Part 6

Pian oli Ursula huomannut suuresti pettyneensä luostarielämän suhteen. Melkein joka päivä rikkoi hän jollakin tavoin sääntöjä ja abbedissa oli pahemmassa kuin pulassa hänen kanssaan. Ankarimpia rangaistuksia ei hän koskaan uskaltanut sovittaa Ursulaan, sillä silloin nosti tämä kovan metelin ja uhkasi jättää luostarin. Se taas olisi merkinnyt luostarille melkoista omaisuuden vähennystä, sillä Ursulan mukana olisivat tietysti seuranneet hänen runsaat myötäjäisensä. Nykyään, -- jolloin uskonpuhdistusliike sai kaikki vanhat laitokset liitteissään horjumaan, täytyi olla varovainen sellaisten kapinahenkien kuin sisar Ursulan kanssa. Toiselta puolen ei sisar Ursulakaan, maailmallisesta ja uhmailevasta mielenlaadustaan huolimatta, voinut olla tuntematta pelkoa tuota ankaraa ja vaaniskelevaa Birgitta Flemingiä kohtaan. Niin usein kuin hän toistikin uhkauksensa lähteä luostarista ja mennä naimisiin, ei hän kuitenkaan vielä tähän saakka ollut edes yrittänytkään sitä toteuttaa.

Edellisen abbedissan aikana oli klausuuri eli luostarin muurien sisällä pysyminen ollut sangen höllää ja höllyyttä oli ilmennyt muidenkin sääntöjen noudattamisessa. Mutta Birgitta Fleming oli uudistanut luostarikurin kaikessa ankaruudessaan. Puheleminen oli sisarten kesken sallittua ainoastaan päivälliseltä päästyä vespera-messuun saakka eli siis noin parisen tuntia. Silloin askartelivat sisaret käsi-, talous- ja puutarhatöissä. Sisar Elina oli viime aikoina pyhittänyt nämäkin hetket vaitiololle ja sen takia Ursula, heidän tänään hernemaassa työskennellessään, oli koko ajan ollut hänen kimpussaan, koettaen jos jollakin keinoin saada häntä puhumaan. Mutta nyt käänsi muurinpäälle ilmestynyt Tuomas hänen huomionsa kokonaan pois Elinasta.

"Ja kun minä oikein tarkkaan katson, niin eiköhän totta maarin ole vareskin juuri se sama, joka kerran ennenkin leuhahti muurin yli tänne kiellettyyn maahan, missä hän joutui voudin kynittäväksi", huusi Ursula nauraen.

"Mutta toista kertaa tätä varesta ei kynitäkään", sanoi Tuomas, hyppäsi muurilta alas ja tuli Ursulan luo, ryhtyen tiheästä varsistosta etsimään palkoja. Ilmeisellä mielihyvällä tarkasteli Ursula häntä kiireestä kantapäähän ja sanoi:

"Ihanhan sinä olet aikamies. Mutta oletko sinä nämä viime vuodet ollut linnunpelättinä pellolla, koska olet noin päivettynyt?"

"Merellä minä olen ollut, ihan maailman toisessa laidassa ja siellä olisin minä päässyt murjaanein maan kuninkaaksikin, mutta en viitsinyt ruveta, kun tuli ikävä yhtä Naantalin nunnaa."

"Elä sillä lailla niitä revi!" sanoi Ursula ja lyödä räpsäytti Tuomasta käsiselälle.

"Taidatpa sinä olla koko kiukkupussi!" vastasi Tuomas ja heitti irtonaisen varsilonkeron Ursulan kaulaan.

Kaarina katseli heitä ääneti hymyillen, Elina oli punastuen ja loukkaantuneena kääntynyt selin ja kaihisilmäinen sisar ryki sekä vilkuili levottomasti korkeille portaille, jotka konventtituvasta suuren holvikellarin yli laskeutuivat puutarhaan.

"Kohta sinut kynitään, jollet korjaa siitä itseäsi", varotti Ursula Tuomasta.

