Part 4

Miehet kaivoivat varovasti maata ja saivat käsiinsä mullan peittämän jotenkin raskaan möhkäleen, jonka suntio puhtaaksi hangattuaan kohotti toverinsa nenän eteen ja kysyi hymysuin:

»Mikäs tämä on?»

»Pullo totta totisesti onkin!» totesi Matti.

»Mitäs sillä nyt aiot tehdä?»

»Kunhan ensin rassaan puukollani korkin auki, niin sittenpä nähdään, mitä on tehtävä», sanoi suntio.

Saatuaan korkin kappaleina ulos suntio haisteli pullon suusta, ojensi sen sitten toverillensa ja sanoi hiukan ylpeillen:

»Haistappas!»

»Viinalle hajahtaa.»

»Viinalle.»

»Hyvinkin tuopin pullo.»

»Hyvinkin.»

»Siinä on mahtanut olla juoppo mies, kun on varannut eväspullon mukaansa vielä tällekin matkalleen», sanoi Matti.

»Hyvää on varannutkin», kehui suntio. »Otappa tästä, niin pidetään ukolle pienet rääpiäiset.»

»Kun tuosta ei saisi pitämistä», epäröi Matti.

»Kaiketi siitä pitämistä päähäsi saat, on se semmoista junkkaria — hautunut ja väkevöitynyt täällä maan sisässä kuinka kauan liekään... Istutaan», kehoitti suntio.

Miehet istuivat polvet koukussa lapioillensa haudan pohjassa, pullo välillänsä, josta he ahkeraan naukkasivat.

»Se on sillä lailla, Matti, niinkuin ki-kirkherra-vainaan oli tapana sanoa, että kaikki mikä on i-iankaikkista, se sä-säilyy», sanoi suntio.

»Ni-niinkuin tämä viinakin?»

»Si-sitä minä ajan takaa: ukko on mä-märännyt, mutta vi-viina on säilynyt.»

»O-onpahan se niinkin.»

Viimein miehet väsyivät ja torkahtivat vastakkain, selät haudan seinään nojaten, päät nuokuksissa. Mutta vasta sitten kun haudasta alkoi kuulua hiljaista kuorsaamista Eenokki katsoi parhaaksi lähteä piilopaikastansa. Kun nyt vain onnistuisi miesten huomaamatta saada saatavansa; sillä se on sentään koiranunta, jota täällä elävä nukkuu humalassakin. Nyäistyään ainoat jäljellä olevat hampaat haudan partaalle nakatun kallon leukaluusta Eenokki miten lie hädissään pudottanut pääkallon vapisevista käsistänsä, niin että se vierähti takaisin hautaan, pysähtyen viinapullon viereen. Haudankaivajien samalla raoitettua sameita silmiänsä he huomasivat mykistyneinä pääkallon, joka ammottavilla silmäkuopillaan näytti moittivan heitä.

»Enkös minä sitä sanonut?» lausui vihdoin Matti osittain syyttäen.

Vastaamatta mitään suntio kaivoi lapiollaan haudan pohjaan kuopan, jonne kätki kallon ja pohjilleen juodun viinapullon. Sen jälkeen miehet jatkoivat taas työtänsä mikäli kykenivät, mutta pitkään aikaan he eivät vaihtaneet keskenään halaistua sanaa.

Iltamyöhällä ehdittyään kotiin Eenokki meni Honkavaaran lähteelle ja pudotti anastamansa hampaan sen pohjaan. Seuraavana aamuna hän taas ilmestyi karjatarhaan lehdespölkyllensä, ikäänkuin ei olisi matkalla ollutkaan.

VIII.

