Part 5

On saanut katua ja itsekseen harmitella sitä, että ei sittenkin tullut mentyä Korpijärven ukon kera kirkkoon yöllä kysymään aarteen uhria — ei kai se vanha väkikään olisi purematta nielaissut. Saattaa aika piankin jättää, sinne jää aarre maan poveen Eenokin kohdalta ja joku onnellisempi ehkä saa kuin ilmaiseksi toisen vuosikymmenien vaivannäön. Usein on muistunut mieleen myös se hautuumaalla näkemänsä pääkallo, joka monesti yön unissa on käynyt kovistamassa hampaitaan takaisin. Vielä herättyäänkin Eenokki on kuulevinaan, niinkuin kallo jossain pimeässä nurkassa uhkaavana loksuttaisi yhteen hampaattomia leukaluitaan. Tuntuu kamalalta ajatella itse joutuvansa saman kohtalon alaiseksi. Olisi päästävä lepäämään omaan erikoiseen hautaan ja saatava kivi kummulle. Se siinä rinnan päällä olisi kuin suojelusvahti, ja vielä syntymättömätkin sukupolvet vuosisatojen päästä lukisivat kiveen hakattua nimeä ja siitä tietäisivät, ett£ semmoinenkin mies on joskus elänyt maailmassa. On häpeällistä tulla kuopatuksi kuin koira ja siihen silitä jälkeenjäävien muistosta, niinkuin ei olisi olemassa ollutkaan. Mutta jos saan tuon keksintöni valmiiksi, jota vuosikausia olen miettinyt ja kaiken kesää nikkaroinut, jos sen ehdin saada valmiiksi, niin Eenokki Aataminpojan nimi elää — hyvässä lykyssä vielä aikakirjatkin mainitsevat. Ja- miksi en saisi?? Eihän keksinnöstä oikeastaan puutukaan enää muuta kuin se, että pyhänhengen siivet eivät vielä liiku koneen käynnissä ollessa — olisinko tullut vetäneeksi siipien niveliin tervaa liian paksulta. Pitää pyyhkäistäkseni tervaa noihin apostoleihinkin ja hivauttaa hiukan Ristukseenkin — sittenpä kestävät kaukaisiinkin aikoihin.

Eenokin näin puolitorkuksissa miettiessä hänestä tuntui kuin huone alkaisi hämärtyä ja silloin tällöin kuulua jostain Honkavaaran kiireeltä raskaita kohauksen tapaisia huokauksia. Yhtäkkiä puolipimeä huone leimahti häikäisevän valkeaksi ja pian sen jälkeen kuului jyrähdys, ikäänkuin Honkavaara olisi räjähtänyt rikki ja alkanut raunioina vieriä alas. Yksinäiset tuulen kohahdukset yltyivät pilveä nostaen raivoisaksi myrskyksi, taivuttaen puut luokiksi ja rytyyttäen peloittavasti Eenokin hataraa huonekoppia. Myrskyn kiihkeintä ulvontaa säesti kammottavasti puukellon kielten kolkot läppäykset. Eenokki ei ollut koskaan ennen kuullut kellonsa itsekseen soittavan, vaikka on myrskynnytkin. Eikä se nytkään itsekseen soita, päätteli hän. Se on surman enkeli, joka siellä myrskyssä ja salamoissa ja jyrinässä lentää ja kuolemankelloa läppäilee... Kun se ei tulisi juuri nyt, antaisi armonaikaa vielä jonkun vuoden, että ehtisi tehdä valmiiksi sen, mikä vielä on keskeneräistä.

Ukkospilven jo kuulumattomiin kadottua pari sahatyömiesten suurta pojanvenkaletta oli menossa puolukoita poimimaan Honkavaaralle. Polkua peräkkäin kävellessään heille oli tullut kinastus siitä, kumpi enemmän osaa.

»Etpäs sinä, Jussi, saanut kirjaa viime talvena lukusilla, kun et osannut lukea isä-meitääkään — toruttiin vain ja tukistettiin ja pantiin nurkkaan häpeämään», soimasi Matti-niminen poika toveriansa.

