Part 5

Hermostoani rauhoittaakseni aijoin mennä hakkaamaan puita huomiseksi päiväksi. Menen hakemaan kirvestä keittiöstä. "Ei saa tulla keittiöön", huutaa vartija. Minä menen pois, enkä virka mitään, enkä anna pääni painua. Voi jospa voisin elää hökkelissäni, tarvitsematta koskaan mennä ulos. Mutta täytyyhän minun hankkia jotakin ravintoa.

Minä aina vähän päästä koetan lukea englanninkieltä, kääntää sitä ja saada unohdusta työssä. Mutta minun sekautuneet aivoni eivät sitä kestä, neljännestunnin kuluttua täytyy minun jättää se.

Mutta kaikista hävyttömintä ja kerrassaan epäinhimillistä minusta on, että pannaan takavarikkoon koko minun kirjevaihtoni. Sen kyllä ymmärrän, että minua kaikella tavalla koetellaan estää karkaamasta, sehän on vartiokunnan oikeus sekä velvollisuuskin. Mutta minuthan haudataan elävältä. Minut estetään avonaisessa kirjevaihdossa puhelemasta perheeni kanssa, se on kerrassaan vääryyttä. Tuntuu aivan kuin olisi hypätty useita vuosisatoja taaksepäin; nyt olen ollut kuusi kuukautta niin teljettynä, etten ole voinut tehdä mitään kunniani takaisin saamiseksi.

Lauantaina huhtik. 20 p:nä 1895 klo 11 ap.

Olen jo keittänyt ruokani koko päivää varten. Tänään jaoin lihani kahteen osaan, toisesta teen lihalientä, toisesta paistia. Olen laittanut paistinvartaan saarelta löytämästäni rautapellistä. Juomanani on vesi. Kaikki valmistan vanhoissa ruostuneissa läkkikastrulleissa: minulla ei ole mitään, millä ne puhdistaisin, ei ole edes lautastakaan. Minun täytyy koota kaikki rohkeuteni voidakseni elää.

Olen hyvin väsynyt ja tahdon hiukan levätä vuoteellani.

Samana päivänä klo 2 ip.

On ihmeellistä, että meidän vuosisadallamme, sellaisessa maassa kuin Ranska, jossa oikeuden ja totuuden aatteet ovat vallalla, voi tapahtua niin ilmeistä vääryyttä! Minä olen kirjoittanut tasavallan presidentille, minä olen kirjoittanut ministereille ja pyytänyt heidän koettamaan saada totuutta ilmi. Ei ole oikein antaa tällä tavalla yhden upseerin ja koko hänen perheensä kunnian mennä lokaan, kun hallituksella kerta on tarpeelliset keinot hankkiakseen valoa asiaan. Minä tahdon oikeutta, minä vaadin kovalla äänellä oikeutta, kunniani nimessä.

Iltapäivällä vaivasi minua niin kova nälkä, että minun täytyi, tyynnyttääkseni vatsani vaatimuksia, syödä tusina raakoja tomaatteja, jotka minä löysin saarelta. [Spitaalitautiset olivat tehneet istutuksia saarelle, joista vielä näkyi jälkiä. Tomaattia kasvoi nykyään villinä suuret määrät.]

Yöllä lauantain ja sunnuntain huhtik. 20 ja 21 p:n välillä 1895.

Minulla oli kuumetta yöllä. Minä olen nähnyt sinusta unta, rakas Lucie'ni ja rakkaista lapsistamme, niinkuin minä muutoin joka yö näen.

Kuinka mahtanet kärsiä, minun rakkaani!

Meidän rakkaat lapsemme eivät onneksi ymmärrä vielä mitään; minkälaisen käsityksen he muuten saisivat elämästä! Olkoonpa kidutukseni millainen tahansa, joka tapauksessa on velvollisuuteni horjumatta kestää niin kauvan kuin voimani riittävät, ja minä aijon kestää.