On kulunut useita vuosia siitä, kun patruuna Parrula tyttärineen tuli Viinamäen taloon. Honkavaaran kyläkunta on sen jälkeen jonkun verran muuttunut ulkomuodolleen. Kauniin Kaakkojärven rannalla pienehkö sahalaitos kohottaa rautaista savutorveansa, josta savu kesäisin tupruaa ilmaan yöt päivät. Talvisin saha ei ole käynnissä, mutta kylmien viimojen puhaltaessa järven selältä kuuluu korkealta talviuntaan nukkuvan jättiläisen rautaisesta sieraimesta sen raskas hengitys. Lähellä sahaa on matalapiippuinen oluttehdas, joka on toiminnassa vuodet läpeensä, ja ylempänä päivänrinteisellä kummulla pilkoittaa patruunan palatsimainen, keltaiseksi maalattu torniniekka asuinrakennus kauniin koivikon ympäröimänä. Myöskin monen yksityisen talo on peittänyt punaisella vanhan harmautensa ja koristanut nurkkansa ja akkunapielensä valkoisella. Kaikki tämä antaa kyläkunnalle jonkunlaisen arvokkaan sivistyneisyyteen ja varallisuuteen viittaavan ulkonäön.

Oluttehtaan perustamisen jälkeen tuli panimonhoitajan tupa kyläkunnan miesten vakituiseksi kokouspaikaksi pyhäisin. Aamusta alkaen iltamyöhään siellä istuskeltiin, ryypiskeltiin olutta, pelattiin korttia ja joskus vaihteen vuoksi tapella kahistettiinkin. Ahkerimmat kävijät olivat entisiä kämmentäjiä, joiden joukko luopioiden takia oli supistunut hyvin vähiin.

Niinpä nytkin kesäisenä sunnuntai-iltana loikoili tehtaan pihamaalla joukko puolihumalaisia kyläläisiä. Kolmisen miestä istui tuvassa suuren honkaisen pöydän ääressä, olutpullot edessänsä. Heidän kesken oli virinnyt äänekäs, vertaileva keskustelu entisistä ja nykyisistä ajoista. Suurinta suuta piti Mikkos-Otto, muuan köyhä mökkiläinen, jolla samoin kuin tovereillansakin tuntui olevan erityistä kaunaa patruunaa ja olevia oloja vastaan.

»Se on sillä lailla, miehet, että jos tätä jatkuu, niin ollaan riikillä kohta joka mies», intoili Otto.

»Tätäkö ryyppäämistä?»

»Tätä ja muuta. Minä olen huvikseni katastellut noidenkin isoisten peltoja, jotka ennen työnsivät jumalanviljaa, että ääni kuului ja aidat kallistuivat. Mutta nyt — Otto levitti syliään — tyhjiä kuin Tanelin pöytä, piippa siellä, toinen täällä, ja senkin vähän vie varmasti hätäisen sirppihalla.»

»Se sattui kuin naulan kantaan,» myönsivät toverit. »Mutta mikäs siihen on syynä, että pellot eivät enää kasva?»

»Se siihen on syynä, että vaikka suurennuslasilla etsit, et pienintä pulikkata löydä monenkaan pellolta. Ja sen parako niitä sinne toisi, kun miehet ja hevoset junnaavat patruunan tukkeja talvet pitkät. Jos ei luoja ihmeitä tee — ja minkäpä se luojakaan tyhjästä teki — niin mahoksi — perhana ollen jää syksyllä monen talollisenkin pelto ja saavatpa kissa vie keräillä tyhjiin säkkeihinsä talvella kolomiensä tukkien kuoria leiväksiksi... Vaikka en minä sillä eikä millä — että minun peltoni sen parempi olisi.»

»Kaiketi patruuna syksymmällä taas rahtuuttaa Kokkolasta ryssän mattojauhoja ja suoloja myötäväksi niinkuin ennenkin», arvelivat toverit.

»Kaiketi se niitä rahtuuttaa, ja hukkahan tässä muuten perisikin. Siellähän se on patruunan takana useimman honkavaaralaisen leipävaikkana, ja Parrulan nimeenhän nuo kuuluvat moniaat jo leipänsä siunaavankin. Niinpä tässä taanneissa päivänä Retulaisen renkipoika istuuduttuaan isäntänsä kera pöytään oli ristinyt kätensä ja alkanut tosissaan: 'Parrula siunatkoon meitä ja varjelkoon meitä, Parrula valistakoon kasvonsa meidän päällemme ja olkoon meille armollinen'.»

