Part 6

»En minä kuullut hätäpillin huutoa minäkään», väitti Maikki.

»Olisi se pitänyt kuulla.»

»Kuulla ja kuulla!... Kun Otto tekee päivän raskasta työtä ja syö iltasekseen muun lisäksi suuren puukupillisen ruispuuroa, niinkuin nyt eilen illallakin, ja pantuaan maata nahkasten alle tuvassa, joka on niin lämmin, että vesi silmäkuopassa kiehuu — kun Otto, sanon minä, siinä nukahtaa ja alkaa kuorsata, niin siinä ei kuulevakaan kuule mitään muuta. Ja jos ei patruuna minua usko, niin tulkaa kuulemaan ja pankaa pillinne soimaan... Siihen lisäksi mokoma myrsky kuin nyt tämä viime öinenkin, ja tuuli sinne meidän mökille oli vastainen sahalta käsin.»

Asia oli niin terhakasti ja järkeen menevästi todistettu, että kuulustelun jatkamista pidettiin hyödyttömänä. Tikander kirjoitti tutkintopöytäkirjan, jonka loppuosa kuului näin:

»— — — todistettu, että usein mainittu mäkitupalainen Otto Mikkonen on uhannut polttaa ylempänä mainitun oluttehtaan. Mutta kun allekirjoittaneen pidettyä perusteellisen kuulustelun Mikkosen viaksi ei ilmennyt raskauttavampaa kuin mainittu uhkaus, ei häntä, Otto Mikkosta, voida nykyisten asianhaarain vallitessa pidättää ja vangita, joten kanteen nostaminen oikeusistuimessa syyttäjäviranomaisen puolelta pidetään aiheettomana.

Gustaf Tikander.»

»Vangita!... Saatana!»

Otto heristeli rehennellen nyrkkejänsä.

»Näissä ranteissa ei ole ikinä ollut ruunun kihloja, eikä tule olemaan tämän taivaan kannen alla... Olen minä semmoinen poika — vaikka olenkin vain Mikkos-Otto.»

* * * * *

Heti oluttehtaan palon jälkeen alkoi Parrula rakennuttaa uutta tehdasrakennusta entisen raunioille. Sillä taholla näyttiin verraten pian unohdetun kärsitty tappio.

Toisin oli Tikanderin laita. Yhdessä oluttehtaan kanssa oli hänen sielustansa palanut viimeinenkin rahtunen omanarvon tuntoa, eikä niille raunioille hänen mielestänsä voinut rakentaa enää mitään uutta! — Murhapolttaja! murhapolttaja! kaikui hänen korvissansa levottomin päivin ja unettomin öin. Kaikki itsesyytöksen pahathenget karkasivat hänen kimppuunsa verisin kynsin, kun hän katseli tekojansa pahan omantunnon suurennuslasin läpi.

Mitä pahaa Parrula oli _hänelle_ tehnyt, että hänen tarvitsi ryhtyä kostotoimiin?... Ja Anna-neiti?... Ei niin mitään! Hän on yhtä syyllinen kuin patruunakin moneen vääryyteen, joita sillä taholla näinä neljänä vuotena on niin runsaasti tehty — ehkä vähän syyllisempikin. Hänhän se useimmat metsäkaupat teki, puijasi omia pyyteitänsä varten ymmärtämättömiltä kymmenien tuhansien omaisuuden muutamalla sadalla markalla, vaikka hänen vallassansa olisi ollut maksaa kohtuhinnat. Häntä ne saisivat kiroilla nuo petetyt, taloiltaan hävinneet — ja eivätkö sydämessään kiroillekin. Kun Tikander toisinaan, pahimpina hetkinänsä, koputti tuskissaan nyrkillään otsaansa, tuntui pää niin turralta, että hän pelkäsi menettävänsä järkensä valon.

