Part 12

Mutta ylitse kaikkea väikkyy kunnioitus kunniaa kohtaan sanan oikeassa merkityksessä. Meidän täytyy vapauttaa itsemme yhtä paljon sisällisistä kärsimyksistä, joita tuska tuottaa, kuin siitä ahdistuksesta, jonka ulkonaiset asianhaarat tuottavat. Tämä kunnia, joka on minun paras omaisuuteni, lapsiemme perintö, heidän elämänsä, täytyy meidän tahtoa takaisin, rohkeasti, väsymättä, kerskailematta, mutta myöskin ilman heikkoutta.

Alfred.

Samaan aikaan kysyin sekä kirjeessä että sähkösanomalla mihin tuloksiin tarkastuspyyntöni suhteen oli tultu, vaan sain niihin aina samanlaisen arvoituksen tapaisen vastauksen. Ainoa vastaus minkä sain oli vaitiolo, aina vaan vaitiolo. En tiennyt mitään niistä seikoista, jotka olivat tapahtuneet ja jotka parhaallaan tapahtuivat Ranskassa. Kun minä vihdoinkin toivoin äärimäisyyskeinon avulla saavani vastauksen, ilmoitin minä syyskuussa 1898 lopettavani kirjevaihtoni siksi aikaa, kun odotin vastausta tarkastuspyyntööni. Tämä selitys sähkötettiin väärin vaimolleni ja siitä tuli paljon ikävyyksiä.

Lokakuussa sain vaimoni postin elokuulta, siinä hän yhä puhui samasta toivosta, jota hän kumminkaan ei voinut perustella ja tarkemmin selvittää, typistetyissä ja usein perillesaapumattomissa kirjeissään.

Uudistin anomukseni saada vastausta tarkastuspyyntöihini. Lokakuun 27 p:nä 1898, kun en vielä tiennyt että vaimoni oli jättänyt tarkastuspyynnön ja että hänen pyyntönsä oli jätetty kassatsioni-oikeudelle tarkastettavaksi, vastattiin minulle vihdoinkin että minä saan lopullisen vastauksen valtionjohtajalle tekemiin! tarkastuspyyntöihin.

Kirjoitin heti vaimolleni seuraavan kirjeen:

Salut-saarilla, lokakuun 27 p:nä 1898.

Kirjoitan muutaman rivin ainoastaan, lähettääkseni sinulle suuren rakkauteni kaiun ja koko hellyyteni ilmaisun. Minulle juuri ilmoitettiin että saan lopullisen vastauksen tarkastuspyyntöihini. Odotan levollisena ja luottamuksella, enkä epäile ollenkaan että tämä vastaus tulee sisältämään minun vapauttamisen!.

Alfred.

Muutamia päiviä myöhemmin, marraskuun alussa, sain minä vaimoni kirjeet syyskuulta, joissa hän ilmoitti että oli tapahtunut erittäin tärkeitä asioita, jotka minä myöhemmin saisin tietää ja että hän oli jättänyt tarkastuspyynnön, jonka hallitus oli vastaan ottanut.

Tämä uutinen oli yhdenmukainen sen vastauksen kanssa, jonka itse sain lokakuun 27 p:nä. Kirjoitin heti vaimolleni:

Salut-saarilla, marraskuun 5 p:nä 1898.

Sain juuri syyskuun kirjeesi, joissa sinä ilmoitat niin hyviä uutisia.

Kirjeessäni lokakuun 27 p:nä annoin sinun tietää että minulle oli ilmoitettu saavani lopullisen vastauksen tarkastuspyyntöihini. Sanoin silloin jo sinulle että odotin vastausta luottamuksella, enkä epäile että tämä vastaus tulee sisältämään vapauttamisen!...

Alfred.

En vieläkään tiennyt että hallitus oli jättänyt tarkastuspyyntöni kassatsioni-oikeudelle ja että neuvottelut olivat jo alkaneet.

Marraskuun 16 p:nä 1898 sain minä seuraavan sähkösanoman:

Cayenne'ssa, marraskuun 16 p:nä 1898.

Kuvernööri siirtovanki Dreyfus'ille Salut-saarien ylipäällikön kautta.

Täten ilmoitetaan teille että tarkastus-oikeuden rikososasto on julistanut pyyntönne tuomionne tarkastuksesta muodollisesti kelpaavaksi ja päättänyt teidän tietoonne saattaa tämän päätöksen ja kehoittaa teitä tuomaan esille puolustuskeinonne.