»Mitäs Retulainen?»

»Oli tavoittanut leipäkannikalla poikaa päähän, mutta tämä oli ehtinyt livahtaa ovesta ulos.»

»Entäs karjanhoito!» jatkoi Mikkos-Otto. »Satuin keväällä pallipohjaksi tuonne Viinamäen taloon, kun elukoita ensi kertaa laskettiin laitumelle. Ennen nuo ovat Viinamäen lehmät keväisin ulos päästyään hypänneet hännät pystyssä kuin villit, keikkuneet ja puskeneet, että kankien kanssa on pitänyt olla eroittamassa. Nyt talutettiin horjuvia luurankoja navetasta ulos kuin sivuttomia siukkoja lasareetin ovesta. Sattui karjatarhassa kellokas könähtämään polvilleen kuin rukoukseen, ja kun se siinä mölähti ja katsoi hoitajaansa, niin itkupas tillahti emännältä, ja järähti siinä isännänkin leuka... En minä sillä eikä millä — että minun Perjakkani sen parempi olisi.»

»Ihmekös tuo, kun hevosilla syötetään heinät ja muut, että jaksaisivat tukkeja kiskoa ja juosta kilpaa kirkkotiellä. Lehmille mitähän vähän hevosen lantaa annetaan ja oljensuortuvata eteen viskataan.»

»Ja kun näin tapahtuu tuoreessa puussa, niin mitä sitten kuivassa.»

»Mene tiedä, mikä tässä kohta on tuoretta, mikä kuivaa. Huhuillaan, että ne pitäisi Viinamäenkin piiput olla pahasti kallellaan keltaiseen taloon päin.»

»Ettäköhän olisi Kotkakin velkaantunut?»

»On se tainnut velkaantuakin, ja mitenhän lie juovuspäissään kirjoittanut nimensä sellaiseen paperiin, että sen kun patruuna pistää herrastuomarin nenän eteen, niin Kotka saa kohota siivilleen ja lentää katselemaan uutta pesäpaikkaa.»

»Niinpä siinä parhaina ystävinä ajeltiinkin kuomireessä, Tikander kuskilla, pidettiin juominkeja yökaudet, matkustettiin Helsingit ja Pietarit ja elettiin, Kotkakin, kuin suuret herrat.»

»Niitä tappioitaan Kotka kai nyt koettaa lypsää takaisin, kun ei kuulu työväelleen enää yön unta antavan. Kerrankin oli kuskannut renkinsä nuotalle pyhäissä yönä. Mutta lyhyeen oli loppunut sillä kertaa nuotanveto.»

»Miten niin lyhyeen?»

»Miehet olivat saaneet sellaisen varoituksen, että ei tehnyt mieli jatkaa pitemmälle», sanoi Otto.

»Emme ole kuulleetkaan.»

»Olivat nähneet aaveen.»

»Niinkö nuottamiehet?»

»Nepä ne. Kun miehet Huutoniemen nenässä olivat potkeneet nuottansa apajalle ja alkaneet rannalla köysistä vetää, niin oli apajan perillä pylkähtänyt vedestä esiin niinkuin miehen pää ja jälleen kadonnut.»

»Miehen pää?»

»Nuoren miehen pää. Jos lie ollut juoppotukki, olivat nuottamiehet toisekseen arvelleet, kun sama pää oli ilmestynyt uudelleen, tällä kertaa hartioita myöten.»

»Mitäs miehet silloin?».

»Joku oli vieläkin epäillyt. Mutta kun kolmannen kerran oli kohonnut vedestä alaston miehen ruumis vyötäisiä myöten ja pyörähtänyt ympäri, niin ei se epäilijäkään enää ollut puhunut juoppotukista. Häthätää olivat miehet nyäisseet nuotan veneeseen ja lähteneet soutamaan kotiinsa kiireimmän kautta.»

