Part 5

Huoneessa oli ummehtunut ilma, jossa tuntui vanhentuneiden olkien hajua. Lattia oli nimittäin kauttaaltaan peitetty olilla, joilla oppilaat koulutuntien aikana istuivat. Tuvassa oli jo useita kymmeniä teinejä, vankkoja, seikkailuihin ja kepposiin tottuneita nuorukaisia viidentoista ja kahdenkymmenen ikävuoden vaiheilta. Näkyi pahoin ratkenneita jalkineita, lopen kuluneita teinikauhtanoita, reikäpolvisia housuja ja kotitekoisia barettipäähineitä, joiden rei'istä tappuratäyte pisti esiin. Huoneen täytti korvia huumaava melu, jonka keskeltä kuului laulun hoilotusta, riitelyä, latinalaisia teinisukkeluuksia ja suomalaisia kirouksia. Muutamat ajoivat toisiaan takaa ja jotkut väänsivät sylipainia. Ilmassa sinkoili lakkireuhkoja ja pehkuuntuneita olkia. Muuan notkea ja vilkaseleinen veitikka hyppäsi toiselle katederille, vihelsi kimeästi kouransilmäänsä ja saatuaan siten kaikkien huomion itseensä kiinnitetyksi alkoi matkia koulun vanhaa hypodidaskalia eli aliopettajaa, entistä dominikaanimunkki Petrusta.

"Kuinka she korkeasti oppinut ja hurshkash Eberhard Bethunelainen shelittää shanan _diabolush?_ Mistä kreikankielen shanoista she on kokoonpantu? Ö-ö-ö, shanopas shinä!" ja hän tökkäsi sormellaan etumaisena seisovaa poikaa kohti.

"Sanoista _dis_ ja _bolos_", vastasi poika kurkun täydeltä.

"Ja _dish_ ö-ö-ö merkitsee?"

"Kahdesti!"

"Ja _bolosh_?"

"Suupala!"

"No, ö-ö-ö, kuinka nyt perkele on shaanut nimenshä näishtä viattomilta näyttävishtä shanoista? Kuinka Eberhard shen shelittää?"

"Siksi että perkele nielasee ihmisen kahtena suupalana!" huusi poika.

"Ja mitkä ö-ö-ö ovat ne kakshi shuupalaa?"

"Ruumis ja sielu!"

"Aivan niin! Ö-ö-ö, ja nyt shaatte laulaa lämpimikshenne."

Itse matkija jätti samassa hullunkurisen kasvonilmeensä ja alotti laulun, johon toiset yhtyivät telmien ja käsiään paukutellen:

"Coniuvari, non tristari, iubet lex in seculo: Consolari, iucundari mandat Bacchus populo. Ergo gaude, plaude, laude, concio scholarium. O si tale, tale, tale semper esset gaudium!"

(Ei surra saa, vaan ilotella, se on laki ainainen: Viihtyä ja hauskutella käskee Bacchus ihmisten. Siis naura, laula, tanssi, sa teinijoukko vaan: Oi jospa, jospa, jospa tätä kestäis ainiaan.)

Kun värssy oli laulettu loppuun, alkoi katederilla oleva vekkuli hyppiä vuoroin toisella, vuoroin toisella jalalla sekä renkuttaa nopeassa tahdissa:

"Miles essem, equitassem; latro essem, spoliassem; Non sum latro neque miles, sed Phoebi pauper satelles."

(Jos huovi oisin, ratsastaisin; rosvo, niin mä ryösteleisin; En oo rosvo enkä huovi, oonhan köyhä Foibon poika.)

Samassa keskeytti hän laulun, huomatessaan ovella Antin. Häneen viitaten huusi hän:

"Katsokaa, tuolla tulee se unennäkijä! Ottakaamme ja heittäkäämme hänet tuonne kuivaan kuoppaan, myydäksemme hänet sitten kolmestakymmenestä hopeapenningistä ismaelilaisille kauppiaille, kun he ensi kerran kulkevat tästä ohi."

Meluten ympäröi poikalauma Antin ja alkoi raahata häntä ovinurkkaa kohti. Siellä oli kosteus mädättänyt lankut, niin että lattiaan oli murtunut suuri aukko, josta pimeä kellari ammotti. Sinne aikoivat he hilata Antin. Tässä kovakouraisessa leikissä oli takana hiukan tottakin, sillä Antti oli koulun etevin oppilas ja sellaisena mestari Juustenin erikoinen suosikki, jota kohtaan toiset tunsivat kateutta. Kun pilan alkaja oli verrannut häntä Joosefiin, sattui se siis hyvin paikalleen.

Aukon reunalla riuhtasi Antti äkkiä itsensä irti ja löi voimainsa takaa korvalle erästä pitkää teiniä, joka innokkaimpana puuhasi hänen kuoppaan laskemistaan.

"Kah! onko katajassakin tervaa?" sanoi korvapuustin saanut hölmistyneenä ja koetti nauraa.

Antilla oli noussut kiukun kyyneleet silmiin.

"Voi äidin pikku pojua, elä nyt huoli itkeä, äiti hakee voileivän", koetti pitkä teini ilkastella, pidellen korvallistaan.