"Katsotaanhan nyt, kuka se tässä kynitään."

"Elä kerskaile! Mutta kuule, mitä sinä nyt rupeat tekemään? Vai menetkö jälleen merelle?"

"Sanoinhan minä jo, että minut ajoi ikävä tänne, joten minä en suinkaan halua takaisin merelle. Minä rupean täällä metsästelemään ja hankin sisarille lintupaistia."

"Ai kun saiskin lintupaistia!" sanoi Ursula ja maiskautti kieltään.

"Mitä tämä on?" kuului samalla läpitunkeva ääni, joka sai kaikki säpsähtämään. "Kuka sinä olet, joka olet uskaltanut tänne tunkeutua!"

Portaalla seisoi abbedissa ja katsoi vihaisesti Tuomaaseen.

"Minä olen sen karjakko-Greetan poika ja tulin joutessani auttamaan näitä sisaria", vastasi Tuomas ja jatkoi palkojen poimimista.

Abbedissa palasi kiiruusti sisälle.

"Lennä nyt nopeasti tiehesi tai muuten pöllyävät kohta höyhenesi", sanoi Ursula. "Se meni hakemaan isä Paavalia."

"Etkö sinä, sisar kulta, kätkisi minua tuon kaapusi sisään?"

"Häpeä!" ja taas läiskähti Tuomaan käsiselkä.

Samassa saapui ulkoportin kautta tullen isä Paavali. Hän oli entinen maallikkoveli ja kartanomestari, joka vähitellen oli omaan persoonaansa yhdistänyt paitsi mainittua virkaa myöskin luostarin kantomiehen ja voudin toimet. Luostarille kuuluvat maatilat, kaikki luostarin tulot ja yleensä koko sen ulkonainen talous olivat isä Paavalin hoidossa. Hän laati menoarviot kullekin vuodelle, esitti kahdesti vuodessa tarkat tilit kaikista talousseikoista, tinki ja kinasteli laivurien ja porvarein kanssa sekä valvoi ankarasti maallikkoveljien ynnä palvelijain työtä. Abbedissan kanssa sopi hän mainiosti yhteen ja hän se olikin munkkikonventissa vaalin aikana vaikuttanut Birgitta Flemingin eduksi. Hän oli laiha, kellertäväihoinen ukko, jonka harmaissa silmissä oli aina terävä ja vaaniva ilme. Sormien välissä oli hänellä muutamia numeroilla täytettyjä paperiliuskoja, kun hän tuimasti käyden läheni hernemaata.

"Sinäpäs koko junkkari olet, joka et yhdellä kertaa uskokaan!" tiuskasi hän Tuomaalle. "Paikalla ulos täältä!"

"Elkäähän nyt, isä kulta, minä vahingossa putosin tuolta muurilta ja kun en päässyt takaisin, niin rupesin tätä sisarta auttelemaan."

"Elä lavertele, vaan astu ulos! Tuolla on portti!" vastasi vouti ja tarttui Tuomasta käsipuolesta.

He lähtivät rinnan porttia kohti. Mennessään nyökäytti Tuomas iloisesti Ursulalle, joka hymyillen vilkutti hänelle huntunsa suojasta silmiään ja painui sitten työnsä ääreen.

Kun porttia vartioiva sisar oli avannut heille ja he olivat tulleet muurien ulkopuolelle kirkon eteen, tiuskasi isä Paavali:

"Senkö paholainen sinut taas lähetti tänne kiusaksemme!"

"Oikeastaan minä en ole tullut tänne kiusaksenne, vaan tarjoamaan teille ja Pyhän Birgittan sisarkunnalle palvelustani", vastasi Tuomas juhlallisesti.

"Vielä viisastelet siinä, mokomakin hunsvotti!" karjui isä Paavali.

"No no, elkää pöyhistelkö elikkä minäkin alan muistella sitä silloista ansaitsematonta selkäsaunaa. Huomaatteko, että käsivarteni ovat siitä ajasta julmasti vahvistuneet?"

