Part 3

Sain eilen illalla tiistaisen kirjeesi ja olen lukenut sen moneen kertaan; itkin ollessani yksin huoneessani, ja samoin herätessäni. Tänä yönä sain vähän levätä. Minä uneksin juttelevani kanssasi, mutta mikä tuskainen tunne, kun heräsin, jouduin taas surullisten ajatusten valtaan! Siksi minä juuri kärsinkin niin paljon, että tiedän sinun niin urhoollisesti kärsivän kovimpia siveellisiä tuskia ja hirveimmällä ja ansaitsemattomimmalla tavalla...

Lucie.

Santé’n vankilasta:

Perjantaina tammik. 11 p:nä 1895.

Anna anteeksi, että minä välistä valitan... Mutta minkäs minä sille voin; katkerana hetkenä saan halun vuodattaa sinun sydämeesi sen, mikä vuotaa yli omastani. Me olemme aina ymmärtäneet toisiamme niin hyvin, rakkaani, että minä olen varma siitä, että sinun vahva ja jalo sielusi vapisee surusta niinkuin minunkin.

Me olimme niin onnelliset! Koko elämä hymyili meille. Muistatko kun minä sanoin, että meillä ei ole mitään kadehdittavaa keltään? Meillä oli yhteiskunnallinen asema, omaisuutta, keskinäistä rakkautta, ihailtavia lapsia... sanalla sanoen: meillä oli kaikki.

Ei yhtä pilveä taivaan rannalla... ja yht'äkkiä hirveä, odottamaton salaman isku, niin uskomaton, että vieläkin luulen, sen olleen painajaisen.

Minä en valita ruumiillisia vaivojani, sinä tiedät että minä niitä halveksin, mutta se tieto, että hirvittävä, häpeällinen syytös peittää nimeäni, kun kumminkin tiedän, että olen syytön... Ah! Kaikki muu, mutta ei tätä! Ja siksi olen kestänyt kaikki tuskat, kaikki häväistykset, sillä minä olen vakuutettu, että ennemmin tai myöhemmin tulee totuus ilmi ja minulle tapahtuu oikeus.

Minä annan anteeksi tämän vihan ja raivon jalolle kansalle, jolle sanotaan että hän on petturi... mutta minä tahdon elää, jotta se saisi tietää, etten ole petturi.

Sinun rakkautesi, kaikkien omiemme rajattoman rakkauden ylläpitämänä tahdon voittaa kaiken onnettomuuteni. En sanokaan, etten toisinaan ole alakuloinen, jopa epätoivoinenkin. Ellen valittaisi tätä niin kummallista erehdystä, niin minulla olisi sielun suuruutta, jota minulla kumminkaan ei ole, mutta sydämeni pysyy vahvana ja lujana...

Minä tahdon elää, armaani, että sinä voisit eteenkinpäin kantaa minun nimeäni kuten tähän asti olet tehnyt, kunnialla, ilolla ja rakkaudella, ja siksi vielä että voisin sen tahrattomana jättää lapsillemme.

Elkää antako siis vastoinkäymisten masentaa itseänne; etsikää totuutta lepäämättä...

Alfred.

Vaimoltani:

Perjantaina tammik. 11 p:nä 1895.

Kuinka iloinen olen, että sain olla muutamia hetkiä kanssasi, mutta kuinka lyhyviltä ne tuntuivat! Minä olin niin liikutettu, etten voinut puhua enkä kehottaa sinua pysymään rohkeana, rakas ystäväni; olisin tahtonut sanoa sinulle, mitä sinusta ajattelen, kuinka sinua ihailen, kuinka paljon sinua rakastan, ja kiittää sinua siitä äärettömästä uhrauksesta, jonka olet tehnyt minulle ja lapsillesi. Minulla on ollut paha omatunto siitä, etten kylliksi puhunut siitä toivosta, joka meillä kaikilla on ollut totuuden löytämisestä; me olemme täydellisesti vakuutettuja, että me sen löydämme. On mahdotonta sanoa kuinka pian se tapahtuu, mutta täytyy olla kärsivällinen eikä joutua epätoivoon. Kuten äsken sanoin, on meillä ainoastaan yksi ajatus: aamusta iltaan ja koko yön koetamme keksiä jotakin jälkeä, joka auttaisi meitä löytämään syyllistä, tuota katalaa, joka on turmellut kunniamme.