Kaiken sekasorron ja toivottomuuden keskeltä pilkahti joskus esiin heikko ajatus: olisiko mennä ja tunnustaa oman rauhansa vuoksi Parrulalle pahan tekonsa ja kaikille niille, joille on tullut huutavinta vääryyttä tehneeksi, ja koettaa alkaa elämänsä uudelleen. Mutta hänellä ei ollut voimaa siihen. Hän ei kyennyt tekemään enää mitään. Milloin hän joskus selvin päin yritti kirjoittaa, tuli käsiala melkein käsittämätöntä koukerrusta. Liiallisen alkohoolin nauttimisen ja ehkä muittenkin syitten aiheuttamasta hermostumisesta Tikanderin kädet vapisivat niin, että hänen täytyi käydä pikariin kaksin käsin ja saatuaan sen kalpeille huulillensa kulauttaa sisällys äkkiä kurkkuunsa ettei läikkyisi viinaa vaatteille. Humalaan tultua käsien vapiseminen lakkasi melkein kokonaan, ja hän voi kirjoittaa jotenkin selvää käsialaa.

Kamarissaan yksin istuessansa Tikander oli viime aikoina lukemattomat kerrat muistossaan kavunnut elämänsä portaita ylöspäin siihen vaatimattomaan korkeuteen mihin oli päässyt. Ei puoliväliinkään ollut ehtinyt, minne kunnianhimossaan oli pyrkinyt, kun jo oli pitänyt ruveta laskeutumaan alaspäin.

Nyt hän mielestänsä seisoi jo sillä porraspuulla, josta on enää yksi askel alaspäin — pitkä askel...

* * * * *

Eräänä varhaisena lokakuun aamuna souti nuottuus Viinamäen miehiä kuoreen vetoon Huutoniemen syville apajille — sattumalta samat miehet, jotka siellä aikaisemmin olivat aaveen nähneet. Perille tultuaan he löysivät niemen kärjen kohdalta jonkun matkaa rannasta valtoimen veneen tyynen veden pinnalta.

»Siinähän on veneen pohjalla herrassöötingin takki ja lakki», huomautti köysimies hämmästyneenä odottamattomasta löydöstä.

»Niin on — mutta missä on herrassöötinki itse?» kysyi nuottaveneen airomies.

»Tässä ei ole nyt aikaa turhiin kyselyihin», sanoi nuottuuden johtohenkilönä oleva perämies. »On potkettava ensimäinen apaja tähän herrassöötingin veneen kohdalle, ja jos ruumis siitä ei ota noustakseen, niin on vedettävä koko tämä Huutoniemen rantaus, apaja apajan perään — niinkauan kun ruumis saadaan ylös.»

»Ei kait sitä nyt sinnekään jätetä», myönsivät toiset miehet.

Se oli synkkää ja äänetöntä nuotanvetoa ja jännittävää odotusta.

Perämiehen laskelmat sattuivat niin hyvin, että nuotan perissä jo ensimäisellä apajalla oli Tikanderin ruumis. Miehet jättivät nuottansa niemen nenään ja lähtivät köysiveneellä soutamaan harvinaista saalistansa Viinamäen rantaan.

XIII.

Sydäntalven loppuun asti Eenokki pysyi jalkeilla ikäänkuin pakkasen voimalla. Hän jaksoi keppinsä turvin kävellä vielä ulkonakin ja istuksia lämpiminä päivinä karjatarhassa katselemassa kuin virkaheitto, kuinka toinen, nuorempi mies, nyt hakkasi havuja hänen raudallaan, hänen pölkyllänsä.

»Eenokki se on nyt niinkuin kissoillansa tästä virasta», sanoi muutamakseen uusi havunhakkaaja.

»Sitähän tässä olen kissaviikkoani viettänyt jo kaiken talvea», vastasi Eenokki.

»Eikä se taida Eenokin kohdalta enää kesken katketakaan.»

»Eikö nuo lie nämä istuksimiset ja oleilemiset niitä viteitä, että on tässä alkamassa minulle se iankaikkinen kissaviikko.»