"Mitä sinä sitten tahdot, senkin junkkari?" kysyi vouti hiukan hillitymmin.

"Se Kailonsaaren kalaukko kuuluu kuolleen", alotti Tuomas.

"No entä sitten?"

"Niin vain, että jos te antaisitte hänen veneensä, verkkonsa ja muut vehkeensä minulle, niin pitäisin minä luostarin aina tuoreessa kalassa. Ja toisin vuoroin linnustaisin."

"Olisikohan sinusta siihen?" arveli vouti koko joukon leppeämmällä äänellä, sillä Tuomaan ehdotus oli koskettanut hänen taloudellisia vaistojaan.

"Viikoksi saatte sulkea minut tyrmään vettä ja leipää syömään, jollen kunnialla tee tehtävääni. Minä, joka jo tupen korkuisesta seurasin isä-vainajaani metsä- ja kalaretkillä!"

"No, saammepahan tuumia asiaa. Menehän nyt sinne porvaripihaan, mutta varo toiste enää muurin yli kilhuilemasta."

* * * * *

Oli kulunut pari päivää edellisestä. Kuiva ja selkeä sää kevensi askel askeleelta Antin mieltä, kun hän käveli Turusta Naantaliin johtavaa tietä. Puolenpäivän aikaan oli hän sivuuttanut Raision kirkon. Kuta lähemmäs päämääräänsä hän tuli, sitä metsäisemmiksi ja hiljaisemmiksi kävivät seudut. Tie vuoroin painui sankkaa kuusikkoa kasvavaan notkoon, jossa oli hämärää ja koleata, vuoroin nousi valoisalle kunnaalle, jossa kellastuneet lehtipuut hohtivat päivänsäteistä. Raisiosta lähdettyään ei hän ollut kohdannut yhtään kulkijaa ja hiljaisuutta keskeyttivät vain linnut sekä tuolloin tällöin korvaan sattuva louhien, juurten ja sammalen keskeen piiloutuneen puron lirinä.

Joka askeleella oli hän muistanut, että Kaarina on kulkenut tätä samaa tietä, kiivennyt samoille kunnaille ja painunut samoihin notkoihin, ja siksi tuntui taival hänestä ikäänkuin tutulta. Mutta kun hän samalla ajatteli, että Kaarina oli kulkenut tätä tietä ei koskaan palatakseen, silloin kaihersi hänen sydäntään omituinen orpouden tunne.

Tie kaartui yhä enemmän lounaaseen päin ja yhtäkkiä aukeni vasemmalta petäjistön keskeltä hänen eteensä kirkas Luolalanjärvi, jonka tyyneen veteen Viluluoto kuvasteli tuuheita rantaleppiään. Ihastuneena pysähtyi hän hetkeksi ja antoi silmäinsä kulkea yli seutujen, joilla oli täydellinen erämaan ja ikuisen rauhan leima. Samalla alkoi edestäpäin metsän takaa kuulua kellonsoittoa, joka sai hänet värähtämään. "Luostarissa soittavat jälkeen puolismessun", ajatteli hän ja heti kuvastui hänen mieleensä pitkä jono valkeapukuisia nunnia (hän oli aina kuvitellut nunnat valkeapukuisiksi), joiden joukossa hän erikoisesti näki ainoastaan Kaarinan. "Hän ei tiedä, että tuo sama kellonääni kuuluu minunkin korviini", ajatteli hän ja lähti jatkamaan matkaansa.

Pian kohosi edestäpäin näkyviin metsäinen Kuparimäki ja kohta sen jälkeen vilahti oikealta parin kunnaan välitse suippo kirkontorni. Antti vavahti kuten se, joka pitkän etsinnän jälkeen yhtäkkiä tulee pahki etsittäväänsä. "Tuon juurella hän siis elää ja liikkuu", ajatteli hän.

Hetken vielä astuttua tuli näkyviin myöskin kirkko sekä nunnaluostarin päärakennuksen tumma lautakatto. Ikäänkuin tuntien arkuutta lähestyä tuota paikkaa sekä samalla tarvetta lopullisesti varmistaa päätöksiään, istahti hän puunjuurelle kukkulan rinteelle.