Me kokoomme kaiken kekseliäisyytemme ja kaiken hyvän tahtomme; eihän olisi mahdotonta, että me näiden ja kestävyytemme avulla viimein onnistuisimme saamaan sinulle oikeutta.

Elä huolehdi lapsista, ne ovat molemmat hyviä ja reippaita...

Lauantaina tammikuun 12 p:nä 1895.

Minä olen vielä aivan liikutettuna eilisestä kohtauksestamme; minuun teki syvän vaikutuksen, kun näin sinut ja sain puhella kanssasi, en voinut nukkua koko yönä paljaasta ilosta. Sinä olet ihailtava, joka voit pysyä niin vahvana ja voimakkaana, voit säilyttää niin jaloja ja yleviä tunteita, vaikka oletkin saanut kärsiä niin paljon. Niin, meidän täytyy toivoa, että tulee kerran vielä päivä, jolloin valo leviää, jolloin viattomuutesi tunnustetaan, jolloin Ranska näkee erehdyksensä ja näkee sinussa yhden urhoollisimpia ja jaloimpia lapsiaan. Sinä tulet vielä onnelliseksi, me tulemme viettämään onnellisia vuosia yhdessä; sinä, jolla oli niin monta ehdotusta, joka uneksit tekeväsi pojastasi miehen, sinä saat vielä sen ilon. Sinun pikku Pierresi on niin hyvä ja hänen siskonsa on myös hyvin suloinen. Minä olen ollut ankara heille, sinä tiedät sen, mutta nyt minä tunnustan, että samalla kun vaadin heillä kuuliaisuutta, hemmoittelen heitä usein. Nauttikoot he sitä, pikku raukat, ennenkun oppivat tuntemaan elämän suruja...

Sunnuntaina tammikuun 13 p:nä 1895.

Kyllä sinulla pitää olla kärsivällisyyttä, itsensä kieltäymistä ja rohkeutta voidaksesi kestää näitä pitkiä nöyryytyksiä! Minä en voi sanoa sinulle, kuinka suuresti ihailen sinua, se arvokkaisuus, se tahdonlujuus, jolla kannat syyttömät kärsimyksesi minun ja lapsiesi tähden, on aivan yli-inhimillistä; olen ylpeä kantaessani nimeäsi; kuu lapset tulevat niin suuriksi, että ymmärtävät, kiittävät he sinua kaikista kärsimyksistä, joita olet kestänyt heidän tähtensä...

Maanantaina tammikuun 14 p:nä 1895.

Mikä vahinko että nämä niin lyhyet ja kaivatut hetket, jotka olemme yhdessä saaneet viettää, ovat jo kuluneet, Voi kuinka odottajan aika on pitkä, mutta kuinka pian onnelliset hetket myöskin kuluvat! Tämä kohtaus on taas mennyt niin kuin uni, minä saavuin vankilaan iloisena, mutta sydän raskaana palasin sieltä kotiin. Sinun näkemisesi teki minulle hyvää, en voi muuta kuin katsella ja kuunnella sinua, mutta kärsin kauheasti, kun jätän sinut yksin siihen synkkään vankilaan, yksin suureen suruusi, kamalaan siveelliseen kidutukseen, ansaitsemattomaan kärsimykseen...

Lucie.

Näitten alituisten sieluntäristyksien johdosta loppuivat vaimoni voimat vihdoinkin, hänen täytyi ruveta vuoteen omaksi.

