Part 11

Lopetan kumminkin ja syleilen sinua ja myöskin rakkaita lapsiamme, rakkaita vanhempiasi, kaikkia rakkaita sisariamme ja veljiämme, puristan sinua kaikilla voimillani rintaani vasten ja kerron sinulle innolla, jota ei mikään maailmassa saa järkytetyksi, niin kauvan kuin minulla on hiluistakaan henkeä: rohkeutta, rohkeutta ja tahtoa!

Alfred.

Heinäkuun postissa 1897, jonka sain syyskuun 4 p:nä, oli seuraava kirje vaimoltani; esitän otteen tästä kirjeestä, joka jäi minulle arvoitukseksi, Sitä kirjettä, heinäkuun 1 päivältä, josta tässä puhutaan, en minä koskaan saanut.

Pariisissa, heinäkuun 15 p:nä 1897.

Sait varmaankin paremman vaikutuksen kirjeestäni, jonka kirjoitin sinulle heinäkuun 1 p:nä kuin edellisistä. Olin vähemmän tuskan vallassa, ja tulevaisuus näyttäytyi vihdoinkin hiukan valoisemmissa väreissä...

Me olemme päässeet äärettömän suuren askeleen totuutta lähemmäksi, mutta paha kyllä en voi sinulle sanoa siitä enempää...

Lucie.

Lokakuussa sain kirjeen, josta panen tähän seuraavan kohdan:

Pariisissa elokuun 15 p:nä 1897.

Minä olen vallan huolissani ja hyvin levottomana etten ole vielä saanut mitään tietoja sinusta; siitä on likemmä seitsemän viikkoa, kun ei ole tullut kirjettä ja viikot tuntuvat kolmikertaisilta, kun ne viettää levottomuudessa; toivon ettei siihen ole muuta syytä kuin viivytys ja että minä kohta saan hyviä uutisia. Kaiken iloni saan minä kirjoittamiesi rivien lukemisesta, jotka ovat niin täynnä rohkeutta, odottaessani parempaa, odottaessani että sinut annetaan minulle jälleen ja että minä suurimmassa onnessa saan elää luonasi ja lohduttaa itseäni kaikissa tuskissani...

Koettele olla ajattelematta, koettele antaa aivo-parkasi levähtää, elä kuluta voimiasi hyödyttömiin arvoituksiin. Ajattele ainoastaan päätarkotusta, loppua; anna pääraukallesi, jota on kiusattu sellaisessa sekamelskassa, hiukan lepoa.

Lucie.

Sitten marraskuussa!

Pariisissa syyskuun 1 p:nä 1897.

Ilolla voin vielä kerran vakuuttaa sinulle sen uutisen todenmukaisuutta, jonka kerroin sinulle viime kuun kirjeissäni. Olen aivan onnellinen voidessani sanoa että nyt kuljemme oikeata tietä. En voi muuta kuin uudestaan kertoa: ole luottavainen, elä kadota toivoasi, anna varmuuden onnistumisestamme täyttää sielusi...

Pariisissa, syyskuun 25 p:nä 1897.

Minä lisään yhden ainoan sanan pitkiin kirjeisiini tältä kuulta [syyskuun 1 ja 25 p:nä kirjoitetut kirjeet olivat ainoat, jotka sain käsiini]; olen niin onnellinen ajatellessani että niistä olet saanut, paitsi ääretöntä toivoa, tarpeellisia voimia jaksaaksesi odottaa oikeuksiesi palauttamista. Minä en voi sanoa sinulle enempää kuin viime kirjeissäni...

Lucie.

Vastasin näihin kirjeisiin:

Salut-saarilla marraskuun 4 p:nä 1897.

