Part 4

Joka aamu uusi pettymys, sillä kirjeentuoja ei tuo mitään. Mitä minun on ajatteleminen? Välistä ihmettelen, oletko sairas eli mitä sinulle on tapahtunut? Minä kuvittelen mitä hirveimpiä asioita, ja öisin painaa hirveä painajainen minua. Tahtoisin olla siellä luonasi lohduttamassa ja hoitamassa sinua, ja katsomassa, että saat voimia...

En ole vielä saanut lupaa tulla luoksesi; se viipyy kauan, hyvä Jumala, kohta on kolme viikkoa kulunut siitä, kun läksit Ré'n saarelle eikä kukaan omaisistasi ole saanut syleillä sinua.

Pariisissa helmik. 4 p:nä 1895.

Minulla oli onni saada mainio kirjeesi. Kuvaile miten onnelliselta olen tuntunut saadessani tietoja sinusta, vaikka ne ovatkin niin vanhoja, että ovat lähetetyt maanantaista kahdeksan päivää sitte. Pitkä viikkokausi, ennenkuin suloiset sanasi ennättivät luokseni...

Pariisissa helmik. 6 p:nä 1895.

... Sydäntäni kirveltää, kun katselen lapsukaisiamme, ja ajattelen miten onnellinen sinä olisit, jos saisit nähdä heidän kasvavan ympärilläsi, ja nähdä kuinka heidän järkensä kehittyy ja kasvaa, aivan se itkettää.

Siitähän on nyt melkein neljä kuukautta, kun olet nähnyt näitä pienokaisiamme, he ovat paljo muuttuneet...

Pariisista helmik. 7 p:nä 1895.

Sinun viime kirjeesi on kirjoitettu tammik. 28 p:nä ja on viipynyt matkalla kahdeksan päivää; sen jälkeen ei ole minulla ollut mitään tietoja sinusta; se on sangen kovaa. Olin niin toivonut saavani jutella kanssasi, ellen suullisesti, niin edes kirjeellisesti, ja nyt nämä onnettomat tiedot viipyvät niin kauan matkalla ja tulevat yhä hitaammin.

Minä vaan odotan kärsimättömänä luvansaantiani ja toivon saavani sen pian; haluan kovasti saada nähdä sinua, syleillä sinua, lukea silmistäsi lujuutesi, kärsivällisyytesi, ihmeteltävän itsekieltäytymisesi ja rakkautesi lapsiisi...

Pariisissa helmik. 9 p:nä 1895.

Tänä päivänä sain kirjeesi, joka oli kirjoitettu tammik. 31 p:nä. Kärsimyksesi saattavat minun epätoivoon. Olen itkenyt, itkenyt kauan, pää käsien varassa, ja pikku Pierren täytyi tulla hellästi hyväilemään, ennenkun voin hymyillä, eikä minun kärsimisen! sittenkään ole mitään sinun tuskiisi verraten...

Elä ole pahoillasi, vaikk'et saakaan mitään kirjeitä minulta; minä kirjoitan sinulle joka päivä, se on minun ainoa hauska hetkeni, enkä tahdo siitä luopua.

Pariisissa helmik. 10 p:nä 1895.

Illalla olin iloinen kuin lapsi, sillä vihdoinkin sain luvan käydä luonasi kaksi kertaa viikossa.

Viimeinkin on se hetki tuleva, että saan painaa sinut rintaani vasten ja läsnäolollani antaa sinulle uusia voimia.

Olen epätoivoisena siitä, ettet saa kirjeitäni; en ole jättänyt yhtä päivää puhelematta kanssasi. En voi ymmärtää miksi tämä ankaruus; sinun kirjeesihän sisältävät aivan rehellisiä tunteita ja katkeraa surua kohtalostasi, joka on yhtä oikeudeton kuin hirveä, sekä toivoa pikaisesta oikeuden voitosta...

Lucie.