Perjantaina tammikuun 18 p:nä 1895.

Minä olen viettänyt, jos mahdollista, muita vieläkin surullisemman päivän, sillä se hitunen onnea, joka meille on suotu, on tänään kielletty minulta. Minä kyllä olen noussut ylös, mutta en ole vielä kylliksi vahva mennäkseni ulos; huolimatta äärettömästä halustani saada syleillä sinua, pelkää lääkäri minun vilustuvan ja tahtoo siksi, että huomennakin pysyisin sisässä. Se on tuottanut minulle suurta surua ja minun täytyy tunnustaa sinulle, että minä olen ollut hyvin vähän järkevä, olen mennyt piiloon itkemään,

Lucie.

Tämän kirjeen sain vasta Ré'n saarella, sillä vaimoni ei tiennyt mitään lähdöstäni.

VI.

Minä jätin Santé'n vankilan tammikuun 17 päivänä 1895. Minä olin siistinyt huoneeni, kuten tavallisesti, laskenut alas vuoteeni ja mennyt nukkumaan säännöissä määrätyllä ajalla, enkä huomannut merkkiäkään, että minua aijottiin viedä pois. Minulle oli päivällä ilmoitettu, että vaimoni oli saanut luvan tulla luokseni kahden päivän perästä, sillä hän ei ollut voinut tulla yhteen viikkoon.

Kello kymmenen ja yhdentoista välillä herätettiin minut yhtäkkiä; käskettiin laittautua mitä pikemmin matkakuntoon. En ennättänyt kuin hätimiten pukeutua. Sisäasiain ministeristön lähettiläs, joka oli saanut tehtäväkseen viedä minut vartijain kanssa lähtöpaikalle, käyttäytyi äärettömän raa'asti; tuskin olin saanut päälleni, niin antoi hän panna käsiraudat käsiini eikä antanut minun edes ottaa silmälasiani. Oli kauhean kylmä. Minut vietiin Orleans'in rautatieasemalle koppivaunuissa, saatettiin tavaratoimiston käytävän kautta asemasillalle, missä oli erityinen vaunu valmistettu vangeille, jotka muutettiin kaleereille. Tämä vaunu on täynnä koppia, niin pieniä että ihminen parahiksi mahtuu niissä istumaan ja ovi on edessä, niin ettei jalkojaankaan voi oikaista. Minut pantiin yhteen semmoseen kädet ja jalat kahlehdittuina. Yö oli hirvittävän pitkä ja kaikki jäseneni kuolivat. Aamulla sain monien rukousten perästä vähän kahvia ilman kermaa, ilman leipää ja ilman juustoa. Minä tärisin kuumeesta, Puolen päivän aikaan saavuimme vihdoin La Rochelle'en. Meidän Parisista lähtöä ei oltu ilmoitettu ja jos minut perille tultua olisi heti viety Ré'n saarelle lähtevään laivaan, niin minä olisin voinut päästä huomaamatta.

