Part 10

Tänään on minulla tavallista suurempi tarve tulla luoksesi, lähestyä sinua, puhella kanssasi suruistamme ja toiveistamme. Tämän päivän, joka on synkempi muita, siksi että se tuo mieleen suloisia muistoja kauvan sitte tapahtuneista asioista, tahtoisin viettää kokonaan puhelemalla kanssasi, se tuntuisi siten lyhemmältä, vähemmän katkeralta; minä en tarvitseisi uudestaan lausua niin usein ja kauan aikaa sitte kerrottuja toivomuksia. Kaikilla voimillani halajan minä sitä kauan odotettua hetkeä, jolloin voimme elää rauhassa, jolloin voin antaa takaisin sinulle kunniallisen nimen, jolloin voin puristaa sinua rintaani vasten... Toivokaamme että tämä uusi vuosi toteuttaa toivomuksemme...

Siinä alituisessa odotuksessa, jossa minä elän, voivat ainoastaan sinun kirjeesi tuottaa minulle lepoa; se on jotakin sinusta, pieni osa ajatuksistasi, joka tulee luokseni ja lohduttaa minua kokonaisen kuukauden...

Lucie.

Niistä muutamista jäljennetyistä kirjeistä, joita sain, en voinut saada selville, mitä siihen aikaan Ranskassa tapahtui. Sivumennen muistuu niistä mieleeni:

Kirjoitus sanomalehdessä _l'Éclair_ syyskuun 15 päivältä 1896, joka ilmaisi että oikeuden käsittelyhuoneessa ilmoitettiin tuomareille yksinään salainen asiakirja.

Bernard Lazare'n rohkea teko, kun hän marraskuussa 1896 julkaisi lentokirjasensa: _Une erreur judiciaire_ (eräs oikeus-erehdys);

Sanomalehti _Matin’issa_ marraskuun 10 päivänä 1896 tarkan jäljennöksen julkaiseminen bordereau'sta.

Castelin'in interpellatsioni edustajakamarissa marraskuun 18 p:nä.

Tarkemman selon näistä tapauksista sain vasta takaisin tullessani 1899.

Ei vaimoni eikä kukaan sotaministeristöön kuulumaton henkilö tiennyt silloin, että everstiluutnantti Picquart oli keksinyt todellisen petturin, yhtä vähän kuin he olivat selvillä tämän ihailtavan upseerin urhoollisesta käytöksestä ja niistä rikoksellisista tempuista, jotka estivät häntä loppuun suorittamasta työtään totuuden ja oikeuden hyväksi.

Sitten rupesin saamaan kirjeet taas alkuperäisinä. Huhtikuussa sain vaimoltani yhden ainoan kirjeen helmikuun 20:ltä päivältä, josta julkaisen otteen; siitä kirjeestä sain tietää että minun kirjeistäni oli samoin jätetty hänelle vaan jäljennökset.

Pariisissa helmikuun 20 p:nä 1897.

Minulla on ollut ilo saada uusi, rakas kirje sinulta, olen yhä vielä siitä suuresti onnellinen, vaikka sainkin sen vaan jäljennöksenä. Oli aina suuri lohdutus minulle nähdä käsialaasi; minusta tuntui että silloin omasin palasen sinusta itsestäsi, jäljennöksestä häviää kirjeen sydämellinen luonne ja se persoonallinen leima, jonka koneellinen kirjoittamistyö tuo mukanaan ajatuksen syntyessä ja muodostuessa. Minä kaipaan tätä erikoisuutta, kun sinun kirjeesi ovat välinpitämättömän käden jäljentämiä, ja se on yksi niistä seikoista, joka on ollut minulle raskain kaikista pikkusuruista, joita minun on täytynyt kärsiä...

Lucie.

Toukokuussa kirjoitin vaimolleni:

Salut'in saarilla, toukok. 4 p:nä 1897.

Sain juuri sinun ja perheen kirjeet maaliskuulta, luen aina samanlaisella kirvelevällä mielellä, samanlaisella tuskalla, mitä sinä ja te kaikki olette kirjoittaneet, siinä määrin ovat sydämemme haavoittuneet ja rikkirevityt paljojen kärsimyksien kautta.