»Olikohan tuo puhunut mitään nuottamiehille — aave?»

»Ei se kyllä ollut maininnut mitään.»

»Vaikkapa ei maininnutkaan, niin oli siinä silti Kotkalle huomautusta kerrakseen.»

»Oli huomautusta — vaikka voihan se muutakin ennustaa.»

»Voipi hyvinkin ennustella.»

Miesten aikansa ryypättyä panimonhoitaja tuli karhuamaan maksua oluesta. Mutta kun lasku tehtiin, eivät Mikkos-Oton rahat riittäneetkään, vaikka hän käänsi kukkaronsa nurin. Kun panimonhoitaja häntä tästä nuhteli, riuskasi Otto harmistuneena vastaan:

»Jos et tuki leipäläpeäsi hyvän sään aikaan, niin kun otan ja pistän tuohenkäpryä yöllä tuonne tehtaasi nurkan alle ja tuikkaan tulen häntään, niin vähemmän siinä ihmisiltä rahoja narrailet — sinä ja se kaljupäinen pääkettu.»

»Pankaa tämä hampaanne koloon, miehet», sanoi panimonhoitaja ja meni suuttuneena pois.

Illemmalla levisi oluttehtaan pihalla juopottelevien miesten keskuuteen tieto, että Rajalan torpassa vietetään uskovaisten seuroja. Joku entinen kämmentäjä leukaili, että ei taitaisi olla hullummaksi, vaikka mentäisiin pyytämään anteeksi näiden viime vuosien juopottelusyntejä, varsinkin, kun puhujana kuuluu olevan oikein herraspappi. Häneen yhtyi heti useita miehiä, ja joukko lähti hiukan hoipertaen kokouspaikalle. Tultuaan meluten tupaan miehet pysähtyivät ovensuuhun ja joku rupesi sormellaan osoitellen laskemaan kokouksessa olijoita. Pian ne olivat luetutkin: Rajalan torpan mies muijineen, Viinamäen emäntä kalpeine tyttärineen ja joitakuita muita. Tämä pieni, syrjäisen torpan tupaan piiloutunut lauma ei ollut häiritsijöitä huomaavinaankaan, alkoi vain rauhassa laulaa mielilauluansa:

»Yhdeksänkymmentä yhdeksän meni lammashuoneesta pois ‒ ‒»

»Ne — nehän meni melkein kaikki», pisti joku koiranleuka ovensuusta laulun lakattua.

»Niin, ystävä, melkein kaikki meni», alkoi nuori puhuja pöydän päässä lempeällä äänellä. »Yhdeksänkymmentäyhdeksän kulkee laveata tietä ja vain yksi ainoa kaitaa.»

Hän puhui laveasta ja kaidasta tiestä, niiden vastakohdista, eri suunnista ja lopullisesta päämäärästä. Kun hän vihdoin päätti puheensa, ei ovensuussa ollut enää ainoatakaan lavean tien matkustajaa, sillä he olivat saarnan aikana luikkineet tiehensä yksi toisensa jälkeen.

IX.

Kustaa Tikander käveli kiihtyneenä edestakaisin Viinamäen ullakkokamarin lattiaa, pysähteli väliin ja katseli ympärilleen, ikäänkuin ei olisi ollut oikein selvillä siitä, missä hän on ja mitä tänään oli tapahtunut. Viimein hän asettui akkunan eteen ja unohtui katsomaan Parrulan keltaiseen taloon kuin kadotettuun paratiisiin.

Kuinka kauan Tikander lienee siinä seissyt ja katsellut, kun hän kuuli ovea avattavan. Kääntyen akkunasta hän näki Esterin tulevan sisään kahvitarjotin kädessä, kuten ennen, vuosia sitten. Tikanderin seuratessa silmillään Esterin liikkeitä tämä laski tarjottimen pöydälle ja alkoi poistua takaisin virkkamatta mitään. Ennenkun hän ehti ulos Tikander ojensi molemmat kätensä tyttöä kohti ja sanoi matalalla äänellä:

»Esteri.»

