Part 2

Sinä tiedät, että minä rakastan sinua, minä jumaloin sinua, rakas, rakas mieheni; rajaton onnettomuutemme, kauhea häväistys, jonka esineenä olemme, lujentavat vaan minun rakkauteni siteitä.

Kaikkialle, minne sinä menet tai minne sinua lähetetään, seuraan minä mukana; yhdessä voimme paremmin kestää maanpakolaisuuden, elämme toisillemme... kasvatamme lapsiamme, annamme heille teräksisen sielun kestämään elämän vaiheita.

Minä en voi elää ilman sinua, sinä olet minun lohdutukseni. Ainoa onni, joka minulla on jälellä, on se, että saan päättää päiväni sinun kanssasi. Sinä olet ollut marttyyri ja sinulla on vielä paljon kärsittävää. Se rangaistus, joka tulee osaksesi, on inhoittava. Lupaa minulle, että kestät sen rohkeasti.

Sinä olet voimakas viattomuudessasi; kuvaile, että se onkin toinen, jota häväistään, mukaudu ansaitsemattomaan kohtaloosi, tee se minun tähteni, sen naisen tähden, joka rakastaa sinua. Anna heille tämä todistus rakkaudestasi, tee se lastesi tähden; he tulevat kiittämään sinua kerran. He syleilevät sinua ja kaipaavat isäänsä, pienet raukat.

Lucie.

Olin ilman toivoa allekirjoittanut pyyntöni tarkastusoikeuteen tuomion tarkastamisesta. Oikeastaan voi tuomion tarkastusta tämän oikeuden edessä pyytää vaan muotovirheiden tähden, minä en silloin tiennyt että tuomio oli julistettu laittomasti.

Päivät kuluivat tuskallisessa odotuksessa; minä häilyin velvollisuuteni ja sen kauhun välillä, jota sellainen halpamainen ja ansaitsematon rangaistus minussa vaikutti. Vaimoni, joka ei vielä ollut saanut lupaa käydä luonani, kirjoitti minulle pitkiä kirjeitä vahvistaakseen minua ja auttaakseen minua kestämään arvoni alentamista.

Jouluk. 24 päiv. 1894.

Minä kärsin enemmän kuin voi kuvailla niiden hirveiden kärsimysten tähden, joita sinun on kestettävä; minun ajatukseni ei jätä sinua hetkeksikään. Minä näen sinut yksin sellissäsi, mustimpien ajatuksien murjomana, minä vertailen nykyhetkeen onnellisia vuosiamme, suloisia päiviä, joita yhdessä vietimme. Kuinka onnellisia olimme, kuinka hyvä ja rakastavainen olit minua kohtaan, millä alttiudella minua hoitelit, kun olin sairaana, minkälainen isä olet ollut rakkaille pienokaisillemme. Tämä kaikki on yhtä mittaa mielessäni; olen onneton, kun et ole luonani, tunnen olevani niin yksin. Rakas ihailtu mieheni, meidän täytyy ehdottomasti saada vielä toisemme, elääksemme toisillemme, sillä me emme ole mitään ilman toisiamme. Sinun täytyy alistua kaikkeen ja kestää ne hirveät koetukset, jotka sinua odottavat, sinun täytyy olla vahva ja ylpeä onnettomuudessa...

Joulukuun 25 p.

Minä itken, itken ja purskahdan yhä uudestaan itkemään. Sinun kirjeesi ainoastaan voivat lohduttaa minua suuressa surussani, ne ainoastaan voivat pitää pystyssä ja lohduttaa minua. Elä minun tähteni, rakas ystäväni, minä rukoilen sinua, kokoa kaikki voimasi taisteluun, ponnistakaamme molemmat yhdessä, siksi kun rikoksellinen tulee ilmi. Mitä minusta tulee ilman sinua? Minulla ei sitten olisi enää mitään, joka kiinnittäisi minua maailmaan, minä kuolisin surusta, jos minulla ei olisi toivoa saada kerran vielä nähdä sinua luonani ja viettää onnellisia vuosia sinun sivullasi...