Hän oli kolme vuorokautta maannut vuoteessa ja miettinyt. "Jollei Kaarina anna minulle anteeksi, on minun sovitettava rikokseni häntä ja itseäni kohtaan siten, että menen munkiksi samaan luostariin", oli hän lopuksi päättänyt. "Ja jos Kaarina antaisikin anteeksi, niin tahtoisi hän ehkä kuitenkin pitää nunnalupauksensa pyhänä ja jäisi luostariin enkä minä näkisi häntä koskaan enää. Mutta jos minä rupean munkiksi, on se minulla lohdutuksena, että saan elää samojen muurien sisällä kuin hänkin." Mutta näiden päätösten alla tunsi hän itsessään kytevän salaisen tietoisuuden siitä, ettei hän paremmin kuin Kaarinakaan tule iäkseen luostariin jäämään, vaan joko he, saatuaan välinsä selviksi, jättävät yhdessä luostarin tai sitten kuningas ryhtyy taas jatkamaan kirkollista reduktsioonia, jolloin luostarielämän täytyy lakata. Tämä salainen tietoisuus häntä olikin rohkaissut päätöksen teossa. Mutta vaikka hän nyt olikin lähtenyt aamulla Turusta siinä mielessä, että hän pyrkii munkiksi Naantalin luostariin, oli hän kuitenkin koko matkan tuntenut itsessään epävarmuutta. Ilmottaako hän luostarin portilla haluavansa päästä veljeskunnan jäseneksi vai pyytääkö vain puhutella sisar Kaarina Tuomaantytärtä? oli hän pitkin matkaa kysellyt salaa itseltään. Eikä hän siinä luostarikirkon näkyvissä istuessaankaan tuntenut kykenevänsä sitä vielä ratkaisemaan, vaan jätti sen riippumaan jostakin ulkonaisesta ja odottamattomasta seikasta.

Kun hän oli aikeissa nousta jatkaakseen matkaa, alkoi ylhäältä kukkulan laelta kuulua koiran haukuntaa. Kohta sen jälkeen hypätä kuukki aivan hänen vieritseen rinnettä alas jänis, jonka turkki kesän jäleltä ei ollut vielä ehtinyt vaalentua. Se katosi tien toiselle puolen metsään, jonne perässä kirmaseva koira sitä hetken perästä seurasi. Mutta heti koiran kadottua kuului ylhäältä puiden välistä kopinaa, oksien ritinää ja pienten mukulakivien vierintää ja ykskaks tuli puiden takaa näkyviin metsästäjä, joka hurjassa juoksussaan kompastui rinteen alimmalla jyrkänteellä ja syöksähti nurinniskoin alas tielle. Jousi ja vyön alle pistetty koppelo singahtivat syrjään. Samassa kimposi metsästäjä kuitenkin seisaalleen, huomasi Antin ja sanoi äkäisesti, ikäänkuin syyttäen tätä tapaturmastaan:

"Kuka sinä olet ja mitä sinä siinä teet?" Antti hymyili ja mutisten jotakin epäselvää katsoi metsästäjään, jossa oli jotakin tutunomaista, vaikkei hän jaksanut heti muistaa, missä hän oli hänet ennen nähnyt. "Häh!" tiuskasi metsästäjä ja katsoi häneen kiinteästi.

"Ei minulla ole tässä mitään erikoista tehtävää, mutta onko väsynyttä matkamiestä sitten kielletty tähän istumasta?" lausui nyt Antti.

"No niin, mitäs sitte..." mutisi metsästäjä joutuen hieman hämilleen ja ryhtyen keräämään hajalleen lentäneitä kapineitaan.

Kun hän oli ottanut jousen käteensä, välähti Antin mieleen yhtäkkiä kuva Jämsän kirkkotarhasta ja hän huudahti:

"Mutta kuulehan, etkö sinä ole Jämsästä kotoisin... Tuomas?"