Odottaessani kirjeitäsi kirjoitin sinulle muutamia päiviä sitten ja sanoin sinulle etten tahtonut tutkia, en ymmärtää enkä tietää, miksi minulle annettiin kannettaviksi kaikki nämä tuskat. Joskin minä omantuntoni voimalla, velvollisuudentuntoni avulla olen voinut kohottaa itseni kaiken yläpuolelle, tukahduttaa uudestaan ja yhä uudestaan sydämeni ja koko olentoni kapinaa, niin ei se kumminkaan todista ettei sydämeni olisi kärsinyt kovasti ja ettei kaikki olisi riekaleina.

Mutta minä olen myöskin sanonut sinulle, etten hetkeksikään ole kadottanut rohkeuttani ja ettet sinä ettekä kaikki muutkaan saa kadottaa rohkeuttanne.

Niin, julmaa on kärsiä tällä tavalla, kaikki tämä on hirmuista, se kun hämmentää uskonkin siihen, mikä tekee elämän kauniiksi ja jaloksi; mutta nykyään ei löydy muuta lohdutusta meille kaikille kuin totuuden löytäminen, täyden selvyyden saaminen.

Niin suuri kuin tuskasi lieneekin, niin paljon kuin me kaikki saammekin kärsiä, niin sano kumminkin itsellesi, että sinulla on täytettävänä pyhä velvollisuus, jota ei mikään saa järkyttää, tämä velvollisuus on: kohottaa yksi nimi kaikkeen kunniaansa, koko Ranskan nähtäväksi.

Tällä haavaa on tarpeetonta sanoa sinulle mitä sydämessäni tunnen sinua, lapsiamme ja kaikkia teitä kohtaan.

Onnenpäivinä ei huomaakaan hellyyden koko syvyyttä ja voimaa, joka piilee sydämen pohjalla rakkaitansa kohtaan. Onnettomuus, niitten kärsimyksien tunteminen, joita saavat kestää henkilöt, joitten edestä tahtoisi uhrata viimeisen verenpisarankin, on tarpeen ymmärtääkseen sen voimaa ja mahtavuutta. Jos sinä tietäisit, kuinka minun on epätoivon hetkinä täytynyt ajatuksissani turvautua sinuun ja lapsiin pakoittaakseni itseäni elämään, mukautuakseni siihen, johon en ilman velvollisuuden tunnetta ikinä olisi alistunut.

Tämä johtaa minut aina, rakkaani, siihen samaan: tee velvollisuutesi urhoollisesti, masentumatta, niinkuin hyvin ylevä ja ylpeä ihmissielu, joka on äiti ja tahtoo että se nimi, jota hän ja hänen lapsensa kantavat, tulee puhdistetuksi tästä kamalasta tahrasta. Toivon siis sinulle ja kaikille teille aina vaan rohkeutta, rohkeutta...

Alfred.

Muutamia otteita vaimoni kirjeistä, jotka minä sain tähän aikaan:

Pariisissa, maaliskuun 5 p:nä 1897.

Tahdoin odottaa postin tuloa, ennenkuin rupeaisin puhelemaan kanssasi, mutta minä en voi hillitä kärsimättömyyttäni, on aivan mahdotonta kestää niin pitkää kidutusta, tarvitsen keventää mieltäni, tulla sinun luoksesi, lämmittää sydäntäni sinun sydämesi vieressä ja päästä edes silmänräpäykseksi ajattelemasta tätä pitkää, loppumatonta erillä-oloamme, joka mieleni saattaa aina kuohuksiin. Kirjoittaessani sinulle, saan ainakin hetkeksi rauhan, kynä, mielikuvitus, tahdonponnistus vievät minut sinun läheisyyteesi, niin lähelle, kuin tahtoisin ollakin sinua lohduttamassa ja rauhoittamassa tulevaisuuden suhteen ja antamassa sinulle kaiken sen toivon, joka on sydämeeni suljettu ja jonka niin mielelläni tahtoisin kanssasi jakaa. Se on hyvin pian hupeneva hetki, mutta siten onnistun muutamaksi hetkeksi päästä läheisyyteesi ja tunnen elähtyväni uudelleen...

Lucie.

Pariisissa maaliskuun 16 p:nä 1897.

Muutama päivä sitten tulin minä puhelemaan kanssasi, olin silloin suuressa tuskassa uutisia odottaessani; nyt olen saanut rakkaat kirjeesi, odotetut ja niin hartaasti toivotut. Siitä saakka olen painamalla painanut mieleeni sanojasi, en väsy niitä lukemasta uudestaan ja yhä uudestaan; ne ovat ainoat iloiset hetkeni, jolloin elän lähempänä sinua.