Vaimoni oli saanut luvan käydä luonani kahdesti viikossa, tunti kerrallaan, kahtena päivänä peräkkäin. Minä näin hänet ensi kerran helmikuun 13 p:nä siitä minulle edeltäpäin ilmoittamatta. Minut vietiin kansliaan, joka oli vähän matkan päässä vankilan portista. Kanslia oli pieni, kapea pitkä huone, seinät valkeat, huonekaluja ei paljo ollenkaan. Vaimoni istui perällä huonetta, vankilan tirehtööri oli keskellä salia minun ja vaimoni välillä; minun piti pysähtyä ovelle, jonka ulko- sekä sisäpuolella seisoivat vartijat.

Tirehtööri ilmoitti, ett'emme saaneet puhella mitään sellaista, joka koski juttua.

Vaikka loukkauduimmekin näin raa'oista ehdoista, joissa meidän sallittiin tavata toisiamme, vaikka hetket kuluivat huimaavalla vauhdilla, tunsimme kumminkin suurta onnea saada olla yhdessä.

Mutta tapaaminen oli liian tuskallinen, jotta sitä voisi sanoin selittää. Meille oli suurena lohdutuksena se, että tunsimme, kuinka meidän molempien sielut yhtyivät yhdeksi, kuinka molempien kyvyt, molempien tahdonvoimat olivat suunnatut samaa tarkoitusta kohti: totuuden ja syyllisen ilmisaamiseen.

Vaimoni tuli taas seuraavana päivänä helmikuun 14 p:nä ja matkusti sitte Pariisiin.

Helmikuun 20 p:nä tuli hän taas Ré'n saarelle ja me kohtasimme viimeisen kerran toisiamme helmikuun 20 ja 21 päivänä.

Ré'n saarelta vaimoni tapaamisen jälkeen.

Ré n saarella helmik. 14 p:nä 1895.

Ne muutamat hetket, jotka olen saanut viettää kanssasi, ovat olleet sangen suloisia, vaikka minun oli mahdoton sanoa, mitä sydämessäni oli.

Minun aikani meni katsellessani sinua, painaessa mieleeni kuvaasi, ja miettiessä mikä armoton kohtalo meidät oli eroittanut.

Vaimoltani hänen Pariisiin palattuaan:

Pariisissa helmik. 16 p:nä 1895.

Mielenliikutus oli aivan kamala tavatessamme toisemme, mutta varsinkin sinua se vielä enemmän tärisytti, rakastettu puolisoni, kun et tiennyt mitään tulostani!...

Meidän annettiin tavata toisiamme todellakin kovin häpeällisissä olosuhteissa. Kun on ollut toisistaan eroitettuna neljä, kuukautta niin hirveällä tavalla, eikä sittenkään saa puhutella toisiaan kuin välimatkan päästä, niin se on jo raakuutta. Minä, olisin niin mielelläni tahtonut painaa sinua sydäntäni vasten, puristaa käsiäsi että vähän lämpenisit, yksinäinen raukka. Voi miten sydäntäni vihloi, kun läksin Saint-Martin'ista ja poistuin sinun luotasi...

Lucie.

Ré'n saarelta, sen jälkeen kun olin nähnyt vaimoni:

Ré'n saarella, helmik. 21 p:nä 1895. (Samana päivänä kuin minut vietiin pois, vaikka en sitä tietänyt.)

Sinua katsellessa on aika niin lyhyt, minua peloittaa että tunti kuluu niin nopeasti, etten ole siihen tottunut, sillä toiset tunnit tuntuvat piin armottoman pitkiltä ja minä unohdan toiset puolet siitä, mitä olin aikonut sanoa...

Tahdoin kysyä sinulta, väsyttikö matkasi, oliko meri lempeä sinulle? Tahdoin ilmituoda kaiken sen ihailun, jota tunnen jaloa luonnottasi kohtaan! Useampain naisten ymmärrys olisi sekaantunut, jos kohtalo olisi heitä niin julmasti ja ankarasti kohdellut;

Tahtoisin puhella paljon lapsista...

