Part 1

language: Finnish

VIISI VUOTTA ELÄMÄSTÄNI 1894—1899

Kirj.

ALFRED DREYFUS

Suomennos ranskankielestä (Cinq années de ma vie)

Kuopiossa, Osakeyhtiö Kuopion Uuden Kirjapaino, 1901.

Minä kerron näillä lehdillä elämästäni ainoastaan niinä viitenä vuotena, joina olin kokonaan eroitettuna muusta maailmasta.

Ne seikat, jotka tapahtuivat Ranskassa oikeudenkäynnin aikana 1894 ja sitä seuraavina vuosina, olivat minulle tuntemattomat Rennes'n oikeudenkäyntiin saakka.

A.D.

Lapsilleni.

I.

Minä synnyin Mühlhausenissa, Elsassissa, lokak. 9 p. 1859. Lapsuuteni kului hiljaisesti äitini ja sisarieni terveellisessä piirissä, lapsiaan rakastavan isän johdannon sekä vanhempien veljien hellän huolenpidon alaisena.

Ensimäinen katkera muisto, joka ei koskaan haihdu mielestäni, oli 1870 vuoden sota. Rauhan tultua päätti isäni ruveta Ranskan alamaiseksi, ja meidän täytyi jättää Elsassi. Minä menin Pariisiin opintojani jatkamaan.

V. 1878 otettiin minut polyteknilliseen opistoon, josta 1880 pääsin ulos aliluutnanttina ja tykkiväen oppilaana siirtyäkseni ammattikouluun Fontainebleau’ssa. Lokak. 1 p:nä 1882 nimitettiin minut luutnantiksi 31:seen tykistörykmenttiin, joka oli sijoitettuna Mans'iin. V:n 1883 lopulla määrättiin minut ensimäiseen varsinaiseen ratsuväen osastoon Pariisissa.

Syysk. 12 p:nä 1889 nimitettiin minut kapteeniksi 21:seen tykistörykmenttiin ja komennettiin adjutanttina sotilaspyroteknilliseen keskuskouluun Bourges'issa. Talven kuluessa menin kihloihin neiti Lucie Hadamardin kanssa, josta tuli sittemmin minulle uskollinen ja urhoollinen puoliso.

Kihlausaikana valmistauduin pääsöä varten korkeampaan sotakouluun, johon minut otettiin huhtik. 20 p:nä 1890; seuraavana päivänä huhtik. 21 p:nä olivat hääni. Pääsin ulos korkeammasta sotakoulusta 1892 arvosanalla "hyvin hyvä" ja puoltolauseella pääesikuntaan. Järjestysnumero, jonka sain erotessani sotakoulusta, antoi aihetta minun kutsumiseeni ylimääräiseen palvelukseen armeijan pääesikunnassa, johon astuin tammik. 1 p:nä 1893.

Loistava ja helppo ura oli avautunut minulle, tulevaisuus näytti ruusunpunaiselta. Työpäivien päätyttyä löysin lepoa ja suloisuutta perhe-elämässä. Oppiakseni tuntemaan kaikkia ihmissielun ilmauksia ja vivahduksia käytin hyödylliseen lukemiseen ne ihanat iltahetket, jotka vietin yhdessä vaimoni kanssa. Me olimme täydellisesti onnelliset, ensimäinen lapsemme lisäsi iloa kodissamme. Minulla ei ollut mitään taloudellisia huolia, sama syvä rakkaus yhdisti minut perheeni jäsenten kanssa ja vaimoni perheen kanssa.

Koko elämä näytti hymyilevän minulle.

II.

Vuosi 1893 kului ilman mitään erikoisempaa, joka olisi häirinnyt onneamme. Tyttäreni Jeanne'n syntyminen lisäsi auringonpaistetta kodissani.