Metsästäjä katsoi häntä pyöristynein silmin ja virkkoi:

"Ka, Anttiko se onkin?"

He pistivät kättä toisilleen, hymyilivät eivätkä oikein tienneet mistä alkaa. Vihdoin kysyi Tuomas, silmäillen Antin pukua:

"Taidat olla pappi vai?"

"En ihan, mutta papinkoulua minä olen nämä viime vuodet käynyt. Isä toi minut samana syksynä Turkuun, kun sinä olit äitinesi meillä heinätyössä."

"Entä minne sinä nyt olet menossa, tuonne luostariinko?" kysyi Tuomas, viitaten päällään kirkkoa kohti, samalla kuin hänen silmässään välähti halveksiva ilme.

"Niin", vastasi Antti arkeutuen ja loi silmänsä alas.

"Ethän vain munkiksi aikone?" jatkoi Tuomas. "No niin, mitäpäs siinä! Luostarilainenhan minäkin olen ja olisivat minun mielellään munkiksikin ottaneet, mutta minä..."

Hän teki jalallaan halveksivan potkaisuliikkeen luostaria kohti ja jatkoi sitten:

"Mukavampi on kierrellä metsässä ja vesillä pyydystelemässä luostariveljille paastoruokaa. Jahka rupeat munkiksi, niin ei sinun tarvitse paastonaikanakaan laihtua."

Hän heilutti Antin edessä ammuttua koppeloa ja nauroi.

"Mutta kuinka sinä oikein olet tänne joutunut?" kysyi nyt Antti.

"Aivan niinkuin sinäkin, pitkin teitä vaan!" vastasi Tuomas ja kertoi sitten laajemmin vaiheistaan sekä lopetti: "Aion nyt täällä metsästellä ja kalastella ainakin niin kauan kuin muori elää. Ja samapa tuo on missä häntä elää, kun ei vakinaista kotia kuitenkaan ole. Sitäpaitsi siellä luostarissa on eräs nunna, joka näinä viime päivinä on ruvennut mielessäni pyörimään."

Viimeisen lauseen sanoi hän nuorukaisen kerskailevalla sävyllä ja remahti nauramaan. Mutta Antti sai epämieluisan tunteen ja vilkasi häneen urkkivasti.

"Tänään sain äidiltä tietooni sen nimenkin", jatkoi Tuomas, mutta Antti ei tuntenut uskaltavansa sitä tiedustella, kunnes Tuomas itsestään mainitsi nimen Ursula, jolloin Antti heti vapautui epämieluisasta tunteestaan.

"Mene tiedä, vaikka vielä kolmannestikin leiskautan itseni muurin yli", sanoi Tuomas ja rupesi sitten seuraamaan kaukaa kuuluvaa koiranhaukuntaa, jolloin hän Antista näytti yhtäkkiä herkistyvän pelkäksi korvaksi sekä kerrassaan unhottaneen nunnat ja muut asiat.

"Tuolla se pakana viilettää jo Karvetin metsissä, mutta olkoon, ei siitä jäneksestäkään ole vielä paljon mihinkään. Syököön suuhunsa, jos saa kiinni. Se on luostarin koira ja vouti on luvannut sen minulle metsätoveriksi."

He lähtivät rinnatusten ja vilkkaasti jutellen astelemaan tietä eteenpäin. Kun he saapuivat Tuulensuun perukkaan, pysähtyi Tuomas ja lausui, viitaten lahden suulle:

"Näetkö tuolla tuota pikku saarta ja tupaa sen keskellä. Se on Kailonsaari, jossa minä tästälähin yksinäni asun. Abbedissa ei ollut luvannut minun jäädä äidin luo porvaripihaan, se kun on minulle vielä niin turkasen kiukussaan siitä, että minä kiipesin sinne nunnain puutarhaan. Mutta samapa se, tuolla saarellahan minä saan olla ja elää, miten itse tahdon. Eikä tämä poika pelkää! Ja nyt minä lähden verkkojani kokemaan. Kylläpähän me sitten tavataan, jahka sinä saat kauhtanan niskaasi. Tuo tuossa kirkonovesta vasempaan on munkkiluostarin portti. Koputa vain siihen, niin kyllä tulevat aukasemaan."