Sain juuri kirjeesi; sanat, rakas vaimoni, eivät kyllin kykene ilmaisemaan niitä vihlovia tunteita, joita rakkaan käsialasi näkeminen herättää sydämessäni, ja kumminkin ovat ne tunteet, joita tämä liikutus synnyttää, syvän rakkauden tunteita, ja ne antavat minulle voimaa odottaa päivää, jolloin totuus vihdoinkin tulee ilmi tässä synkässä ja kauheassa näytöksessä.

Kirjeesi huokuvat sellaista luottamusta, että ne ovat rauhoittaneet ja lohduttaneet sydäntäni, joka kärsii niin paljon sinun ja rakkaiden lapsiemme tähden.

Sinä neuvot minua, ystävä parkani, etten enää pyrkisi ajattelemaan, enkä ymmärtämään; sitä en ole koskaan tehnytkään, sillä se on ollut mahdotonta, mutta kuinka voisin olla ajattelematta? Kaikki mitä voin tehdä, on koetella odottaa, niinkuin jo olen sanonut sinulle, totuuden viimeistä päivää.

Viime kuukausina olen kirjoittanut sinulle pitkiä kirjeitä, joissa olen keventänyt liian täyttä sydäntäni. Kolmen vuoden ajan olen ollut niin monen, minulle aivan vieraan tapahtuman heiteltävänä, mutta en ole poikennut säännöstä, jonka olen käytökseni suhteen asettanut ja jota omatuntoni leppymättömästi on vaatinut minulta hallitukselle ja maalleni uskollisena sotamiehenä, senvuoksi vastoin tahtoanikin katkeruus kohoaa sydämestä huulille, viha saa minut valtoihinsa, ja tuskan huuto pääsee huomaamattani suustani. Olin kyllä kerran vannonut, etten koskaan puhu itsestäni, että suljen silmäni kaikelle, koskei minulla voi olla niinkuin sinulla, niinkuin teillä viimeistä lohdutusta, totuuden, täydellisen selvyyden lohdutusta.

Mutta liian pitkällinen kärsimiseni, hirmuinen asemani, ilmanala, joka jo yksinään sytyttää aivot tuleen, joskin tämä kaikki ei ole saanut minua unhottamaan velvollisuuksiani, niin on se kumminkin saattanut aivot ja hermot sellaiseen kiihoitustilaan, joka on kauhea...

Puhelen kanssasi, vaikkei minulla ole mitään sanomista sinulle, mutta se tekee niin hyvää, se tyynnyttää sydäntäni ja turruttaa hermoni. Näetkö, usein kutistuu sydämeni kirvelevästä tuskasta ajatellessani sinua ja lapsia, ja ihmetellen kysyn silloin, olenko kenties tehnyt jotakin pahaa täällä maan päällä, jonka vuoksi ne, joita enin rakastan ja joiden edestä antaisin viimeisen verenpisarankin, saavat kärsiä syyttömästi tällaista kidutusta.

Mutta silloinkin, kun pikarista vaahto valuu yli reunan saan ajatellessani sinua, rakkaani, ja lapsiani — nämä ajatukset panevat koko olentoni vapisemaan ja väräjämään ja kohottavat sen täyteen voimaansa — uudelleen voimaa pystyyn päästäkseni ja singahuttaakseni kuuluville värisyttävän vetoamiseni miehen edestä, joka jo pitkät ajat ei ole itselleen ja omilleen pyytänyt muuta kuin oikeutta ja totuutta, ei kerrassa mitään muuta kuin totuutta.

Olen muutoin selvästi lausunut sinulle tahtoni, jonka tiedän myös olevan sinun, meidän, ja jota ei mikään voi lannistaa.

Se on tämä tunne, yhteydessä kaikkien velvollisuuksieni tunteen kanssa, joka on pahoittanut minut elämään, se on myöskin se, mikä edelleen saa minun pyytämään sinulta ja teiltä kaikilta voimakkaampaa ponnistusta kuin koskaan ennen oikeuden ja hyvityksen saamiseen yksinkertaisessa asiassa, ja sitä varten kohottautukaamme yläpuolelle kaikkia persoonallisia kysymyksiä ja kärsimyksiä.