Kirjoitin juuri majuri du Paty'lle ja muistutin häntä niistä kahdesta asiasta, jotka hän lupasi minulle tuomioni jälkeen: 1) että hän ministerin nimessä antaa jatkaa tiedusteluja; 2) että persoonallisesti ilmoittaa minulle niin pian kun saataisiin tietää, että ministeristöstä joku antaisi luvattomia ilmiantoja.

Se kurja, joka rikoksen on tehnyt, on joutunut turmiolliselle luisuvalle pinnalle, jossa hän ei enää voi seisahtua.

Sunnuntaina huhtik. 21 p:nä 1895.

Saarien ylipäällikkö oli niin armollinen ja lähetti tänä aamuna minulle lihan mukana kaksi purkillista tiivistettyä maitoa. Joka purkista voi saada noin 3 litraa maitoa; jos minä juon puolitoista litraa päivässä, niin se riittää minulle neljäksi päiväksi.

Minä en enää välitä soppalihasta, kun en kumminkaan saa siitä syötävää. Tänä aamuna leikkasin lihan kahdeksi kappaleeksi, toisen paistan aamiaiseksi, toisen illaksi. Kaikki väliajat, mitkä jäävät elatushommista, omistan rakkaille omilleni ja ajattelen heidän kärsimyksiään. Voi rakkaita raukkoja!

Valkeneeko oikeuden päivä pian? Päivät ovat pitkät, minutit ovat tunteja. Minun on mahdoton tehdä mitään ruumiillista työtä; sitäpaitsi onkin niin kuuma yhdeksästä aamulla kolmeen iltapäivällä, että on mahdoton mennä ulos. En voi koko päivää lukea englanninkieltä, aivoni eivät sitä kestä. Ja muuta lukemista ei ole. Iänikuista omien ajatuksien jauhamista!

Olin juuri laittamassa tulta keittääkseni teetä. Royale'n saaresta tuli kanootti, minun piti sääntöjen mukaan mennä huoneeseeni. Siis pelätään, että minä pidän yhteyttä rikosvankien: kanssa!

Maanantaina huhtik. 22 p:nä 1895.

Minä nousin tänä aamuna aikaseen, pesin liinavaatteeni ja panin villavaatteeni auringon paisteeseen tuulettomaan. Kaikki tyyni homehtuu, täällä on niin kostea ja kuuma. Toisinaan on polttavan kuumuuden lomassa lyhyviä sadekuuroja.

Eilen minä pyysin saarien ylipäälliköltä jonkinlaisia lautasia; hän vastasi, ettei hänellä ollut. Saan olla kekseliäs ja syön milloin paperilta, milloin vanhoilta rautapeltipalasilta, joita löydän saarelta. Voi aavistaa, miten paljo likaa saan niellä. Mutta minä koetan alistua ja kestää kaikki vaimoni ja lasteni tähden. Ja yhä vaan jätettynä oman onneni nojaan, yksin ajatuksieni kanssa. Olen todellakin viaton marttyyri ja yhtä hyvällä syyllä kuin konsanaan kristityt marttyyrit.

Ei vieläkään mitään tietoja omaisista; kahteen kuukauteen en ole saanut yhtään kirjettä.

Minä sain tuonnoin kuivatutta kasviksia vanhoissa säilykeastioissa, joita pestessäni ja aikoessani laittaa niistä itselleni lautasia leikkasin siinä sormeni.

Minä olen saanut käskyn itse pestä liinavaatteeni. Mutta eipäs anneta mitään saippuaa sitä varten. Kaksi tuntia kestää, ennenkun saan sen tehdyksi ja silloinkin tulee huononpuoleista puhdasta. Onpahan siitä se etu, että vaatteet ovat lionneet vedessä.

Minä olen lopussa. Jos saisin edes nukkua. Mutta suuresti epäilen. Minä olen siihen määrin ruumiillisesti väsynyt ja kovin hermostunut, että kun rupean maata, lentävät ajatukseni rauhattomina omieni luo.

Tiistaina huhtik. 23 p:nä 1895.