Niinkuin olen sanonut sinulle, tahdon tehdä parastani tyynnyttääkseni kärsivän sydämeni lyöntiä, kestääkseni tätä julmaa pitkää kidutusta, ja sinun rinnallasi kohdatakseni hyvityksen onnellisen päivän nousua.

Alfred.

Turhaan pyysi vaimoni viimeisen kerran kohdatessamme, että hänen kätensä sidottaisiin selän taakse ja annettaisiin hänen tulla minun luokseni, jotta minä saisin syleillä häntä; tirehtööri kielsi tylysti hänen pyyntönsä.

Helmikuun 21 päivänä näin viimeisen kerran vaimoani. Kohtauksemme jälestä, joka tapahtui kahden ja kolmen välillä, sain minä yhtäkkiä käskyn laittautua valmiiksi matkalle. Minulla ei ollut muuta valmistautumista kuin koota kapineeni.

Ennen lähtöäni minut taas riisuttiin ja tutkittiin, sitten vietiin minut kuuden vahtisotamiehen saattamana rantaan. Sitten minä sain astua höyry veneeseen, joka iltasilla kuletti minut ulos Rochefort'in ankkuripaikalle. Höyryveneestä minut sitte muutettiin "_Saint-Nazaire'_n" kannelle. Minulle ei sanottu yhtä sanaa, eikä virketty mitään siitä, minne minua aijottiin viedä.

_Saint-Nazaire'_ssa minut pantiin ristikko-ovella varustettuun vankikoppiin, joka oli laivan etukannella. Se osa kannesta, joka oli vankikoppien etupuolella, oli aivan avonainen. Pakkanen oli ankara — melkein 12 astetta jäätymispisteen alapuolella — yö oli pikimusta. Minulle viskattiin riippumatto, mutta sain olla ilman ruuatta.

Muistelin vaimoani, josta olin eronnut joku tunti sitten, hänen tietämättään mitään minun poisviennistäni ja jota en edes saanut syleillä; muistelin lapsiani, kaikkia omaisiani, noita rakkaita olennolta, jotka jäivät sinne suruun ja epätoivoon; en tiennyt minne minua viedään ja nykyinen tilani oli kovin kurja. Tulin tästä kaikesta niin epätoivoon, etten voinut muuta kuin heittäytyä lattialle koppini nurkkaan ja itkeä synkässä kylmässä yössä.

Seuraavana iltana nosti _Saint Nazaire_ ankkurin.

VII.

Ensimäiset päivät matkasta olivat hirveät, paleli julmasti avonaisessa kopissa, riippumatossa oli vaikea nukkua. Ravintoni oli rangaistusvankien tavallinen annos, joka tuotiin vanhoissa säilykerasioissa. Päivällä oli vartijanani yksi, yöllä kaksi sotamiestä, revolverit vyöllä ja ankarasti kielletyt puhumasta minulle sanaakaan.

Viidentenä päivänä annettiin minulle lupa kävellä yksi tunti joka päivä kannella kahden sotamiehen vartioimana.

Kahdeksan päivän perästä lauhtui ilma ja lämpeni. Minä ymmärsin, että lähenimme päiväntasaajaa, mutta en vieläkään tiennyt minne minua vietiin.

Neljätoista päivää kesti tämä kauhea matka, silloin saavuimme maaliskuun 12 p:nä 1895 Salut-saarien luo. Minä sain vähän aavistusta missä oltiin, sillä kaksi vahtisotamiestä puheli keskenään niistä paikoista, joihin luulivat tulevansa lähetetyiksi ja jotka tuntuivat olevan Guyana'n läheisyydessä.

Minä toivoin heti pääseväni maihin. Mutta sainkin odottaa melkein neljä päivää, saamatta astua kannelle, polttavassa kuumuudessa, koppiini suljettuna. Oikeastaan ei oltu mitään järjestetty minun vastaanottamisekseni, ja nyt piti kiireesti kyhätä tarpeelliset varustukset.