Vuosi 1894 tuli olemaan viimeinen, jonka olin armeijan pääesikunnassa. Minut määrättiin tämän vuoden viimeisenä kolmanneksena tekemään vaadittavan palveluskokeen eräässä Pariisin jalkaväen rykmentissä.

Ryhdyin tähän palvelukseen lokak. 1 p:nä; lauantaina lokak. 13 p:nä 1894 sain käskyn saapua seuraavana maanantaina kello 9 aamusella sotaministeriöön päätarkastusta varten; oli nimenomaan määrätty saapua "sivilipuvussa". Määrätty aika tuntui minusta kovin varhaiselta päätarkastukseksi, joka tavallisesti tapahtui iltasella, huomautus sivilipuvusta ihmetytti minua samoin. Nämä huomiot tein lukiessani virkailmoitusta, mutta unhotin ne heti, kun en pannut niihin mitään merkitystä.

Sunnuntai-iltana söimme, vaimoni ja minä, tavallisuuden mukaan puolista appivanhempieni tykönä, joitten luota poistuimme hyvin iloisina ja onnellisina kuten ainakin niinä iltoina, jotka vietimme siinä perheessä, rakkaiden omaisiemme keskuudessa.

Maanantai-aamuna heitin hyvästit omilleni. Poikani Pierre, joka silloin oli kolmen ja puolen vuoden vanha ja jolla oli tapana seurata minua uloslähtiessäni ovelle saakka, saattoi minua sinäkin aamuna tapansa mukaan. Tämä tapaus jäi minulle yhdeksi elävimmäksi muistoksi onnettomuudessani; usein, surun ja epätoivon öinä, elin uudestaan sen hetken, jolloin puristin lastani viimeisen kerran syliini; minä ammensin siitä muistosta uutta voimaa ja tahdonlujuutta.

Aamu oli kaunis ja viileä; aurinko kohosi taivaanrannan yli karkoittaen pois hienon sumun; kaikki ennusti ihanaa päivää. Kun olin tullut liian aikaseen ministeriöön, kulin muutaman minuutin ajan rakennuksen ulkopuolella, ennenkuin menin sisään. Kun astuin huoneeseen, otti minut vastaan majuri Piquart, joka näkyi minua odottaneen ja vei heti minut työhuoneeseensa. Minä hämmästyin, kun en tavannut ketään tovereistani, sillä tavallisesti kutsutaan upseerit joukottain päätarkastukseen. Hetkisen puheltuamme jokapäiväisistä asioista vei majuri Piquart minut pääesikunnan päällikön huoneeseen. Hämmästykseni oli suuri astuessani sisään, sillä siihen sijaan että luulin tulevani pääesikunnan päällikön eteen, ottikin minut vastaan majuri Paty de Clam sotilaspuvussa. Huoneessa oli myös kolme minulle tuntematonta sivilipukuista henkilöä. Nämä henkilöt olivat salapoliisipäällikkö Cochefert, hänen kirjurinsa ja arkivario Gribelin.

Majuri du Paty tuli vastaani ja sanoi hillityllä äänellä: "Kenraali tulee pian. Kun minulla on kirje kirjoitettavana ja sormeni on kipeänä, pyytäisin teitä kirjoittamaan sen minun sijastani." Täytin heti pyynnön, niin omituiselta kuin se minusta näissä oloissa tuntuikin. Istuuduin pöydän ääreen, joka oli jo asetettu valmiiksi, majuri du Paty asettui aivan viereeni ja seurasi tarkasti käteni liikkeitä. Kun ensin olin täyttänyt tarkastusmallin, saneli hän kirjeen, jossa eräät kohdat muistuttivat sitä syyttävää kirjettä, jonka minä sittemmin olen oppinut tuntemaan ja joka on saanut "_bordereau'n_" nimen. Sanellessaan keskeytti majuri minut huudahtamalla: "Te vapisette!" (Minä en vavissut ollenkaan. Sotaoikeuden edessä 1894 selitti hän tämän äkillisen muistutuksensa siten, että hän huomasi ett'en minä vavissut koko sanelun aikana ja että hän sen vuoksi luuli minun teeskentelevän ja tahtoi saada minut siten hämmentymään.) Tämä kiivas muistutus kummastutti minua suuresti, niinkuin myös majuri du Paty'n silminnähtävä vihamielisyys minua kohtaan. Mutta kun kaikki epäluulo oli minusta kaukana, luulin hänen pitävän kirjoitustani huonona. Sormiani todellakin paleli, sillä ulkona oli ollut aika kylmä ja minä vaan muutaman minuutin oleskellut lämmitetyssä huoneessa. Senvuoksi vastasinkin: "Sormeni ovat kohmeessa."