»Ethän sinäkään saanut.»

»Sainpas, ja vielä kiitettiin ja päälaelle taputettiin.»

»Mutta etpäs sinä osaa saarnata», kerskui Jussi puolestaan.

»Et sinäkään osaa.»

»Osaanpas!»

»Etpäs osaa!»

Enempää väittelemättä Jussi kiipesi suurelle kivelle ja papillisella äänellä lointeli pitkän saarnansa, joka kuului olleen kirjoitettuna »tuohiraamatun tuossa laidassa, kupparin kirjan kuudennessa luvussa.» Saarnan päätyttyä hän esitti yhtä pitkän kuulutuksen laitumelta kadonneesta hevosesta, joka on »täydessä raudassa, kellonrapa kaulassa.»

»Keneltä sinä olet tuon oppinut?» kysyi Matti.

»Sahan eltari sen on minulle opettanut», vastasi Jussi ylpeänä tiedoistaan. »Ja osaan minä isä-meidänkin: Is meki tai, pyhä kallis, maar menkkel, taas temppel, hus hus, pani viritykseen, ettemme ruiskis, kakkara kara nauskis...»

»Älä räpätä, anna hapata, äitis huomenna leipoo», keskeytti Matti kateudesta pakahtumaisillaan ja nakkasi »pappia» kalikalla sääreen, lähtien samalla juoksemaan pakoon, Jussi jäljessä.

Tuokkoset kädessä pojat juoksivat polkua peräkkäin, että kangas tömisi. Tultuaan näin vauhdilla Möyrylän luokse he, ryhtymättä tällä kertaa tappeluun, tekivät sulan sovinnon ja neuvottelivat keskenään, mitä vallattomuutta taas osattaisiin tehdä Eenokin laitoksille. Siinä Möyrylää kierrellessään ja kurkistellessaan he suureksi ihmeekseen huomasivat ylikerran oven olevan hiukan raollaan. Tyydyttääkseen uteliaisuuttaan pojat hiipivät portaita myöten ylös ja pujahtivat sisään niin hiljaa, että Eenokki, joka selin oveen veisteli puukappaletta, ei kuullut heidän tuloansa.

Aikansa katseltuaan nuoralla kuivamassa olevia rahoja ja keskellä lattiaa olevaa kummallista laitosta pojat viimein rähähtivät nauramaan. Eenokki silloin mölähti, ikäänkuin olisi saanut puukon piston sydämeensä. Säikähdyksestä toinnuttuaan hän tavoitti lyödä poikia kädessään olevalla puukappaleella, mutta nämä rävähtivät rappuja alas kuin oravat ja sivaltaen lakit käteensä vilkaisivat jäniksinä ylös vuoren rinnettä, että paljaat kintut vilkkoivat. Ehtipä Jussi ohi mennessään hiukan soittaa kalauttaa Eenokin puukelloakin.

Huomattuaan takaa-ajon turhaksi Eenokki salpasi sisäpuolelta oven, joka oli unohtunut sulkematta hänen äsken ulkona käytyään, ja ensi työkseen kokosi rahat nuoralta pönttöön. Pojat tietysti kertovat näkemänsä, tieto hänen rahoistansa leviää ympäri kylää ja ties kuinka laajalle. Eenokki ei pitänyt edes Honkavaaraa enää turvallisena säilytyspaikkana. _Minne_ hän rahansa kätkee nyt, sitä hän mietti koko iltapäivän ja vielä kappaleen yötäkin, kunnes viimein keksi mielestänsä parhaimman säilytyskeinon.