Alituista ponnistusta hengissä pysyäkseni. En ole milloinkaan ennen hionnut niin armottomasti kuin tänä aamuna puita hakatessani.

Olen tehnyt ateriat yhä yksinkertaisemmiksi. Tänä aamuna laitoin jonkinlaista keittoa häränlihasta ja valkeista pavuista; sitä söin puolet tänä aamuna, loput syön iltasella. Sillä tavalla en tarvitse laittaa ruokaa kuin yhden kerran päivässä.

Mutta siitä, että valmistan ruokani ruosteisissa rautapeltiastioissa, saan vatsatuskia.

Keskiviikkona huhtik. 24 p:nä 1895.

Tänään oli suolasta läskiä, heitin sen menemään. Minä valmistan jotain itselleni kuivatuista herneistä ja se on ruokani täksi päivää.

Melkein yhtä mittaa nipistyksiä vatsassa.

Torstaina huhtik. 25 p:nä 1895.

Minulle ei anneta kuin yksi tulitikkulaatikko kerrallaan — en ymmärrä miksi, sillä eihän niissä ole myrkkyä — ja minun pitää aina näyttää heille, kun laatikko tulee tyhjäksi. Tänä aamuna en tahtonut löytää tyhjää laatikkoa, ja siitäkös syntyi meteliä ja uhkauksia. Löysin sen viimein taskustani.

Yöllä perjantaita vasten.

Nämä onnettomat yöt ovat hirmuiset. Päivät kuluvat aina jotenkuten, kun on pientä puuhaa, huoneen siistimistä, ruuan laittoa, pesua. Mutta niin pian kun rupean maata, niin vaikka olisin kuinka väsynyt, ottavat hermot ylivallan ja aivot alkavat riehua. Ajattelin vaimoani ja hänen kärsimyksiään, ajattelen rakkaita pienokaisiani ja heidän iloista, huoletonta pakinaansa.

Perjantaina huhtik. 26 p:nä 1895.

Taas läskiä, annoin sille aika kyydin. Saarien ylipäällikkö tulee sitten ja tuo minulle tupakkia ja teetä. Teen sijasta olisin mieluummin halunnut tiivistettyä maitoa, jota olin Cayenne'sta pyytänyt, sillä vatsakivut eivät ole loppuneet. Lainaksi antavat minulle neljä matalaa, kaksi syvää lautasta, kaksi kastrullia, mutta ei mitään niihin pantavaa.

Antoivat minulle myös ne aikakauskirjat, jotka vaimoni on lähettänyt. Mutta ei vieläkään mitään kirjeitä, tämä on todellakin epäinhimillistä.

Minä kirjoitan vaimolleni; silloin tunnen aina itseni harvinaisen tyyneksi. Aina vaan kehoitan häntä pysymään rohkeana ja tarmokkaana, ja hankkimaan kunniamme takaisin puhtaana ja tahratonna, niinkuin se on ollutkin.

Kuumuus on niin kauhea, tulee ihan voimattomaksi ja veltoksi.

Lauantaina huhtik. 27 p:nä 1895.

Koska kuumuus alkaa jo kello 10 aikaan aamusella, niin minä muutan päiväjärjestystä. Minä nousen ylös 1/2 6, sytytän tulet ja keitän kahvia tai teetä. Sitte panen kuivat vihannekset kiehumaan, järjestän vuoteeni ja siivoan huoneeni ja kohentelen vähän omaa pukuani. Kello 8 tuovat minulle päivän annoksen, otan kasvikset pois tulelta; niinä päivinä, joina saan lihaa, keitän sen sitte. Kaikki kyökkitoimeni on tehty liki kymmeneen ja iltasella syön kylmänä sen, mitä on jäänyt aamiaisesta, sillä en jaksa enää tuhrata jälestä puolen päivän kolmea tuntia tulen kanssa.