»Niinpä kyllä — iankaikkinen. Se on tämä maailma kuin suuren suuri talo, jossa tuo ihminen on palvelijana elämänsä pitkän vuoden, kukin kohdallansa. Vaan kertahan se sekin vuosi köyriin päättyy ja itsekullekin pääsinkakku leivotaan», sanoi havunhakkaaja.

»Ja päästökirja annetaan», lisäsi Eenokki.

»Joo. Mutta sehän tuo olisi ylen hyvä, että erotessa näistä maallisista palveluspaikoista olisi muassa virheettömät paperit uusille isännille uusiin palveluspaikkoihin. Sillä onpa tämä ajallinen elämä toisekseen kuin suuri pestuupäivä vielä pitempiä sitoumuksia varten. Ja sehän siinä olisi tärkeintä — niitä kun sielläkin lie useampiakin ottajia — että kenelle tuon mullikkansa ikuiseksi myöpi.»

»Sehän siinä taitaisi tähdellisintä olla», myönsi Eenokki.

»Taitaa Eenokilla olla jo varmuus siitä, kummalta isännältä pitkän pestin ottaa?»

»Hmm...!» mörähti Eenokki vastaukseksi.

»Taloisiahan nuo lienevät taloja kumpikin ja palvelusajan pituus sama, niin että siinä kohdin ovat yhdenveroisia. Mutta palkanmaksu tuo lie hyvinkin erilainen. Rikas mies ei saanut vesipisaraa kielensä kostukkeeksi — siellä, missä oli.»

»Sitä on näin Mattiin päästyä taas talven selkä taittumassa, koska näkyy jo rikka rupeavan hankeen sijaansa syömään», käänsi Eenokki puheen toisaalle ja kävellä köpitti keppineen kamariinsa.

Matinpäiviltä Eenokin voimat alkoivat riutua hiljaa ja huomaamatta kuin auringon paisteessa keväinen jää. Hän ei enää omin apuinsa kyennyt käymään ulkona. Isäntä palkkasi hänen hoitajakseen erään vanhan, uskovaisen sekaisen ja hiukan hassahtavan mummon, kun ei millään mahdilla saanut ketään muuta suostumaan tähän toimeen.

Mummo toi mukanaan vesiharmaan kissansa ja vihreäksi maalatun rukkinsa kamariin.

On muuan kevättalven ilta. Mummon kehrätä hyrrätessä tappuroita loimottavan takkavalkean ääressä tuntui Eenokin olo sängyssä loikoessaan, istuksiessaan ja tupakoidessaan rattoisammalta kuin koskaan ennen. Kehräävää ja kynsin kouristelevaa kissaa sylissänsä hyväillessään kuin pientä lastansa hän, elämänsä yksinäisenä elellyt, sai kerran ennen kuolemaansa ilon kuvitella itsensä perheelliseksi mieheksi. Kaksin verroin rattoisammalta olisi olo tuntunut, jos mummon asemesta rukkia polkemassa olisi ollut Ievastiina-vainaja. Mutta hyvä näinkin.

Myöhemmin illalla puitten uunissa hiilille palettua mummo nosti paistinpannun tulelle, kiehautti veteen sipultamansa kovat leipäpalaset taikinapehmeiksi ja pani sekaan suolaa ja suuren kokkareen voita. Näin valmistamansa leipäressu oli molempien hampaattomien vanhusten herkkuruokaa. Talon kyökistä olisi kyllä annettu valmistakin ruokaa, mutta Eenokin mielestä oli näin mukavampi.

Iltasen jälkeen mummo kitupiikin pöydällä palaessa ja Eenokin sängyssään kädet ristissä kuunnellessa luki kuin ruokasiunaukseksi lyhyen kappaleen »Vissein Syntein Päällekarkauxista.»