Hän hyvästeli Antin ja lähti laskeutumaan ruuhensa luo. Kuin komentoa totellen lähti Antti sekavin tuntein kävelemään porttia kohti. Hän tunsi ratkaisun olevan ihan edessään ja hänen sydämensä alkoi lyödä yhä kiivaammin. Mutta samalla tunsi hän, ettei hänellä ollut enää valitsemisen varaa ja että edessä oli vain yksi menettelymahdollisuus. Kuta lähemmäs hän tuli sitä enemmän jäykistyi hänen ryhtinsä, aivan kuin hän olisi tuntenut nuoren nunnan jostain muurinkolosta odottavin katsein tähystävän itseään.

Kun hän pysähtyi portin eteen, kuului rantaäyrään alta airojen kolahtelua, Tuomaan lähtiessä soutamaan saarelleen. Samassa kuuli hän Tuomaan huutavan veneestään:

"Siinä portissa riippuu sellainen vasara. Lyö vain sillä siihen rautalaattaan, niin kyllä tulevat aukasemaan."

Konemaisesti tarttui Antti vasaraan ja löi kahdesti rautaan. Kun iskut kumahtivat hänen korvissaan, säpsähti hän ja tunsi, ettei hän enää voinut peräytyä.

VIII

LUOSTARI SAA TIETOONSA UUDEN PAPPISMUNKIN.

Munkkiluostarin viisikolmatta syltä pitkän päärakennuksen koilliskulmasta päästiin matalan oven kautta pienehköön, puoliympyrän muotoiseen huoneeseen, jolla oli nimenä _locutorium generale_. Huone nojautui ainoastaan puolelta etuseinältään munkkirakennuksen päätyyn, toinen puoli oli nunnaluostarin alueella, sillä sen pyöreän takaseinän keskeltä lähti munkkien ja nunnain puutarhoja erottava rajamuuri. Paitsi mainittua tietä päästiin huoneeseen toisenkin kautta, nimittäin ovesta, joka aukeni nunnain puutarhaan. Valo huoneeseen tuli kahdesta korkealla olevasta ja pienestä ikkunasta ja kummankin oven väliin asetettu pitkä pöytä jakoi sen kahteen osaan. Pöydän kummallakin puolen oli muutamia tuoleja. Täällä kokoontuivat kummankin konventin edustajat, tavallisimmin abbedissa ja kenraalikonfessori, neuvotellakseen luostarin yhteisistä asioista. Kun piispa Konrad Bitz seitsemisenkymmentä vuotta sitten oli luostarissa ilmenneiden vallattomuuksien johdosta pitänyt täällä tarkastusta ja määrännyt munkkien ja nunnain pihoja erottavan muurin korotettavaksi, oli hän samalla ankarasti terottanut, että abbedissan ja kenraalikonfessorin oli pidettävä neuvotteluhuoneeseen johtavat ovet väliajoilla tarkasti sulettuina. Viime aikoina oli isä Paavali ottanut munkkiluostarin puoleisen oven avaimet yksinomaiseen huostaansa, sillä hän sulkeutui usein rauhalliseen neuvotteluhuoneeseen laskujensa ja tiliensä ääreen. Matkoille lähtiessään jätti hän sentään avaimet kenraalikonfessorille.

Tällä kertaa istui neuvotteluhuoneessa isä Paavalia vastapäätä myöskin abbedissa.

"Ennen pyhäinmiesten päivää täytyy välttämättä panna olutta, mutta mallasvarasto on melkein lopussa", sanoi abbedissa.

"Minä olen käskenyt Viialan lampuotien suorittaa tämänvuotiset ulostekonsa suoraan maltaina, niin ei tarvitse luostarissa mallassaunaa laittaa", vastasi vouti narisevalla äänellä. "Saavat toimittaa mallasveronsa niinpiankun saavat ohransa riihitetyiksi."