Minä ymmärsin että tuomioistuin oli julistanut pyynnön muodollisesti kelpaavaksi ja että tutkistelu alkaisi sen sisällöstä. Minä ilmoitin haluavani asianajajakseni herra Demange'ea, joka oli puolustajani 1894. En tiennyt muutoin mitään siitä, mitä sen ajan perästä oli tapahtunut, tunsin ainoastaan bordereau'n, joka oli ainoa syyttävä todistus-kappale jutun asiakirjojen joukossa. Minulla ei ollut siis omasta puolestani mitään lisättävää siihen, mitä ensimäisessä sotaoikeudessa olin sanonut, eikä mitään muuttamista lausunnoissani bordereau'sta. En tiennyt, että bordereau'n saapumisen päivämäärä oli muutettu, että arvelut, joita oli tehty ensimäisessä oikeudenkäynnissä, ja jotka koskivat erilaisia bordereau'ssa esitettyjä ilmiantoja, olivat muutetut. Luulin siis, että koko asia olisi hyvin yksinkertainen ja että se supistuisi niinkuin ensimäisessäkin sotaoikeudessa keskusteluun käsialasta.

Marraskuun 28 p:nä 1898 sain minä luvan kuljeskella varustetun leirin aitauksen sisäpuolella kl. 7—11 ap. ja kl. 2—5 ip. Varustetuksi leiriksi kutsuttiin alaa, johon kuului majani vieressä oleva vahtikasarmi ja jota ympäröi 80 cm korkea kivimuuri. Kävelypihani oli siis oikeastaan vaan käytävä, joka oli kasarmin ja sen ulkohuoneitten ympärillä, ja johon aurinko paahtoi täydeltä terältä. Mutta minä saatoin nähdä meren, jota en ollut nähnyt enempään kuin kahteen vuoteen, näin taas saarien niukan vihreyden; silmäni saivat lepoa nähdessään muutakin, kuin vankilan neljä seinää.

Joulukuussa en saanut mitään postia vaimoltani. En saanut koskaan niitä kirjeitä, jotka hän kirjoitti minulle lokakuun kuluessa 1898, Tämän kuukauden aikana olin hyvin kärsimätön; pyysin selityksiä ja kysyin, koska neuvottelut alkaisivat kassationi-oikeudessa? (En tiennyt että kuulusteluja oli pidetty lokakuun 27, 28 ja 29 p:nä.) En saanut mitään vastausta.

Joulukuun 28 p:nä 1898 sain vihdoinkin seuraavan kirjeen vaimoltani:

Pariisissa, marraskuun 22 p:nä 1898.

En tiedä, oletko saanut kirjeitäni viime kuulta, joissa [En saanut ainoatakaan niistä kirjeistä.] minä yleisissä piirteissä tein selvää ponnistuksistamme voidaksemme pyytää oikeudenkäyntisi tarkastusta, istuntojen alkamista ja saadaksemme anomus päteväksi. Vaikka jokainen uusi menestys teki minut iloiseksi, niin himmensi iloani ajatus, että sinä onneton raukka olet aivan tietämätön asiain kulusta ja luultavasti aivan epätoivoon joutumaisillasi.

Viime viikolla vihdoinkin sain tietää, että hallitus on lähettänyt sinulle sähkösanoman ilmoittaen, että anomus on otettu vastaan.

Pari viikkoa sitten sain tiedonannon kirjeesi sisällöstä, jossa sinä, kuten näyttää, olet ilmoittanut päättäneesi, ettet kirjoita enää, et minullekaan...

Lucie.

Ihan vimmoissani näin väärästä ajatusteni tulkitsemisesta kirjoitin heti Guyana'n kuvernöörille kirjeen, osapuilleen tähän tapaan:

"Kirjeestä, jonka juuri sain rouva Dreyfus'ilta, näen minä, että hänen tietoonsa on saatettu ainoastaan osa siitä kirjeestä, jonka viime syyskuussa lähetin hänelle, samalla kun ilmoitin teille että lopetin kirjevaihtoni siksi aikaa kun odotin vastausta tarkastuspyyntöihini, jotka olin lähettänyt valtionjohtajalle. Kun rouva Dreyfus'ille ilmoitettiin ainoastaan osa kirjeestä, käännettiin sen sisällys niin, että se tuntui varmaankin enemmän kuin tuskalliselta rakkaalle vaimolleni. Se on siis omantunnon asia hänelle — en tiedä kuka hän on, enkä tahdo sitä tietääkään — joka on tehnyt tämän teon, että hän myös sovittaa sen."