Nyt oli rautatieasemalla muutamia henkilöitä, joilla oli tapana tulla katsomaan, kun vangit nousivat junasta mennäkseen Ré'n laivaan. Odotettiin heidän menevän tiehensä. Vähän päästä kutsui sisäasiain ministeristön lähettiläs ensimäisen ylivahtimiehen vaunusta ja takaisin tullessa antoi toisille vahdeille salaperäisiä käskyjä. Nämä läksivät vaunusta, tulivat takaisin, lukitsivat milloin minkin luukun verhon ja supattelivat keskenään. Tämä herätti tietysti odottelevien huomiota, jotka aavistivat, että koppivaunussa mahtoi olla joku tärkeä vanki, ja koska eivät olleet nähneet hänen lähtevän vaunusta, niin jäivät sitä odottamaan. Silloin sekä vahtimiehet että sisäasiain ministeristön lähettiläs joutuivat pois suunniltaan. Joku tuli puhuneeksi liikoja, maininneeksi minun nimeäni. Tieto levisi heti ja joukko eneni. Minun täytyi olla koko iltapäivä koppivaunussa ja kuulla kuinka väkijoukon melu yltyi ulkopuolella. Vasta kun yö tuli, vietiin minut vaunusta. Niin pian kun tulin näkyviin, tuli melu kaksinkertaiseksi. Iskuja sateli niskaani, tyrkittiin ja puukittiin ympärilläni. Minä pysyin tyynenä ja välinpitämättömänä tämän joukon keskessä, jossa olin hetken aivan yksin, valmiina antamaan alttiiksi ruumiini heille. Minä pysyin lujatahtoisena ja ymmärsin aivan hyvin väärään viedyn ja kiihoitetun väen tunteet; olisin tahtonut jättää heille ruumiillisen olentoni sekä huutaa heille että he erehtyvät. Työnsin pois vahtisotamiehetkin, jotka tulivat minulle apuun; he vastasivat olevansa minusta edesvastuussa. Mutta minkälainen edesvastuu tulee niille, jotka tällä tavalla kiduttivat ihmistä ja kiihoittivat kansaa.

Viimeinkin pääsin vaunuilleni, joissa minun oli mentävä. Ja rauhattoman matkan jälestä tultiin La Palice'n satamaan, josta minut vietiin purjeveneellä laivaan. Oli ankara pakkanen; koko ruumiini oli kontistunut, päätäni poltti, käteni olivat kuin jääkalikat ja käsiraudoissa repeytyneet. Laivalle kulku kesti melkein tunnin!

Ré'n saarelle tultua piti minun keskellä yötä kulkea lumessa tullakseni vankilaan; tirehtööri otti minut tylysti vastaan ja vei minut kansliaan, jossa minut riisuttiin ihan alasti ja tutkittiin. Yhdeksän aikaan vietiin minut viimein siihen koppiin, jossa minä tulin asumaan; olin sielun ja ruumiin puolesta murrettu. Minun koppini vieressä oli vahtihuone, josta johti rautaristikolla varustettu aukko minun koppiini vuoteen yläpuolella. Yötä päivää piti kaksi miestä vahtia aukon luona, heidän piti vahtia jok'ikistä liikettäni.

Vankilan tirehtööri sanoi minulle samana päivänä, että minä saan tavata vaimoani kansliassa hänen läsnäollessaan ja että hän asettuu vaimoni ja minun väliin, niin että hän eroittaa meidät toisistaan ja että minulla ei ole oikeutta lähestyä vaimoani eikä syleillä häntä.

Ré'n saarella oloaikanani tarkastettiin minut joka päivä sen perästä, kun tulin kävelyltä pienestä koppini ulkopuolella olevasta pihasta. Pientä pihaa ympäröi joka puolella korkea aita, joka erotti sen muiden tuomittujen pihoista ja taloista; pihaan vei portti, josta vaan vahtimiehet kulkivat. Kun minä tulin ulos kopistani, asettuivat kaikki vahdit paikoilleen pitkin aitaa.

Vaimoni ja minun sen aikuisista kirjeistä näkyy silloinen mielentilamme. Tässä on niistä muutamia:

"Ré'n saarella tammikuun 19 p. 1895.

Torstai-iltana minut herätettiin tänne muuttoa varten, eilen illalla vasta tultiin perille. En tahdo kertoa matkastani, se vihloisi sydäntäsi; tiedä se vaan että kuulin kansan oikeutetut inhon huudot sitä kohtaan, jonka se luulee olevan petturin, s.o. suurimman konnan. En tiedä enää vieläkö minulla on sydäntä...

Tahdotko olla hyvä ja koettaa saada ministeriltä lupaa seuraaviin asioihin, joita hän vaan voi luvata: 1) oikeutta kirjoittaa kaikille perheeni jäsenille, isälle, äidille, veljille ja sisarille; 2) kirjoittaa ja tehdä työtä kopissani...