Maaliskuun 15 p:nä minut vihdoinkin vietiin maihin ja teljettiin kaleerihuoneeseen Royale'n saarella. Tämä vankeus kesti noin kuukauden. Huhtikuun 13 päivänä muutettiin minut Pirunsaarelle, joka on hedelmätön kallio, joka ennen oli ollut spitalisten olopaikkana.

Salut-saariryhmään kuuluu kolme pienempää saarta: Royale, jossa näiden kolmen saaren vankien ylipäällikkö asuu, Pyhä-Jooseppi ja Pirunsaari.

Siihen aikaan kuin minä tulin Pirunsaarelle, oli minun asuntoni asetettu tähän tapaan ja oli sellaisena sen vuotta:

Se maja, johonka minä tulin, oli kivestä, 4 metriä joka sivu. Ikkunoissa oli rautaristikot. Ovi oli varustettu rautatangoilla, ja sen läpi voi nähdä. Se aukesi 2 metriä leveään ja 3 metriä pitkään eteiseen, joka oli rakennettu majan etusivulle ja josta vei puuovi ulos. Tässä eteisessä olivat vahtisotamiehet, jotka muutettiin joka toinen tunti, ja jotka eivät saaneet jättää minua näkyvistään yöllä eikä päivällä. Sentähden oli talo valaistu öisinkin.

Öisin oli eteisen ovi sulettu sekä ulko- että sisäpuolelta, niin että kun vahtia aina tunnin päästä muutettiin, tapahtui tämä hirveällä lukkojen ja avainten räminällä ja melulla.

Minun vahtimiehiini kuului viisi sotamiestä ja yksi vahtipäällikkö.

Minulla oli oikeus päivällä kulkea siinä osassa saarta, joka oli maallenousupaikan ja sen pienen laakson välillä, missä spitalisten vanha leiri sijaitsi, s.o. noin 200 metrin alalla, joka oli ihan paljas, ja minut oli kielletty menemästä sen rajan ulkopuolelle, muuten teljettäisiin minut koppiini. Kun menin ulos, seurasi minua aina vahtisotamies, jonka piti tarkasti vartioida jokaista liikettäni. Sotamiehellä oli revolveri; sittemmin sai hän kiväärinkin ja koko vyöllisen patruunia. Minua oli nimenomaan kielletty puhumasta kenellekään mitään.

Ravinto, minkä alussa sain, oli sama kuin sotilassiirtoloissa, ilman viiniä. Minun täytyi itse keittää ruokani ja muutenkin tehdä kaikki itse.

Päiväkirjani.

(Tarkoitettu vaimoni luettavaksi.)

(Seuraava on ote päiväkirjastani, jota pidin huhtikuusta 1895 syksyyn 1896 ja joka oli tarkoitettu vaimolleni. Tämä päiväkirja, jota ei koskaan annettu vaimolleni, sekä minun muut paperit otettiin minulta 1896. Minä en saanut sitä takaisin ennenkun Rennes'n oikeudessa 1899.)

Sunnuntaina huhtik. 14 p:nä 1895.

Tänään minä tahdon alkaa kirjoittaa päiväkirjaa kurjasta elämästäni. Sillä vasta tänään olen saanut paperia, numeroitua ja huolellisesti laskettua paperia, etten voi kadottaa yhtäkään lehteä. Minä olen vastuunalainen siitä, mihin sen käytän. Mitä kummaa minä voisin sillä tehdä? Kenelle minä voisin papereitani antaa? Onko minulla jokin salaisuus sille uskottavana? Kaikki on minulle pelkkää arvoitusta!

Ennestään on minulla se kokemus, että kaikkien ilmiöiden pohjana on jokin järjellinen syy. Olen myös uskonut inhimilliseen oikeuteen. Nyt luhistuu kaikki uskoni, ja luottamukseni terveeseen inhimilliseen ymmärrykseen katoaa.