Tarvitsenko minä vielä vakuuttaa sinulle rakkauttani? Se on turhaa, vai kuinka, sillä sinä tunnet sen, mutta minä vielä tahdon sanoa sinulle, että joku päivä sitten luin taas kaikki kirjeesi saadakseni viettää muutaman pian pakenevan hetken sinun rakastavaisen sydämesi luona ja sanomaton ihailun tunne valtasi minut arvokkaisuutesi ja rohkeutesi vuoksi. Jos suurten onnettomuuksien kärsiminen on ylevien sielujen koettelemuksena, niin on, rakkaani, sinun sielusi yksi kauniimpia ja jaloimpia mitä ajatella voi!

Alfred.

Marraskuu 1897 meni ja joulukuukin enkä saanut kirjeitä. Vihdoinkin tammikuun 9 p:nä 1898 sain pitkän ja tuskallisen odotuksen jälkeen yhdellä kertaa vaimoni kirjeet lokakuulta ja marraskuulta, joista otan seuraavat kohdat:

Pariisissa, lokakuun 6 p:nä 1897.

Minä en viimeisessä kirjeessäni onnistunut sinulle ilmaisemaan enkä varsinkaan, luulen minä, täysin vakuuttavasti esittämään sinulle sitä suurta luottamusta, joka meillä oli onnemme palaamisesta. Tämä luottamus on senjälkeen yhä vielä lisääntynyt. Tahtoisin kertoa kaiken sen ilon, jonka tunnen, kun näen taivaanrannan kirkastuvan tällä tavoin ja huomaan kärsimyksiemme lähestyvän loppuaan, tunnen itseni hyvin kömpelöksi koettaessani sinulle ilmilausua tunteitani, sillä sinä, maanpakolaisraukka, saat yhä odottaa, tuskallisesti odottaa, olla tietämätön kaikesta, mitä me teemme, ja ne epämääräiset lauseet ja hämärät viittaukset eivät sano sinulle mitään, joll'eivät ne vakuuta sinulle syvää rakkauttamme ja usein antamaa lupaustamme, että me lopuksi onnistumme saamaan sinut entiseen asemaasi. Jos sinä olisit, kuten minä, selvillä tekemistämme edistysaskeleista, siitä tiestä, jota olemme kulkeneet pimeyden läpi saavuttaaksemme vihdoinkin täydellisen valon, niin silloin tuntisit itsesi lohdutetuksi, sydämesi keveäksi! Kirvelee sydäntäni, kun en voi kertoa sinulle kaikkea, joka antaa minulle aihetta suureen toivoon. Kärsin ajatellessani, että sinua kidutetaan syyttömästi; jos kärsimyksesi ruumiillisesti jatkuukin siksi, kun erehdys virallisesti tunnustetaan, on se ainakin siveellisesti tarpeeton ja sillä aikaa kun minä tunnen itseni levollisemmaksi, toivorikkaammaksi, olet sinä vuoroon tuskassa, vuoroon levottomuudessa, josta kaikesta sinut voitaisiin säästää...

Pariisissa, marraskuun 17 p:nä 1897.

Olen levoton, kun en ole saanut kirjettä sinulta. Sinun viimeisen kirjeesi, kirjoitetun syyskuun 4 p:nä, sain lokakuun ensimäisinä päivinä ja sitten olen ollut aivan ilman uutisia. En ole koskaan valittanut, ja se on varma etten nytkään tule sitä tekemään, mutta Jumala nähköön kuinka minä kärsin, kun minua viikko viikolta pidetään tässä tuskassa, jonka kirjeiden viipyminen tuottaa. Joka päivä luulen tuskieni loppuvan, luulen tulevani rauhalliseksi niin paljon kuin se on mahdollista, kun ajattelen sinun julmia kärsimyksiäsi. Mutta toivo kumminkin kaikin voimin! Kuinka minä voin selittää sinulle luottamukseni, kun minun täytyy pysyä niiden rajoituksien sisällä, jotka minulle ovat määrätyt? Se on vaikeaa, ja voin ainoastaan nimenomaan vakuuttaa sinulle, että vähän ajan perästä, kenties hyvinkin pian pääset jälleen vapauteen. Oi! jos voisin avata sydämeni sinulle, puhua kaikista niistä rettelöistä, mitä tässä kamalassa näytöksessä on ollut...