Esteri pysähtyi, mutta huomattuaan kirjurin ojennetut kädet hän päätänsä torjuvasti pudistaen aikoi sittenkin mennä. Kirjurin kädet vaipuivat hiljaa alas ja hän sanoi surullisesti:

»Esteri, minä olen onneton mies.»

»Aamupäivällä tänne tullessanne olitte todellakin niin pahamielisen näköinen, että emme uskaltaneet kysellä tulonne syytä. Mitä herrassöötingille oikeastaan on tapahtunut?» kysyi Esteri.

»Olkaa hyvä ja istukaa hetkinen, jos teillä on aikaa», pyysi Tikander. »Tuntuu helpoittavalta puhuen keventää sydäntään ystävälle — saanhan sanoa teitä ystäväksi?»

»Minun ystäviäni ovat vain Jumalan lapset», sanoi Esteri ja istuutui tuolille mahdollisimman kauas oven pieleen.

»Te olette laihtunut ja tullut kalpeaksi näinä viime vuosina», ilmaisi kirjuri huomionsa.

»Tottapa siihen on ollut omat syynsä», sanoi Esteri.

»Kuinka kauan siitä nyt onkaan kulunut aikaa — siitä, kun tulitte tänne kamariin kutsumaan minua Parrulan puheille?» kysyi Tikander. »Minä muistan niin hyvin sen elokuun illan.»

»Minäkin muistan. Siitä on nyt neljä vuotta.»

»Niin, neljä vuotta... Kuinka nopeasti aika rientää: tuntuu aivan kuin olisin vasta eilen lähtenyt.»

»Minusta taas tuntuu, niinkuin lähdöstänne olisi kulunut jo monta kymmentä vuotta», sanoi Esteri.

»Minkä tähden niin — monta kymmentä vuotta?»

»Miksikäs herrassöötingistä tuntuu siltä, kuin olisitte vasta eilen lähtenyt?» kysyi Esteri vuorostaan. »Ehkä se on neiti Parrulan ansiota.»

»Niin, hänen ansiotansa se on», myönsi Tikander avomielisesti: »Hänen tähtensä minä olen palvellut nämä neljä vuotta tuota keltaisen linnan rahanhimoista petoa.»

»Herrassöötinki on siis ansainnut neiti Parrulaa työllänsä samoin kuin Jaakop Raakeliansa?»

»Aivan niin. Minä, köyhä mies, koetin miellyttää heitä molempia, isää ja tytärtä. Olen tehnyt työtä ja hyödyttänyt Parrulaa näinä vuosina kymmeniä tuhansia, satoja tuhansia markkoja — ja minä luulen, että minusta olisi tullut mies, jos...»

Tikander pysähtyi pidättääkseen mielenliikutustansa.

»Luulin olevani varma siitä, että Anna rakasti minua», jatkoi kirjuri. »Yhdessä me soutelimme kesäisin, luistelimme syksyisin, talvisin hiihtelimme — ja vuodet lensivät kuin siivin. Patruuna näki ja tiesi tämän kaiken, mutta hän ei koskaan millään tavoin ilmaissut vastenmielisyyttään seurustelustamme, minusta päinvastoin näytti kuin hän olisi toivonut sitä. Mutta nyt tiedän, että Parrula tällä näennäisellä suosiollaan tahtoi vain herättää minussa turhia toiveita ja siten pidättää minua palveluksessaan niin kauan kuin voi.»

»Mitenkä niin?» kysyi Esteri.

»Kun tänä aamuna olimme kolmisin konttorihuoneessa, niin minä asiani alkaen huomautin Parrulalle, että olen nyt niin ja niin monta vuotta patruunaa palvellut. Hän ilmaisi suuren tyytyväisyytensä toimintaani ja kiitollisuutensa osoitteeksi sanoi olevansa valmis koroittamaan palkkaani, kun saa kuulla toivomukseni. Minä en ole koskaan ennen pitänyt puhetta, mutta silloin nousin seisaalle konttoripulpettini ääreen ja pidin pienen puheen, jonka loppupontena esitin, että paras palkankoroitus, minkä patruuna voi minulle antaa, on Annan käsi — sydämestä luulin olevani varma ilman muuta.»