Mitkä kauheat kuukaudet ovatkaan takanani, kuinka monet surulliset kuukaudet minua vielä odottavatkaan!

Tuomioni jälkeen olin varmasti päättänyt surmata itseni. Kun ihminen, josta kunnia on suurin kaikista, tuomitaan syylliseksi kauheimpaan rikokseen vain sen vuoksi, että on löydetty asiakirja, jonka käsiala muistutti minun, niin se todellakin saattaa semmoisen ihmisen epätoivoon, joka pitää oikeutta kaikkea vääryyttä korkeampana. Silloin minun vaimoni muuttumattomassa rakkaudessaan, vähentymättömässä rohkeudessaan, osoitti minulle, että minun, kun kerran olin viaton ja huolimatta koko olentoni alentamisesta, ei pitäisi häntä hyljätä eikä vapaaehtoisesti väistyä paikaltani. Minä tunsin, että hän oli oikeassa, ja että se oli minun velvollisuuteni, mutta minä pelkäsin, en kiellä sitä, minä pelkäsin — niitä suuria henkisiä tuskia, jotka minua odottivat. Tunsin itseni ruumiillisesti vahvaksi ja tieto viattomuudestani antoi minulle yliluonnollisia voimia. Mutta ruumiilliset ja henkiset tuskani ovat olleet suuremmat kuin olin voinut aavistaa ja nyt minä olen sekä ruumiillisesti että henkisesti murtunut mies.

Minä hellyin kumminkin vaimoni rukouksista ja olen saanut rohkeutta elää. Kärsittyäni kauheimman häväistyksen, mitä sotamiehelle voi tulla, pahemman rangaistuksen kuin mikään kuolema, ja sitten askel askeleelta seurattuani sitä julmaa tietä, joka on tuonut minut tänne saakka, Santé'n ja Ré'n saaren vankiloiden kautta, ja kärsittyäni solvauksia ja huutoja, olen pysynyt taipumattomana, mutta jokaiseen tienmutkaan olen jättänyt palasen sydäntäni.

Omatuntoni on pitänyt minua pystyssä; järkeni on joka päivä sanonut minulle: vihdoin tulee totuus voitonriemuisesti esille; sellaisella vuosisadalla kuin meidän, täytyy valon pian tulla esille; mutta voi, joka päivä toi uusia pettymyksiä. Valaistusta asiaan ei ilmestynyt, vaan tehtiinpä vielä kaikki valon ehkäisemiseksi.

Minä olin ja olen vieläkin mitä tarkimman valvonnan alaisena; kirjevaihtoni luettiin joka paikassa, tarkastettiin ministeriössä ja usein ei annettu perille. Minut kiellettiin puhumasta vaimoni kanssa niistä tutkimuksista, joita neuvoin hänen tekemään. Minun oli mahdoton puolustaa itseäni.

Luulin, että kun kerran olin maanpakolaisuudessa, niin löytäsin, joskaan en lepoa — sillä sitä minä en löydä koskaan niin kauan kuin minulle ei ole annettu kunniaani takaisin — niin ainakin jonkunmoisen tasapainon mielessäni ja elämässäni odottaessani hyvityksen päivää. Mutta tämä oli uusi ja katkera pettymys!

Matkustettuani neljätoista päivää häkissä, jäin minä ensin Salut’in saarien luo neljäksi päiväksi, saamatta nousta laivan kannelle, vaikka oli polttava kuumuus. Minun aivoni pehmenivät, koko minun olentoni suli kauheassa epätoivossa.

Päästyäni vihdoinkin maihin, sulettiin minut yhteen huoneeseen siinä rakennuksessa, jossa vankia säilytetään; siinä oli suletut ikkunaluukut, minua kohdeltiin niinkuin kuritusvankia, kiellettiin puhumasta kellenkään, sain olla yksin ajatuksieni kanssa. Minun kirjevaihtoni lähetettiin ensin Cayenne'en; en tiedä vieläkään, onko se tullut sinne.