Kello 10 syön aamiaisen. Minä luen, työskentelen, uinailen, mutta oikeastaan kidun kolmeen asti. Silloin laittaudun oikein vaatteisiini. Kuumuuden lakattua, s.o. noin viiden tienoissa, hakkaan puut, tuon kaivosta vettä, pesen vaatteeni jne. Kello kuusi syön aamiaisesta jääneet kylmät tähteet. Sitte, minut suljetaankin sisään. Se on pisin hetki päivästä. Eivät ole antaneet lamppuakaan, vaikka olen pyytänyt. Vahdilla on kyllä lamppu etuhuoneessa, mutta sieltä tuleva valo on niin vähäinen, etten minä sen valossa näe tehdä mitään työtä. Ei auta muu kuin mennä maata, ja silloinkos ajatukseni alkavat lennellä. Taas on edessäni tuo hirveä näytelmä, jonka uhrina olen, ja vaimoni ja lapseni ja kaikki rakkaani. Kyllä saavat hekin, raukat kärsiä!

Sunnuntaina huhtik. 28 p:nä 1895.

Tänään on myrsky. Ryskäen ja paukkuen kulkevat vihuripuuskat ja myllertävät kaikki esineet sekaisin. Samanlainen on minunkin mielentilani vihanpuuskain kohdatessa; Jospa olisin voimakas ja väkevä kuin tuo tuuli, joka puita puistelee ja niiden juuria järkyttää, silloin poistaisin kaikki esteet, jotka peittävät totuuden.

Tahtoisin ulvoa kuuluviin kärsimykseni, huutaa ilmi sydämeni epätoivon siitä häväistyksestä, joka on kohdannut viatonta miestä ja hänen perhettänsä. Voih, minkälaisen rangaistuksen on se ansaitseva, joka on saanut tämän kaiken aikaan! Hän on syyllinen isänmaatansa kohtaan, syyllinen sitä onnetonta raukkaa kohtaan, jonka perheen hän on saattanut epätoivoon, sen ihmisen täytyy olla aivan epäluonnollisen.

Tänä päivänä keksin minä ruoka-astioiden puhdistuskeinon. Tähän asti olen minä ne pessyt vaan lämpimällä vedellä ja pyyhkinyt nenäliinallani. Mutta rasva ja lika eivät lähteneet niistä. Silloin johtui mieleeni, että porossahan on potaskaa. Astiat puhdistuit mainiosti, mutta kylläpä tulivat kädet ja nenäliinat näköisiksi!

Minulle ilmoittivat, että minun vaatteeni pestään toistaiseksi sairashuoneella. Se onkin hyvä, sillä minä hikoilen niin armottomasti, että vaatteeni ovat läpihikiset, sietävätkin perinpohjaisen puhdistuksen. Toivokaamme että tämä "toistaiseksi" merkitsee vakituisesti.

Samana päivänä klo 7 ip.

Olen ajatellut sinua paljon, rakas vaimoni, ja rakkaita lapsiamme. Oikeastaan olimme koko sunnuntain yhdessä. Aika kului hitaasti, sangen hitaasti, ja ajatukseni synkkenivät kuta enemmän ilta lähestyi.

Maanantaina huhtik. 29 p:nä kello 10 ap.

En ole elämässäni ollut niin väsynyt kuin tänä päivänä; minun on pitänyt kantaa moneen kertaan puita ja vettä. Eikä sittenkään ole aamiaiseni sen kummempia herkkuja kuin vanhoja papuja, jotka ovat kiehua jyrisseet neljä tuntia pehmenemättä, vähän muhennosta ja vettä juomaksi. Jos tätä elintapaa kestää kauemmin, varsinkin tässä ilmanalassa, joka jo itsessään on voimia kuluttava, tulevat voimani vähenemään kaikista siveellisistä ponnistuksistani huolimatta.

Keskipäivällä.

Turhaan koetin nukahtaa. Olen äärettömästi väsynyt, mutta niin pian kun panen maata, hyökkäävät kaikki surut mieleeni, ja tämän ansaitsemattoman kohtalon aiheuttama katkeruus nousee sydämestäni. Kiihottuneet hermoni estävät minua nauttimasta virvoittavaa lepoa.