Sain tietää, että vaimolleni oli lähetetty kirjeestäni kaabelisähkösanoma ja sekin väärin!

Samaan aikaan kirjoitin vaimolleni seuraavan kirjeen:

Salut-saarilla, joulukuun 26 p:nä 1898.

En ollut saanut mitään kirjeitä sinulta kahteen kuukauteen. Joku päivä sitten sain kirjeesi, joka oli kirjoitettu marraskuun 22 p:nä. Jos minä sillä kertaa olin lopettanut kirjeenvaihtoni, riippui se siitä että odotin vastausta tarkastuspyyntöihini, enkä voinut muuta kuin toistaa samoja sanoja. Sen jälkeen olisi sinun pitänyt saada monta kirjettä minulta.

Jos minun ääneni olisi herennyt kuulumasta, olisi se riippunut siitä, että se olisi ollut ainiaaksi mykistyneenä, sillä jos minä olen elänyt, on se tapahtunut tahtoakseni takaisin kunniani, parhaimman omaisuuteni, lapsiemme perinnön, tehdäkseni velvollisuuteni, niinkuin minä aina ja kaikkialla olen tehnyt, ja niinkuin se aina on tehtävä, kun on kohtuus ja oikeus puolellaan, pelkäämättä koskaan mitään...

Alfred.

Uutiset, jotka viime kuukausina sain, tuottivat minulle äärettömän lohdutuksen. En ollut koskaan vajonnut epätoivoon; en koskaan ollut kadottanut uskoani tulevaisuuteen, ensimäisestä päivästä lähtien olin vakuutettu, että totuus tulisi ilmi, että olisi mahdotonta niin kamalan rikoksen, jolle olin aivan vieras, jäädä rankaisematta. Mutta kun en tiennyt mitään siitä, mitä Ranskassa tapahtui, ja päinvastoin näin, että oloani vaikeutettiin päivä päivältä mitä hirveimmällä tavalla ja että minun yötä päivää piti taistella luonnonvoimia, ilmanalaa ja ihmisiä vastaan, aloin minä epäillä tokko itse saisin nähdä tämän julman näytöksen loppua. Tahtoni ei ollut heikontunut, se jäi yhtä taipumattomaksi, mutta minulla oli rajuja epätoivonhetkiä ajatellessani rakasta vaimoani, rakkaita lapsiani ja sitä tilaa, mihin heidät oli saatettu.

Vihdoinkin kirkastui näköpiiri; näin että omaisteni ja minun itseni hirvittävät kidutukset loppuvat. Minusta tuntui että sydämeni vapautettiin äärettömästä painosta, hengitin vapaammin.

Joulukuun lopulla sain johtavan lausunnon tarkastusoikeuden yliprokuraattorilta. Luin sen suuresti hämmästyen.

Minä sain tietää sen kanteen, jonka veljeni oli nostanut majuri Esterhazy'ä vastaan, jota minä en tuntenut, hänen vapauttamisensa, Henry'n kavalluksen, tunnustuksen ja itsemurhan. Mutta monen tapauksen merkitys jäi minulle salaisuudeksi.

Tammikuun 5 p:nä 1899 kuulusteli minua Cayenne'n vetoomis-oikeuden presidentti tutkijakunnan edessä. Hämmästykseni oli suuri, kun ensimäisen kerran kuulin puhuttavan näistä valetunnustuksista, tästä kurjasta sanojeni vääristelystä, joita lausuin sinä päivänä kuin minut alennettiin virassani, ja jotka päinvastoin olivat vastaväitteenä, kiivaana selityksenä syyttömyydestäni.

Tämän jälkeen kului päiviä ja kuukausia, enkä voinut saada tarkkoja tietoja, ja sillä aikaa harhailin minä täydellisessä tietämättömyydessä siitä, mitä tuomioistuimen kuulustelusta oli käynyt ilmi. Joka kuukausi puhui vaimoni kirjeissään, jotka usein tulivat minulle pitkän viipymisen jälkeen, kärsimyksiemme pikaisen lopun toivosta, mutta tämä loppu ei näyttänyt koskaan tulevan.