Tällä tavalla pidettiin minua kokonainen kuukausi sulettuna huoneeseeni kaikkien matkan vaivaloisuuksien perästä. Luulin monta kertaa tulevani hulluksi. Minulla oli usein verentungosta päässäni, ja minä inhosin niin elämää, että tahdoin heretä hoitamasta itseäni ja siten lopettaa kärsimykseni. Se olisi ollut pelastus, vapautus kaikista tuskista, koska en olisi tehnyt väärää valaa, sillä kuolema olisi ollut luonnollinen.

Vaimoni muisto, velvollisuuteni lapsiani kohtaan on antanut minulle voimia taas virkoomaan ja nousemaan; en tahdo saattaa hänen ponnistuksiaan häpeään ja hylätä häntä, joka on tehtäväkseen ottanut totuuden ja syyllisen ilmisaamisen. Sentähden annoin kutsua lääkärinkin, vaikka julmasti inhosin kaikkia uusia kasvoja.

Oltuani kolmekymmentä päivää sellaisessa vankilassa, muutettiin minut Pirunsaarelle, jossa oli vähän vapaampaa. Päivällä saankin kyllä kulkea muutamien satojen neliömetrien alalla, vahtisotamies kintereilläni; illan tullen — noin kuuden, seitsemän välillä — suletaan minut hökkeliini, jossa on jokainen sivu 4 metriä pitkä ja jossa on harva ovi sulettuna rautatangoilla ja sen takana vahtivat sotamiehet koko yön.

Yksi vartiopäälikkö ja viisi vartiosotamiestä on pantu tähän toimeen; minun ruokanani on puoli leipää päivässä ja 300 grammaa lihaa kolme kertaa viikossa, muina päivinä muhennosta tahi suolaista sianlihaa. Juomana vettä.

Missä kamalassa tilassa, aina epäluulonalaisena, aina vartioitavana, mies, jonka kunnia on yhtä korkealla kuin kenen muun tahansa maailmassa!

Ja muun lisäksi ei mitään tietoja vaimostani eikä lapsistani. Mutta minä tiedän kumminkin, että maaliskuun 29 p:stä asti, s.o. kolme viikkoa sitte on minulla ollut kirjeitä Cayenne'ssä. Minä olen antanut sähköittää Cayenne'en, minä olen sähköittänyt Ranskaan, saadakseni tietoja omaisistani — ei vastausta!

Voi, tahtoisin niin mielelläni elää hyvityksen päivään asti saadakseni huutaa kärsimykseni, keventää sorretun sydämeni. Jaksanko kestää siihen asti? Epäilen sitä usein, niin on mieleni murrettu, terveyteni niin horjuva.

Yöllä, sunnuntain ja maanantain, huhtikuun 14 ja 15 päivän välillä 1895.

Mahdotonta nukkua. Häkkini edessä kulkee vartiomies aaveen tavoin; se häiritsee untani, ja minua kiusaavat kaikki ne pikku elävät, jotka juoksevat pitkin ihoani, ja sydämessäni asuu synkkä toivottomuus siitä, että minä, joka aina ja kaikkialla olen täyttänyt velvollisuuteni, olen tässä asemassa, — tämä kaikki kiusaa minun kiusattuja hermojani äärimäisyyksiin asti ja karkoittaa uneni. Koska saanen viettää hiljaisen ja rauhallisen yön! Ehkä vasta haudassa, kun ijäinen uni minut valtoihinsa ottaa. Silloin tuntuu hyvältä, kun en enää kauvemmin tarvitse ajatella ihmisten ilkitöitä ja kurjuutta.

Ulkona asuntoni edustalla mylvii meri ja se tuntuu loihtulaululta. Se vaivuttaa ajatukseni lepoon, kuten ennenkin, mutta nyt ovat nämä ajatukset surulliset ja kaihoisat. Ja kun kuulen sen kohinan, niin tulee mieleeni muisto entisistä onnen päivistä, jotka elin vaimoni ja lasteni seurassa.