Tapahtui aivan niin, kuin Eenokki oli arvellut. Poikien Möyrylässä käynnin jälkeen hänen ympärilleen alkoi kutoutua salaperäisyyden usvaverho, ja häntä katseltiin toisin silmin kuin ennen. Vanhusta pidettiin satumaisen rikkaana miehenä ja kohdeltiin sen mukaan arvoa antaen. Tosin ei oltu selvillä siitä, mistä hän oli suuren rikkautensa saanut. Ehkäpä hän on löytänyt, ehkä on sittenkin saanut lähteestä aarteen ja vaihtanut hopean kaupungin pankissa paperirahoihin, voidakseen niitä helpommin säilytellä. Muutamat olivat siitä aivan varmojakin, olivatpa jotkut tietävinään aarteen uhrin olleen niin ankaran, että Eenokin vastalahjaksi oli pitänyt luovuttaa taivasosansa. Jonkun verran ihmettelyä herätti se, että hän itse eli niin vaatimattomasti, jopa puutteellisesti. Uteliaitten kyselyihin Eenokki antoi rikkauksistaan niin väljiä vastauksia, että ne saattoi käsittää miten tahansa. Kuitenkin kaikitenkin, nähtyä tosiasiaa ei voitu epäillä. Ja olisihan tuo pitänyt ennenkin huomata: raudoitettujen luukkujen, salpojen ja monien lukkojen takana ei säilytetä tyhjää.

Näihin asti unohduksissa ollut Eenokki oli nyt paikkakunnalla kaikkien huomion ja puheen esineenä. Monet alkoivat salaisesti toivoa hänen kuolemaansa, ei hyötyäkseen siitä, vaan tyydyttääkseen turhaa uteliaisuuttansa.

* * * * *

Eräänä päivänä Eenokin ollessa pihanpääkamarissaan Viinamäen isäntä pistäytyi hänen puheilleen viinapullo povessa.

»Tulin kerran setääkin katsomaan», sanoi isäntä hyvin ystävällisesti.

»Mitä katsomista minussa on, kuolevassa kuhossa?» vastasi Eenokki jotenkin töykeästi, ymmärtäen hyvin syyn veljenpojan käyntiin.

»Eipä kyllä sedässä ole enää tuota ulkonaista koreutta ihailtavana, niin olette ravistunut varsinkin nyt tänä kesänä. Siitäpä syystä tulinkin sanomaan, että sedän ei olisi tarvinnut muuttaa metsiin asumaan kuin villieläimen. Olkaa vapaasti ja syökää talon pöydässä niinkuin ennenkin, vaikka ette jaksakaan enää työtä tehdä.»

»Mikset tätä jo keväällä sanonut?» kysyi Eenokki.

»Enpä tuota hoksannut silloin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

»Kun sedästä näköjään aika pian jättää, niin arvelin, että unohdettaisiin entiset ja erottaisiin sovussa, ettei jäisi kummallekaan puolen mitään mielenkannetta — minulle tänne ja sedälle sinne.»

»Minkä tähden sinä sitä mielenkannettasi tunnet _nyt_ vasta — etkä tuntenut silloin kun eläkekirjaani rikki riitelit?» kiusasi Eenokki edelleen.

»Ei nyt setä menneitä muistele. Sitä kun tuo Sanakin neuvoo, että älkää antako auringon laskea vihanne yli. Jos setä antaisi anteeksi, mitä ehkä olen tullut rikettä tehneeksi, niin minä puolestani koettaisin olla sedälle mieliksi.»

»Millä lailla mieliksi?»

»Kun sairastutte, minä setää hoitelisin ja hoiteluttaisin lämpimällä kädellä.»

Sitä asiaapa Eenokki ei ollut tullut tarkemmin harkinneeksi: kuka hoitelee, kun perin avuttomaksi kemmertyy. Olisi epäviisasta olla käyttämättä hyväkseen tarjottua etua. Hän ojensi kätensä, vaikka hyvin vastenmielisesti, veljenpojalle ja sanoi:

»Tuossa on lapa — olkoon kuitti minunkin puoleltani.»

»No, nythän ollaan oikealla tiellä», sanoi isäntä ja otti pullon taskustansa. »Pistin poveeni pisaran väkevän puolta, että otettaisiin pienet sovintoryypyt.»