Helmikuun viimeisinä päivinä jätin minä tavallisuuden mukaan rangaistuslaitoksen päällikölle Deniel'ille pyynnön saada ravintoaineita ja tarvekaluja seuraavaksi kuukaudeksi. En saanut kumminkaan mitään. Olin lujasti päättänyt ensimäisestä päivästä saakka ja sitä päätöstäni en ollut rikkonut, etten koskaan valittaisi, etten tekisi muistutuksia rangaistuksen käyttämisestä, sillä se olisi ollut sama kuin sen tunnustaminen oikeaksi, ja sitä minä en koskaan tehnyt; sentähden en nytkään sanonut mitään ja olin ilman koko maaliskuun. Lopulla kuuta tuli Deniel sanomaan minulle, että hän oli hukannut pyyntöni ja kehoitti sentähden minua tekemään uuden. Jos hän todellakin olisi hutiloinut sen hukkaan, niin olisi hänen pitänyt huomata se niin pian kuin tuli vene, joka oli lähetetty Cayenne'en hakemaan ruokavaroja. Silloin en vielä tuntenut miten kurjaa ja halpamaista osaa tämä mies näytteli; sen tulin tuntemaan vasta sitten kun tulin Ranskaan; luulin hänen olevan paljaan välikappaleen, varsinkin kun hän itse niin innoissaan vakuutti että "hän on ainoastaan toimeenpaneva virkamies" ja tiesin että löytyy henkilöitä, jotka lainaavat itsensä kaikkeen. Nykyään minulla on suuri syy luulla, että monet seikat tapahtuivat hänen toimestaan ja että se käytös, jota muutamat vahdit osoittivat minua kohtaan, riippui hänen vaikutuksestaan.

Minä puolestani en voinut ymmärtää julkisen tutkinnon venyttämistä; se näytti minusta niin aivan yksinkertaiselta, sillä minä en tuntenut muuta kuin bordereaun. Minä pyysin useaan kertaan selitystä; on melkein tarpeetonta sanoa ettei sitä koskaan annettu.

Siveellinen tarmoni ei heikontunut näinä kahdeksana kuukautena, joina joka päivä odotin kassatsiooni-tuomioistuimen päätöstä, mutta ruumiilliset ja henkiset voimani kutistuivat tässä tuskaisessa, tappavassa odotuksessa.

X.

Maanantaina kesäkuun 5 p:nä 1899 kello 1/2 1 päivällä tuli vahtipäällikkö kiireesti huoneeseeni ja antoi minulle paperin, jossa luin:

"Antakaa heti kapteeni Dreyfusille tieto kassatsiooni-oikeuden päätöksestä, joka kuuluu: Oikeus kumoo ja peruuttaa sen tuomion, jonka I:nen sotaoikeus Pariisin sotilaskuvernementissa julisti joulukuun 22 p:nä 1894 Alfred Dreyfus'ille, ja lähettää syytetyn Rennes'in sotaoikeuden tutkittavaksi jne.

Sanokaa hänelle, että tämä päätös painetaan ja kirjoitetaan Pariisin sotilaskuvernementin I:sen sotaoikeuden julistaman tuomion reunaan; sen johdosta ei kapteeni Dreyfus enää ole maanpakolaisuuden alainen, vaan tavallinen syytetty, saa takaisin arvonsa ja voi ruveta kantamaan virkapukuaan.

Pyyhkiköön rangaistussiirtolan virasto heti hänen nimensä luettelosta ja ottakoon pois vartijat Pirunsaarelta; samalla asetettakoon syytetty sotajoukkojen päällikön katsannon alaiseksi ja vahtisotamiesten sijaan tulee santarmikorpraali, jonka on tehtävä palvelusta Pirunsaarella sotilasvankilan sääntöjen mukaisesti.

Risteilijälaiva _Sfax_ lähtee tänäpänä Fort-de-France'ista käskyllä tuoda syytetty Pirunsaarelta Ranskaan.

Ilmoittakaa kapteeni Dreyfusille valmistava päätös ja _Sfaxin_ lähtö!

Iloni oli rajaton, sanoin selittämätön. Siis vihdoinkin pääsin tästä piinapenkistä, johon olin ollut naulattuna viisi pitkää vuotta ja kärsinyt syyttömästi perheeni, lasteni, sekä itseni edestä. Koitti onni hirveiden tuskien perästä, oikeuden aamukoitto sarasti minulle vihdoinkin. Luulin, että tämän oikeuden päätöksen jälestä oli kaikki loppunut ja ettei ollut enää kuin vähäpätöisiä muodollisuuksia jälellä.