Niinkuin viime kuussakin, niin en nytkään saanut iloa nähdä käsialaasi; minulle annettiin vaan jäljennös, ja voit ajatella kuinka sydämeni vuotaa verta, kun minulta ryöstettiin tämä ainoa lohdutus, jota tähän kesään saakka ei minulta kielletty. Mikä katkeruuden ja tuskan tie meillä on kuljettavana; nämä ovat tosin pikkuasioita, jotka pitäisi jättää mainitsematta, jos niitä vertaa tehtävämme suuruuteen, mutta tunteellisille luonteille eivät nämä haavat ole vähemmän kirveleviä.

Koska meidän täytyy jatkaa, niin elkäämme seisahtuko tähän, ja koska me onnettomuudessamme olemme kutsutut täyttämään pyhän velvollisuuden nimemme kunnian puolesta, sen nimen, jota lapsemme kantavat, niin kohottautukaamme myös tehtävämme tasalle emmekä saa laskeutua kaiken tämän kehnouden likaan. Jos suru murtaa meidät, niin lohduttakaamme itseämme ainakin sillä, että olemme tehneet velvollisuutemme, tekeytykäämme lujiksi omantuntomme puhtaudessa ja säilyttäkäämme koko tarmomme, koko voimamme päästäksemme onnellisesti tarkoitustemme perille.

Lucie.

Kesäkuussa 1897 tapahtui hälytys, josta olisi voinut olla surulliset seuraukset. Määräyksissä sanottiin, että pieninkin minun puoleltani tahi ulkopuolelta toimeenpantu karkausyritys saattaisi minulle maksaa henkenikin. Vahtisotamiehen tuli nimittäin keinolla millä tahansa estää minun poisviemistäni tai karkaamistani. Saattaa siis ymmärtää, kuinka vaaralliseksi tällaisten määräyksien mukaan jokainen vartijastossani syntynyt hälytys voi käydä. Nämä säännöt olivat muutoin inhoittavia, sillä ei suinkaan minua voitu panna edesvastuuseen yrityksestä, joka tehtiin ulkoapäin, jos sellainen todellakin olisi tapahtunut, mutta kaikessa tapauksessa olisin minä ollut sille aivan vieras.

Kesäkuun 6 p:nä, noin kello 9 aikaan iltasella lennätettiin yhtäkkiä raketti ilmaan Royale'n saaresta. Kerrottiin että yksi kuunari oli näyttäytynyt siinä virrassa, joka on Pyhän-Josefin saaren ja Pirunsaaren välillä. Rangaistuslaitoksen päällikkö antoi käskyn ampua sitä tyhjillä laukauksilla ja miehittää kaikki varustukset taistelua varten. Itse tuli hän lisämiehistöllä vahvistamaan Pirunsaarella olevaa osastoa. Minä olin jo paneutunut maata ja sulkeutunut hökkeliini vahtisotamiehen kanssa, niinkuin oli tapana tehdä joka yö; heräsin äkkiä kanuunan paukkeeseen, jota seurasi kiväärin laukaukset ja minä näin vahdin, kivääri valmiina, terävästi tarkastavan minua. Kysyin: "Mikä nyt on hätänä?" Vahti ei vastannut. Kun minä ajattelin ainoastaan yhtä asiaa: kunniaani, enkä välittänyt siitä mitä ympärilläni tapahtui, heittäysin uudestaan vuoteelleni. Tämä oli kenties onneksi; vahdilla oli ankarat määräykset ja mahdollista on että hän olisi ampunut minua, jos minä hämmästyneenä tuosta oudosta hälinästä olisin rynnännyt ylös sängystäni.

Elokuun 10 p:nä 1897 kirjoitin vaimolleni:

Sain juuri kirjoittamasi kolme kirjettä kesäkuulta ja kaikki perheen kirjeet; sen aina yhtä elävän, yhtä vihlovan mielivaikutteen alaisena, jonka ne monet suloiset muistot ja yhtä monet julmat kärsimykset tuottavat minulle, tahdon vastata niihin.

Sanon sinulle vielä kerran ensiksi koko syvän rakkauteni, äärettömän hellyyteni, koko ihailuni sinun jalosta luonteestasi; minä avaan sinulle koko sieluni ja sanon sinulle mikä on velvollisuutesi ja oikeutesi, se oikeus, jota et saa jättää ennenkun kuoleman edessä.