Lapsemme ovat viehättävät. Pikku Pierre parka ikävöi niin sinua ja minä voin vaan kyynelillä vastata hänelle. Tänä aamuna kysyi hän minulta viimeksi, etkö sinä tule kotiin tänä iltana. Minulla on niin ikävä, niin ikävä isää, sanoi hän. Jeanne on muuttunut tavattomasti; hän puhelee hyvin, sanoo kokonaisia lauseita ja kaunistuu kovin. Kestävyyttä, sinä olet minut näkevä kerran; unelmamme, aikeemme uudistuvat ja me voimme ne toteuttaa.

Joulukuun 26 p:nä 1894.

Minä olen itse kantanut kapineesi vankilan kansliaan. Menin tähän synkkään rakennukseen, jossa sinä viattomasti kärsit rangaistustasi. Hetkisen tuntui kuin olisin ollut läheisyydessäsi; olisin tahtonut repiä alas nämä kylmät muurit, jotka eroittivat meidät, saadakseni syleillä sinua. Paha kyllä löytyy asioita, joita vastaan tahto on voimaton, joita ei mitkään ruumiilliset ja siveelliset voimat kykene voittamaan. Malttamattomuudella odotan sitä hetkeä, jolloin voimme heittäytyä toistemme syliin...

Minä pyydän sinulta ääretöntä uhraavaisuutta, sitä nimittäin että eläisit minua varten, lapsiamme varten, ja taisteleisit siksi, kun saavutat oikeuden... Minä kuolisin surusta, jos sinua ei olisi, minun voimani eivät kestäisi taistelussa, sinä olet ainoa, joka voit antaa minulle voimia.

Joulukuun 27 p:nä 1894.

Minä en väsy kirjoittamasta sinulle ja puhumasta kanssasi, se on minun ainoa hyvä hetkeni; minä en voi tehdä muuta kuin sitä ja sitten itkeä. Kirjeesi tekevät minulle niin hyvää; kiitos niistä. Jatka hemmottelemistasi. Minä annan sinun nimissäsi lapsille leikkikaluja, vaikka ne eivät tarvitse niitä sinua muistaakseen. Sinä olit niin hyvä heitä kohtaan, että pienokaisesi eivät unohda sinua. Pierre kysyy usein sinua ja tänä aamuna tulivat molemmat kamariini ihailemaan valokuvaasi... Ystävä raukka, kyllä mahdat kärsiä, kun et saa nähdä niitä. Mutta säilytä uljas rohkeutesi; on tuleva se päivä, jolloin taas tapaamme toisemme ja olemme kaikki onnellisia ja jolloin saat hyväillä ja rakastaa heitä.

Minä pyydän sinua, elä välitä siitä mitä joukko ajattelee. Sinä tiedät miten mielipiteet vaihtelevat. Rohkaiskoon sinua se tieto, että kaikki ystäväsi ja kaikki, jotka tuntevat sinut, ovat sinun puolellasi; kaikki järkevät ihmiset koettelevat saada selville salaisuutta.

Joulukuun 28 p:nä 1894.

Minä näin, että olet saanut enemmän rohkeutta ja olet antanut minulle takasin omani... Kestä reippaasti tämä surullinen rangaistus, nosta pääsi ja huuda ilmoille viattomuutesi ja syytön kärsimisesi pyöveleillesi.

Sitten kun julma rangaistus on ohi, panen minä kaiken rakkauteni, kaiken hellyyteni, kaiken kiitollisuuteni auttaakseni sinua kestämään jälellä olevaa. Kun on puolellansa omatunto sekä se vakuutus, että on aina ja joka tilaisuudessa täyttänyt velvollisuutensa sekä on toivoa tulevaisuuteen, voipi kestää paljon...