»Entäs sitten?» kysyi Esteri uteliaana.

»Sitten oltiin ääneti ison aikaa — Anna oli jo puheeni aikana mennyt pois. Viimein sanoi patruuna, että hän ymmärtää vain sellaista leikkiä, joka pysyy kohtuuden rajoissa, ja kehoitti minun karkoittamaan mielestäni turhat haaveet ja pysymään siinä, missä paikkani on konttoripöydän ääressä. Mutta kun minä yhä vakuutin, että tarkoitin täyttä totta, koetti hän suostutella: Eihän tällä asialla niin kiirettä ole, voimmehan puhua siitä myöhemminkin. — Ei, minä sanoin, nyt tai ei koskaan. — Onko tämä Tikanderin viimeinen sana? kysyi patruuna, ja kun vakuutin niin olevan, hän otti laatikostaan muistikirjansa, teki laskun ja lukien jäljellä olevan palkkani eteeni pulpetille kysyi: Onko oikein? Ymmärsin tarkoituksen ja lähdin hyvästiä sanomatta — ja täällä sitä nyt ollaan taas.»

»Niin... Tervetuloa vain.»

»Esteri, te olette minulle liian hyvä. Vaikka rakastin Annaa, minulle tuli toisinaan niin riuduttava ikävä teitä, että melkein itkin.»

»Kun likellä on, niin lykitään, kun kaukana on, niin kaivataan», sanoi Esteri surullisesti.

»Niin on. Te olette niin lempeä kuin kesäinen päivä. Minun ei olisi pitänyt lähteä täältä, mutta minä menen aina onneni ohi. Minulle ei onnistu mikään, ja siksi tunnen olevani tarpeeton maailmassa. Minulla on ollut suuret unelmani minullakin: aioin lukea ja sitä tietä nousta hyvinkin korkealle. Mutta tuli onnettomuuksia, minä koetin upottaa ne pikariin — ja nyt olen vain vähäpätöinen tuomarin kirjuri, jos kohta sitäkään. Pelkään, että en taaskaan voi vastustaa viettelystä etsiä lohdutusta sieltä, missä sitä on kaikkein vähimmän... Vaan jos te tahtoisitte, niin...»

»Mitä?»

»... te voisitte pelastaa minut... Esteri, minä ojennan käteni teitä kohti kuin — kuin hukkuva.»

Esterin sydämessä heräsivät voimakkaina vanhat tunteet ja hän sai taistella hyvän aikaa, ennenkuin voi lausua ratkaisevan sanansa:

»Se on myöhäistä nyt, herrassöötinki — minulla on jo.»

»Mikä on — sulhanenko?»

»Niin.»

Tikanderin ojennetut kädet vaipuivat toistamiseen alas ja hän kysyi soinnuttomalla äänellä:

»Kuka hän on?»

»Jumalan poika.»

Jonkun ajan päästä Esterin mentyä tuli isäntä kamariin.

»Täällä sitä nyt ollaan taas», ehätti Tikander kuin häpeillään, ennenkun isäntä ehti vielä mitään kysyä.

»Terve tulemasta», toivotti isäntä. »Kuulin Esteriltä asianne ja surkuttelen kohtaloanne. Meillä on tässä itsekullakin omat murheemme, ja tulinkin oikeastaan kysymään neuvoa omaan asiaani teiltä, joka olette lakia lukenut mies.»

»Olen käytettävänänne, mikäli voin teitä neuvoillani auttaa», sanoi Tikander.

»On kai tarpeetonta huomauttaa, että keskustelumme tulee jäädä näiden seinien sisälle.»

»Voitte luottaa.»