Kun yhä pysyin kirjoittaessani levollisena, ahdisti du Paty minua uudelleen nyt kiivaasti ärähtäen: "Olkaa tarkkaavainen, tämä on tärkeätä!" Vaikka hämmästyinkin hänen tylyä ja outoa käytöstään, en kumminkaan virkkanut mitään, vaan koettelin kirjoittaa parempaa. Silloin jo, niin selvitti majuri du Paty oikeuden edessä 1894, näki hän että minä pysyin kylmäverisenä, ja siis oli turhaa jatkaa koetusta. Kirjoituskohtaus oli yksityisseikkoihin saakka edeltäpäin valmistettu; siitä ei kumminkaan saatu odotettuja tuloksia.

Kun sanelu oli loppunut, laski majuri du Paty kätensä olkapäälleni ja huusi jyrisevällä äänellä: "Lain nimessä vangitsen minä teidät; te olette valtiopetoksesta syytetty." Jos ukkonen olisi iskenyt jalkojeni juureen, ei se ankarammin olisi voinut järkyttää mieltäni: minä lausuin katkonaisia sanoja, vastustaen niin kauheaa syytöstä, jota ei mikään elämässäni oikeuttanut.

Sitten hyökkäsivät Cochefert kirjurineen kimppuuni ja alkoivat tutkia taskujani. En tehnyt vähintäkään vastarintaa, vaan huusin heille: "Ottakaa avaimeni, avatkaa kaikki luonani, olen viaton!" Lisäsin: "Näyttäkää minulle ainakin todistukset siitä konnantyöstä, johon te väitätte minun olevan syypään." Todistukset ovat liiankin painavat, vastattiin minulle, lähemmin niitä määrittelemättä.

Sitten vei minut Cherche-Midi'n vankilaan majuri Henry, salapoliisi seurassaan. Matkalla kyseli minulta majuri Henry, joka kumminkin jo itse tiesi kaikki, mistä minua syytettiin, sillä hän oli ollut verhon takana samassa huoneessa kuin minäkin. Vastauksestani laati majuri Henry raportin, jonka valheellisuus esiintyi päivän selvästi niitten kuulustelujen kautta, joitten alaisena olin juuri ollut ja tulin vielä useampana päivänä olemaan.

Saavuttuani vankilaan pistettiin minut koppiin, jonka ikkuna oli vankien pihalle päin. Minut pidettiin ankaran valvonnan alaisena, kaikki yhteys omieni kanssa oli kielletty. Minä en saanut paperia, kynää, mustetta enkä lyijykynää. Ensimäisinä päivinä kohdeltiin minua muitten vankien tavoin, mutta sitten tehtiin hoidossani muutos.

Niitten miesten seurassa, jotka toivat minulle ruokaa, oli aina vahtiatekevä kersantti ja kunnallisvirkamies, jolla yksin oli avain minun koppiini. Häntä oli kovasti kielletty puhuttelemasta minua.

Kun minä, äskeisen kamalan kohtauksen valtaamana, näin itseni tässä synkässä kopissa, ja kun ajattelin niitä kaikkia, joista joku tunti sitten erosin iloisena ja onnellisena, jouduin minä kauheaan kiihoitustilaan ja ulvoin tuskasta.