"Jauhoja ei myöskään ole enää moneen leipomukseen."

Jälleen alkoi isä Paavali narista:

"On kestänyt niin pitkään seisovia ilmoja, etteivät myllytkään pyöri ja Kyrsänojan vesimyllystä halkesi toinen kivi jo viime kuussa. Huittisten Siivikkalan lampuoti saapi heti ensi rekikelillä toimittaa Säkylästä uuden kiven. Sillä kuitataan hänen tämän vuotinen taksvärkkipenninkinsä sekä jyväveronsa. Voin ja villat saa hän erikseen toimittaa."

Hän katsoi kysyvästi abbedissaan, joka hyväksymisensä merkiksi nyökäytti päätään.

"Ja jollei tuulimyllyjä saada ensi tilassa pyörimään", jatkoi vouti, "niin voipihan Turusta tuottaa jauhoja. Koska luostarilla siellä on vielä kaksi taloa, niin sopiihan hyyryn tällä kertaa vaatia jauhoissa."

"Siitä niiden kerettiläisrecessistä meille muutoin riittää alituista kiusaa ja harmia. Tässä taas yksi korppi", siirtyi abbedissa toiseen asiaan ja ojensi voudille kirjeen.

Siinä muuan Hämeenlinnassa palveleva huovi, joka nimitti itseään Hannu Kaukolanpojaksi, vaati Vesteråsin recessin nojalla itselleen Rantamäen pitäjässä olevaa Kärsämäen tilaa, jonka hänen isoisänsä isä, Matti Kaukolanpoika, oli aikoinaan luostarille lahjottanut.

"Tila on ollut jo hiukan yli sata vuotta luostarin omana", jatkoi abbedissa, kun vouti oli silmäillyt kirjeen loppuun, "ja vielä nytkin pidetään kerran kuussa sielumessu Matti Kaukolanpojan puolesta. Sitäpaitsi on hän kuolinpäiväänsä saakka elänyt porvaripihassa luostarin hoidossa. Ja sitten kehtaavat kaikenlaiset maankiertäjät tulla hävittömine vaatimuksineen... Tietysti me emme ole siitä tietääksemmekään!"

"Ei tietystikään", vahvisti vouti, "ja jos hän saisikin toteennäytetyksi olevansa Matti Kaukolanpojan rintaperillinen, niin ei sillä vielä ole sanottu, että hän saisi kuninkaan vahvistusta peruutukselle, ei ainakaan ilman korvausta. Ja siinä tapauksessa me vaadimme ainakin viisikolmatta markkaa tangon alalta, sillä Kärsämäessä on hyvät pellot ja hyvä niitty. Mutta asiassa on monta mutkaa eikä meidän tarvitse siitä vielä olla millämmekään."

"Kirjotan kuitenkin varoiksi kuninkaalle", sanoi abbedissa, "ja selitän hänelle, kuinka kauan ja millä ehdoilla Kärsämäki on ollut luostarin omaisuutena. Ja muutoin en luulisi olevan asialle haitaksi, jos kirjeen mukaan liittäisimme kuninkaalle pienen lahjan, kuten tehtiin minun ensi vuosia luostarissa ollessani. Seurasihan siitä silloin suojeluskirje luostarille. Ehkä antaisimme tällä kertaa hopeisen juomakannun?"

"Hm, eihän vara venettä kaada", myönnytti isä Paavali viekkaasti hymyillen.

Hopeakannusta johtuivat abbedissan ajatukset toiseen asiaan, hän mietti hetkisen ja sanoi sitten ääntään alentaen:

"Luostarin hopeat ja muut kalleudet minua aina huolestuttavat. Eihän voi koskaan olla varma, milloin kuningas iskee niihin silmänsä ja riistää ne meiltä, kuten hän on kaikilta kirkoilta riistänyt. Meidän on viisainta ajoissa huolehtia siitä, että saisimme ne tämän pahimman ajan yli säilytetyksi. Mitä jos kaiken varalta piilottaisimme osan kalleuksistamme tai ainakin ajoissa varustaisimme varman kätköpaikan, jonne vaaran uhatessa voisi ne nopeasti siirtää?"