Toivon, että kun tämä kirje tulee Guyana'an, olet saanut sen hyvän uutisen, jota omatuntosi on odottanut kolme pitkää vuotta.

Lucie.

Kun nämä kirjeet saapuivat minulle tammikuussa 1898 Pirunsaarelle, pitkän ja tuskallisen odotuksen jälkeen, niin olin jo saanut sen hyvän uutisen, johonka he edeltäpäin viittasivat, mutta samalla oli olonikin tehty kaksin kerroin tukalammaksi ja vartioiminen kovemmaksi. Ennen oli ollut kymmenen vahtisotamiestä ja yksi päällikkö ja nyt oli päällikköä lukuunottamatta sotamiesten lukumäärä kolmetoista; vartijoita oli asetettu majani ympärille, kauhua huokui ympäristöni, sen huomasin vahtieni käytöksestä.

Samoihin aikoihin rakennettiin torni, joka kohosi vahtisotamiesten kasarmin yli ja johon oli asetettu Hotchkisstykki suojelemaan saarta hyökkäykseltä.

Minä uudistin tasavallan presidentille ja hallituksen jäsenille pyyntöni, jonka jo ennen olin tehnyt.

Helmikuun ensimäisinä päivinä 1898 sain minä vaimoltani kaksi kirjettä, jotka olivat kirjoitetut joulukuun 4 p:nä ja joulukuun 26 p:nä 1897, ja nämä molemmat kirjeet olivat osittain jäljennöksiä kirjeistä, jotka vaimoni oli kirjoittanut.

Sain myöhemmin tietää, että vaimoni kirjeissään elokuulta tai syyskuulta 1897 varovaisin sanoin oli ilmoittanut, että eräs ylhäinen senaatin jäsen oli ottanut asiatani ajaakseen; mutta luonnollisesti tämä kohta pyyhittiin ja vasta kun tulin Ranskaan 1899, sain minä tietää herra Scheurer-Kestner'in ihailtavasta alotteesta, samoinkuin silloin vasta tulin tuntemaan mitä Ranskassa siihen aikaan tapahtui.

Ote, joka minulle jätettiin vaimoni kirjeestä joulukuun 4 p:ltä 1897, oli erittäin surullinen:

Olen saanut kaksi kirjettä sinulta. Vaikk'et mitään mainitse kärsimyksistäsi ja vaikka näissä kirjeissä, niinkuin edellisissäkin ilmenee ihailtava rohkeus, huomasin kumminkin, että sinun tuskasi kuulti niistä läpi sellaisella selvyydellä, että sain halun lohduttaa sinua ja antaa sinun kuulla muutamia rakkauden sanoja, jotka tulevat rakastavasta sydämestä ja joiden hellyys ja uskollisuus ovat, niinkuin tiedät, yhtä syvät kuin muuttumattomatkin.