Minä kuleksin kopissani ja ta'oin päätäni sen seiniin. Vankilan päällikkö kävi kunnallisvirkamiehen kanssa minua katsomassa ja rauhoitti minua muutamaksi hetkeksi.

Olen iloinen saadessani tässä lausua kiitollisuuteni sotilasvankilain tirehtöörille, majuri Forzinetti'lle, joka täyttäessään tarkasti velvollisuutensa, oli samalla ylevän inhimillinen.

Seuraavien seitsemäntoista päivän kuluessa kuulusteli minua useat kerrat majuri du Paty, joka toimitti tutkintoupseerin virkaa. Hän tuli aina iltasilla hyvin myöhään, seurassaan kirjurinsa, arkivaario Gribelin. Hän saneli minulle osia tuosta ennen mainitusta kirjeestä, vilautti silmieni edessä tulen valossa sanoja ja sanankatkelmia samasta kirjeestä ja kyseli alinomaa tunsinko käsialaani vai en. Paitsi mitä oli pöytäkirjaan merkitty näissä kuulusteluissa, teki hän kaikenlaisia hämäriä viittauksia seikoista, joista en mitään ymmärtänyt, sitten hän poistui teaatterimaisilla liikkeillä, jättäen minut ratkaisemattomien arvoitusten valtaan. Minä olin yhä tietämätön niistä asianhaaroista, joihin syytös perustui. Hartaista pyynnöistäni huolimatta en saanut mitään selvitystä siitä, mistä minua syytettiin. Harhailin täydellisessä pimeydessä.

Ei suinkaan ollut majuri du Paty'n ansio, ettei järkeni kokonaan pimennyt näinä loppumattoman pitkinä päivinä ja öinä. Ei minulla ollut paperia eikä mustetta ajatuksieni muistiin panemista varten; alinomaa haudoin mielessäni niitä lausepätkiä, joita olin saanut hänestä puserretuksi, ja jotka minua vaan veivät enemmän harhaan. Vaikka kärsimykseni olivatkin kauheat, oli omatuntoni kumminkin valveilla ja erehtymättä johti minua velvollisuuden tielle. "Jos kuolet, sanoi se minulle, luullaan sinua syylliseksi: tapahtukoon mitä tahansa, täytyy sinun elää julistaaksesi viattomuutesi koko maailmalle."

Viidentenätoista päivänä vangitsemisen! jälkeen näytti majuri du Paty minulle valokuvan siitä syyttävästä kirjeestä, jota sittemmin kutsuttiin "bordereau'ksi".

Minä en ollut kirjoittanut tätä kirjettä, enkä ollut sen tekijäkään.

III.

Sitten kun majuri du Paty oli lopettanut kuulustelunsa, tuli käsky sotaministeriltä, kenraali Mercier'ltä alkaa säännöllinen tutkinto kanssani. Käytökseni oli kumminkin moitteeton; ei mikään elämässäni, teoissani ja suhteissani voinut antaa aihetta tällaiseen epäluuloon.

Marrask. 3 p:nä kirjoitti Pariisin kuvernööri, kenraali Saussier tutkintokäskyn alle.

Tutkinto uskottiin esittelijälle Pariisin ensimäisessä sotaoikeudessa, majuri d'Ormescheville'lle; hän ei löytänyt mitään varmaa todistusta. Hänen syytekirjoituksensa on täynnä valheellisia viittauksia. Jo ensimäisessä sotaoikeuden istunnossa 1894 saatettiin tämä kirjoitus oikeaan valoonsa; viimeisessä istunnossa lopetti yleinen syyttäjä kanteensa tunnustamalla, että lukuunottamatta bordereau'ta kaikki muu oli huomattu perättömäksi. Poliisilaitos, joka oli pannut toimeen kyselyjä yksityiselämästäni; oli jättänyt siitä täysin edullisen kertomuksen. Agentti Guénée, joka palveli sotaministeristön tiedustelutoimistossa, esitti toiselta puolen nimettömän kertomuksen, joka sisälsi ainoastaan valheellista panettelua ja juorupuheita. Tämä viimemainittu tuli yksinään esitetyksi 1894 vuoden oikeudenkäynnissä; poliisilaitoksen virallinen kertomus, joka oli annettu Henrylle, hävisi. Korkeamman tuomioistuimen jäsenet löysivät sen konseptin poliisilaitoksen asiakirjain joukosta ja tekivät totuuden tunnetuksi v. 1899.