»Toisenansa me myös löydämme lähteen tähän itse ruumiin konstitutionissa eli rakennuxessa, ja veren, taikka sisällisten märkyytten laadussa ja muodosa. Ihmiset, joilla on hyvä terveys ja terve vatza, joka myös vaatii väkevintä ruokaa, he vaivatan enämmin näljältä ja janolta, kuin muut, jotka ovat toisenkaltaiset. Tästä tule kansz, että he kiusatan enämmin ylällisyydeltä, menevät myös niin kauvas, että muut taitavat sitä imehdellä.»

Vanhusten vihdoin kallistuessa kumpikin vuoteelleen alkoi sirkka lämpimän uunin raossa laulaa tuttua säveltänsä.

* * * * *

Usein isäntä itsekin pistäytyi Eenokkia katsomassa. Hän oli täysin vakuutettu siitä että sedän päivät ovat pian luetut, mutta tämän rahojen suhteen hän oli jonkun verran levoton. Ei siksi, että hän olisi epäillyt niiden olemassa-oloa, mutta ovatko rahat ajan tullen löydettävissä, se pyrki huolestuttamaan varsinkin kun setä varovaisena miehenä ei suostunut antamaan edes pienintä vihjausta niiden kätköpaikasta. Isännän oli pakko tyytyä vain siihen tiedonantoon, että rahoja on ja että ne ovat luotettavassa säilössä.

Eenokin sisäisessä elämässä hänen viimeisinä aikonaan ei tapahtunut mitään huomattavaa muutosta. Hän oli mielestään hoitanut kunnialla ajallisen leiviskänsä, ja tulevaisuudelta hän ei muuta pyytänyt kuin sen, että muistonsa eläisi maailmassa. Kun tämä hänen viimeinen ja ainoa toivomuksensa näytti toteutuvan yli odotusten, saattoi hän vartoa lähtöänsä rauhallisin mielin.

Kun kuolema vihdoin heinäkuun lopulla seitsemän unikeon päivänä saapui, lausui hän kuitenkin viimeisiksi sanoikseen — ehkä hourien, ehkä kirkastunein ymmärryksin:

»Painaa — painaa... kivi painaa raskaana — rintaa... Ottakaa se pois...»

* * * * *

Viinamäen talossa alkoi puuha ja kiire. Isäntä ensi työkseen ajoi kaupunkiin ostamaan setä-vainajalle arkkua ja samalla hautajaistarpeita. Aikaisemmin tilaamansa hautakiven hän oli jo talvikelissä kuljetuttani kirkolle kaikessa hiljaisuudessa.

Kun lämpimänä kesäsydännä ei käynyt päinsä säilyttää vainajaa kotona hautajaisiin asti, vietiin se kirkolle viileään ruumishuoneeseen. Paikkakunnan tapana oli kyllä viedä ruumiit näin kuuman aikana heti hautaan ja käydä myöhemmin vain valekoulu. Mutta kun Eenokin vaatetettu arkku oli niin kaunis, että kävi sääliksi mullata sitä ensinkään maan poveen, tahtoi isäntä, että koko hautajaisyleisö saisi sen nähdä. Mahdollisten epäilysten välttämiseksi hän samalla tahtoi osoittaa täyttäneensä testamentin määräykset täsmälleen tässäkin kohdin.

Lähinnä tehtävänä tämän jälkeen oli hautajaisvieraitten kutsuminen. Pitäjän säätyhenkilöille: papeille, lukkarille ja nimismiehelle isäntä kirjoitti kutsukirjeet, käyttäen ohjeena jolloinkin saamaansa painettua hautajaiskutsua:

»Pyytän Teitä ystävällisesti saattamaan korkiasti rakastettua Setä-vainajaani

Eenokki Aataminpoikaa

hänen viimeiseen leposijaansa N:n hautausmaalle sunnuntaina elokuun 13 päivänä 18.. kello 9 aamulla ja jumalanpalveluksen jälkeen saapumaan suruhuoneeseen Honkavaaran Viinamäen taloon viettämään rakkaan poismenneen muistoa.

Kunnioituksella

Kaarle Hesekielinpoika Kotka. Herrastuomari.»