Mutta kuinka monta päivää on kulunut siitä, kun kirjoitit nämä kirjeet ja kuinka pitkä aika kuluu siihen, kun saat käsiisi nämä muutamat rivit, jotka tulevat muistuttamaan sinulle, että ajatukseni on luonasi yötä päivää, joka tunti, joka hetki pitkän kidutuksesi aikana, että sieluni, sydämeni, kaikki, joka on tunteellista minussa, kärsii kanssasi, ja että minä olen julmien kärsimyksiesi kaiku ja antaisin elämäni lyhentääkseni kidutuksiasi. Jos tietäisit, kuinka suren, etten saa olla luonasi ja millä ilolla minä ottaisin osaa kovimpaan, kauheimpaan elämään saadessani jakaa maanpakolaisuuttasi ja ollessani vierelläsi joka tunti ja hetki pysyttämässä sinua pystyssä heikkoina hetkinäsi, hoivaamassa sinua rakkaudellani, ja hoitamassa, vaikkapa vähänkin haavojasi.

Mutta ei ollut meille sallittu sitä lohdutusta, että olisimme saaneet kärsiä yhdessä ja tyhjentää katkeruuden malja sakkaan saakka...

Sitten seurasi toivosta muutamia himmeitä viittauksia, joita niin usein oli kerrottu.

Vastaukseksi tähän kirjeeseen kirjoitin vaimolleni:

Salut-saarilla, helmikuun 7 p:nä 1898.

Sain juuri rakkaat kirjeesi joulukuulta ja sydämeni tahtoo haljeta, rikki repeytyä monista, ansaitsemattomista kärsimyksistään Olen sanonut sinulle: ajatellessa sinua ja lapsia saan uusia voimia tuskassani ja virkistytän tahtoani sille asialle, joka meille on kalleinta maailmassa: kunniamme, lastemme elämä, toitottaakseni yhä valtavamman vetoamishuudon miehen puolesta, joka pyytää ainoastaan oikeutta itselleen ja omilleen ja siihen on hänellä täysi oikeus.

Kolmen kuukauden kuluessa olen kirjoittanut kuumeen ja houreen vallassa, kärsien kidutusta yötä päivää, sinun ja lapsiemme tähden pyynnön toisensa perästä valtionjohtajalle, hallitukselle, niille, jotka ovat sallineet minun tulla tuomituksi, saadakseni vihdoinkin oikeutta ja lopun hirmuisille kärsimyksillemme, mutta en ole saanut mitään vastausta.

Minä lähetän taas tänään samat rukoukseni valtionjohtajalle, hallitukselle, jos mahdollista, vieläkin suuremmalla tarmolla, sillä sinä et saa kärsiä samanlaista kidutusta, eikä lapsemme saa kasvaa häpeässä. Minä en ole kamppaileva kuoleman tuskia rosvoluolassa kamalan rikoksen tähden, jota en ole tehnyt. Joka päivä odotan saavani kuulla, että oikeuden päivä vihdoinkin on vaiennut meille...

Alfred.

Helmikuun lopulla lisättiin yhä ankaruustoimenpiteitä ja kun en saanut mitään vastausta edellisiin anomuskirjoituksiini valtionjohtajalle ja hallituksen jäsenille, kirjoitin minä seuraavan kirjeen edustajakamarin presidentille ja edusmiehille.

Salut-saarilla, helmikuun 28 p:nä 1898.

Herra edustajakamarin presidentti.

Herrat edusmiehet.

Tuomioni jälkeisestä päivästä saakka s.o. enemmän kuin kolme vuotta sitten, kun majuri du Paty de Clam tuli luokseni sotaministerin nimessä kysymään, sitten kun minut oli tuomittu häpeällisestä rikoksesta, jota minä en ollut tehnyt, olinko syytön tahi syyllinen, olen julkilausunut, että olin syytön ja että tahdoin valoa, täydellistä selvitystä asiassa, että heti tahdoin apua kaikilla tavallisilla tiedustelukeinoilla, joko sotilaslähetystöjen kautta tai jonkun muun hallituksen käytettävissä olevan keinon avulla.

Minulle vastattiin silloin, että korkeammat edut kuin minun, estivät käyttämästä tavallisia tutkimuskeinoja tämän kamalan ja surullisen jutun sekä syyttävän kirjeen syntymiseen nähden, mutta että tiedusteluja kyllä jatketaan.