Juttuni kulusta en tiennyt mitään. Minä olin seisonut siinä, mihin 1894 jäätiin s.o. bordereaun kannalla, joka oli ainoa painava asiakirja oikeusjutussa; viimeiset mukana eletyt tapahtumat olivat sotaoikeuden tuomio, kamala alennus-paraati, eksytetyn kansajoukon raivoisat henkeäni vaativat huudot, minä uskoin kenraali Boisdeffren rehellisyyteen, minä uskoin valtion johtajaan Felix Faure'en, luulin heidän kaikkien harrastavan totuutta ja oikeutta. Sen perästä oli verho vetäytynyt silmieni eteen, joka paksuni päivä päivältä; ne tosiseikat, jotka olin saanut tietää muutamia kuukausia sitten, niitä en ymmärtänyt. Olin vasta äsken kuullut Esterhazy'n nimen ja yliluutnantti Henry'n väärennyksen ja itsemurhan; minä olin ainoastaan ollut virallisissa tekemisissä uljaan everstiluutnantti Piquartin kanssa. Siitä suuremmoisesta työstä, jonka muutamat ylevämieliset miehet olivat alkaneet valkeuden ilmisaamiseksi, en ollut kuullut mitään.

Tuomioistuimen päätöksessä luettiin, että minä olin viaton, ja että sen sotaoikeuden, jonka eteen minut nyt määrättiin, oli vaan korjattava kauhea oikeuserehdys.

Saman päivän iltana, kesäkuun 5 päivänä, lähetin vaimolleni seuraavan sähkösanoman:

"Sieluni ja sydämmeni ovat teidän, sinun ja lapsien luona. Lähden perjantaina. Odotan sanomattomalla ilolla onnea saada puristaa syliini sinua. Tuhat suudelmaa."

Iltasella tuli Cayenne'sta santarmikorpraalikunta, jonka oli määrä vahtia minua siksi kun lähden. Näin vahtisotamiesten lähtevän pois; kaikki pii kuin unta, tuntui kuin olisin päässyt pahasta painajaisesta.

Odotin kärsimättömänä _Sfaxin_ tuloa. Torstai-iltana eroitin kaukaa savupilven; pian tunsin sen sotalaivaksi. Mutta sinä iltana oli liian myöhäistä muuttaa laivaan.

Cayennen päällikköä saan kiittää siitä, että sain vaatteet, hatun, alusvaatteet, sanalla sanoen välttämättömältä, jotta pääsin lähtemään.

Perjantaina kesäkuun 9 päivänä klo 7 aamulla tultiin minua hakemaan Pirunsaarelta rangaistuslaitoksen purjeveneellä. Pääsin vihdoinkin tästä saaresta, jossa olin niin paljon kärsinyt. _Sfax_, kun oli syväkulkuinen, oli pysähtynyt kauemmas. Purressa tultiin sen paikan luo, missä sotalaiva oli, mutta siinä minä sain odottaa kaksi tuntia, ennenkun pääsin laivaan. Meri kävi korkeana, ja pursi, joka oli kuin lastu, keikkui Atlantin suurilla aalloilla. Minä olin merikipeä, samoin kuin kaikki muutkin purressa olijat.

Noin klo 10 tienoissa tuli käsky laskea liki ja minä nousin _Sfaxin_ kannelle, missä toinen päällikkö otti minut vastaan ja vei minut aliupseerin hyttiin, joka oli järjestetty minua varten. Hytin ikkunassa oli rautaristikko ja varmaankin oli sitä juuri laitettu sen aikaa, kun minun piti odottaa purjeveneessä; hytin lasiovella seisoi merisotamies kiväärin kanssa. Iltasella arvasin laivan liikkeistä, että se nosti ankkurin ja läksi liikkeelle.

Minua kohdeltiin laivalla, kuten upseeria kovassa vankeudessa; yhden tunnin aamupäivällä ja yhden tunnin iltapäivällä sain kävellä kannella. Muun ajan olin suljettu hyttiini. Käytöksessäni noudatin _Sfax_ laivalla koko ajan samaa arvokkaisuutta, mitä alussakin ja pidin itseni muiden vertaisena. En puhunut kenenkään kanssa muuta kuin virallisesti.