"Konventtituvan porrasten alla olevaan holvikellariin voi helposti laittaa sellaisen kätkön, josta teräväkuonoisinkaan kerettiläisnuuskija ei niitä löydä", sanoi isä Paavali, joka heti oivalsi tuuman tärkeyden. "Minä panen jo tänään pari maallikkoveljeä työhön."

"Mutta heitä on kivenkovaan varotettava hiiskumasta asiasta kellekään."

"Tietysti."

Tällöin narahti munkkikonventin puoleinen ovi ja sisään astui kenraalikonfessori, isä Henricus Matthaei. Hän oli noin kuudenkymmenen vuotias, lihavahko mies, jolla oli kaksi leukaa ja hyvänsävyiset silmät. Abbedissa syytti isä Henrikkiä salaisesta kerettiläisyydestä, koska hänen konfessorina ollessaan oli joukko pappismunkkeja lähtenyt luostarista ja yhtynyt uskonpuhdistusliikkeeseen. Eikä isä Henrikki abbedissan mielestä yleensäkään osottanut sitä lujuutta ja tarmoa, jota tämä vaikea aika luostarin esimieheltä olisi vaatinut. Siksi osottikin abbedissa luostarin hallinnossa luottavansa paljon enemmän isä Paavaliin sekä suvaitsevansa isä Henrikkiä ainoastaan luostarin yliripittäjänä. Abbedissan vastenmielisyyteen saattoi osaltaan vaikuttaa myöskin se, että hän tiesi kenraalikonfessorin vaalissa Birgitta Kurjen vaikuttaneen isä Henrikin eduksi.

Epäröivästä luonteestaan huolimatta oli isä Henrikki kuitenkin täysverinen katolilainen ja lisäksi luostarin oppinein teoloogi. Se seikka, että pappisveljien luku oli hänen aikanaan supistunut neljään, vaivasi häntä itseään kaikista enimmän. Mutta hän oli tuntenut itsensä kokonaan voimattomaksi ajan virtauksia vastaan.

Sekä abbedissa että vouti näkivät heti, että isä Henrikillä on tuotavana joku hyvä uutinen, sillä hänen kasvoillaan oli tavallista iloisempi ilme. Tervehdittyään kunnioittavasti abbedissaa lausui hän:

"Tänne on saapunut eräs nuori mies, joka pyrkii jäseneksi veljeskuntaamme."

"Maallikko?" kysyi abbedissa kylmästi, vaikka uutinen nähtävästi miellyttikin häntä.

"Hän on Turun koulussa kuoriosastolla ja valmis pappi kuukauden tai parin perästä."

"Provianttia hänellä ei tietysti ole", murisi isä Paavali, joka tahtoi säilyttää tinkivän kantansa varsinkin kaikkiin konfessorin ehdotuksiin nähden.

"Siitä me kyllä selviämme, pääasia on, että saamme lisää pappisveljiä", keskeytti hänet abbedissa. "Jollei luostariin tule uusia pappismunkkeja, jäävät pian kaikki alttarimme jumalanpalveluksissa tyhjinä seisomaan ja kansa kääntää meille selkänsä. Ja kuka huolisi piitata sellaisesta luostarista, jossa ei kyetä sakramenttia jakamaan eikä sielumessuja toimittamaan. Jälellä olevat neljä klerkkiä ehtivät tuskin tavallisia messuja suorittaa ja sisaria ripittää."

"Niin on!" huokasi isä Henrikki ja loi syyllisen näköisenä silmänsä alas. "Tämä näyttää sangen miellyttävältä ja hurskaalta nuorukaiselta, mutta..."

Abbedissa ja isä Paavali katsoivat häneen kysyvästi.