Seitsemän viikkoa kestäneen tutkimisen jälkeen, jonka kuluessa minua yhä edelleen pidettiin tarkimman valvonnan alaisena, vaati yleinen syyttäjä, pataljoonan päällikkö Brisset, jouluk. 3 p:nä 1894 minun asettamistani syytteenalaisuuteen, koska "epäluulot ja arvelut olivat kylliksi perusteltuja". Näitten arvelujen perusteena oli toisilleen vastakkaiset käsialantuntijain lausunnot. Kaksi asiantuntijaa, herra Gobert, joka palvelee Ranskan pankissa, ja herra Pelletier antoivat lausuntonsa minun edukseni; kaksi asiantuntijaa, herrat Teyssoniéres ja Charavay olivat minua vastaan, mutta myönsivät kumminkin bordereau'n ja minun käsialan olevan erilaiset. Herra Bertillon, joka ei ollut asiantuntija, väitti minun olevan syyllisen muka tieteellisten perustusten nojalla. Kuten tiedetään, tunnusti herra Charavay juhlallisesti Rennes'n oikeudenkäynnissä v. 1899 erehtyneensä.

Jouluk. 4 p:nä 1894 allekirjoitti Pariisin kuvernööri, kenraali Saussier nimensä määräykseen, jonka mukaan minut asetettiin tuomioistuimen eteen.

Silloin annettiin minulle tilaisuus neuvotella asianajajan, herra Demange'n kanssa, jonka ihailtava uhrautuvaisuus asiani hyväksi on tukenut minua kaikissa koettelemuksissani.

Minulta kiellettiin yhä oikeus tavata vaimoani. Jouluk. 5 p:nä sain minä luvan kirjoittaa hänelle avonaisen kirjeen.

Tiistaina joulukuun 5 päivänä 1894.

Rakas Lucieni!

Vihdoinkin voin minä kirjoittaa sinulle muutaman rivin. On ilmoitettu minulle minua vastaan nostetun jutun otettavan esille oikeuden edessä 19 päivänä tätä kuuta. Minulta kielletään oikeus tavata sinua.

Minä en voi selittää sinulle kaikkea mitä olen kärsinyt, sillä ei koko maailmassa löytyisi kylliksi kuvaavia sanoja siihen.

Muistatko sinä, kun sanoin sinulle kuinka onnellisia me olimme? Koko elämä hymyili meille. Sitten tuli yhtäkkiä se hirmuinen isku, jonka jälkeen järkeni ei vieläkään ole selvinnyt. Ajatteles, minua syytetään kamalimmasta rikoksesta, minkä sotilas voi tehdä! Vielä tänä päivänä luulen olevani julman painajaisen vallassa.

Totuus tulee vihdoin kumminkin ilmi. Omatuntoni on levollinen ja puhdas, eikä soimaa minua mistään. Minä olen aina täyttänyt velvollisuuteni enkä koskaan poikennut oikealta tieltä. Minä olen synkässä vankilassani, yksin järkeni kanssa, masennettuna, maahan lyötynä. Minulla on ollut rajuja hulluuden kohtauksia, olenpa hourannutkin, mutta omatuntoni on ollut valveilla. Se sanoi minulle: "Pidä pääsi pystyssä ja katso maailmaa silmiin. Tämä on peloittava koetus, mutta sinun täytyy käydä se läpi."