Sunnuntaina kesäkuun 18 päivänä tulimme Viheriäniemen saarien luo, jossa _Sfax_ otti hiiliä, sieltä lähdimme tiistaina kesäkuun 20 p:nä jatkamaan matkaa. Laiva kulki hitaasti tehden ainoastaan 8 tai 9 solmua tunnissa.

Kesäkuun 30 päivänä tulivat Ranskan rannat näkyviin. Viisivuotisen kidutuksen perästä tulin takasin saamaan oikeutta. Hirveä painajainen loppui viimeinkin. Minä luulin, että he olivat älynneet erehdyksensä ja luulin tapaavani omaiseni ja heidän takanaan toverini ottamassa minua vastaan avoimin sylin kyyneleet silmissä.

Mutta samana päivänä jo kohtasi minua ensimäinen pettymys ja tuskallinen tunne.

Kesäkuun 30 päivänä aamusella pysähtyi _Sfax_. Minulle ilmoitettiin, että vene tulee minua hakemaan ja että se vie minut maihin, mutta minulle ei tahdottu sanoa, missä minut lasketaan maihin. Eräs vene tuli tosiaankin, mutta se toi vaan käskyn tehdä liikkeitä ulapalla. Minun maalle pääsyni siis myöhästyi. Kaikki nämä varokeinot, tämä salaperäinen edestakasin kulkeminen tuntui kiusoittavalta. Tunsin luissani, että jotakin on tekeillä.

Jälestä puolen päivän läksi _Sfax_ taas hitaasti kulkemaan pitkin rantaa. Noin seitsemän tienoissa illalla se taas pysähtyi. Yö oli pikimusta, ilma kostea, sade valui virtana. Minulle sanottiin, että iltasella tulee höyrylaiva minua hakemaan.

Kello 9 sanottiin minulle, että vene odottaa _Sfax'_in rappusien edessä viedäksensä minut höyrylaivalle, joka ei pahalta säältä päässyt lähemmäksi. Meri pauhasi, myrsky riehui, sade virtasi. Vene keikkui Sfaxin rappujen juurella tuskin pysyen pystyssä. Minun piti suorastaan viskautua siihen ja loukkasin kovasti itseäni tuhtoihin, niin että sain haavankin. Sitte vene souti pois kovassa sateessa. Loukkautuneena siitä, että minua näin kohdeltiin ja myöskin kylmän vaikutuksesta sain kuumeen, niin että leuvat tärisivät. Kokoomalla koko tahdonlujuuteni sain itseni hillityksi. Keikuttuamme pärskyävillä laineilla pääsimme viimein höyrylaivan luo, johon minun oli hyvin vaikea kiivetä portaita myöten, sillä äsken saamani haava haittasi minua. Olin yhtä mittaa ääneti kuten tähänkin asti. Laiva läksi liikkeelle, mutta pysähtyi taas. Minulla ei ollut aavistustakaan, missä olin tai minne minua vietiin; minulle eivät virkkaneet sanaakaan. Noin parin tunnin kuluttua käskettiin minun laskeutua soutuveneeseen. Yö oli yhä pilkkosen pimeä, satoi lakkaamatta, mutta meri oli tyynempi. Minä otaksuin, että olemme jossakin satamassa. Kello neljänneksen yli 2 nousin maihin erääseen paikkaan, jonka sittemmin sain tietää olevan Port-Houliguen.

Siellä nousin vaunuihin kerallani santarmikapteeni ja kaksi santarmia. Näiden kanssa ajoin vaunuissa kahden sotamiesrivin välitse sanaakaan puhumatta junalle, joka parin kolmen tunnin kuluttua pysähtyi asemalle, missä minä nousin junasta. Uudet vaunut veivät minut aika kyytiä erääseen kaupunkiin, jossa ajettiin muutamaan pihaan. Minä nousin vaunuista ja huomasin ympäröivästä väestä olevani Rennes’in sotilasvankilassa; kello oli silloin 6 aamusella.

Voi ymmärtää mikä hämmästys, suru ja sanomaton tuska minut valtasi siitä, että minun piti tällaisissa oloissa palata isänmaahani. Siellä, missä olin odottanut tapaavani kaikki yksimielisinä, totuutta ja oikeutta etsimässä ja tahtoen kaikin tavoin haihduttaa kärsimieni hirveiden tuskien jäljet, siellä olikin vastassani levottomia kasvoja, pikkumaisia varokeinoja, vaivalloinen maallenousu myrskyisellä merellä ja tämän lisäksi vielä olin ruumiillisesti sairas. Onneksi olivat sieluni, hermoni ja ruumiini noina vankeuteni pitkinä, synkkinä kuukausina oppineet kestämään.