Omalla kylällä kulkivat isäntä ja Esteri kumpikin tahollansa talosta taloon, töllistä tölliin surullisesti hautajaisiin kutsumassa. Lukuunottamatta patruuna Parrulaa tyttärineen ei ketään unohdettu. Testamentissa mainituille köyhille sukulaisille isäntä toimitti riittävän määrän rahaa hautajaispuvun ja kenkien laittamista varten.

Talossa pestiin huoneita, teurastettiin, leivottiin, paistettiin, pantiin olutta. Kylältä lainattiin omien lisäksi suuria kahvipannuja, kahvikuppeja, lautasia, veitsiä, haarukoita. Sekaannusten estämiseksi oli etenkin porsliiniastioiden pohjaan alapuolelle kaiverrettu omistajan puumerkki, joten aivan kuin lampaitten korvissa oli kullakin oma merkkinsä leikattuna.

Niistä perheistä, joista aiottiin pitoihin tulla, kuljetettiin taloon hautajaispäivän edellisenä lauantaina maitoa niin mahdottomat määrät, että piti kylältä lainata astioita sen säilyttämistä varten.

Kaikki viittasi siihen, että Viinamäkeen on tulossa paikkakunnalla ennen kuulumattoman suuremmoiset pidot, ja jännityksellä niitä odotettiin.

XIV.

Kaunis on paareilla kellotapulin kupeella Eenokin arkku. Se on värilleen musta, päissä pienet hopearistit, nimikilpi ja kannen kahden puolen metalliset, hopeanväriset palmunlehdet. Kannen reunoista riippuu musta hetulelaitainen koristevaate, jota vieno aamutuuli hiljaa häilyttelee — ainoa elonmerkki tuossa muuten elottomassa ryhmässä.

»Kaunis on arkku, niinkuin sopiikin olla suuren rikkaan», huomauttaa muuan saattajista.

»Somapa siinä on levähtää väsyneen», lisää toinen.

»Kun muistelen vainajaa pukinnahkaisine turkkeineen ja maanpäällisine makuusijoineen, niin tuntuu minusta katsellessani tuota arkkua, kuin Eenokki olisi tieten tahtoen joutunut vieraalle vuoteelle lepäämään ikuista untansa», lausuu kolmas eroavan mielipiteensä.

Katseltuaan ja ihmeteltyään arkkua tarpeekseen saattajat ryhmittyivät eri joukkoihin ja pappeja odotellessaan keskustelivat aivan arkiasioista, onnellisesti päättyneestä heinänteosta, alkavasta elonleikkuusta, kalansaaliista y.m., ikäänkuin siten karkoittaakseen sitä hieman painostavaa ajatusta, joka tilaisuuden aiheuttamana pyrki väkisinkin varsinkin vanhemman väen mieltä raskauttamaan: milloin on _minun_ vuoroni olla siinä sijassa kuin Eenokin nyt?

Muutamia mustapukuisia, silkkipäisiä naisia lähti aikansa kuluksi hautuumaalle vainajien leposijoja katselemaan, keskustellen havainnoistaan hiljaa, melkein kuiskaten.

»Kuinka hyvin ne sopivatkaan nuo ristinkukkaset Kantolan Liisa-muorinkin haudan katteeksi. Sillä ristiähän se oli Liisankin elämä ja itkua, eikä mitään muuta.»

»Vaikka ei suinkaan köyhyyttä ollut eikä leivän puutetta.»

»Parastapa kuitenkin puuttui, kun rakkautta puuttui. Kylmä ja kova oli mies Liisa-muorin kupeella, kylmiä ja kovia olivat lastensa sydämet.»

»Vaan katsokaapas tätä!»

»Lukkarin Eveliina-neiti se siinä nukkuu liljain ja ruusujen alla. Pois nukkui tyttö siinä kun juuri piti morsiusruunu päähän painottaman. Vaan hyvänpä valitsi osan Eveliina.»

