdon nähdä päätöksen.

Keskiviikkona heinäkuun 24 p:nä 1895.

Minut valtaa vielä lisäksi kyllästyminen kaikkeen. Ei koskaan yhtä miellyttävää naamaa, ei koskaan puhelutoveria, yöt päivät yksin omien ajatustensa ja tunteitteinsa kanssa!

Sunnuntaina heinäkuun 28 p:nä 1895.

Posti on tullut Ranskasta. Mutta minun kirjeeni käyvät ensin Cayenne'ssa ja tulevat sitten vasta tänne, vaikka ne on luettu ja tarkastettu Ranskassa.

Maanantaina heinäkuun 29 p:nä 1895.

Yhtä ja samaa, voi haikeaa! Yöt ja päivät taistella itsensä kanssa, etsiä rauhaa myrskyäville ajatuksille, tukahuttaa sydämen malttamattomuus; sanalla sanoen voittaa elämän kauhut.

Saman päivän iltana.

Raskas, tukahuttava, uuvuttava ilma. Minun hermoni ovat jännitetyt niin tiukalle kuin viulun kielet. Me olemme kuivassa vuodenajassa ja tätä kestää tammikuuhun asti. Toivokaamme että kaikki on päättynyt siihen mennessä.

Tiistaina heinäkuun 30 p:nä 1895.

Yksi vahti on mennyt pois, sillä häneen tuli kuume. Se on jo toinen, jonka on täytynyt lähteä pois, sen jälkeen kuin minä tulin. Minä kaipaan häntä, sillä hän oli kunnon mies, joka teki tehtävänsä tarkasti, uskollisesti ja tunnollisesti ja oli kumminkin ystävällinen.

Keskiviikkona heinäkuun 31 p:nä 1895.

Koko viime yön näin unta sinusta, rakas Lucie, ja lapeistamme. Odotan kärsimättömästi postia Cayenne'sta. Minä toivon, että se tuo minulle kirjeitä. Tuovatkohan ne hyviä uutisia? Jokohan vihdoinkin on päästy sen konnan jälille, joka on tehnyt tämän hirveän rikoksen?

Torstaina, elokuun i p:nä keskipäivällä.

Posti tuli Cayenne'sta tänä aamuna neljänneksen yli seitsemän.

Tuoko se minulle kirjeitä ja minkälaisia tietoja? En ole vielä saanut mitään.

Puoli viisi iltapäivällä.

En vieläkään mitään. Odottavan aika on pitkä.

Kello 9 iltasella.

En ole saanut mitään. Katkera pettymys!

Perjantaina elok. 2 p:nä 1895, aamulla.

Olen viettänyt kauhean yön. Mutta minun tulee kuitenkin yhä rohkeasti taistella. Joskus valtaa minut vastustamaton halu saada itkeä sydämen pohjasta, mutta minä hillitsen kyyneleeni, sillä häpeää on näyttää heikkouttani vahdilleni, jotka minua yöt päivät vartioivat.

Ei saa hetkeäkään olla yksin suruineen!

Nämä liikutukset heikentävät minua ja murtavat sekä sieluni että ruumiini voimat. Mutta kun kirjoitan Lucie’lle, tahdon häneltä kätkeä suruni ja rohkaista hänen mieltänsä. Lastemme täytyy saada pää pystyssä kulkea elämän läpi, käyköön minulle miten tahansa.

Kello 7 iltasella.

Minun postini oli tullut, mutta nyt vasta jättivät sen minulle. Ei mitään uutta. Mutta minä tahdon olla kärsivällinen loppuun asti; se salaliitto, jonka uhrina olen, täytyy saada selville.

Minun on vielä kärsittävä.

Tässä on muutamia paikkoja vaimoni kirjeistä, jotka sain elokuun 2 päivän iltana:

Pariisissa heinäkuun 6 p:nä 1895.

Minä odotan suurimmalla malttamattomuudella muutamia ystävällisiä riviä sinulta, joitakin tietoja terveydestäsi, josta olen hyvin levoton. Laiva tuli toukokuun 23 päivänä, nyt on jo kesäkuun 6 päivä, enkä vieläkään ole saanut kirjeitäsi. Joka kerta kun posti tulee, olen jännityksessä, mutta ei mitään tule. Olen aina ajatuksissani sinun luonasi, kuulun sinulle kokonaan...

Pariisissa heinäkuun 7 p:nä 1895.

... Juuri kun olin sinulle kirjoittamassa, sain sinun rakkaat, hyvät kirjeesi... Sinun kärsivällisyytesi antaa minulle voimia, sinä ylläpidät minua... Siksi voin elää tällä tavalla sinusta erotettuna, vaikka tiedän sinun kärsivän niin julmia tuskia, että toivoni ja luottamukseni tulevaisuuteen on rajaton. Mutta minä kärsin niin erillään olosta, että olen uudestaan jättänyt anomuksen, jossa pyydän päästä luoksesi maanpakolaisuuteen. Olisin onnellinen saadessani elää samaa elämää kuin sinä, olla sinun luonasi, osoittaa sinulle rajatonta rakkauttani.

Minä tuntikausia luen kirjeitäsi moneen kertaan; ne tuottavat minulle lohdutusta odottaessani sitä onnellista hetkeä, jolloin saan tavata sinua...

Lucie.