Minä en kirjoita sinulle enempää, sillä tahdon että kirje menee tänä iltana.

Syleilen sinua tuhannesti, rakkauteni ja kunnioitukseni osoitteeksi.

Tuhansia suutelolta lapsille. En uskalla puhella kanssasi heistä enempää, sillä kyyneleet nousevat silmiini, kun ajattelen heitä.

Alfred.

Iltasella ennen oikeudenkäynnin alkua kirjoitin minä vaimolleni seuraavan kirjeen, jossa tuli ilmi koko se luottamus, joka minulla oli tuomarien! oikeudentuntoon.

"Minä lähestyn kärsimyksien! ja syyttömien kidutuksien! loppua. Huomenna astun minä tuomarieni eteen pää pystyssä ja sielu levollisena.

Niin hirmuinen kuin se koetus onkin, jonka läpi minun täytyy käydä, on se puhdistanut sieluni. Kun jälleen näen sinut, olen parempi kuin ennen. Tahdon pyhittää koko loppuelämäni sinulle, lapsilleni ja rakkaille perheillemme.

Niinkuin jo olen sanonut sinulle, olen läpikäynyt kamalia kohtauksia. Minulla on ollut todellisia hulluuden kohtauksia ajatellessani, että minua syytetään niin kamalasta rikoksesta.

Minä olen valmis astumaan sotilasten eteen sotilaana, jolla on rauhallinen omatunto. He näkevät kasvoistani, he lukevat sielustani ja tulevat vakuutetuiksi viattomuudestani, niin kuin kaikki nekin, jotka tuntevat minut.

Uskollisena maatani kohtaan, jolle minä olen pyhittänyt kaikki voimani ja älyni, ei minulla ole mitään pelkäämistä. Nuku siis rauhallisesti, rakkaani, eläkä huolehdi mistään.

Ajattele ainoastaan sitä iloa, jota me tunnemme saadessamme taas toisiamme syleillä ja unhoittaa nämä surulliset ja synkät päivät — — —

Alfred".

Jouluk. 19 p:nä 1894 alkoivat oikeusistunnot, joita pidettiin sulettujen ovien takana, huolimatta asianajajani kiivaasta kiellosta; minä toivoin hartaasti oikeusistuntojen pitämistä julkisesti, että minun viattomuuteni tulisi oikein ilmi.

Kun minut vietiin oikeussaliin tasavaltalaisen kaartilaisluutnantin seuraamana, en nähnyt enkä kuullut mitään. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä minun ympärilläni tapahtui; minua painoi se kamala painajainen, joka minua oli monta viikkoa vaivannut, se että minua syytettiin osallisuudesta hirveään petokseen ja se oli minun näytettävä vääräksi.

Minä eroitin etäämpänä istuimellaan sotaoikeuden tuomarin, hän upseeri kuten minäkin, ja tovereita, joitten edessä vihdoinkin olin todistava viattomuuteni. Istuuduttuani puolustajani asianajaja Demange'n eteen, katselin tuomareitani. He näyttivät järkähtämättömiltä.

Heidän takanansa istuivat heidän varajäsenensä, majuri Piquart, sotaministerin edustaja, poliisipäällikkö herra Lépine.

Minua vastapäätä oli hallituksen komisario, majuri Brisset ja pöytäkirjuri Valbealle.

Ensimäiset kohtaukset, miten Demange koetti saada oikeusistuntoja julkisesti pidettäviksi, miten sotaoikeuden presidentti hänet jyrkästi keskeytti, miten sali tyhjennettiin, tämä kaikki ei vaikuttanut minuun mitään, minulla oli vaan mielessä istunnon tarkoitus. Toivoin pääseväni vaan kahden kesken syyttäjieni kanssa. Kiihkeästi toivoin saada kumota heidän kurjat todistuksensa, joihin inhoittava syytös perustui, ja puolustaa kunniaani.