Olen odottanut kolme vuotta hirveimmässä tilassa, mitä ajatella voi. Minua on vainottu ja kidutettu lakkaamatta, ilman syytä, ja nämä tiedustelut eivät ole johtaneet mihinkään tuloksiin.

Jos siis edut, jotka ovat korkeammat kuin minun, estivät ja yhä vaan estävät käyttämästä tutkimuskeinoja, jotka yksin voivat tehdä lopun tälle kamalalle kidutukselle, joissa on monta ihmistä osallisena, jotka yksin voivat levittää täydellistä ja kirkasta valoa tähän julmaan ja surulliseen asiaan, eivät nämä samat edut voi vaatia että vaimo, lapset, syytön uhrataan niille. Toisin menetteleminen olisi taantumista historiamme synkimpiin vuosituhansiin, jolloin totuus tukahdutettiin ja valo himmennettiin.

Jo muutamia kuukausia sitten alistin minä koko tämän surullisen ja ansaitsemattoman kohtaloni kaikkine kauhuineen hallituksen jäsenien korkean oikeuden ja kohtuuden tunnon ratkaistavaksi, samoin vetoan minä myös herrojen edusmiesten korkeaan oikeuden ja kohtuuden tuntoon, pyytäen oikeutta omilleni, elämää lapsilleni ja loppua niin monen ihmisolennon syyttömästi kärsimille kidutuksille."

Sama kirje, kirjoitettuna samoilla sanoilla, lähetettiin samana päivänä presidentille ja senaatin jäsenille. Nämä anomuskirjoitukset uudistettiin sitten vähän ajan perästä taas.

Herra Méline, joka silloin oli hallitusta johtamassa, tukahutti valitushuutoni ja piti luonaan nämä kirjeet, jotka eivät siis koskaan tulleet määräpaikkaansa.

Nämä kirjeet saapuivat perille juuri silloin, kun rikoksen alkuunpanijaa ylistettiin ja hänen kunniakseen juhlittiin, mutta samoihin aikoihin olin minä tietämätönnä kaikista tapauksista, jotka Ranskassa tapahtuivat ja kalliooni kahlehdittuna huusin syyttömyyttäni viranomaisille ja monistelin rukouksiani niille, joiden asiana oli levittää valoa ja suojella oikeutta!

Maaliskuussa sain vaimoni kirjeet alkupuolelta tammikuuta, joissa aina oli samanlaisia epämääräisiä lausuntoja ja himmeitä toivon viitteitä, hänen saamatta tarkemmin ilmoittaa, mihin toiveisiin hänen luottamuksensa perustui.

Sitten huhtikuussa taas uudestaan syvä hiljaisuus. Kirjeitä, jotka vaimoni kirjoitti tammikuun viimeisinä päivinä ja helmikuulla 1898, en saanut koskaan.

Mitä taas niihin kirjeisiin tulee, jotka tämän ajan jälestä kirjoitin vaimolleni, ei hän saanut niitä alkuperäisinä ja meillä on niistä vaan typistettyjä jäljennöksiä. Muutoin koko tällä ajalla sain minä vaimoni kirjeet aina vaan jäljennöksinä.

Tässä julkaisen muutamia otteita vaimoni kirjeistä, jotka sain tähän aikaan jäljennettyinä:

Pariisissa, maaliskuun 6 p:nä 1898.

Vaikka kirjeeni ovat niin jokapäiväsiä ja yksitoikkoisia, en voi kumminkaan vastustaa haluani saada lähestyä sinua ja puhella vähän kanssasi.