Sen lisäksi on ulkona hirveä myrsky, taivas pilvessä ja tukahuttavan kuuma.

Oi jos rankka sade tulisi raitistamaan tätä alituisesti lämmintä ilmakehää. Meri on sinisen vihreä, aallot ovat raskaan ja suuren näköiset, niinkuin aikoisivat kokoontua tekemään suurta mullistusta. Kuolema olisi monta kertaa parempi kuin tämä pitkällinen kuoleman taistelu, tämä alituinen siveellinen raatelu. Mutta Lucie'n ja lapsieni tähden ei minulla ole oikeutta kuolla, minä olen sitoutunut taistelemaan niin kauan kuin voimani sen sallivat.

Keskiviikkona toukok. 1 p:nä 1895.

Oih, nämä hirveät yöt! Minä nousin kumminkin eilen ylös, kuten tavallisesti, puoli kuuden aikaan, pääsin kuin pääsinkin päivän päähän; en levännyt ollenkaan ja iltasilla sahasin puita melkein tunnin, siksi kun sääreni ja käsivarteni vapisivat, enkä sittenkään saanut unta ennen puolta yötä.

Jos edes voisin lukea ja tehdä työtä iltasella, mutta silloin minut teljetään sisään hökkeliini jo kuuden ja puoli seitsemän aikaan, eikä anneta minulle mitään valaistusta, vahdin lyhdystä näkyy majaani himmeä valo, joka on siksi lähellä, että se häiritsee minua nukkuessani, mutta ei hyödytä minua vähääkään.

Torstaina toukok. 2 p:nä 1895 klo 11.

Eilen illalla tuli posti Cayennesta. Tuleeko minulle vihdoinkin tietoja omaisiltani? Sitä olen koko aamun yhtä mittaa kysellyt itseltäni! Minulla on ollut niin monta pettymystä näinä kuukausina. Minä olen kuullut niin monta inhimillistä omaatuntoa masentavaa asiaa, että epäilen kaikkea ja kaikkia, paitsi omaisiani. Minä toivon ja uskon varmasti, että he hankkivat valoa tähän asiaan, sillä he asettavat kunniantunnon niin korkealle; heillä ei tule olemaan yön lepoa, eikä päivän rauhaa, ennenkun ovat saavuttaneet tämän tarkoituksen.

Tulleekohan ne kirjeet perille, jotka minä laitan vaimolleni. Kyllä tämä on hirveän mitoittavaa kärsimystä niin heille kuin minullekin!

Täytyy koettaa olla luja, minun ja lasteni kunnia on takaisin saatava!

Minä olen niin yksin, että luulen usein olevani elävältä haudattu.

Samana päivänä kello 5 ip.

Royale'n saaresta on kanootti tänne tulossa. Sydämeni sykkii niin, että luulisi sen halkeavan. Jokohan nyt vihdoinkin saanen vaimoni kirjeet, jotka jo toista kuukautta sitten ovat tulleet Cayenne'en? Saanko vihdoinkin lukea hänen rakkaita ajatuksiaan, tuntea kaiun hänen rakkaudestaan?

Tunsin ääretöntä onnea, kun vihdoinkin sain kirjeitä, mutta petyin kohta surkeasti nähdessäni, että ne olivat osoitettuja Ré'n saarelle ja kirjoitettuja ennen minun Ranskasta lähtöäni. Pidätetäänkö siis kaikki kirjeet, jotka ovat osoitetut minulle tänne? Eli lähetetäänkö ne ensin Ranskaan luettavaksi? Voisivat edes ilmoittaa perheelleni, että he tietäisivät lähettää ne ministeriöön.

Kuinka liikutetuksi tulin näistä kirjeistä, vaikka ne olivatkin puolentoista kuukauden vanhoja! Ihmeellinen on tämä maailman meno. Koko yön näin unta Lucie'sta ja rakkaista lapsistani, joiden tähden tahdon elää.