Tätä nykyä ei minulla oikeastaan ole paperia, ei kynää eikä mustetta! Minulle annetaan vaan se arkki, jolle kirjoitan kirjeeni sinulle, sitten otetaan minulta pois kynä ja muste.

Minä en kehoita sinua tulemaan tänne, ennenkun olet aivan terve. Ilmanala on hyvin ankara ja sinä tarvitset kaikki voimasi etupäässä rakkaita lapsiamme varten ja toiseksi sitä tarkoitusta varten, jonka eteen työskentelee Kohtelustani täällä ei minulla ole lupa puhua.

Sitte muistutan sinua vielä siitä, että ennenkun tulet tänne, on sinun hankittava lupa tavata minua, ja erityinen lupa saada syleillä minua jne.

Ré'n saarella tammik. 24 p:nä 1895.

Kun minua silloin yhtenä päivänä häväistiin La Rochelle'ssä, olisin tahtonut karata vartijaini käsistä ja avoimin rinnoin mennä niiden eteen, jotka minua pitivät syyllisenä, sekä sanoa: "Elkää häväiskö minua; sielussani, jota te ette tunne, ei ole yhtään tahraa, mutta jos te luulette minut rikokselliseksi, niin ottakaa sitte ruumiini, minä jätän sen teille ilman kaipausta." Voisin ainakin silloin taas ruumiillisten tuskien tulessa huutaa: "Eläköön Ranska!" ehkä he sitte olisivat uskoneet viattomuuteni!

Mitä minä yöt päivät pyydän? Oikeutta, oikeutta! Olemmeko yhdeksännessätoista vuosisadassa vai pitääkö meidän mennä muutamia vuosisatoja taaksepäin? Tutkittakoon; minä en pyydä armoa, mutta minä pyydän oikeutta, joka on tuleva ihmisolennoille. Jatkettakoon tutkimuksia; käyttäkööt ne, joilla on tehoisia keinoja hallussaan, niitä tämän asian selville saamiseksi, se on heidän velvollisuutensa ihmiskuntaa ja oikeutta kohtaan. Silloin ei olisi mahdotonta, että jotakin valkeutta saataisiin tähän salaperäiseen ja surulliseen juttuun...

Minulla on ollut vain kaksi onnellista, mutta niin lyhyttä hetkeä tänä päivänä! Ensimäinen, kun minulle tuotiin tämä paperiarkki, joten saan sinulle kirjoittaa; siten saan vähän aikaa puhella kanssasi. Toinen on se, kun tuovat minulle sinun kirjeesi joka päivä...

En uskalla puhua lapsistamme. Kun katselen heidän valokuviaan, kun näen heidän hyvät, lempeät silmänsä, pyrkivät huulilleni huokaukset sydämeni syvyydestä...

Rén saarella tammik. 25 p:nä 1895.

Minä saan joka päivä sinun kirjeesi; muiden perheen jäsenten kirjeitä ei ole anneltu minulle; minäkään en ole saanut lupaa kirjoittaa heille. Minä olen kirjoittanut sinulle joka päivä torstaista lähtien; minä toivon, että olet saanut minun kirjeeni...

Ajatellessani mikä minä olin muutama kuukausi sitten ja verratessani sitä tähän kurjaan asemaani, tunnustan, että toisinaan, kun kestävyyteni loppuu, valtaa minut hurja viha kohtaloa vastaan. Minä olen oikeastaan meidän vuosisatamme hirveimmän erehdyksen uhri. Järkeni ei tahdo sitä käsittää. Luulen näkeväni kamalaa unta ja minusta tuntuu, kuin kaiken tämän pitäisi hävitä... Mutta voi! kaikki ympärilläni on todellisuutta...

Alfred.

Vaimoltani:

Pariisista tammik. 20 p:nä 1895.