Minä kuuntelin majuri du Paty de Clam'in väärää ja kiukkuista todistusta ja majuri Henry'n valheellista kertomusta keskustelustamme, joka meillä oli matkalla sotaministeriöstä Cherche-Midi'n vankilaan, samana päivänä kun minut vangittiin. Minä kumosin sen sekä voimakkaasti että tyynesti. Kun majuri Henry toisen kerran tuli kaidepuun luo ja selitti eräältä kunnioitettavalta henkilöltä kuulleensa, että eräs henkilö 2:sessa virastossa harjoitti petosta, nousin minä harmistuneena ylös ja vaadin kiivaasti, että mainittu henkilö, jonka todistukseen hän vetosi, kutsuttaisiin oikeuden eteen. Teaatterimaisella liikkeellä löi hän rintaansa ja huudahti: "Kun upseerilla on salaisuus päässään, ei hän usko sitä päähineelleenkään." Sitten hän kääntyi minuun päin ja karjasi: "Ja petturi on tuo tuossa!" Kiivaista vastaväitöksistäni huolimatta ei näitä sanoja selitetty minulle sen paremmin, minä en siis voinut todistaa niitten olevan vääriä.

Minä kuuntelin käsialantuntijain vastakkaisia mielipiteitä; kaksi puhui minun puolestani, kaksi minua vastaan, esittivät samalla useita eroavaisuuksia bordereau'n käsialan ja minun käsialani välillä. Minä en pannut mitään painoa Bertillon'in lausuntoon, sillä se näytti minusta hullun työltä.

Kaikki sitovat syyt ja syytökset kumottiin näinä istuntopäivinä. Ei mitään painavaa syytä löydetty näin inhoittavan rikoksen aiheeksi.

Neljännessä ja viimeisessä istunnossa hylkäsi hallituksen komisario muut nk. todisteet, vaan piti ainoastaan bordereau'n; hän otti tämän paperin, heilutti sitä ja sanoi:

"Ei ole jälellä muuta kuin bordereau, mutta se onkin kylliksi. Tuomarit ottakoot suurennuslasinsa."

Asianajaja Demange vastusti kaunopuheliaassa puolustuspuheessaan käsialantuntijain lausuntoja huomauttaen niistä kaikista ristiriitaisuuksista, joihin nämät olivat eksyneet ja kysyi vihdoin, kuinka oli voitu tehdä semmoinen syytös, tuomatta esiin todistuksia.

Olin varma tulevani vapautetuksi.

Minut tuomittiin.

Neljää ja puolta vuotta myöhemmin sain tietää että tuomarit olivat antaneet vaikuttaa omaan vakuutukseensa sekä Henry'n todistuksen että niiden salaisten paperien, joita tuomareille jaettiin istunnon aikana ja joista puolustajat eivät tienneet mitään, ja joista ei toisia voinut minuun ollenkaan sovittaa ja toiset olivat aivan vääriä.

Nämä salaiset paperit oli jaettu kenraali Mercier'n käskystä tuomareille oikeussalissa.

IV.

Epätoivoni oli rajaton. Yö, joka seurasi tuomiota, oli surkeimpia surullisessa elämässäni. Minä koetin keksiä mitä kummallisimpia keinoja. Olin väsynyt niin paljoon julmuuteen ja kauhistunut niin paljosta vääryydestä. Vaimoni ja lasteni muisto esti minua tekemästä lopullista tiliä itseni kanssa ja minä päätin odottaa.

Seuraavana päivänä kirjoitin kirjeen:

Joulukuun 23 p. 1894.

Rakas!

Minä kärsin paljon, mutta säälin sinua enemmän kuin itseäni. Minä tiedän, kuinka paljon sinä rakastat minua, sydämesi mahtaa vuotaa verta. Minä puolestani olen ajatuksissani aina ollut sinun luonasi, rakkaani, yötä ja päivää.