Ja tämä oikeus, tämä luovuttamaton velvollisuus niin hyvin maatani kuin sinua ja kaikkia teitä kohtaan vaatii hankkimaan täyttä ja perinpohjaista valoa tähän kauheaan näytökseen, se vaatii tahtomaan ilman heikkoutta, ilman kerskaamista, mutta murtumattomalla tahdonvoimalla, että meidän nimemme, se nimi, jota meidän rakkaat lapsemme kantavat, tulee puhdistetuksi tästä kamalasta tahrasta.

Tämä tarkoitus täytyy sinun ja teidän kaikkien saavuttaa hyvinä ja urhoollisina ranskalaisina, jotka kärsivät syyttömästi, mutta jotka, olkoonpa vääryydet ja häväistykset millaisia tahansa, eivät koskaan hetkeksikään unhoita velvollisuuksiaan isänmaata kohtaan. Ja sinä päivänä, jolloin valo on saatu, jolloin koko totuus on tullut ilmi — ja sen täytyy tapahtua, sillä sellaisessa asiassa ei saa säästää aikaa, ei kärsivällisyyttä eikä tahtoa — no niin, jos minä en silloin enää ole elossa, niin on se sinun asiasi puhdistaa muistoni tästä uudesta, ansaitsemattomasta häväistyksestä, jota ei mikään koskaan ole oikeuttanut. Niin, minä kerron uudestaan, että millaiset ovatkin kärsimykseni olleet ja miten hirmuiset ne kidutukset, joilla minua on rääkätty ja joita en koskaan voi unhoittaa enkä käsittää muuten kuin ajattelemalla, että ihmisiä väliin voivat intohimot eksyttää, olen aina muistanut, että yläpuolella ihmisten intohimoja ja erehdyksiä on isänmaa. Sen asia on siis olla minun korkein tuomarini.

Kunniallisena ihmisenä oleminen ei riipu siitä, ettei halua varastaa sataa sou'ta [sou vastaa noin 5 penniä Suomen rahaa. Suom. muist.] naapurinsa taskusta; kunniallisena ihmisenä oleminen, sanon minä, on siinä, että voi aina katsoa itseään siinä kuvastimessa, joka ei unhota, vaan näkee kaikki ja tuntee kaikki, sanalla sanoen, voida katsoa kuvaansa omassatunnossaan varmana siitä, että aina ja joka paikassa on tehnyt velvollisuutensa. Siitä olen minä varma.

Siis, rakas ja hyvä Lucieni, tee velvollisuutesi rohkeasti, leppymättä, niinkuin hyvän ja urhoollisen ranskattaren tulee, joka kärsii syyttömästi, mutta joka tahtoo että se nimi, joka hänellä on, joka hänen lapsillaan on, tulee puhdistetuksi tästä julmasta tahrasta. Valoa täytyy saada ja sen täytyy loistaa oikein kirkkaasti. Aika ei vaikuta enää mitään asiaan.

Minä tiedän sitäpaitsi liiankin hyvin, että ne tunteet, jotka elähyttävät teitä kaikkia, ovat yhteisiä meille kaikille, niin sinun rakkaalle perheellesi kuin minunkin.

Lapsista en voi sinulle puhua. Tunnenhan sinut kyllin hyvin voidakseni edes hetkeäkään epäillä kasvattamistapaasi. Elä jätä heitä koskaan, ole aina heidän luonaan sydämellä ja sielullasi, kuuntele heitä aina, olkoonpa heidän kysymyksensä kuinka kiusallisia hyvänsä.

Niinkuin olen usein sanonut sinulle, ei kasvattamisen taito riipu siitä että turvan heidän aineellisen tai vieläpä henkisenkin elämänsä, vaan siitä että takaa heille sen tuen, jonka heidän aina tulee löytää vanhemmissaan, sen luottamuksen, jota näiden aina pitää istuttaa heihin, sen varmuuden, joka heillä aina tulee olla tietääkseen, missä he voivat keventää sydämiänsä, löytää unhotusta suruillensa, vastoinkäymisilleen ja tappioilleen, kuinka pieniltä ja vähäpätöisiltä ne väliin voivat näyttääkin.