Eenokki kulautti pullon suusta jonkun verran, mutta isännän kiihkeistä houkutuksista huolimatta hän ei suostunut ottamaan enempää.

»Kun tässä nyt on sovintoryypyt ryypätty, niin olisi minulla sedälle vielä yksi ehdotus», sanoi isäntä.

»Minkälainen ehdotus?»

»Sitä kun useinkin nuo jälkeenjääneet riitelevät ja rähisevät perinnöistä kuin sudet haaskalla, ennenkun asianomainen on ehtinyt kunnolleen edes silmiänsä ummistaa, niin ajattelin, että sedän jo oman rauhansakin vuoksi olisi teetettävä testamentti.»

»Testamentti?... Kenelle minä sen teettäisin?»

»Minähän noista elossa olevista taitaisin lähintä perillistä olla», sanoi isäntä. »Ja minä siitä hyvästä pitäisin sedälle kunnialliset hautajaiset.»

Ehdotus kosketti läheltä Eenokin salaisia toivomuksia. Hetken mietittyään hän sanoi:

»Jos teetän testamentin, niin lupaatko sinä toimittaa minut omaan erikoiseen hautaan, kun kuolen?»

»Tietysti erikoiseen! Yksin saatte yönne maata siellä — niinkuin täälläkin. Ja koululla, kelloja soittaen hautaan sedän, lukkari ja pappeja parittain saattonne etunenässä», lupasi isäntä.

Eenokki oli hengessään näkevinään kaiken tuon komeuden, ja kuolemanajatus alkoi tuntua ikäänkuin kevyemmältä.

»Suostuisitko sinä laittamaan vielä kiven haudalleni?» Eenokki yhä tinki.

»Vaikka kaksi, jos setä niin haluaa», myönsi isäntä.

Antamatta varmaa vastausta Eenokki lupasi vielä miettiä asiaa tarkemmin. Setä ja veljenpoika erosivat näköjään hyvinä ystävinä, kumpikin mielestänsä hyvän askeleen toiveittensa päämäärää lähempänä.

XI.

Isännän käynnin jälkeen Eenokki mietti ja harkitsi testamentti-asiaa viikon päivät. Saatuaan viimein suunnitelmansa valmiiksi hän meni Tikanderin luokse Viinamäen ullakkokamariin, kolme vierastamiestä mukanansa, ja esitti kirjurille asiansa:

»Kun tässä on tullut elää kituutettua tätä maailmaa jo lähemmä sata vuotta eikä ole tietoa, minä päivänä tuo henkiriepu, jota minussa ei olekaan enää juuri muualla kuin hivene nenänpäässä, lähtenee, niin olisin pyytänyt herrassöötinkiä — te kun olette semmoinen kirjamies — kirjoittamaan testamenttini eli viimeisen tahtoni.»

Kun kirjurilla ei ollut mitään pyyntöä vastaan, kirjoitti hän Eenokin sanelun mukaan, muotoa tosin mukaillen, seuraavan testamentin:

»Minun viimeinen tahtoni on:

1) että kun minusta Eenokki Aataminpojasta aika jättää, on leposijakseni hankittava arkku, arvoltaan vähintään sadan (100) markan hintainen, ja on sen kansi kiinnitettävä puunauloilla;

2) että peijaisiani eli maahanpanijaisiani on vietettävä kolme (3) vuorokautta keskeytymättä, ja on niihin kutsuttava paitsi ulompana asuvia sukulaisiani kaikki tämän Honkavaaran kyläkunnan asukkaat, ikään, säätyyn, varallisuuteen tai muuhun katsomatta, sekä kaikki pitäjän arvohenkilöt. Kuokkavieraat ovat pidettävät kutsuvieraitten veroisina, ja kaikille on annettava ruokaa ja viinaa niin paljon kuin kunkin maha ja pää vetää;

3) että kaikkein köyhimmille sukulaisilleni on hautajaisiani varten teetettävä ja ikuiseksi omaisuudeksi annettava vaatteet, miehille mustasta verasta, naisille mustasta vihtoriinista, sekä hyvät kengät;

4) että säilyisin jälkimaailman muistossa, on haudalleni pystyttävä kivinen, kaikilta puolin sileäksi kiilloitettu hautapatsas, jonka tulee olla kaksitoista (12) jalkaa korkea, kuusi (6) jalkaa leveä ja kolme (3) jalkaa paksu.