Tiedätkö, on hetkiä, jolloin sydämeni on niin ylen täysi, jolloin kärsimyksesi synnyttävät minussa vastakaiun sellaisella voimalla, etten enää voi hillitä itseäni, tahtoni käy tehottomaksi, olen surusta pakahtumaisillani, ero painaa liiaksi minua, se on kovin katkera, koko olentoni voimalla ojennan käteni sinua kohden ja ponnistaen viimeiseen saakka koettelen päästä luoksesi, lohduttaa sinua, elähyttää sinua. Kuvailen silloin mielessäni että sinä olet luonani, puhelen lempeästi kanssasi, annan sinulle rohkeutta ja toivoa. Mutta liian pian tempaa minut unelmistani lapsen ääni, hälinä ulkoapäin, joka yhtäkkiä vie minut takasin todellisuuteen. Tunnen silloin itseni taas eroitetuksi, hyvin surulliseksi ajatuksieni ja varsinkin kärsimyksieni kanssa. Miten onneton lienetkään ollut, kun et ole saanut mitään uutisia, kuten kirjoitat kirjeessäsi tammikuun 6 p:ltä. Vaikka et saa kirjeitä minulta, niin elä koskaan unhoita että olen ajatuksissani luonasi, etten päivällä enkä yöllä hylkää sinua ja jollei sana voi ilmaista sinulle syvää rakkauttani, niin ei kumminkaan mikään voi estää sydämiämme, ajatuksiamme yhtymästä.

Pariisissa, huhtikuun 7 p:nä 1898.

Sain juuri kirjeesi maaliskuun 5:neltä päivältä, ne ovat verrattain tuoreita uutisia meille, jotka olemme tottuneet kärsimään niin paljon postin säännöttömyydestä, minä iloisesti hämmästyin, kun huomasin niin läheisen päivänmäärän kirjeessäsi. Miten onnettomuudet muuttavat ihmisen! Miten nöyrästi tyytyy asioihin, jotka näyttävät mahdottomilta kestää... Kun sanon, että nöyrästi tyydyn kohtalooni, niin se ei ole totta. Minä en valita, sillä siksi kun sinun täydellinen viattomuutesi tunnustetaan, täytyy minun elää ja kärsiä tällä tavoin, mutta sisässäni nousee koko minun olentoni kapinaan, on pahoillansa ja näiden monien pitkien vuosien odotuksen painamana tahtoo kuohua yli vaivoin pidätetystä kärsimättömyydestä.

Pariisissa, kesäkuun 5 p:nä 1898.

Istun vieläkin kyynäspäät pöytää vasten synkkiin ajatuksiin vaipuneena; tulin sinulle kirjoittamaan, mutta kuten minulle tapahtuu kaksikymmentä kertaa päivässä, olen nytkin vaipunut pitkiin unelmiin. Sinun luoksesi pakenen minä näin joka hetki, turrutan hermoni päästessäni vapaaksi itsestäni, ja ajatukseni liittyvät sydämeeni, joka aina on luonasi kaukaisessa maanpakolaisuudessasi. Käyn luonasi usein, hyvin usein ja koska minun ei ole vielä sallittu tulla luoksesi, tuon minä sinulle kaikki, mikä kuuluu minulle, koko minun siveellisen persoonani, kaikki ajatukseni, tahtoni, tarmoni ja varsinkin rakkauteni, kaikki sellaista tavaraa, johon ei kukaan voi käydä käsiksi, eikä mikään ihmisolento kahlehtia.

Pariisissa, heinäkuun 25 p:nä 1898.

Kun tunnen itseni liian murheelliseksi ja elämän taakka näyttää liian raskaalta, liian vaikealta kantaa, käännyn pois nykyisyydestä, loihdin muistoni esille ja saan voimia taas jatkaakseni taistelua...

Lucie.

Tämä kirje oli ainoa, jonka sain heinäkuulla. Tästä ajasta lähtien sain taas kirjeet alkuperäisinä.