»Voi, kuinka hyvän valitsikin. Toinen on nyt päässä morsiusruunu ja hääpuku toinen.»

Naiset kulkivat jonkun matkaa eteenpäin. <

»Onpas tuohon tien poskeen ilmestynyt uusi kivi sitten viime näkemän», huomautti muuan.

»Niinpähän näkyy ilmautuneen. Ja niin on kivi valkoinen kuin lumi, että sulavan luulisi. Eikö siihen olekin rasvaa pinnalle kihonnut — oikein pitää sormella koettaa.»

»Kukahan levännee tuonkin alla... Miten siinä kiven kupeessa lukeekaan kultaisin kirjaimin?»

Vaimojen koettaessa tavailla ruotsinkielistä kirjoitusta osui hautuumaalla kävelyllä oleva nimismiehen rouva heidän avuksensa, selittäen kirjoituksen myös suomeksi.

»Här hvilar Tingskrifvaren Gustaf Tikander Född den 26 april år 18.. — Död den 5 oktober år 18..

De, som med tårar så, skola med fröjd uppskära. Ps. 126: 5.»

»Ilolla niittävät — hm!... Kyllä herrassöötinkikin taisi kyynelillä kylvää, millä sitten niittäneekin.»

»Kukahan lie patsaan pystyttänyt, ja mistä lie löydetty noin suuri möhkäle ukonkiveä?»

»Se on marmoria», sanoi nimismiehen rouva. »Ja patruuna Parrula on patsaan pystyttänyt.»

»Patruunanko lie istuttamia nuo ruusutkin?»

»Ne ovat Patruunan Anna-neidin ja Viinamäen tyttären yhteisesti istuttamia», tiesi rouva.

»Vai niin, vai niin — hm!... Onhan tuo hyvä, että on niitä, jotka häntäkin muistelevat — onnetonta.»

Muuan seurassa ollut vanha mummo tällaisen myötätunnon ilmauksen liikuttamana irroitti nenäliinan virsikirjansa ympäriltä ja silmiään pyyhiskellen sanoi:

»Onnetonta?... Kukapa käynee täällä toisen tuomariksi. Kukapa tiennee, millaiset ruusut kullekin kukkivat — tuolla.»

Yhtäkkiä pamahti tapulin tornista kirkonkellon läppäys. Miehet kohottivat hiukan hattuansa ja naiset niiasivat malmin huomentervehdykseen. Pian tämän jälkeen ilmautui hautuumaan portille lukkari ja kaksi pappia. Virren värssyn kajahdettua ja sitä paljain päin kuunneltua kantajat nostivat ruumispaaren olkapäilleen, ja musta saattue alkoi kellojen pauhatessa hiljalleen kulkea hautaa kohti.

Rovasti itse siunasi ruumiin ja piti pitkän hautauspuheen. Ollen tietoinen Eenokin rikkaudesta hän oli puheensa aiheeksi valinnut raamatun lauseen: »Jotka toimellisesti vaeltaneet ovat, tulevat rauhaan ja lepäävät kammioissansa.»

* * * * *

Vaikka Eenokin haudalle kutsuttujen suureen lukumäärään verraten oli tullut vähän väkeä, niin sitä runsaammin sitä kertyi sunnuntain iltapäivällä hautajaistaloon.

Tuvan perällä oli valkeilla liinoilla katettu, seinästä seinään ulottuva pöytärivi ruokia kukkuroillaan. Ensimäiseen pöytään istuivat rovasti rouvineen ja muut pitoihin tulleet säätyhenkilöt sekä arvokkaimmat talolliset. Seuraavassa pöydässä istui köyhempää talollisväkeä ja varakkaimpia torppareita, sitten pikku torppareita ja mäkitupalaisia. Viimeinen pöytäkunta oli sekalaista joukkoa, itsellisiä, palvelusväkeä ja kaikenmoista Kaisan Kallea ja Matin Maijaa. Kukaan ei ollut tällaista asteettain alenevaa arvojärjestystä määrännyt, se muodostui kuin itsestään.