Nyt oli heinäkuun 1 päivä. Kello 9 aamusella tultiin minulle ilmoittamaan, että saan tavata vaimoani muutaman silmänräpäyksen perästä koppini viereisessä huoneessa. Tämä huone oli samoin kuin minunkin, varustettu tiheällä puuristikolla, joka esti näköalan pihalle, mutta siinä oli toki pöytä ja tuolia. Tässä huoneessa pidettiin kaikki keskustelut, mitä minulla oli omaisteni ja asianajajieni kanssa. Vaikka olinkin voimissani, en kuitenkaan voinut pidättää ruumistani vapisemasta, kyyneleet vuotivat silmistäni, kyyneleet, joita en kaavalle ollut nähnyt, mutta sitte rauhoituin taas.

Sitä liikutusta, joita vaimoni ja minä tunsimme kohdatessamme toisemme, on mahdoton sanoin kuvata, siksi se oli liijan kiivas ja syvä. Siinä oli kaikkea: iloa, surua; koetimme lukea toistemme kasvoista kärsimystemme jälkiä, olisimme tahtoneet sanoa toisillemme kaikki, mikä oli sydämellämme, tuoda ilmoille kaikki ne tunteet, jotka meidän vuosikaudet oli täytynyt tukehduttaa ja sanat kuivuivat huulillemme. Me katselimme vaan toisiamme ja koetimme toistemme katseista saada voimia rakkaudellemme ja lujuutta tahdollemme. Jalkaväen luutnantti, joka oli vartioimassa meitä, vaivasi meitä ja esti ettemme voineet purkaa tunteitamme. Toisekseen en tiennyt mitään, mitä oli tapahtunut näinä kuluneina viitenä vuotena. Olin tullut toivo mielessä, mutta se oli pahasti pettynyt viime yön tapahtumista. Enkä uskaltanut vaimoltanikaan kysyä mitään pelosta, että hän siitä pahastuisi ja hän antoi asianajajien selittää minulle tapahtumat.

Minun vaimolleni annettiin lupa käydä olemassa minun luonani 1 tunnin joka päivä. Ja vähitellen sain tavata kaikkia muitakin perheidemme jäseniä, eikä sitä jälleennäkemisen riemua; kun taas pitkän eron perästä toisemme tapasimme, voi verrata mihinkään.

Heinäkuun 3 p:nä tulivat herrat Demange ja Labori minun luokseni. Minä syleilin ensin Demangea, sitte minut esitettiin herra Laborille. Luottamukseni herra Demange'en ja hänen ihmeteltävään alttiuteensa oli pysynyt muuttumattomana; Laboria kohtaan tunsin heti mieltymystä, hänhän oli niin kaunopuheliaasti ja rohkeasti puolustanut totuutta ja minä olin siitä suuresti kiitollinen. Sitte teki Demange tarkan selon "jutusta". Minä kuuntelin häntä liikutuksesta vavisten ja pala palalta sain kuvan tästä surullisesta historiasta. Labori täydensi puolestaan kuvausta. Sain kuulla, miten paljon vääryyksiä ja rikoksia oli tehty viattomuuteni pahentamiseksi. Kuulin senkin, mitenkä muutamat valitut sielut olivat tehneet sankarimaisia tekoja, ponnistaneet kaikki voimansa, taistelleet, nuo harvat ylevähenkiset, suuret, jaloa taistelua, valhetta ja vääryyttä voittaakseen. Minussa, joka en koskaan ollut lakannut luottamasta oikeuteen, pani tämä kaiken uskoni ja luottamukseni horjumaan. Minun kuvitellut käsitykseni eräistä entisistä päälliköistäni särkyivät toinen toisensa perästä ja sieluni täytti levottomuus ja suru. Minä tunsin ääretöntä sääliä ja suurta surua sitä armeijaakin kohtaan, jota rakastin.

Jälkeen puolenpäivän tapasin rakasta veljeäni Mathieu'ta, joka oli osoittanut sellaista intoa minun asiani selvittämisessä alusta asti, eturinnassa osoittaen ihmeteltävää rohkeutta, älykkäisyyttä ja tahdonlujuutta, sekä antanut niin kauniin todistuksen veljenrakkaudesta.