Lucie.

Joulukuun 31 p:nä 1994 ilmoitettiin minulle, että pyyntööni jutun tarkastamisesta ei suostuttu.

Samana iltana tuli majuri du Paty de Clam vankilaan. Hän tuli kysymään, enkö ollut tehnyt jotakin varomatonta tekoa, asettanut jotakin syöttiä. Minä vastasin hänelle vakuuttaen yhtä lujasti syyttömyyttäni.

Heti hänen mentyään kirjoitin seuraavan kirjeen sotaministerille:

Herra ministeri.

Teidän käskystänne kävi luonani majuri du Paty de Clam, jolle taas selitin että olen viaton ja etten ole tehnyt pienintäkään erehdystä. Minut on tuomittu, minulla ei ole mitään armahdusta pyydettävänä. Mutta kunniani, jonka toivon kerran saavani takasin, vaatii minun pyytämään teitä jatkamaan kuulustelujanne. Jatkettakoon niitä yhä minun poismentyäni, se on ainoa armo, jota pyydän.

Minä kirjoitin myöskin asianajajalleni herra Demangelle ja kerroin hänelle tästä käynnistä. Sitä ennen olin ilmoittanut vaimolleni että minun tarkastuspyyntöni oli hylätty.

Joulukuun 31 p. 1894.

Rakas Lucie!

Pyyntöni on hylätty, kuten voi odottaakin. Juuri sain siitä tiedon; pyydä heti päästä käymään luonani.

Julma, hirveä rangaistus lähenee; puhtaan ja rauhallisen omantunnon arvokkaisuudella olen sitä kohtaava. Valehtelisin jos sanoisin etten kärsi, mutta minä en näytä mitään heikkoutta...

Alfred.

Vaimoni vastasi:

Tammikuun 1 p:nä 1895.

Eilen jälestä puolen päivän sain turhaan odottaa vastausta... Ehkä huomenna saan luvan käydä luonasi. Mitä syitä heillä nyt vielä voisi olla, jos se ei tapahdu julmuudesta, raakuudesta? Rakas, rakas ystävä... Tahtoisin syleillä sinua, lohduttaa ja vahvistaa sinua. Ei, tiedätkö, sydämeni vuotaa verta ajatellessani niitä tuskia, joita sinun on kärsittävä.

Pitääkö niin kauniin sielun, kuin sinun, niin jalojen tunteiden, niin muuttumattoman hyvyyden, niin korkean isänmaanrakkauden kärsiä tätä julmuutta, tätä kovaa väkivaltaa ja viattomasti kärsiä toisen edestä, joka kurjana piiloutuu hävyttömyytensä taa! Se ei ole mahdollista, jos oikeutta kerran löytyy, että tämä petturi ei paljastu, että totuus ei tule ilmi.

Lucie.

Vaimoni sai vihdoinkin luvan käydä luonani. Me tapasimme toisiamme vankilan keskusteluhuoneessa. Se on harmaa huone, jaettu keskeltä kahdella samansuuntaisella kalteriseinällä; vaimoni oli toisella puolen aitaa ja minä toisella puolen.

Näin hankaloissa oloissa sallittiin minun tavata vaimoani niin monta tuskallista viikkoa kestäneen eron jälkeen. En voinut edes syleillä häntä, painaa häntä rintaani vasten; meidän täytyi puhella välimatkan päästä. Iloni oli kumminkin suuri saadessani nähdä hänen rakkaat kasvonsa; — koetin lukea niistä ja löytää niistä ne jälet, jotka suru ja kipu olivat niihin jättäneet.

Sitten kun hän oli mennyt, kirjoitin hänelle:

Keskiviikkona kello 5.

Rakas.

Minä tahdon kumminkin kirjoittaa sinulle nämä muutamat rivit, että saisit ne huomenna, kun heräät.