Viimeisessä pöydässä ensi työksi pantiin haarukat halveksien syrjään ja käytettiin luojan luomaa viisipiikkistä. Moni miehistä antoi pöytäveitsen mennä samaa tietä ja vetäisi tupestaan sijaan oman »sivurautansa».

Mikkos-Otto ja naapurinsa Lassin Leena osuivat vierekkäin istumaan karsinan puolelle pöydän latvapäähän, joka oli sikäli epäkiitollinen paikka, että tarjoiltavat lämpimät ruuat ehtivät sinne vasta viimeiseksi.

»Kuunteleppas tarkkaan!» huomautti Otto naapurilleen.

Eri tahoilta pöydän ympäriltä kuului silloin tällöin pitkä naukuva ääni.

»Hyvänen aika!... niinkuin olisi kilollaan oleva kissaparvi tuolla pöydän alla mauruamassa», liioitteli Liisa.

»Eikä sitä kaikesti tiedä, naukuuko oma maha vai toisen... Milloin se Leena on viimeksi syönyt?»

»Sitten eilisillan en ole leivän murenta suuhuni pannut. Mutta täällä on monta, jotka näitä pitoja odotellessaan ovat paastonneet pitemmänkin ajan.»

»Kai se jo leipä Leenallekin maistuu?»

»Nälkä on, että näköä haittaa. En luullut näin myöhään menevän. Onkos tämä enää mikään päivällisaika — kello kahdeksan. Se tämä köyhä ja huono jätetään aina viimeiseksi, niinkuin nyt näissä hautajaisissakin: sait odottaa ja odottaa vesi kielellä, sydän kurkussa, että liikeneekö sitä enää viimeisille mitään. Mutta näkyypä tätä töskää riittävän.»

»Näkyy riittävän. Ja nyt sitä syödäänkin, Leena, syödään niin, että napa tirisee», sanoi Otto.

Ruokalajien väliajoilla tarjottiin vieraille viinaa. Ryyppyjen jakajina esiintyi kaksi paria mieshenkilöitä, kumpikin pari tarjoten eri puolille pöytää. Toisella tarjoojaparin miehistä oli lautasella pikari, jonka toinen täytti kädessään olevasta pullosta.

Puurokupit lähtivät vuorollaan kulkemaan pöydän molemmin puolin karsinaa kohti ja sikäli kun välillä tyhjenivät, vaihdettiin ne uusiin. Mikkos-Oton mätettyä lautaselleen puuroannoksensa sanoi Leena leikkisästi:

»Kun nyt tuonkin pistät makoosi, niin saadaan tehdä revenneestä kiitos.»

»Niinpä tuo on tulista, että kita tahtoo palaa», sanoi Otto ahmien suuhunsa kuumaa puuroa, kun ei malttanut odottaa maitoa, jota entisen loputtua ei oltu vielä ehditty tuoda pöytään.

»Onhan pohjatuuli nenäsi alla — puhalla, tai pane tuosta nekasta joukkoon räämiä, niinkuin minä», neuvoi Leena.

Oton vilkaistua naapurinsa lautaselle hän veti suunsa leveään hymyyn.

»Jo nyt, Leena rukka, taisit tehdä sian ruokaa, kun kaasit lihankastiketta puuroosi.»

»Niinpä pirhana ollen taisin tehdäkin», sanoi Leena hiukan häpeissään maistettuaan puuroansa. »Miten minä nyt noin erehdyin.»

»Kaikkiruokainenhan se on köyhän lapsi», pilkkaili Otto.

Ilkeämättä jättää puuroa lautaselleen Leena koetti nieleskellä, vaikka hyvin vastenmielisesti. Oton nuoltua lusikkansa puhtaaksi hän puuron ja naapurinsa loukkauksen katkeroittamatta yritti kostaa.

»Mitä törkyä noissa suupielissäsi on?» pisti Leena paremman puutteessa.