Olin tilannut Cayenne'sta keittiötarpeita ja ruokavaroja, mutta en niitäkään saanut.

Lauantaina toukok. 4 p:nä 1895.

Päivät ovat ijankaikkisia tässä yksinäisyydessä, kun en saa tietoja omaisistani. Joka hetki kysyn itseltäni mitä heistä tulee, miten voivat, kuinka pitkälle tutkimukset ovat edistyneet? Viimeinen kirje oli helmikuun 18 päivältä.

Aamut kyllä aina menevät mukiin, sillä minun pitää puoli kuudesta kymmeneen puuhata ruuanlaitossa. Mutta saamani, ravinto on niin huonoa, että voimani vähenevät vähenemistään. Tänään taas suolaista sianlihaa. Söin aamiaiseksi kuivia herneitä ja leipää. Päivälliseksi: samaa.

Minä kirjoitan toisinaan muistoon jokapäiväiset pienet tapaukset, vaikka ne niin pian haihtuvat paljoa suuremman ja tärkeämmän tieltä, ja se on huoli kunniastani.

En kärsi ainoastaan omieni, vaan myös Lucien ja koko perheeni tähden. Saavatkohan he edes minun kirjeeni? Paitsi muita huolia, saavat olla vielä levottomia minun tähteni.

Samana päivänä iltasella.

Yksinäisyydessäni, jota häiritsee ainoastaan aaltojen kohina, johtuivat mieleeni ne kirjeet, jotka täällä oloni alkuaikoina lähetin Lucie’lle ja joissa kuvasin kärsimyksiäni. Vaimoparallani on kyllä ilmankin kärsimistä ja nyt minä valituksillani yhä vaan lisään hänen tuskiaan. Minun tulee kaikin voimin koota rohkeuteni, minun tulee esimerkilläni antaa hänelle voimia kestämään, jotta hän voisi täyttää tehtävänsä.

Maanantaina toukok. 6 p:nä 1895.

Yhä vaan olen yksin omien ajatusteni kanssa, sillä ei ole tullut mitään tietoja kotolaisilta.

Yksin on minun kestettävä suruni, arvokkaisuudella täytyy minun kestää hirveä rangaistukseni ja antaa vaimolleni ja koko perheelleni rohkeutta, sillä he kärsivät varmaan yhtä paljon kuin minä. Ei saa sentähden olla heikkoudesta merkkiäkään! Mukaudu siis vaan kohtaloosi, siksi kun päivä valkenee, sinun on tehtävä se lastesi tähden.

Turhaan koetan väsyttää hermojani ruumiillisella työllä, mutta ei ilmanala eikä voimani salli sitä.

Tiistaina toukok. 7 p:nä 1895.

Eilisestä asti on ollut rankka sade. Sateiden lomassa vallitsee tukahuttavan kostea kuumuus.

Keskiviikkona toukok. 8 p:nä 1895.

Olen niin ärtynyt tästä haudan hiljaisuudesta ympärilläni ja siitä, etten kolmeen kuukauteen ole saanut tietoja kotoa, että hakkasin kaksi tuntia puita rauhoittaakseni hermojani.

Ponnistamalla kaikki tahdonvoimani, olen saanut taas vähän luetuksi englanninkieltä; tavallisesti luen sitä noin kaksi tai kolme tuntia päivässä.

Torstaina toukok. 9 p:nä 1895.

Tänä aamuna nousin ylös tavallisuuden mukaan päivän valetessa ja keitin kahvini, mutta tunsin itseni hyvin heikoksi paljosta hikoilemisesta. Minun täytyi uudestaan ruveta pitkälleni.

Minun täytyy pitää ruumistani kunnossa, sillä se ei saa luhistua, ennenkun kunniani olen saanut takasin. Vasta sitte on mulla oikeus langeta voimattomuuteen.

Vaikka olen koettanut vastustaa, oli minulla kumminkin raju itkukohtaus ajatellessani vaimoani ja lapsiani. Oi, asiaan täytyy tulla valoa, kunniani täytyy saada takaisin. Ilman sitä näkisin ennemmin molemmat lapseni kuolleina.