Meidän keskustelumme, vaikka se tapahtuikin vankilan rautaristikon lävitse, on tehnyt minulle niin hyvää. Jalkani vapisivat, laskeutuessani alas, mutta minä kokosin kaikki voimani, etten vaipuisi maahan liikutuksesta. Käteni ei ole vieläkään oikein varma: kohtaamisemme on tärisyttänyt minua niin kovasti. Syy miksi en pyytänyt sinua jäämään kauemmaksi aikaa, tuli siitä että voimani olivat aivan lopussa; minulla oli halu vetäytyä pois itkeäkseni vähän. Elä siltä luule, että sieluni on vähemmän urhoollinen tahi vähemmän vahva, mutta ruumiini on heikontunut kolmen kuukauden vankeuden aikana...

Minua on enin huojentanut se, että näen kuinka urhoollinen ja voimakas sinä olet, ja niin täynnä rakkautta minua kohtaan. Pysy yhä eteenkinpäin rohkeana, rakas vaimoni, pahoittakaamme ihmiset kunnioittamaan itseämme käytöksellämme ja rohkeudellamme. Mitä minuun tulee, voit huomata, että olen valmis kaikkeen; minä tahdon pelastaa kunniani ja minä pelastan sen, ei mikään este voi minua siitä säikyttää.

Kiitä kaikkia, kiitä herra Demange'a minun puolestani kaikesta, mitä hän on tehnyt viattoman edestä. Lausu kiitollisuuteni, jota tunnen häntä kohtaan ja jota en itse ole voinut lausua. Sano hänelle, että panen kaiken luottamukseni häneen tässä taistelussa kunniastani.

Alfred.

Ensimäisen kerran tapasimme toisemme vankilan puheluhuoneessa. Olosuhteiden pakosta oli se niin surullista, että majuri Forzinetti pyysi ja sai hankituksi minulle luvan tavata vaimoani hänen työhuoneessaan hänen läsnäollessaan.

Vaimoni tuli vielä kerran luokseni ja sillä kerralla lupasin minä hänelle elää ja urhoollisesti kestää sen kamalan kohtauksen, joka minua odotti. Tämän käynnin jälkeen kirjoitin minä:

"Minä olen levollisempi, sinun näkemisesi on tehnyt minulle hyvää. Ilo saada sinua syleillä kaikesta sydämestäni on tehnyt minulle äärettömän hyvää.

"Minä voin tuskin odottaa tätä hetkeä. Kiitos kaikesta ilosta, minkä olet minulle tuottanut.

"Kuinka minä sinua rakastan, sydämeni valittu! Toivokaamme vihdoinkin että kaikki tämä loppuu. Minun täytyy säilyttää koko tahdon lujuuteni."

Minä näin myös pikimältään veljeäni Mathieuta, jonka ihailtavan rakkauden minä tunsin.

Torstaina tammikuun 3 päivänä 1895 sain tietää että tuomioni pantaisiin täytäntöön kahden päivän perästä.

Torstai-aamuna.

Minulle ilmoitettiin että suuri häväistys on määrätty tapahtuvaksi ylihuomenna. Minä odotin sitä, olin valmistanut itseni siihen, mutta isku oli kumminkin kova. Minä olen kestävä sen, minä olen luvannut sinulle sen. Minä ammennan uusia voimia rakkaudestasi, kaikkien teidän rakkaudestanne, rakkaiden lapsieni muistosta, toivosta että totuus kerran tulee ilmi. Mutta minun täytyy tuntea kaikkien teidän rakkauden säteilevän ympärilläni, minun täytyy tuntea että te taistelette kanssani... Jatkakaa siis.

Alfred.

V.

Arvon alentaminen tapahtui lauantaina tammik. 5 p:nä; kestin tämän julman piinan osoittamatta heikkoutta.