Kun ajattelin asemaani täällä Salut-saarilla, arvasin aivan minkälaisen vastauksen vaimoni tulisi saamaan pyyntöönsä. Tiesin että siihen ei suostuta.

Päiväkirjani jatkoa.

Lauantaina elokuun 3 p:nä 1895.

En ole nukkunut tippaakaan koko yönä. Nämä mielenliikutukset murtavat minut aivan kokonaan.

Näin paljon surua kertyy odottamatta ympärilleni ja minä en taida sille mitään.

Sunnuntaina elokuun 4 p:nä 1895.

Minä olen kaksi tuntia 1/2 6:sta 1/2 8:aan pessyt pyyheliinoja ja villahousuja ja puhdistanut kyökkiastiat. Se työ väsyttää minua, mutta tekee myöskin hyvää. Voi, minä taistelen kaikin voimin ilmastoa ja muita kärsimyksiä vastaan, en tahdo antaa myöten, ennenkun tiedän että olen saanut takaisin kunniani.

Mutta miten äärettömän pitkiä nämä päivät ja yöt ovat!

Minä en ole saanut kahteen kuukauteen mitään aikakauslehtiä, minulla ei siis ole mitään lukemista.

En puhu enää yhtään sanaa, olen vaiti kuin trappisti. [Trappisti on eräs uskonlahkolainen. Suom. muist.]

Minä olin pyytänyt Cayenne'sta veistokaluja, saadakseni ruumiillista liikettä. Mutta minun pyyntöni kiellettiin. Miksi? Se on taas selittämätöin arvoitus. Minä olen yhdeksän kuukauden ajan saanut miettiä pääni puhki kaikkia ihmeellisiä asioita, jotka minua ovat kohdanneet, enkä ole päässyt selville, siksi en enää jaksa vaivata aivojani.

Maanantaina elokuun 5 p:nä 1895.

Lämmin yhä yltyy ja minä olen aivan murtunut ja väsynyt tästä yhdeksän kuukauden kidutuksesta.

Lauantaina elokuun 10 p:nä 1895.

Minä en tiedä kuinka kauan kestän. Sydämeni ja aivoni kärsivät surkeasti, tämä kauhea onnettomuus himmentää järkeni, usko inhimilliseen oikeuteen, kunniaan ja hyvyyteen häviää tällaisissa kauheissa oloissa.

Saat olla rakas Lucie, vakuutettu että jos en hyvinkään kestä tässä taistelussa, vaan kaadun, ja sinä saat nämä rivit käsiisi, niin tiedä että olen kuitenkin tehnyt niin paljon kuin olen voinut, kestääkseni näin pitkää ja vaikeaa kidutusta.

Pysy sinä vaan rohkeana ja lujana, lapsesi olkoot lohdutuksenasi, ja auttakoot sinua täyttämään velvollisuutesi.

Kun on hyvä omatunto ja on tehnyt velvollisuutensa, niin voi aina kulkea pää pystyssä ja puolustaa kunniaansa.

Maanantaina syyskuun 2 p:nä 1895.

En ole kaualle aikaa kirjoittanut mitään päiväkirjaani. Mitä hyötyä siitä olisikaan? Minä taistelen elämästä, vaikka asemani on epätoivoinen ja sydämeni murtunut. Tahdon olla vaimoni ja lasteni luona sinä päivänä, kun kunniamme meille palautetaan.

Toivokaamme tämän kerran päättyvän. Sydämeni on niin sairas. Eilen pyörryin ja sydämeni herkesi yhtäkkiä lyömästä. Luulin kuolevani, ilman kipuja. Mitähän se lienee ollut, en ymmärrä ensinkään.

Odotan postintuojaa.

Perjantaina syyskuun 6 p:nä 1895.

Eikä mitään kirjeitä! Ihmiskieli on kykenemätön kuvaamaan tätä kärsimysten paljoutta! Kuolleet ovat onnellisempia!

Ja minun pitää vaan elää viimeiseen hengenvetoon asti, niin kauan kun vaan sydämeni tykyttää!

Lauantaina syyskuun 7 p:nä 1895.

Sain juuri ikään kirjeitä. Syyllistä ei ole vielä saatu ilmi.

Palasia niistä kirjeistä, joita tähän aikaan sain vaimoltani.

Pariisissa heinäkuun 8 p:nä 1895.

Olen saanut kirjeesi toukokuulta ja kesäkuun 3 päivältä. Ne tekivät niin hyvää sydämelle. Olin kuulevinani sinun puhuvan, kuvailin rakkaan äänesi kaikuvan korvissani; viimeinkin tuli sinulta jotakin minulle, sinun jalot ja kauniit ajatuksesi kuvastuivat sielussani. En voinut olla itkemättä näitä kaivattuja riviä lukiessani, mutta niistähän näen, että olet parantunut. Sinä olet niin luottavainen ja luja, että pidät meidät kaikki pystyssä. Sinun esimerkkisi auttaa meitä pääsemään tarkoituksemme perille...

Minä tulin hyvin liikutetuksi sinun Pierrelle kirjoittamastasi kirjeestä; hän oli ihastunut ja hänen pienet kasvonsa loistavat ilosta, kun minä luen hänelle kirjettäsi, jonka hän, osaa ulkoa. Hän on aivan innoissaan, kun hän puhuu sinusta.

Pariisissa heinäkuun 10 p:nä 1895.