Hirmuinen päivä, minulla on ollut kouristuksia, itku- ja hermokohtauksia, ei mitään ole puuttunut. Mutta sielun täytyy hallita ruumista.

Perjantaina toukok. 10 p:nä 1895.

Minulla oli kova kuume viime yönä. Minulle ei ole annettu sitä vähäistä matka-apteekkia, jonka vaimoni antoi minulle.

Lauantaina toukok. 11 p:nä, sunnuntaina 12 ja maanantaina 13 p:nä.

On ollut niin vaikeita päiviä. Kuumetta, vatsanväänteitä, kaikki vastenmielistä. Ja mitä tällä ajalla tapahtuu Ranskassa? Kuinka pitkälle he ovat jo päässeet tutkimuksissaan?

Sitten minulla on vielä päälle päätteeksi auringon polttama palohaava, jonka sain siitä, kun olin vähän aikaa paljain jaloin.

Torstaina toukok. 16 p:nä 1895.

Kuumetta kestää yhtä mittaa. Eilisiltana oli kovempi kohtaus, niin että veri tunkeutui aivoihin. Minä olen kumminkin pyytänyt saada lääkärin, sillä en tahtoisi tähän loppua.

Perjantaina toukok. 17 p:nä 1895.

Lääkäri tuli eilen illalla. Hän määräsi 40 centigrammaa kiniiniä päivässä ja lupasi lähettää minulle 12 purkkia tiivistettyä maitoa ja kaksinkertaisesti hiilihappoista natronia. Vihdoinkin saan maitoruokia, ettei minun tarvitse syödä tätä kauheaa ruokaa, jota minä inhoan niin, etten ole sitä neljään päivään nauttinut. En ole koskaan luullut, että ihmisruumiilla olisi niin suuri vastustusvoima.

Lauantaina toukok. 18 p:nä 1895.

Maito, jota sain sairashuoneesta, ei ole tuoreinta. On se kumminkin parempaa kuin ei mitään. Otin muutamia minuuttia sitten 40 centigrammaa kiniiniä.

Sunnuntaina toukok. 19 p:nä 1895.

Kamala päivä. Troopillinen sade koko päivän. Kuume on lakannut kiniinin vaikutuksesta.

Minä olen asettanut pöydälle vaimoni ja lapsieni valokuvat, että minulla olisi ne aina silmieni edessä. Minun täytyy heiltä saada voimaa ja tahdonlujuutta.

Maanantaina toukok. 27 p:nä 1895.

Kaikki päivät ovat toistensa kaltaisia, yhtä yksitoikkoisia ja hiljaisia. Kirjoitin juuri vaimolleni ja kerroin, että siveellinen voimani on suurempi kuin koskaan ennen.

Minun täytyy saada, minä tahdon saada täydellistä valoa tähän hämärään asiaan.

Voi minun lapsiani! Minä olen niinkuin eläin, joka tahtoo, että hänen ruumiinsa ensiksi poljetaan, ennenkun käydään sen poikien kimppuun.

Keskiviikkona toukokuun 29 p:nä 1895.

Sataa lakkaamatta; ilma on niin tukahuttavan painavaa, herpaisevaa. Voi kuinka minun hermoni tuottavat kärsimyksiä. En saa edes elää, saatikka sitte käyttää rajatonta tarmoani ja tahdonvoimiani johonkin kunnolliseen.

Mutta vihdoin tulee jokaiselle vuoronsa. Se kurja, joka on tehnyt tämän rikoksen, tulee vielä ilmi. Voi jos saisin hänet viideksi minuutiksi käsiini, niin antasin hänen käydä läpi kaikki kidutukset, jotka hän on pakoittanut minut kestämään; minä repisin säälittä häneltä sydämen ja sisälmykset ulos.

Lauantaina kesäk. 1 p:nä 1895.