Minä olen kauhean epätoivon vallassa, hirveässä levottomuudessa, kun en ole saanut mitään tietoja sinusta. Minä kärsin julmasti; minusta tuntuu, että samalla kun sinua kiusataan, silvotaan minusta palasia. Se on julmaa.

Tahtoisin mielelläni nyt jo olla luonasi ja tukea sinua lämpimällä rakkaudellani, sanoa sinulle muutamia lohdutuksen ja rakkauden sanoja, jotka voisivat lämmittää sydän-parkaasi...

Pariisissa tammik. 21 p:nä 1895,

... Kaikeksi onneksi en ollut lukenut eilisaamun sanomalehtiä ja minulta oli koetettu salata häpeällistä kohtausta La Rochelle'ssa, muutoin olisin tullut aivan hulluksi levottomuudesta... Sinun on täytynyt kestää hirveät hetket!... Mutta kansajoukon käytös ei minua ensinkään ihmetytä, se on noitten hävyttömien sanomalehtien syy, jotka elävät vaan panetteluista ja liasta, ja jotka ovat kirjoittaneet niin suuren joukon valeita. Mutta rauhoitu, ajattelevissa ihmisissä on tapahtunut suuri mielenmuutos.

Pariisissa tammik. 22 p:nä 1895.

Ei vieläkään mitään kirjettä sinulta; torstaista lähtien en ole kuullut sinusta mitään. Ellen olisi saanut rauhoittavia tietoja terveydestäsi, olisin kuollut levottomuudesta...

Minä ajattelen sinua yhtä mittaa; ei kulu sekuntiakaan, etten kärsisi kanssasi, ja kärsimyksen! on vielä hirveämpi siksi, että olen niin kaukana sinusta, ilman tietoja ja kun tähän alituiseen tuskaan vielä liittyy epätietoisuus. Minä en jaksa odottaa sitä hetkeä, jolloin saan luvan tulla luoksesi, syleillä sinua. Minulla on niin paljon kerrottavaa sinulle, ensiksikin meistä kaikista, lapsiraukoistamme, koko perheestä, sitten niistä yli-inhimillisistä ponnistuksista, millä järkemme on koettanut etsiä arvoitukseen selitystä.

Pariisissa tammikuun 23 p:nä 1895.

Minä olen sähköittänyt vankilan tirehtöörille saadakseni tietoja sinusta, sillä minä olen aivan hulluna levottomuudesta. Sitten Pariisista lähdettyäsi en ole saanut sinulta yhden yhtä kirjettä. Minä en voi ymmärtää mitä on tapahtunut ja se vaivaa minua niin armottomasti. Minä uskon kyllä, että sinä olet kirjoittanut minulle joka päivä, mutta mitä tämä viipyminen merkitsee. En tiedä siihen mitään vastausta. Oletko sinä saanut minun kirjeeni, etkä ole levoton? On julmaa olla niin kaukana toisistaan ilman mitään tietoja. Tahtoisin tietää oletko voimakas ja luja, etten tarvitsisi olla epätiedossa terveydestäsi, ja tietäsin sinua kohdeltavan vähän lempeämmin...

Lucie.

Re'n saarelta:

Tammikuun 24 p:nä 1895.

Tiistaisen kirjeesi mukaan et siis ole saanut vielä yhtään kirjettä minulta. Kyllä mahdat kärsiä, rakkaani! Kauhea kärsimys meille molemmille!...

Re'n saarella tammikuun 25 p:nä 18455.

Eilispäivänen kirjeesi on minut tykkönään masentanut, sillä joka sana ilmaisee kipua...

Minä en tiedä mihin tai kehen kiinnitän ajatukseni. Kun katselen menneisyyttä, kohoo vihani, tuntuu mahdottomalta että tämä kaikki tosiaankin on tapahtunut minulle; kun katselen nykyisyyttä, on tilani niin kurja että toivon kuolemaa kaikesta päästäkseni; ainoastaan tulevaisuutta ajatellessa tunnen hetkeksi lohdutusta...