Ennen kamalan toimen alkamista odotin tunnin ajan sotakoulun ajutanttisalissa. Sen ajan kestäessä jännitin kaikkia voimiani; kaikki muistot viimeisten julmien kuukausien olosta tulivat mieleeni; ja katkonaisissa lauseissa muistelin viimeistä majuri du Paty de Clamin käyntiä luonani vankilassa. Väitin sitä häpeällistä syytöstä vastaan, josta minua syytettiin; muistin myöskin, että olin kirjoittanut ministerille ja sanonut hänelle olevani syytön. Väärentämällä ja kääntelemällä tätä kirjettä oli kapteeni Lebrun-Renault, vastoin parempaa tietoansa, tehnyt eli antanut tehdä tuon tunnustustarun, josta minä sain tietää vasta tammikuussa 1899. Jos minä olisin saanut tietää siitä ennen Ranskasta lähtemistäni, joka tapahtui ennen helmikuuta 1895, s.o. enempää kuin seitsemää kuukautta arvon alentamisen jälkeen, olisin koettanut tukahuttaa tämän tarun kapaloonsa.

Sen jälkeen vietiin minut neljän miehen ja yhden korpraalin välissä keskelle sotakoulun edessä olevaa aukeaa.

Kello löi yhdeksän; kenraali Darras, joka oli toimessa päällikkönä, komensi; kunniaa!

Minä kestin rangaistuksen, kokosin kaikki tahtoni voiman kestääkseni, ja muistelin vaimoani ja lapsiani pysyäkseni pystyssä.

Heti kun tuomio oli luettu, huusin minä, kääntyen sotajoukkoon:

"Sotamiehet, he alentavat syytöntä; sotamiehet he häväisevät syytöntä. Eläköön Ranska, eläköön armeija!"

Eräs tasavaltalaisen kaartin ajutantti tuli luokseni. Hän karsi sukkelasti päältäni napit, housunnauhat, arvon merkit hatustani ja hihoistani ja taittoi sitte sapelini. Minä näin näiden arvomerkkien putoovan jalkoihini. Vaikka koko ruumiini vapisi hirveästi, huusin yhtä mittaa suorana seisten ja pää pystyssä sotamiehille ja kansajoukolle: "Minä olen viaton!"

Toimitus jatkui. Minun piti marssia pitkin neliörintaman laitoja. Minä kuulin erehdyksissä olevan kansajoukon kirkunaa, minä ymmärsin miten heitä mahtoi kauhistuttaa, kun luulivat näkevänsä edessään petoksesta tuomitun miehen, mutta minä koetin vaikuttaa heissä toisenlaista käsitystä, sitä nimittäin että olin syytön.

Sitten kun minut oli kuletettu neliön ympäri, olivat kärsimyksen! lopussa; minä ainakin luulin niin.

Tämän pitkän päivän kuoleman tuska oli vasta alussa.

Minun käteni sidottiin ja sellivaunut veivät minut Alma-sillan ylitse poliisiasemalle. Kun tulin toiseen päähän siltaa, näin vaunujen ikkunasta sen asunnon ikkunat, jossa olin viettänyt niin suloisia vuosia, jonne koko onneni jäi. Kärsimyksen! oli kauhea.

Poliisiasemalla kuletettiin minua revityssä ja repaleisessa puvussani salista saliin, tutkittiin, valokuvattiin, mitattiin. Puolen päivän aikaan vietiin minut vihdoinkin Santén vankilaan, jonne minut teljettiin selliin.

Vaimoni sai luvan tavata minua kaksi kertaa viikossa vankilan tirehtöörin työhuoneessa. Tämä käyttäytyi muuten hyvin ihmisiksi koko sen ajan, minkä minä olin vankilassa.

Vaimoni ja minä vaihdoimme vielä useita kirjeitä.

Santé'n vankilassa, lauantaina tammik. 5 p:nä 1895.

Rakas.

En tahdo sanoa sinulle kuinka paljon kärsin tänä päivänä, sillä sinun surusi on kylliksi suuri ilmankin, minun tarvitsematta lisätä sitä.