»Asiani on tällainen: lainailtuani Parrulalta silloin tällöin pieniä rahasummia satunnaisiin tarpeisiini hän useat kerrat viime kevättalvella ehdotti, että kanavoimalla kuivaisin Pajulammen heinämaaksi. Niin hyödylliseen tarkoitukseen hän sanoi olevansa halukas lainaamaan suuremmankin rahasumman. Epäilin koko kuivaamisen kannattavaisuutta, mutta kun hän laski ja kuvaili kanavoimisen tuottamaa hyötyä, sai hän minut viimein houkutelluksi lainan ottoon. Tehtiin velkakirja, suuruudelleen useita kymmeniä tuhansia, mutta kun hänellä sillä kertaa ei sattunut olemaan rahoja luonansa, lupasi hän antaa summan muutaman päivän päästä, käytyään sen pankista ottamassa.»

»Entäs velkakirja?» kysyi Tikander.

»Velkakirjan jätin Parrulalle.»

Kuultuaan tämän Tikander sai kuin sähköiskun.

»Teidän on tarpeetonta jatkaa, minä tunnen Parrulan», sanoi hän. »Kun muutaman päivän päästä menitte rahoja pyytämään, Parrula sanoi ne jo antaneensa — eikö niin?»

»Aivan niin.»

»Se on ihan Parrulan tapaista, ja minä voisin mainita lukemattomia muita samanlaisia esimerkkejä. Metsiä ostellessaan hän tavallisesti menettelee näin: lainailee, jopa suoraan tyrkyttää rahojansa jollekin vähävaraiselle talonmiehelle jonkun summan. Vainuttuaan sitten velallisella olevan kaikkein heikoimman hetken hän vaatii rahojansa takaisin, on muka välttämätön tarve. Kun muu ei auta täytyy lainanottajan luovuttaa metsänsä siihen pilkkahintaan, minkä Parrula suvaitsee maksaa. Monen talon hän on tällä tavoin keinotellut itselleen melkein ilmaiseksi.»

»Jopa on koko piru», huomautti isäntä harmistuneena.

»Parrula on oikea nero rahoja kokoamaan. Mitä hän yhdellä kädellä antaa, sen hän toisella takaisin ottaa. Työmiehilleen hän maksaa jotenkin hyvät palkat, mutta ottaa ne oluen, jauhojen ja suolojen myönnin tuottamalla voitolla takaisin kaksin kalliin. Parhaat tukkipuut hän myö sellaisinaan ulkomaille, mutta kaikenmoiset rujot ja rammat sahuuttaa lankuiksi ja myö ala-arvoisen roskan paikkakunnan tarvitsijoille korkohintoihin... Semmoinen hän on. Mutta en olisi uskonut patruunan kehtaavan sentään näin julkeasti vääryyttä harjoittaa, sillä hänen muilla petoksillaan on ollut olevinaan kuitenkin jonkunlainen oikeuden varjo.»

»Taitaa olla patruunan, niinkuin monen muunkin laita, että ruokahalu kasvaa syödessä», sanoi isäntä.

»Niinpä se näkyy olevan. Herrastuomarin ei olisi pitänyt antaa velkakirjaa, ennenkun saitte rahat.»

»Ei olisi pitänyt», myönsi isäntä. »Mutta luotin häneen ja olin suoraan sanoen hiukan hiprakassa.»

»Konjakki onkin Parrulan kaikkein tärkeimpiä välikappaleita, jonka avulla hän uhreja pyydystää», sanoi Tikander.

»Ei taida herrassöötingin mielestä olla mitään pelastuskeinoa tässä minun asiassani?» kysyi isäntä.

»Oliko vieraitten miesten läsnäollessa puhetta siitä, että velkasumma annetaan vasta myöhemmin?» kysyi Tikander.

»Ei ollut puhetta siitä.»

»Siinä tapauksessa minä valitettavasti en näe muuta keinoa kuin...»

»Kuin maksaa pois olematon velka. Minä en näe sitäkään keinoa. Metsät on myöty ja — juotu, ja muuta keinoa ei ole kuin työntää talonsa tuon kirotun kitaan.»

Oltiin ääneti jonkun aikaa.