Tämän jälkeen seurasi pitkä, yksityiskohtainen selonteko patsaaseen hakattavista kirjoituksista ja kuvista, jalkakivistä, patsasta ympäröivästä kullatusta malmiaidasta y. m.

5) että minun jälkeenjäänyttä omaisuuttani ei saa liikuttaa, minulle kuuluvien lukittujen huoneitten: aitan ja n.s. Möyrylän ovia ei saa avata eikä perinnönjakoa pitää, ennenkun hautajaiseni on pidetty ja edellisessä kohdassa mainittu kivi haudalleni pystytetty;

6) että Herrastuomari Kaarl Hesekielinpoika Kotkan määrään tämän testamenttini toimeenpanijaksi, ja saa hän, toimitettuaan tarkalleen edellä mainitut määräykseni, ottaa kuluttamansa varat ja vaivanpalkkionsa jälkeenjääneestä keksinnöstäni sen myötyänsä. Ylijäämä keksinnön hinnasta ja muu jäljellejäänyt omaisuuteni on jaettava perillisteni kesken kunkin perintöosuuden mukaan sovussa ja rakkaudessa.

Honkavaaran kylässä syyskuun 13 päivänä 18—.

Eenokki Aataminpoika.

Eläkevanhus Honkavaaran kylässä.

(Puumerkki).

Me allekirjoitetut samalla kertaa läsnäolleet vieraatmiehet todistamme täten, että Eläkevanhus Eenokki Aataminpoika täydellä ymmärryksellä ja vapaasta tahdosta on tehnyt edellä olevan testamentin ja ilmoittanut meille sen olevan viimeisen tahtonsa.

Paikka ja aika kuin yllä.

Gustaf Tikander. Antti Antinpoika. Kirjoitti Sama. (Puumerkki). Heikki Hurskanen. Ulla viteen (Puumerkki). omakä Si.»

Tikanderin kirjoitettua Eenokin pyynnöstä vielä jäljennöksen testamentin toimeenpanijalle tämä pisti asiakirjat taskuunsa ja korvaukseksi vaivoista ja paperista pyysi kirjurin tulemaan hautajaisiinsa.

Eenokin annettua isännälle testamentin jäljennöksen tämä oli sen määräyksiin tyytymätön. Hänen mielestänsä hautakivi ensinnäkin oli kohtuuttoman suuri ja koko hautajaiskomento liiallista. Toiseksi hänen tarkoituksensa oli ollut testamentin määräyksen kautta saada yksin periä sedän omaisuus. Mutta kun Eenokki esitti ajatuksen: mitä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin, ja oli taipumaton muuttamaan valmista asiakirjaa, isäntä ei uskaltanut jännittää jousta kovin kireälle, peläten yksipäisen ukon suuttuvan ja mahdollisesti määräävän suuret rikkautensa jollekin ventovieraalle. Hän lupautui testamentin toimeenpanijaksi, varsinkin kun muut perijät olivat niin väärän koivun takaisia, että heidän osuutensa tulisi suhteellisesti hyvin pieneksi.

XII.

Oli muuan syksyn synkimpiä öitä. Taivas oli kauttaaltaan mustien pilvien peittämä, ja pohjoinen painoi kaikkein suurimpia palkeitansa. Metsä humisi ja ryski, huoneitten nurkista, uuninpelleistä ja hataroista akkunoista kuului terävää vihellystä ja katkeamatonta valittavaa ulvontaa.

Valkeat talonpoikien tuvissa olivat aikaa sitten sammutetut ja ihmiset nukkuivat rauhallista untansa. Mutta ylhäältä Viinamäen ullakkokamarin akkunasta tuikki vielä tuli, niinkuin oli viime aikoina tuikkanut melkein läpi öitten.