»Sitä veräjässä, mitä veräjästä viedään», vastasi Otto rauhallisesti ja pyyhkäisi takkinsa hihalla huuliansa.

Kun useat ymmärtämättömät aterian alkupuolella olivat täyttäneet vatsansa yli tarpeen, joutuivat he myöhemmin ristiriitaisten tunteitten valtaan: ruuat yhä paranivat, mutta luonto ei enää ottanut vastaan. Korvatakseen edes jonkun verran tappiotaan he kaikessa hiljaisuudessa koettivat tunkea poveensa ja taskuihinsa sellaisia ruokia, joita oli mahdollista säilyttää.

Jälkiruuan vihdoin ehdittyä Leenan ja Mikkos-Oton eteen sanoi viime mainittu omana ja epäilemättä monen muun mielipiteenä:

»Se nyt on liika herkku kuin Suutari-Heikin akka.»

Aterian päätyttyä vieraat kädet ristissä täyteläinen vatsojen päällä katsoa toljottivat pöytään raukein katsein. Äskeisten naukuvien äänien sijasta kuului nyt silloin tällöin voimakas röyhtäisy.

Hienossa hiprakassa oleva virren veisaaja nousi seisaalle ja virallisesti ryäistyään alkoi laulaa pitkäveteisellä nuotilla:

»Mix en siis Simeonin kans' Täält' lähtis' rauhallisest'? Eroten poijes kokonans' Ajasta vieskollisest', Heikosta ruumiin majasta, Ja maailmasta pahasta, Kuin petoxell' on täytett'.»

Köyhän kansan tuvassa aterioidessa rovasti hautajaisiin tulleitten herrasmiesten ja arvokkaimpien isäntien kera istui vieraskamarissa haastellen. Illemmalla isäntä toimitti pöytään kahvia ja viinapullon. Ikäänkuin ei olisi huomaavinaan, mistä on kysymys, täsmällisen harkitusta puhetavastaan tunnettu rovasti sanoi kappalaiselle:

»Kyösti, laita kuppiini sokeria — neljä palaa.»

Kappalainen tuntien esimiehensä tavat laittoi kuppiin paitsi sokeria myöskin viinaa, rovastin kääntäessä siksi aikaa katseensa toisaalle. Maistettuaan seosta rovasti oli katsovinaan nuhtelevasti kappalaiseen. Sanoi sitten kuitenkin kuin anteeksi antaen:

»No, kyllähän tämäkin passaa.»

Illan kuluessa naukkailtuaan siihen määrin, että miesten kasvoille alkoi nousta hieno punerrus, rovastin rouva, joka viereisessä kamarissa naisväen seurassa istuen oli kasvavalla levottomuudella seurannut yhä uusien ja uusien puolikuppisten tyhjenemistä, ei malttanut enää pysyä paikallaan, vaan meni miesten puolelle ja lausumatta mitään katsoi rovastia varoittavasti silmiin, niinkuin: pappa ei ota nyt enää.

Tunnetusti tohvelin alla oleva rovasti, katsoen tällä kertaa ryyppyjen rohkaisemana moisen sekaantumisen vaimonsa puolelta miesarvoansa loukkaavaksi, lausui hitaasti, arvokkaalla äänellä:

»Onko sinulla minulle jotakin asiaa — vai lemmestäsikö olet tullut haastelemaan?»

Vieraitten takia nostamatta melua rouva poistui naisväen puolelle. Mutta huomattuaan naukkailemisen varoituksesta huolimatta yhä vain jatkuvan hän tuli kamariin uudelleen ja sanoi äänellä, jossa ei tuntunut olevan tinkimisen varaa:

»Pappa, nyt lähdetään!»

Noustuaan seisaalle ja kumarrettuaan tovereilleen hyvästiksi rovasti suurin liikkein tarjosi käsivartensa rouvalleen ja alistuen ylivoiman edessä sanoi juhlallisesti:

»Lähtekäämme siis.»