Kun lupasin sinulle elää ja kestää siihen asti, kun nimeni on jälleen puhdistettu, teen sinun tähtesi suurimman uhrauksen, mitä sellainen mies voi tehdä, jolla on sydän ja joka on kunniallinen mies ja jolta on ryöstetty hänen kunniansa. Oi Jumalani, kunhan ruumiini voimat vaan kestäisivät! Henkiset voimani kestävät, omatuntoni ei minua moiti, mutta kärsivällisyyteni ja voimani ovat lopussa...

Sitten toisen kerran kerron sinulle, sitten kun taas olemme onnellisia, mitä tänään olen kärsinyt, kuinka monta kertaa, kulkiessani näiden monien tosi rikoksellisten keskessä, sydäntäni on kirveltänyt. Minä kysyin itseltäni, mitä varten siellä olin... luulin näkeväni näkyjä; mutta voi, rikkirevityt likaiset vaatteeni vakuuttivat minun elävän todellisuudessa, ne ylenkatseelliset silmäykset, joita minuun heitettiin, sanoivat minulle selvästi, mitä varten siellä olin.

Voi, minkä tähden ei voi veitsellä avata ihmisten sydämiä ja lukea niistä. Kaikki kunnialliset ihmiset, jotka näkivät minun ajavan ohi, olisivat nähneet sydämessäni kultakirjaimella kirjoitettuna: "Tämä mies on kunniallinen mies." Mutta minä ymmärrän heidät aivan hyvin! En minäkään olisi heidän sijassaan malttanut olla ylenkatseellisesti katselematta petturiksi julistettua sotamiestä. Mutta voi, se juuri on surkeinta, että petturi en ole minä!...

Tammikuun 5 p:nä, lauantaina kello 7 iltasella.

Minulla oli äsken äärettömästi mieli painuksissa, itkin ja nyyhkytin, koko ruumistani tärisytti kuume. Se on seuraus päivän hirveistä tuskista, tietysti sen piti tulla; mutta voi, sen sijaan että saisin nojata sinuun, kaikuvat nyyhkytyksen! tyhjässä vankilassa.

Se on nyt kumminkin ohi, rohkeutta sydämeni! Minä kokoan kaiken tarmoni. Voimakkaana puhtaassa, tahrattomassa tietoisuudessani kuulun perheelleni, olen velvollinen elämään nimelleni. Minulla ei ole oikeutta väistyä niin kauan kuin minulla on hengen pisaraakaan jälellä; minä olen taisteleva siinä iloisessa toivossa, että totuuden aamu kerran vaikenee. Jatkakaa siis vaan tiedusteluja...

Alfred.

Vaimoltani:

Lauantai-iltana tammikuun 5 p:nä 1895.

Mikä hirveä aamupäivä! Kauheat hetket! Ei! Minä en tahdo sitä ajatella, se tuottaa minulle liijan suuria tuskia. Sinä ystävä-raukkani, sinä kunnian mies, sinä, joka ihailet Ranskaa, sinä, jolla on niin kaunis sielu, niin jalot tunteet, sinunko piti kestää halpamaisin kärsimys, mitä voidaan määrätä, se on inhoittavaa!

Sinä lupasit olla luja, olet pitänyt sanasi, minä kiitän sinua. Arvokkaisuutesi ja kaunis ryhtisi ovat miellyttäneet monta ja kun tulee se hetki, jolloin sinut asetetaan takaisin paikallesi, on muisto näistä kauheista hetkistä, joita sinä olet kärsinyt, oleva ihmisten muistoon painuneena.

Olisin niin mielelläni tahtonut olla sinun luonasi, antaa sinulle voimia, vahvistaa ja lohduttaa sinua, olin niin toivonut saada tavata sinua, rakas ystäväni; sydämeeni koskee, kun ajattelen, ett'en vielä ole saanut lupaa ja ehkä saan vielä kauan odottaa, ennen kun saan syleillä sinua...