Posti tulee Cayenne’sta, kulkee saaren editse. Saankohan vihdoinkin tuoreita uutisia vaimoltani? Sitten Ranskasta lähdettyäni, s.o. sitten helmikuun 20 päivän en ole saanut vähintäkään tietoja kotolaisiltani. Oih, minun täytyy kokea kaikki tuskat ja kärsimykset.

Sunnuntaina kesäk. 2 p:nä 1895.

Ei mitään. Ei mitään. Ei kirjeitä eikä tietoja asiasta, yhä vaan haudan hiljaisuus.

Minä tahdon pysyä pystyssä, vahvana tiedossani että minulla on puhdas omatunto ja oikeus puolellani.

Maanantaina kesäk. 3 p:nä 1895.

Minä näin juuri postin menevän Ranskaa kohti. Minun sydämeni vapisi ja tykytti niin, että se oli haljeta.

Posti tuo sinulle, minun rakas Lucie’ni, viimeiset kirjeeni, joissa minä sinulle yhä huudan rohkeutta ja rohkeutta. Koko Ranskan täytyy tietää, että minä olen uhri, enkä mikään rikoksellinen.

Petturi! Tätä sanaa mainitessa syöksyy kaikki vereni päähän, koko ruumiini vapisee vihasta ja harmista, petturi, pahin kaikista hylkiöistä! Ei, minun täytyy elää, minun täytyy kestää kärsimykseni, saadakseni nähdä sen päivän, jolloin täydellisesti tunnustettu viattomuus riemuitsee.

Keskiviikkona kesäk. 5 p:nä 1895.

Nämä pitkät tunnit! Minä en saa enää mitään kirjoituspaperia kirjoittaakseni ja työtä tehdäkseni, vaikka useat kerrat olen pyytänyt viime kolmen viikon kuluessa; ei minulla ole ollut mitään luettavaa, ei mitään, millä ajatukseni muualle johtaisin.

Puoleen neljättä kuukauteen en ole saanut mitään tietoja kotoa.

Perjantaina kesäk. 7 p:nä 1895.

Nyt olen saanut paperia ja aikakauskirjoja.

On rankkasade.

Minun päätäni pakottaa kauheasti.

Sunnuntaina kesäk. 9 p:nä 1895.

Kaikki vaivaa minua, sydämeni vuotaa verta vähäpätöisimmästäkin seikasta. Kuolema olisi vapahdus, mutta en uskalla ajatella sitä.

Ei vieläkään kirjeitä kotolaisilta.

Keskiviikkona kesäk. 12 p:nä 1895.

Tänään sain vihdoinkin kirjeen vaimoltani ja perheeltäni. Kirjeet ovat saapuneet tänne maaliskuun lopulla ja sitten luultavasti palautetut Ranskaan. Enemmän kuin kolme kuukautta viipyvät kirjeet siis matkalla luokseni. Voi tuntea kuinka heidän tuskansa ja ääretön harminsa pistää esille rivien välistä! Nuhtelen itseäni vieläkin enemmän, kun kirjoitin tänne tultuani niin epätoivoisia kirjeitä vaimolleni. Minun olisi pitänyt kärsiä aivan yksin eikä antaa heidän jakaa minun kauheita kidutuksiani, heillä on jo ennestäänkin kylliksi.

Sitten tulee lisäksi alituinen, tavaton, käsittämätön epäluulo, joka yhä enemmän saattaa jo ennestään murretun sydämeni verta vuotamaan.

Kun saarien päällikkö toi kirjeeni minulle, sanoi hän:

"Pariisissa kysytään eikö teillä ole keskenänne sovittua sanakirjaa."

"Etsikää, sanoin hänelle, mitä muuta vielä luullaan?"

"Oh! vastasi hän, ei se näytä siltä kuin uskottaisiin teidän viattomuuteenne."

"Ah! Minä toivon eläväni kylliksi kauan voidakseni puhdistaa itseni niistä halpamaisista valheista, jotka viha ja intohimo ovat synnyttäneet ihmisten mielikuvituksissa."