Uudelleen valtaa minut sama synkkä tunne kuin laivalla; on aivan kuin jokin houkutteleisi minut luokseen ja kuin tuo kohiseva meri minulle lohdutusta laulaisi.

Olen siinä määrässä meren vallassa, että laivalla minun täytyi sulkea silmäni ja loihtia eteeni vaimoni kuva, jott'en sortuisi meren syliin.

Missä ovat ihanat nuoruuteni unelmat, missä miehuuteni toiveet. Minussa ei ole enää mitään elämää, aivoni sotkeutuvat ajatuksiinsa. Mikä on tämän murhenäytelmän salaisuus! En tänäpänä vielä käsitä, mitä on tapahtunut. Kuinka voivat he tuomita minut ilman todistuksia, yhden kirjoituksen nojalla! Olkootpa ihmisen omatunto ja järki minkälaiset tahansa, eikö tämä ole juuri omiaan niitä pilaamaan?

Minun hermoni ovat tästä kaikesta siihen määrin kiihottuneet, että jokainen uusi ulkonainenkin vaikutus koskee minuun niinkuin syvä haava.

Samana yönä.

Olen koettanut nukkua, mutta muutaman minuutin horrostilan perästä herään polttavaan kuumeeseen, ja sellaista on kestänyt jo kuusi kuukautta. Kumma, että olen voinut kestää niin monet ruumiilliset ja henkiset tuskat, minä luulen että hyvä omatunto on antanut siihen voimia.

Minä avaan peltiluukun, joka on ikkunan edessä ja katselen merta. Taivas on paksujen pilvien peitossa, mutta kuun säteet pujottautuvat niiden lomitse ja valaisevat muutamia osia merestä hopean hohteella. Aallot murskautuvat rantakallioita vasten, synnyttäen yhtämittaisen pauhinan, siitä kohoo alituinen jylhä epätasainen kohina, joka tuntuu hyvältä särkyneestä sydämestäni.

Yön tyynessä levossa astuvat sieluni silmäin eteen vaimoni ja lasteni rakkaat kuvat. Kyllä mahtaa Lucie parka kärsiä niin ansaitsemattomasta kohtalosta, hän, jolla oli kaikki edellytykset ollakseen onnellinen. Ja hän olisi niin ansainnut olla onnellinen syvän oikeudentuntonsa, jalon luonteensa ja hellän, rakastettavan sydämensä tähden. Vaimo raukka, en voi ajatella häntä ja lapsia kaikkien tunteitten heräämättä ja minä purskahdan itkuun, mutta he yllyttävät myöskin minun velvollisuuden tuntoani.

Minä koetan lukea englanninkieltä. Ehkä työ auttaa minut hiukan unhottamaan.

Maanantaina huhtikuun 15 p:nä 1895.

Tänä aamuna satoi rankasti. En saanut mitään aamiaista. Vartijat säälivät minua ja antavat minulle vähän mustaa kahvia ja leipää.

Kun ilma hiukan kirkastuu, menen minä kävelylle ja kuleskelen sillä pienellä maa-alalla, joka on minulle luovutettu. Saari on synkkä ja autio; muutamia kookospalmuja, kuivettunut maakamara, josta kaikkialla kohoaa pasalttiröykkiöitä.

Kello 10 tuodaan minulle päivän ravinto, palanen savustettua läskiä, hiukan riisiä, muutamia raakoja kahvinpapuja ja hiukan sokeria.

Heitän kaikki mereen [Minä heitin kaikki mereen, sillä läskiä ei voinut syödä, minulla ei ollut mitään millä paahtaa kahvia, jotka minulle oli ivaten jätetty paahtamattomina.] ja koetan saada tulen syttymään. Ja ponnistusten perästä se syttyykin ja minä keitän teetä, jota leivän kanssa juon aamiaiseksi.