Rakkaat pienokaisemme ovat hyvin kilttiä; he ovat niin iloisia, niin onnellisia. On lohdutus äärettömässä onnettomuudessamme että he vielä ovat niin nuoria ja niin tietämättömiä elämästä. Pierre puhuu sinusta niin herttaisesti, ett'en voi olla itkemättä...

Lucie.

Santé'n vankilasta:

Sunnuntaina tammikuun 6 p:nä kello 5 ip.

Anna anteeksi, rakkaani, että minä eilispäivän kirjeessä kirjoitin surustani, selittelin tuskiani. Mutta täytyyhän minun purkaa sydäntäni jollekulle! Ja kenenkä sydän on enemmän valmis vastaanottamaan sitä, mikä minun sydäntäni painaa, kuin sinun sydämesi. Sinun rakkautesi on minulle antanut rohkeutta elää, minun täytyy tuntea sen tykyttävän lähellä omaani.

Ole siis rohkea! Elä ajattele liijan paljon minua; sinulla on muita velvollisuuksia. Sinä kuulut lapsillemme, nimellemme, joka on saatettava entiseen asemaansa. Ajattele niitä jaloja tehtäviä, jotka ovat edessäsi; ne ovat raskaat, mutta minä tiedän, että sinä voit kantaa ne, ell'et anna rohkeutesi mennä, vaan pidät kiini voimistasi.

Sinun täytyy sentähden taistella itseäsi vastaan, koota kaikki tarmosi ja ajatella vain velvollisuuksiasi...

Alfred.

Vaimoltani:

Sunnuntaina tammikuun 6 p:nä 1895.

Minua niin vaivaa, kun en ole vielä saanut mitään tietoja sinusta. Olen utelias tietämään miten sinä olet kestänyt nämä hirveät hetket... Minä olen saanut sinun molemmat kirjeesi, se on ainoa lohdutukseni, kiitos siitä että siten hemmoittelet minua; tunnen siitä hyvän sydämesi. En voi sanoa kuinka paljon minua tämä kaikki surettaa, mutta sieluani vihloo ajatellessani sinun kärsimyksiäsi. Sellainen elämä, suuri Jumala, sellaiset kärsimykset! Minä odotin, että saisit jonkunmoisen hirmuisen hermokohtauksen; minä olen varma että olisi tehnyt hyvää, jos olisit saanut itkeä. Rakas ystävä, me olimme niin onnellisia, niin levollisia, me elimme vain toisillemme, aiaoastaan vanhemmillemme, lapsillemme, perheemme onnelle. Jos saisin olla luonasi, jakaa surusi, kärsimyksesi, jäädä olemaan koppiisi, elämään samaa elämää kuin sinäkin, olisin melkein onnellinen. Olisi ainakin se ääretön onni, että saisin lohduttaa sinua, ilahuttaa sinua rajattomalla rakkaudellani, ympäröidä sinua kaikella sillä mitä sinua rakastava nainen voi sinulle antaa. Mutta minä pyydän sinua, säilytä rohkeutesi, elä anna minkään masentaa itseäsi...

Maanantaina tammikuun 7 p:nä 1895.

Ensimäinen työni, kun nousen ylös, on saada vähän puhella kanssasi, saada lähettää edes pieni lämmön säde synkkään koppiisi. Minä kärsin siihen määrin siitä tiedosta, että sinä olet niin onneton ja että minä en voi lieventää tuskaasi, että kaikki mikä ympäröi minua, kaikki mitä tapahtuu ympärilläni, sanalla sanoen, että kaikki, paitse sinä, on minulle yhdentekevää.