Näihin viimeisiin riveihin tahtoisin minä vielä panna koko rakkauteni sinua kohtaan, rakkaita lapsiamme, rakkaita vanhempiasi, sanalla sanoen, kaikkia teitä kohtaan, joita minä rakastan sydämeni syvyydestä, kaikkia ystäviä kohtaan, joiden muuttumattoman ystävyyden minä tunnen; minä tahtoisin edelleen kehoittaa sinua rohkeuteen ja yhä rohkeuteen ja sanoa sinulle ettei mikään saa järkyttää tahtoasi, että minun elämäni päällä väikkyy viimeisenä huolena huoli nimeni kunniasta, sen nimen, joka myös on sinun ja lastemme; tahtoisin innostaa sinua sillä hehkulla, joka elähyttää minun sieluani, hehkulla, joka sammuu vasta elämäni kanssa.

Alfred.

Sitten kun nuo aitaukset asuntoni ympärille olivat valmistuneet, tuli se melkein mahdottomaksi asua; siellä olo oli sama kuin kuolema. Siellä ei ollut enää ilmaa eikä valoa; lämpö oli kuivana vuodenaikana polttavaa ja tukahduttavaa; sadeaikana oli asunto hyvin kostea, tässä maassa on kosteus yksi suurimpia rasituksia eurooppalaisille. Olin hyvin masentunut, en ainoastaan liikunnon puutteesta, vaan vielä enemmän epäterveellisen ilman vaikutuksesta. Lääkärin ehdotuksesta päätettiin rakentaa uusi maja.

Elokuulla 1897 purettiin kävelypihan aitaus käytettäväksi aidan rakentamiseen uuden majan ympärille. Sinä aikana pidettiin minut jälleen sisään suljettuna.

IX.

Elokuun 25 p:nä 1897 muutettiin minut uuteen majaan, joka oli rakennettu maallenousupaikan ja spitalisten vanhan olopaikan välillä olevalle kummulle. Tämä maja oli jaettu kahteen osastoon vahvalla rautaristikolla, joka ulottui seinästä seinään; minä olin toisella puolen tätä ristikkoa ja palveluksessa olevat vahtisotamiehet toisella puolen, niin etteivät he hetkeksikään voineet kadottaa minua näkyvistään, olipa yö tai päivä. Rautaristikolla varustetut ikkunat, jotka olivat niin korkealla etten minä niihin ylettänyt, päästivät sisään valoa ja vähän ilmaa. Sittemmin pantiin ikkunoihin ristikon päälle tiheä rautalankaverkko, joka vielä enemmän esti ilmaa pääsemästä sisään; tarkoituksessa etten pääsisi aivan lähelle ikkunaa, joka ei muutenkaan sallinut minun hengittää edes hiukan raitista ilmaa noina tukahduttavina päivinä ja öinä Guyanassa, asetettiin huoneeseen kummankin ikkunan eteen kaksi varjostinta, jotka yhdessä ikkunan kanssa muodostivat kolmikulmasen särmiön. Toinen varjostimista oli tehty rautapellistä, toinen kohti- ja vaakasuorista rautatangoista. Majaa ympäröi 2,80 metrin korkuinen teräväharjainen puuaita, jonka aluksena etelään ja länteen päin oli 2—2,50 metrin korkuinen kivimuuri, niin että näköala muulle saarelle sekä merelle oli tykkänään peitossa.

Tämä maja oli kumminkin korkeampi ja tilavampi kuin edellinen ja sentähden sitä parempi; sitä paitsi oli aitaus yhdellä puolen majasta loitompana ja aitauksia oli vaan yksi. Mutta kosteus alkoi minua täälläkin vaivata; hyvin usein oli sadeaikoina asunnossani vettä monen sentimetrin korkeudelta; ja mitä hyönteisiin tuli, niin oli niitä yhtä paljon, jos ei enemmänkin kuin entisessä majassa.

Tästä ajasta alkaen kohdeltiin minua vielä pikkumaisemmin kuin ennen ja vainoamiset kävivät yhä lukuisammiksi ja tiheämmiksi; se tapa, millä minua kohdeltiin, vaihteli sitä mukaa kuin asema Ranskassa muuttui, josta minä olin täydellisesti tietämätön. Ryhdyttiin uusiin keinoihin eroittaakseen minut, jos mahdollista, vieläkin täydellisemmin. Enemmän kuin koskaan ennen piti minun säilyttää lujuutta esiintymisessä, etteivät saisi suurempaa valtaa ylitseni. Pauloja viritettiin usein minun eteeni, vahdit tekivät käskystä salakavaloita kysymyksiä. Öillä hermoni ollessa ylenmäärin kiihottuneena ja painajaisen minua ahdistaessa hiipivät vahdit sänkyni luo saadakseen onkeensa sanoja, jotka luiskahtivat huuliltani. Tänä aikakautena alentui vankilantirehtööri Deniel, siihen sijaan että olisi tyytynyt tarkasti tekemään tehtävänsä, tekemään halpamaisen vakoojan töitä; nähtävästi luuli hän siten pääsevänsä suosioon.