Katselin äsken lasteni valokuvia, mutta minä en voinut katsella niitä kaukaa, sillä nyyhkytykset estivät minua. Niin, rakkaani, minun täytyy elää; minun täytyy kestää syytön rangaistukseni loppuun asti sen nimen tähden, jota nämä rakkaat pienokaiset kantavat. Heidän täytyy kerran tuntea, että tämä nimi ansaitsee kunnioitusta; heidän täytyy tietää, että jos asetankin monen ihmisen kunnian alemmaksi omaani, en aseta kenenkään kunniaa sen yläpuolelle...

Minä en tästedes saa kirjoittaa sinulle enempää kuin kaksi kertaa viikossa...

Ré'n saarella tammikuun 28 p. 1895.

Tämä päivä on ollut yksi onnellisimpia päiviä surullisessa elämässäni, kun olen saanut viettää puoli tuntia kanssasi, puhelemalla ja keskustelemalla sinun kanssasi...

Joka kerta kun minulle tuodaan kirje sinulta, puikahtaa ilon säde surun sortamaan sydämeeni.

En voi katsella entisyyttä. Kyyneleet tunkeutuvat esille, kun muistelen mennyttä onneamme. Voin vaan katsoa tulevaisuuteen ja toivoa, että totuus ja valo tulevat pian säteilemään julkisuudessa.

Ré'n saarella tammikuun 31 p:nä 1895.

Taas onnellinen päivä, kun saan kirjoittaa sinulle. Paha kyllä ovat onnelliset päivät pian luetut! Oikeastaan en ole saanut sinulta mitään kirjettä, sitten kun sunnuntaina. Mikä hirveä kärsiminen! Tähän asti oli minulla kumminkin yksi onnellinen hetki joka päivä, nimittäin kun sain kirjeesi. Se oli kaiku teistä kaikista, kaiku kaikista ystävyyssuhteistamme, joka lämmitti jäätynyttä sydän-parkaani. Minä luvin kirjeesi neljään viiteen kertaan, painoin joka sanan sydämeeni, vähitellen muuttuivat kirjoitetut sanat puheluksi, kuvailin sinun puhuvan aivan läheisyydessäni. Ah, se oli suloista soittoa sielulleni! Sitte neljään päivään ei mitään, synkkä suru, hirveä yksinäisyys...

Alfred.

Vaimoltani:

Pariisissa, tammikuun 24 p:nä 1895.

Vihdoinkin sain sinulta kirjeen. Tänä aamuna sain sen vasta käsiini, minä olin mieletön levottomuudesta. Monta kyyneltä vuodatin pienelle kirjeelle, sehän oli pieni osa sinusta itsestäsi, joka tuli luokseni monta päivää kestäneen levottomuuden jälkeen. Ne tiedot, jotka minä sain sinun perille tulosi jälkimäisenä päivänä, ovat lähetetyt 19 p:nä ja kumminkin saan minä ne vasta 25 p:nä, siis viisi päivää myöhemmin. Kyllä niillä on hyvin vähän säälin tunnetta, jotka tällä tavalla kiusaavat ja piinaavat kahta toisiaan rakastavaa olentoa ja joitten sydämessä asuu ainoastaan kunnian ja oikeuden tunteet, joilla ei ole kuin yksi määrä: löytää rikoksellinen ja puhdistaa nimensä, lastensa nimi, jota ansaitsemattomasti on solvattu...

Pariisissa, tammikuun 27 p:nä 1895.

Tänä aamuna sain hyvän ja rakkaan kirjeesi; se teki minut hetkeksi iloiseksi. Anna anteeksi minulle ensimäiset epätoivoiset kirjeeni; rohkeuteni petti hetkeksi, se on totta. En ollut saanut mitään tietoja sinusta ja olin sairas levottomuudesta.