Minä ajattelen vain sinua, minä tahdon elää ainoastaan sinulle toivossa saada sinut takaisin. Kerro minulle, minä pyydän sinua, kaikki mitä tunnet ja miten voit? Minulla on väliin hirveitä tuskan puuskia ja olen julmasti levoton terveydestäsi. Voi, jos voisin tavata sinua, jäädä luoksesi, saada sinut hetkeksi unohtamaan onnettomuutesi. Antaisin siitä vaikka mitä!

Tammikuun 7 päivänä iltasella.

Mitä muuta voin minä sanoa sinulle kuin sitä, että minä ajattelen vain sinua, että minä puhun vain sinusta, että koko minun sieluni, koko minun henkeni on luonasi. Minä pyydän, minä rukoilen, että rohkeutesi kestäisi, ett'et anna masentaa itseäsi, etkä anna surun kalvaa ja pitäisit vastaan, etteivät ruumiilliset voimasi loppuisi. Meidän täytyy saada sinut jälleen, tunnustetuksi; me teemme kaikki ja meidän pitää tehdä kaikki sitä tarkoitusta varten. Mitä on omaisuutemme verrattuna miehen, lasten, kahden perheen kunniaan, minä tulen pitämään itseni onnellisena saadessani uhrata omaisuutemme tähän jaloon tarkoitukseen...

Meillä on kaikilla se vakuutus, ettei ole olemassa sellaista erehdystä, joka ei kerran tule ilmi, että syyllinen on paljastuva ja meidän ponnistuksemme tulevat menestymään...

Lucie.

Santé'n vankilasta, tiistaina tammikuun 8 p:nä 1895.

... Surullisimpina hetkinäni, kauheimpien kohtausteni aikana tuikkaa yhtäkkiä tähti sieluuni ja hymyilee minulle. Se on sinun kuvasi, armahani, se on sinun rakas kuvasi, jonka kohta toivon näkeväni ja jonka ääressä kärsivällisesti odotan, että antavat minulle takasin sen, mikä on minulle rakkainta täällä maailmassa, kunniani, kunniani, jota en ole koskaan pettänyt...

Alfred.

Vaimoltani:

Tiistaina tammikuun 8 p:nä 1895.

Olen ollut julmasti levoton, kun en ole kuullut mitään sinusta, yöni oli hirveä; vihdoin sain tänä aamuna ystävällisen kirjeesi, ja se teki minulle hyvää. Minä en voi ymmärtää miksi kirjeesi tarvitsevat niin pitkän ajan, ennenkun tulevat perille; kirje, jonka sinä kirjoitat sunnuntaina, tulee perille vasta tiistaina...

Minä olen äskettäin saanut luvan tavata sinua maanantaisin ja tiistaisin kello 2 vankilan tirehtöörin työhuoneessa; voit ajatella kuinka onnellinen olen...

Lucie.

Santé’n vankilasta:

Keskiviikkona tammik. 9 p:nä 1895.

... Todellakin, kuta enemmän ajattelen, sitä enemmän ihmettelen, kuinka uskalsin luvata sinulle elää tuomioni perästä.

Se lauantai on tulikirjaimilla painettu sieluuni. Minulla on sotilaan rohkeus, jolla hän kohtaa vaaraa, mutta ah! pitääkö minulla olla marttyyrinkin rohkeus?...

Minä elän toivossa, siinä vakuutuksessa, että totuus tulee varmasti kerran ilmi, että minun viattomuuteni tulee tunnustetuksi ja julistetuksi tässä rakkaassa Ranskassa, isänmaassani...

Torstaina tammik. 10 p:nä 1895.

Kello kahdesta asti tänä aamuna en ole voinut nukkua paljaasta levottomuudesta, kun tiedän saavani tavata sinua tänään. Olen jo kuulevinani rakkaan äänesi puhuvan lapsistamme, rakkaasta perheestämme... ja en häpeä, vaikka itken, sillä se kidutus, jota kärsin, on todellakin hirveä syyttömälle...

Alfred.

Vaimoltani:

Torstaina tammik. 10 p:nä 1895.