Kustaa Tikander istui kiikkutuolissaan ja nautti sielussansa ulkona riehuvan myrskyn raivosta. Painaisi nyt pohjoinen palkeitaan kerrankin niin, että lentäisi akanoina ilmaan kaikki, mitä irti saa, löisi väkevillä siivillään murskaksi ja kaataisi allensa kaiken' sen, mikä pyrkii päätänsä ylöspäin nostamaan. Niin hän tekisi, jos voimaa ja valtaa olisi.

Saatuaan Parrulalta häpeälliset potkut Tikander sulkeutui kamariinsa, ilkeämättä ihmisille tuskin silmiänsä näyttää. Paremman puutteessa hän hankki taas tuomarilta kirjoitustyötä ja nimismieheltä apulaisen toimia, vaikka sydämessään halveksi niitä molempia: sellaiset työt eivät ole miehen tehtäviä. Suurimman osan aikaansa hän käyttikin juopotteluun yksin kamarissansa, ei niin paljon juomisen himosta kuin saadakseen nauttia suloisesta onnen tunteesta. Humalan hetkinä johtui mieleen vain se, mikä oli kaunista ja ihanaa, Anna-neidin kanssa yhdessä tehdyt kesäiset soutumatkat, syksyiset käsikädessä luistelemiset, talviset hiihtoretket ja monet muut. Iloisesti viheltäen hän niitä muisteli.

Mutta kun Tikander aamuisin heräsi todellisuuteen pakottavin päin, tuntui elämä niin itkettävän surkealta, että silmiin herahtivat kohmeloisen herkät kyyneleet. Pahan omantunnon mustaa taustaa vasten kuvastui tällöin vain se, mikä oli katkerata ja kaduttavaa.

Mutta vähitellen, ikäänkuin huomaamatta, laimenivat Tikanderin sielussa monin kerroin märehdityt hellät tunteet ja sijaan astui hänelle näihin asti verraten vieras kolminaisuus: kateus, viha, kosto.

Jo monena yönä peräkkäin hän oli ottanut vaatekaapissa piilossa säilyttämänsä tuohenkäpryn ja paloöljypullon esiin, mutta lopuksi oli kuitenkin pannut ne takaisin säilöön ja ruvennut maata, kiroten heikkouttansa.

Siinä ne olivat taaskin pöydällä hänen edessänsä.

Myrsky ulkona tuntui vain kiihtyvän. Vilkaistuaan kelloon Tikander nousi kiikkutuolistansa ja käveli jonkun kerran edestakaisin huoneensa lattiaa. Pysähtyen sen jälkeen hetkiseksi miettimään hän kulautti viinapullostansa pari pitkää ryyppyä, puki nopeasti palttoon yllensä, nosti kauluksen pystyyn ja painoi lippalakin syvään päähänsä. Otettuaan pöydältä tuohen ja paloöljypullon hän puheli itsekseen puoliääneen:

»Pannaan ne taskuun, ja pistetään sinne yksin tein jäljellä olevan omantunnon riekaleet, sinnepäinhän se muistaakseni oli Parrulan neuvo.»

Hiljaa, koettelemalla, hiivittyään ullakon portaita alas Tikander etukumarassa, ikäänkuin myrskyä ja pimeyttä päällänsä puskien, lähti kulkemaan Parrulan taloon, sahalle ja oluttehtaalle vievää tietä myöten.

Myrskyn ulvonnassa oli öisen kulkijan mielestä jotakin helvetillistä riemua, joka soi samassa äänilajissa hänen oman rintansa sävelten kanssa. Ulkonaisen ja sisäisen yhteissoiton innoittamana hän, epämusikaalinen mies, alkoi omalla nuotillansa puoliääneen laulaa tilanteen mieleen johtamaa veisua, samalla kulkiessaan vaistomaisesti notkutellen polviansa kuin puoleksi tanssien:

»Arpa lankesi herra Petteriin, ja hän syntinsä tunnusti näin: kolme pappia olen minä tappanut, kolme kirkkoa polttanut, kolme vahvaa talonpojan renkiä olen puukolla surmannut.»