Mutta se on nyt ohi, tahdonvoimani on taas kasvanut; olen jälleen valmis taisteluun. Meidän täytyy molempien pysyä elossa, meidän täytyy saada hyvitystä, valon täytyy loistaa häikäisevän kirkkaasti. Meillä ei ole oikeutta kuolla, ennenkun olemme saavuttaneet tarkoituksemme siksi, kun tämä tahra on pesty pois nimestämme. Mutta sitten tulevat onnen päivät; minä rakastan sinua niin, kiitolliset lapsesi tulevat osoittamaan sinulle niin suurta rakkautta, että kaikki kärsimyksesi, hirveimmätkin, unohtuvat mielestäsi...

Minä tiedän, että nämä sanat eivät tee sinun nykyisiä tuskiasi pienemmiksi; mutta sinulla on karaistu sielu, rautainen tahto, ihka puhdas omatunto, ja niillä aseilla on sinun taisteltava, meidän molempien on taisteltava.

Pierre huvittelihe tänä aamuna katselemalla kaikkia valokuvia, joita minulla on sinusta: hevosen selässä, matkapuvussa, Bourges'sa otettuja. Hän oli iloinen, kun sai näyttää niitä pikku sisarelleen ja kertoa hänelle kaikkea, mikä mieleensä johtui. Jeanne kuunteli hartaasti...

Pariisissa, tammik. 31 p:nä 1895.

Ei mitään tietoja tänä aamuna, vaikka odotin. Hyvä Jumala tätä elämätä, toivossa täytyy kumminkin elää.

Lucie.

Ré'n saarelta:

Helmikuun 3 p:nä 1895.

Tämä on ollut kamala viikko. Minulla ei sunnuntaista asti, s.o. kahdeksaan päivään ole ollut mitään tietoja sinusta. Olen kuvaillut että sinä olet sairas, siksi että yksi lapsista oli sairaana... Sitten olen kuvitellut kaikenmoista sairaassa päässäni... Olen tehnyt kaikenmoisia tuulentupia.

Voit kuvailla, rakkaani, mitä kaikkea olen kärsinyt ja mitä kaikkea vielä kärsin. Hirveässä yksinäisyydessäni ja surullisessa asemassani, johon kummallisten, selittämättömien tapausten kautta olen joutunut, oli minulla kumminkin se lohdutus, että tiesin sydämesi tuntevan samaa kuin minun ja jakavan kaikki minun kärsimyksen!...

Ré'n saarella helmik. 7 p:nä 1895.

En ole saanut sinusta kymmeneen päivään mitään tietoja. On aivan mahdotonta kuvata tuskiani.

Sinun pitää säilyttää kaiken tarmosi ja rohkeutesi. Minä pyydän sitä syvän rakkautemme nimessä, sillä sinun täytyy olla olemassa puhdistamassa nimeäni siitä tahrasta, joka sitä himmentää; sinun täytyy elää kasvattaaksesi lapsistamme kunnollisia ja rehellisiä ihmisiä. Sinun täytyy elää voidaksesi kerran sanoa heille, että heidän isänsä oli oikeutta ja isänmaata rakastava sotilas, jonka julma kohtalo muserti.

Saanenkohan sinulta tänä päivänä tietoja? Milloinka saan tietää, saanko ilon syleillä sinua? Joka päivä toivon sitä, mutta ei mitään vaihdosta tapahdu hirveässä kärsimisessäni.

Kestävyyttä, rakkaani, sinä tarvitset paljon kestävyyttä, me tarvitsemme kaikki, meidän molempien perheet, paljon kestävyyttä. Teillä ei ole oikeutta lannistua, sillä teillä on suuri tehtävä täytettävänä, kävipä minulle miten tahansa.

Alfred.

Vaimoltani:

Pariisissa helmik. 3 p:nä 1895.