Seuraavat otteet yleisistä siirtovankeutta Pirunsaarella koskevista määräyksistä naulattiin huoneeni seinälle:

Kohta 22. Siirtovanki pitää itse huolen siisteydestä huoneessaan ja sen aitauksen sisällä, joka hänelle on määrätty, sekä keittää itse ruokansa.

Kohta 23. Hänelle annetaan säännönmukainen ruoka-annos, ja on hänellä oikeus parantaa sitä saamalla vastaanottaa ruoka-aineita ja juomia siinä määrässä, minkä vankilan johtokunta katsoo kohtuulliseksi.

Muita esineitä, jotka ovat määrätyt siirtovangille, ei saa hänelle jättää ennenkun ne ovat tarkasti tutkitut, ja annetaan ne sitä mukaa kuin hänen jokapäiväinen elantonsa vaatii.

Kohta 24. Siirtovangin täytyy jättää vahtipäällikölle kaikki kirjeet ja kirjoitukset, jotka hän on kirjoittanut.

Kohta 26. Pyyntöjä tai valituksia, joita siirtovanki tahtoo tehdä, ei saa muut ottaa vastaan kuin vahtipäällikkö.

Kohta 27. Päivillä ovat sen rakennuksen ovet, missä siirtovanki asuu, auki yöhön saakka, ja on hänellä oikeus kuljeskella aitauksen sisäpuolella.

Kaikki yhteys ulkomaailman kanssa on kielletty.

Siinä tapauksessa, että vastoin 4:nen kohdan määräyksiä tapahtumat vahtipalveluksessa tekisivät tarpeelliseksi lähettää saarelle entisten lisäksi muita vahtisotamiehiä, kuin mitkä siellä tavallisesti ovat, on siirtovanki suljettava rakennukseensa siksi, kun ne ovat taas poissiirretyt.

Kohta 28. Yön aikana valaistaan huoneusto, missä siirtovanki asuu ja siihen asetetaan vahti kuten päivälläkin.

Sain sittemmin tietää että vahtisotamiehet saivat tähän aikaan myöskin käskyn antaa kertomuksen kaikista minun liikkeistäni ja kasvojeni ilmeistä; saattaapa kuvailla mielessään kuinka tällaiset käskyt täytettiin. Hirveintä kaikesta oli kumminkin että Deniel tulkitsi kaikki nämä liikkeet, kaikki tuskani ja välistä myöskin kärsimättömyyteni ilmaukset yhtä halpamaisella kuin kiukkuisella intohimolla. Luonteeltaan ollen yhtä häilyväinen kuin turhamielinen pani tämä virkamies äärettömän painon pienimpiinkin tapauksiin; mitättömin savupilvi, joka häämöitti taivaan rannalla, oli hänelle jo varma merkki mahdollisesta hyökkäyksestä ja sai aikaan uusia koventamis- ja varovaisuus-toimenpiteitä. Käsittää helposti, että tältä kannalta otettu vahtiminen, jonka kiukkuisuus välttämättömästi heijastui myöskin vahtimiesten käytöksessä, oli omiansa pahentamaan oloja.

En tiedä mitään kauheampaa ja hermostuttavampaa vaivaa kuin sen, minkä kärsin näiden viiden vuoden kuluessa, ollessani yöt päivät, joka silmänräpäys, kaikissa tilaisuuksissa alati kahden silmän tähystämällä.

Syyskuun 4 p:nä 1897 kirjoitin minä vaimolleni:

Sain juuri heinäkuun kirjeet. Sinä sanot minulle taas, että olet varma täydellisen valon saamisesta; tämä varmuus on sielussani ja sen antaa ne oikeudet, joita jokaisen ihmisen tulee vaatia ja tahtoa halatessaan vaan yhtä asiaa: totuutta.

Niin kauan kun minulla on voimia elää tässä yhtä julmassa kuin ansaitsemattomassa asemassa, tahdon kirjoittaa sinulle elähyttääkseni sinua lannistumattomalla tahdollani.