Parrulan talon kohdalle tultuansa Tikander pysähtyi ja katsoi kotvan aikaa ristiriitaisin tuntein rakennusta, joka pimeässä häämöitti mustana kuin suuri suunnaton ruumisarkku. Jonkun verran epäröityään, mennäkö eteenpäin vai pyörtääkö takaisin, hän jatkoi matkaansa ohi käynnissä olevan sahan, jonka savutorvesta sinkoili milloin yksityisiä tulikipeniä, milloin kokonainen säkeneparvi pimeyteen kadoten, tuli oluttehtaalle ja hiipi tehdasrakennuksessa olevaan halkovajaan. Sytytettyään tulitikulla taskustaan ottamansa tuohenkäpryn hän pisti sen pinojen vieressä olevaan lastukasaan, johon ensin oli kaatanut paloöljyn pullostansa.

Purjehdittuaan myrskyn työntämänä selkäkenossa kiireesti kamariinsa Tikander jäi akkunan eteen pimeässä seisten odottamaan tekonsa seurauksia.

Kun oluttehtaalta päin pitkään aikaan ei näkynyt mitään elonmerkkiä, arveli Tikander sytyttämänsä tulen umpinaisessa huoneessa sammuneen, eikä hän oikein tiennyt, kumpaa enemmän toivoisi, syttymistä vai sammumista. Viimein alkoi kuitenkin pimeydestä kajastaa heikko, tuskin huomattava punerrus, ja ennen pitkää leimahtivat liekit korkealle ilmaan. Samassa alkoi sahan pilli huutaa, katkonaisesti, valittavasti.

Tikanderin mielestä palo oli kaamean juhlallinen näky näin kauempaa katsoen. Levottomat liekit milloin hulmusivat myrskyn painamina vaakasuorassa kuin huikkaavan hevosen häntä, milloin hetkeksi pyörsivät ylös, erottaen itsestänsä kokonaisia tulipalloja korkeuteen. Myöhemmin laipioiden alkaessa putoilla alas, leimautti koko tienoon niin häikäisevän valkeaksi, että Tikander akkunansa edessä hätkähtäen peräytyi pari askelta takaperin. Pilvissä tulipalon yllä näytti olevan kuin suuren suuri jättiläislintu, joka poutahaukan tavoin paikaltansa liikkumatta värisytti veripunaisia siipiänsä.

Aamulla varhain Tikander sai Parrulalta kutsun tulla nimismiehen virantoimittajana pitämään poliisitutkintoa, sillä arveltiin murhapolton tapahtuneen.

Tutkinnossa ei kuitenkaan tullut ilmi mitään erikoista. Voitiin vain yksinkertaisesti todeta, että tehdas on palanut perustuksia myöten ja että tulipalo sahan työmiesten tietämän mukaan on alkanut halkovajasta noin kello kahden aikaan yöllä. Ketään määrättyä henkilöä ei voitu epäillä palon aiheuttajaksi, varsinkaan kun ei saatu varmuutta edes siihen, onko tapahtuma todella murhapoltto. Tulipalopaikalle kertynyt väen paljous ja sen harvinaisen innokas toiminta sammutustöissä näytti päinvastoin viittaavan siihen, että tehdas oli paikkakuntalaisille rakas ja että sitä epätoivoisin- ponnistuksin koetettiin tulen tuholta pelastaa. Saattaahan olla mahdollista, että joku ryypiskelemässä ollut humalainen on käynyt halkovajassa asioillaan ja piippunsa sytytettyään heittänyt palavan tulitikun helposti syttyvään lastukkoon.