Voiko olla mitään hirvittävämpää: olla viaton, viettää nuhteetonta elämää ja tulla tuomituksi kamalimmasta rikoksesta, minkä sotilas voi tehdä. Välistä luulen että minulla on hirveä painajainen.

Ainoastaan sinun tähtesi olen tänä päivänä voinut kestää; ainoastaan sinun tähtesi, rakkaani, olen kestänyt tämän pitkän piinan. Tulevatko voimani kestämään loppuun saakka? Sitä en tiedä. Sinä vain voit antaa minulle rohkeutta, sinun rakkaudestasi toivon sitä saavani.

Minä olen allekirjoittanut pyyntöni tuomion tarkastamisesta.

Minä en uskalla puhua kanssasi lapsista, muisto heistä repii sydämeni ruumiista. Kirjoita minulle niistä, se on oleva lohdutukseni.

Minun sydämeni on niin raadeltu ja katkeruuteni sellainen, että olisin jo eronnut tästä surullisesta elämästä, ell'ei ajatus sinusta olisi pidättänyt minua ja pelko, että siten yhä enemmän lisäisin suruasi, on estänyt kättäni.

Kun on kuullut kaiken sen, mitä minulle on sanottu ja tietää sielussaan ja omassatunnossaan, ettei ole koskaan pettänyt, eikä koskaan tehnyt pienintäkään varomattomuutta, on tämä hirveintä siveellistä piinaa.

Minä koetan elää sinun tähtesi, mutta minä tarvitsen sinun apuasi.

Pääasia on — tapahtukoon minulle mitä tahansa — etsiä ilmi totuus, penkoa taivas ja maa sen löytääkseen, ja antaa jos tarvitaan koko omaisuutemme mennä, puhdistaakseni nimeäni, jota on loassa ryvetelty. Tämä ansaitsematon tahra on mihin hintaan tahansa pestävä pois.

Minulla ei ole voimia kirjoittaa enempää. Syleile rakkaita vanhempiasi, lapsiamme ja koko maailmaa minun puolestani.

Alfred.

Koeta saada lupaa käydä luonani. Minusta tuntuu niin kuin sitä ei enää voitaisi sinulta kieltää.

Joulukuun 23 päivänä, samana päivänä, kirjoitti vaimoni:

Joulukuun 23 p. 1894.

Mikä onnettomuus, mikä piina, mikä häväistys! Me olemme aivan kauhistuksissamme. Minä tiedän kuinka luja olet, minä ihailen sinua. Sinä olet onneton marttyyri. Minä pyydän sinua: kestä reippaasti tämä uusi kärsimys. Elämämme, omaisuutemme on uhrattava syyllisten etsimiseksi. Meidän on löydettävä heidät, meidän täytyy löytää heidät. Sinä olet saapa hyvitystä.

Me olemme liki viisi vuotta eläneet pelkässä onnessa, eläkäämme nyt sen muistossa; kerran tapahtuu oikeus ja me tulemme taas onnellisiksi ja lapsesi ihailevat sinua. Pojastasi teemme samanlaisen miehen kuin sinä, minä en voisi hänelle valita parempaa esikuvaa. Minä toivon, että lupaavat minun käydä luonasi. Kaikessa tapauksessa saat olla varma yhdestä asiasta ja se on se, että minä seuraan sinua minne tahansa sinut lähettänevätkin. Minä en tiedä antaako laki minun seurata sinua, mutta se ei voi estää minua matkustamasta luoksesi ja sen minä teen.

Vielä kerran, kestävyyttä, sinun täytyy elää lastemme ja minun tähden.

Joulukuun 23 p. iltasella.

Minulla on äärettömässä surussani ollut se ilo, että olen saanut tietoja sinusta; olen kuullut herra Demange'n puhuvan sinusta niin lämpimästi ja sydämellisesti, että sydänparkani on saanut siitä lohdutusta.