Muutoin ovat viimeksi kirjoitetut kirjeeni sinulle ikäänkuin siveellisenä testamenttinani. Puhuin niissä ensin uskollisuudestani; tunnustin myös sinulle että minulla on ollut henkisen ja ruumiillisen heikkouden hetkiä, mutta vähentymättömällä innolla neuvoin sinulle velvollisuutesi, koko velvollisuutesi.

Sielunsuuruutta, jota me kaikki olemme näyttäneet, niin toiset kuin toisetkin, siitä elköön kukaan tehkö turhia kuvitteluja, tämä sielunsuuruus ei saa olla heikkoutta eikä ylvästelyä; sen täytyy päinvastoin yhtyä tahdon kanssa, joka päivä päivältä suurenee, suurenee joka hetkikin saavuttaakseen tarkoitusperän: totuuden, täydellisen totuuden löytämisen koko Ranskanmaalle.

Haava vuotaa välistä liian paljon ja sydän nousee kapinaan; uupunut kun olen, horjun usein nuijaniskujen alla ja silloin olen vaan kärsimyksen ja tuskan alainen ihmisraukka; mutta joskin masentumatoin sieluni vavahtelee tuskasta, kohottautuu se jälleen tarmoonsa, voittamattomalla tahtonsa voimalla sen edessä, mikä meille on kalleinta maailmassa: meidän, lapsiemme ja kaikkien meidän kunnia; ja minä nousen pystyyn vieläkin — huutaakseni kaikille väräjävän vetoomishuudon ihmisen puolesta, joka ainoastaan pyytää, ainoastaan tahtoo oikeutta, voidakseen aina ja yhä uudestaan innostuttua teitä sillä hehkulla, joka elvyttää sieluani ja joka ei sammu ennenkun elämäni.

Minä olen elänyt jo pitkät ajat vaan kuumeestani päivän toisensa perästä, ylpeänä että olen voittanut pitkän, kaksikymmentäneljä-tuntisen päivän...

Mitä sinuun tulee, et sinä tarvitse tietää mitä puhutaan ja ajatellaan. Sinun tulee taipumattomana tehdä velvollisuutesi ja yhtä lujasti pitää kiini oikeudestasi totuuteen ja oikeuteen. Niin, valoa täytyy saada, minä lausun selvästi ilmi ajatukseni...

Minä voin siis ainoastaan toivoa meidän molempien, teidän kaikkien puolesta, että tämä peloittava, hirvittävä, ansaitsematon kidutus vihdoinkin loppuu...

On turhaa että puhun pitkälti itsestäni, kaikista pikkuasioista; teen kumminkin sen joskus vastoin tahtoani, sillä sydämellä on vastustamattomia kapinoitsemis-hetkiä; vaikka ei tahtoisikaan, nousee sydämen katkeruus huulille, kun näkee että kaikki näin pidetään halpana, kaikki mikä tekee elämän jaloksi ja kauniiksi; totta tosiaankin, jos olisi kysymys ainoastaan minusta, minun omasta persoonastani, olisin minä jo aikoja sitten haudan hiljaisuudessa etsinyt unhotusta kaikelle mitä olen nähnyt ja kuullut, unhotusta sille, mitä näen joka päivä.

Olen elänyt tukeakseni sinua, tukeakseni teitä kaikkia lannistumattomalla tahdollani, sillä ei enää ole ollut kysymys hengestäni, vaan kunniastani, kaikkien meidän kunniasta, lastemme kunniasta; olen kestänyt kaikki horjumatta, päätäni taivuttamatta, olen tukahuttanut sydämeni, ehkäisen joka päivä olentoni kapinalliset tunteet ja vaadin aina ja alinomaa totuutta kaikilta, väsymättä, mutta myöskin ylvästelemättä.

Toivon kumminkin meille molemmille, rakas ystäväni, kaikille meille, että ponnistuksistamme tulisi pian jotakin hyötyä, että oikeuden päivä vihdoinkin meille paistaisi, jotka olemme odottaneet niin kauvan.

Joka kerta kun kirjoitan, on vaikea panna pois kynääni, ei sen vuoksi että minulla olisi sanomista sinulle, vaan siksi että minun täytyy taas jättää sinut niin moneksi pitkäksi päiväksi ja sillä ajalla elää ainoastaan ajatellessani sinua, lapsia ja teitä kaikkia.