Äärettömän kärsimättömästi seurasin päivien kulkua, kun en ymmärtänyt mitään, mitä ympärilläni tapahtui. Mitä anomuskirjoituksiin tuli, jotka lähetin valtionjohtajalle, sain niihin muuttumattomasti vastauksen: "Teidän anomuksenne ovat perustuslaillisen hallitusmuodon mukaan jätetyt hallituksen jäsenille." Senjälkeen ei ole kuulunut mitään; odotin yhä lopullista vastausta pyyntööni oikeusjutun tarkastuksesta. En tuntenut ollenkaan lakia ja vielä vähemmän uutta lakia vuodelta 1895, joka koski tarkastusta s.o. siltä ajalta, jolloin minä jo olin vankeudessa. Pyyntöni saada lakikirja hylättiin.

Elokuussa 1898 kirjoitin vaimolleni:

Salut-saarilla, elokuun 7 p:nä 1898.

Vaikka kirjoitin kaksi pitkää kirjettä viime postissa, en tahdo kumminkaan antaa tämän postin mennä lähettämättä sinulle kaiun rajattomasta rakkaudestani, puhelematta kanssasi ja antamatta sinun kuulla aina samoja sanoja, joiden tulee tukea sinun kukistumatonta rohkeuttasi.

Selvä tieto velvollisuudestamme on tekevä meidät lujiksi kaikkea muuta vastaan. Miten julma kohtalo lieneekin, täytyy sielun olla kylliksi ylevän, voidakseen hallita kohtaloa siksi, kun se taipuu edessäsi.

Ne sanat, joita minä lakkaamatta olen sanonut sinulle jo pitkän aikaa, ovat ja pysyvät muuttumattomina. Kunniani on omaisuuteni, lastemme perintö, ja se täytyy antaa heille; tämän kunnian olen vaatinut takaisin isänmaalta. Voin ainoastaan toivoa, että tämä julma kidutuksemme vihdoinkin loppuisi.

Edellisissä kirjeissäni puhuin paljon tapsistamme, heidän tunteellisuudestaan, jota sinä valitit, vaikka minä olen vakuutettu että sinä kasvatat nämä rakkaat pienokaiset ihailtavalla tavalla. Jos taas koskettelen tätä ainetta, niin tapahtuu se siksi, että onnenpäivinä olivat he ajatustemme ainoana esineenä; ansaitsemattomassa onnettomuudessa, joka meitä on kohdannut, pakoittavat he meitä elämään. Tunteellisuus, minä tarkoitan sitä, joka koskettelee sielun ja sydämen asioita, on kasvatuksen suuri käyttöratas. Millaisen vaikutusvallan voi saada laiskaan ja tunteettomaan luonteeseen?

Ennen kaikkea täytyy turvautua siveelliseen vaikutusvaltaan, yhtä hyvin silloin, kun se koskee kasvatusta kuin myös järjen kehittämistä, sillä järkeä ei voi kehittää tunteettomassa olennossa. Minä en ole ruumiillisen rangaistuksen puoltaja, vaikka sekin on joskus välttämätöntä tottelemattomille ja kovapäisille lapsille. Mutta sielu, jota pelko ohjaa, jää aina heikoksi. Surulliset kasvot, ankara käytös ovat tunteelliselle lapselle aivan kylliksi saamaan hänet ymmärtämään virheensä.

Minusta tuntuu aina hyvälle saada lähestyä sinua ja puhella kanssasi lapsistamme, aineesta, joka onnenpäivinä oli tuttavallisten puheidemme esineenä ja nykyään ainoana elämisemme ehtona.

Jos kuunteleisin ainoastaan sydäntäni, niin kirjoittaisin sinulle paljon useammin, sillä minusta tuntuu — tiedän kyllä, että se on paljasta mielikuvitusta, mutta se lohduttaa kumminkin — että sinä samalla hetkellä, samalla minuutilla, välimatkasta huolimatta, joka eroittaa meidät, tunnet sydämen lyövän, sydämen, joka elää ainoastaan sinua, lapsiamme varten, sydämen, joka rakastaa sinua...