Voimani taistelevat kuoleman kamppauksessa! Suuri oli uhraukseni, kun päätin elää! Minua ei ole säästetty mistään, ei siveellisistä tuskista eikä ruumiillisista kärsimyksistä.

Voih, tuo ärjyvä meri, joka aina vaan vyöryy ja möyryää edessäni! Se on kaiku sydämestäni. Aaltojen kuohu, joka pärskyy kallioita vasten, on niin pehmoisen valkoista, että tekisi mieli heittäytyä siihen ja hukkua.

Maanantai-iltana huhtikuun 15 p:nä 1895.

Eilen en saanut päivälliseksi muuta kuin palasen leipää, minä pyörryin. Vartijat kun näkivät, kuinka heikko minä olin, antoivat minulle hiukan lihasopastaan.

Sitte minä poltan tupakkaa, poltan sitä tyynnyttääkseni aivojani ja vatsaani. Minä uudistan Guyanan kuvernöörille jo 14 päivää sitte lähettämäni pyynnön, että saisin omalla kustannuksellani Cayenne'sta säilykkeitä, joita minun lain mukaan on oikeus saada.

Ja sinä, rakkaani, ajatteletko tällä hetkellä minua? Entääkö kaiku ajatuksistani sinun kuuluvillesi? Aavistatko ja tunnetko sinä, mitä minä kärsin? Niin, varmaan sinä tunnet samaa kuin minä, sillä sinä ja minä kannamme, samaa taakkaa.

Hirveintä kaikista on ajatus olla tuomittu rikoksesta, josta ei tiedä mitään!

Jos maailmassa kerran on oikeutta, niin minun täytyy saada takaisin kunniani, ja syyllisen ilkiön täytyy saada sellaisen rangaistuksen, minkä hän ansaitsee.

Tiistaina huhtikuun 16 p:nä 1895

Viimeinkin sain nukkua, olinkin jo kovin väsynyt.

Ensimäinen ajatukseni herättyäni olit sinä, rakas, kallis vaimoni. Mietin mitä mahdoit silloin tehdä. Varmaankin puuhasit rakkaiden lapsukaistemme kanssa. Niistä olet saapa lohdutusta ja voimia velvollisuuksien täyttämiseen, jos minä sorrun, ennenkun pääsemme päähän.

Sitte minä hakkaan puita. Kun minä kaksi tuntia paukutan niin, että veri ja hiki tippuu, saan päivän tarpeet pilkotuksi. Kello kahdeksan aikaan saan palasen raakaa lihaa ja leipää. Teen tulen, jonka vihdoinkin saan syttymään. Mutta merituuli puhaltaa savun silmiini, niin että niitä vihavoittaa. Saatuani tarpeeksi hiiliä, asetan lihapalasen muutamien rautapalasten päälle, jotka olen sieltä täältä kerännyt, ja paistan sen. Kävi vähän paremmin syönti kuin eilen, mutta kyllä oli liha sitkeää ja kuivaa! Päivällinen on paljoa yksinkertaisempi: leipää ja vettä. Kaikki nämä ponnistukset ovat murtaneet minut.

Perjantaina huhtik. 19 p:nä 1895.

Minä en ole kirjoittanut näinä päivinä. Kaikki aikani on mennyt taistelussa elämästä, sillä minä tahdon kestää viimeiseen verenpisaraan asti, tehkööt minulle mitä tahansa. Ruoka ei ole muuttunut, odotetaan yhä ylempiä käskyjä.

Tänä päivänä keitin soppaa lihasta, suolasta ja pippurista, joita löysin saarelta. Kesti kolme tuntia, ennenkun sain sen valmiiksi, mutta kylläpä kirvelikin silmiäni, se oli kauheaa!

Eikä vieläkään mitään tietoja vaimostani ja lapsistani. Ovatko kirjeet otetut takavarikkoon?