»Minä olen tässä puhunut vain omista asioistani», alkoi isäntä. »Minkä viran herrassöötinki aikoo ottaa nyt, kun ette enää ole Parrulan palveluksessa?»

»En osaa sanoa. Ajatukseni ovat niin sekaisin, että en kykene vielä oikein selvästi ajattelemaan. Ehkäpä koetan saada taas tuomarilta kirjoitustyötä ja nimismieheltä apulaisen toimia. Tätä syksyä kauemmin en missään tapauksessa voi viipyä tällä paikkakunnalla.»

»Mihin maan paikkaan herrassöötinki aikoo sitten myöhemmin mennä?»

»Sitä en tiedä vielä.»

Isäntä lähti, ja Tikander asettui taas akkunan eteen katselemaan patruunan taloon, rakkauden, häpeän ja vihan rintaa raadellessa.

X.

Eenokin hallussa oli paitsi Viinamäen talossa olevaa pihanpääkamaria ja kaksikerroksista aittaa hänen myöhemmällä iällään Honkavaaran juurelle rakentamansa Möyryläksi haukuttu pieni rakennus, jossa oli kaksi huonekoppia päällekkäin ja alinna mahdottoman iso kivikellari.

Hiukan ylempänä vuoren rinteellä oli hänen laittamansa puukello kahden vierekkäin kasvavan petäjän välissä. Se oli suuri, alapäästään ontto kelohongan pölkky, jonka yläpäähän kaivettuun reikään oli kiinnitetty puutanko, minkä päät olivat upotetut petäjien kupeisiin koverrettuihin syvennyksiin, niin että se ympäri pyörien heilutti pölkkyä kuin kelloa ainakin. Pölkyn yläosaan molemmin puolin oli kiinnitetty rinnakkain kaksi vaakasuorassa asennossa olevaa laudankappaletta, joiden väliin kellon kielet, koivuiset nuijat, olivat yläpäässään olevista rei'istä ripustetut lautoja yhdistävään puunaulaan siten, että ne voivat vapaasti heilua. Pölkkyä ruokakellon tapaan »kannalleen» soitettaessa kahden puolen olevat nuijat iskivät vuoroin pölkyn kupeisiin. Tätä kelloansa Eenokki joutilaina pyhäpäivinä huviksensa soitteli väliin tunnittain, ja saattoi kumea pauke tyyninä kesäiltoina kuulua virstamäärin.

Vuoren juurella oli Eenokilla myös pieni suoviljelys eläkekirjassa luvatun pellon vastineena. Apumiehen joskus ollessa viljelystöissä Eenokki ruoka-ajoin soitti paukutteli puukellolla miestä valmistamalleen murkinalle Möyrylän ylikertaan.

Aina viime aikoihin asti Eenokki oli vointinsa mukaan koettanut »talon hyödyksi työtä tehdä», mutta nyt viime keväänä hänen oli heikkouden vuoksi vihdoinkin luovuttava lehdeksen hakkuusta ja samalla eläkekirjan lupaamista eduista. Hän muutti Möyrylään asumaan omiin leipiinsä, mutta sai kuitenkin pitää pihanpääkamarin ja aitan edelleenkin hoteissaan.

Eenokki on syömässä päivällistään Möyrylän ylikerrassa. Kova, paikoittain vihreäksi homehtunut leivänkannikka kädessä hän penkin laitaan iskemällä lohkaisee siitä kappaleen, jonka pistää puukkonsa kärkeen ja uittaa pahkakuppiin valmistamassaan kirkkaassa suolavedessä. Huonoilla hampaillaan koettaen hienontaa lionnutta leipää hän ikäänkuin särpimen asemesta katsoo nuoralle kuivamaan ripustamiinsa seteleihin.

Syötyään Eenokki panee piippuunsa, iskee tuluksilla tulen ja kytevällä taulanpalasella sytyttää tupakan. Kallistuen sen jälkeen penkille kyljelleen hän käsi posken alla miettii niitä yksiä ainoita asioita, joita on näinä viime vuosina mietiskellyt.