Viimein muisti panimonhoitaja, että Mikkos-Otto oli kerran eräänä sunnuntai-iltana uhannut »pistää tuohikäpryä tehtaan nurkan alle ja tuikata tulen häntään.» Ja muutenkin oli Otto esiintynyt sopimattomasti ja röyhkeästi, sadatellut panimonhoitajaa ja haukkunut patruunaa kaljupäiseksi pääketuksi.

Parrula, ollen hyvin kiihtynyt ja hermostunut, vaati Tikanderia vangitsemaan Mikkos-Oton heti epäluulonalaisena murhapolttoon. Tikander ei kuitenkaan pitänyt pelkkää uhkausta kyllin pätevänä syynä tällaiseen voimatoimenpiteeseen. Kuitenkin hän haetti kuulusteltavaksi Oton ja ne pari miestä, jotka tämän kanssa olivat yhdessä ryypiskelleet kysymyksen alaisena iltana.

»Täällä on panimonhoitaja tehnyt teitä vastaan sellaisen ilmiannon, että olette uhannut polttaa oluttehtaan. Tunnustaako Otto Mikkonen ilmiannon oikeaksi?» kysyi Tikander virallisella äänellä.

»Minäkö?... Sanooko tämä rykmestari, että minä olen polttanut oluttehtaan?

»Jumala varjelkoon!» huudahti Oton muija, joka vapaaehtoisesti tutkintotilaisuuteen tullen oli asettunut seisomaan miehensä rinnalle vaikeana hetkenä.

»Sitä hän ei ole sanonut, ja toistaiseksi ei olekaan kysymys siitä, kuka palon on aiheuttanut. Mutta oletteko _uhannut_ polttaa tehtaan?»

»En muista», sanoi Otto.

»Kyllä minä muistan. Ja kaiketi muistavat nämä miehetkin, joita nimenomaan kehoitin panemaan hampaansa koloon Oton uhkauksen», sanoi panimonhoitaja.

»Niin, kyllähän tämä Otto taisi kerran jotakin semmoista lausua, mutta ei kait hän nyt sillä totta tarkoittanut. Miten lie mielensä myrtynyt, kun ei ollut rahaa piisalle juomansa oluen maksuun, ja siinä kimmastuksissaan lie tullut hölpöttäneeksi päätöntä pötyä — niinkuin se on vähän muutenkin tämän Oton tapa», sanoi kysyttyä toinen miehistä, toisen yhtyessä kaikissa kohdin hänen lausuntoonsa.

»Oliko Otto Mikkonen viime yönä tehtaan paloa sammuttamassa?» kysyi patruuna, jonka mielestä Tikanderin tutkimus syyllisen ilmisaamiseksi oli merkillisen laimeata.

»En ollut», vastasi Otto.

»Tämä on tärkeä tiedonanto; merkitkää se pöytäkirjaan», kehoitti Parrula.

»Missä te olitte viime yönä?» jatkoi Tikander kuulustelua.

»Minä makasin koko yön akkani vieressä», sanoi Otto.

»Voitteko sen todistaa?» kysäisi Parrula.

»Maikki!» sanoi Otto, tyrkäten vaimoansa kyynärpäähän.

»Se on sitten niin vissi kuin minä tässä, että Otto maata mätkötti kuin vesihako vieressäni koko yön — voin sen vaikka vannoa Jumalan ja ihmisten edessä», todisti Maikki.

Asian vakavuudesta huolimatta tutkinnon pitäjät hiukan hymähtivät.

»Mikä oli syynä siihen, että ette tullut tulipaloa sammuttamaan, vaikka teidän olisi pitänyt kuulla sahan hätäpillin huuto, niinkuin muittenkin?» kiristi Parrula paulaansa yhä tiukemmalle.

»Kuulla?... Kuulla sen, joka maata mätköttää kuin vesihako ja kuorsaa, että tupa tärisee», ehätti Maikki miehensä puolesta.

»Jos miehenne nukkui niin raskaasti kuin sanotte — jota muuten ei ole todistettu — niin teidän velvollisuutenne olisi ollut herättää hänet», syytti patruuna vaimoa.