"Koiria te olette kaikki tyyni!" sähähti Antti, mutta hillitsi samassa itsensä, otti paperinsa, jotka olivat pirahtaneet olkiin, ja lähti nopeasti ulos.

Mielenkuohu huimasi hänen päätään ja porttiholviin tultuaan nojautui hän seinään. Samassa saapui siihen mestari Juusten.

"No?" sanoi hän kysyvästi ja pysähtyi Antin eteen.

"Olen vähän sairas, päätäni pyörryttää", vastasi Antti, "ja siksi aioin pyytää vapautta koulusta, ainakin täksi päiväksi. Tässä ovat viimeksi suomentamani psalmit."

"Tietysti sinä saat vapautta niin kauaksi kuin paranet. Mene nyt heti ja asetu levolle, minä käyn sitten illalla katsomassa ja toimitan jotakin rohtoa. Mutta jaksatko sinä yksin kulkea?"

"Kyllä minä jaksan", kiirehti Antti ja tervehdittyään lähti horjuen astelemaan ulos portista.

"Mutta kylläpäs siellä taas on meteli kuin sutten luolassa!" kuuli hän Juustenin sanovan kiiruhtaessaan koulutupaan.

* * * * *

Andreas Pietarinpoika oli nykyään katedraalikoulun ylemmällä eli kuoriosastolla. Tämän osaston oppilaita kutsuttiin vanhastaan kuorivikaareiksi, heidän kun tuli tuomiokirkossa harjotteleida kaikenlaisiin papillisiin tehtäviin. Vaikka Antti ei vielä ollut koulussa ollutkaan säädettyä aikaa, oli Juusten ilmottanut hänelle, että hänet voitaisiin jo tänä syksynä vihkiä papiksi. Se saattoi tapahtua sekä katsoen Antin etevyyteen että myöskin pelastaakseen häntä joutumasta kirjuriksi, johon toimeen kuningas usein väkivalloin otatti kouluista etevimpiä oppilaita. Juusten itsekin oli tavallista aikaisemmalla papiksi vihkimisellä pelastettu sellaisesta kohtalosta.

Edellisenä päivänä, joka oli sunnuntai, oli Antti ollut kuoripalveluksessa ehtoojumalanpalveluksen aikana. Sen päätyttyä oli hän pistäytynyt sakaristoon jollekin asialle. Siellä oli ollut pari vanhempaa kaniikkia, joiden keskustelusta seuraava palanen oli herättänyt hänen huomiotaan:

"... Askaisista tulimme sitten vesitse Naantaliin, jossa eräs nuori tyttö oli vihittävä nunnaksi."

"Nunnaksi? Mutta tosiaankin, olenhan minä siitä jo kuullut. Omituista, että niitä vielä löytyy luostariin menijöitä. Vaan kukapa niistä nuoren tytön mielenkäänteistä selvän otti. Mistähän tuo hupakko lienee muutoin ollut kotoisin?"

"Täältä Turusta. Sen leski Anna Sakon tytär, jolla on talo Luostariyläkadun varrella ja jolla miehensä jälkeen on vielä kauppa torin kulmassa. Siitä suvusta kuuluu pari naisenpuolta jo ennen maailmaankin menneen luostariin. Sata Turun markkaa kuuluu leski heti antaneen tyttärensä proviantiksi ja kuolemansa jälkeen kuuluu koko talonsa luvanneen luostarille, muita perillisiä hänellä kun ei näet ole."

Kuin salama oli tämä tieto iskenyt Anttiin. Hän oli kesälomansa jälkeen -- sen hän oli viettänyt kotonaan Jämsässä, sillä isä Mikkeli oli lupauksensa mukaan pitänyt hyvän huolen lempipoikansa ylläpidosta, joten hänen ei ollut tarvinnut teiniretkillä kiertää -- ollut vasta toista viikkoa kaupungissa eikä hänellä ollut vielä mitään vihiä Kaarinan luostariin menosta. Kuin unissaankävijä oli hän poistunut kirkosta ja hänen oli ollut vaikea käsittää kuulemaansa asiaa. Iltahämyssä oli hän kävellyt edestakaisin Luostariyläkadulla ja ohi kulkiessaan tähystänyt siihen akkunaan, jossa hän ennen aina oli tottunut näkemään Kaarinan. Mutta ikkuna oli pysynyt tyhjänä ja koko talo kuin kuolleena. Viimeistä kertaa ohi kulkiessaan oli hän portilla tullut yhteen vanhan naisen kanssa, jonka hän oli tuntenut Kaarinan äidiksi.

"Onko teidän tyttärenne mennyt luostariin?" oli hän kuiskaten kysynyt.

"On kyllä, miksi niin?" oli muori empien vastannut ja alkanut tarkastella häntä kiireestä kantapäähän.

Jotakin mutisten oli Antti kiirehtinyt pois ja koko yön oli hän viettänyt kortteerissaan unetonna, silmäinsä edessä liikkumatonna tuo tosiasia: Kaarina on mennyt luostariin!

Koulusta palattuaan paneusi Antti heti levolle. Unta hän ei kuitenkaan saanut paremmin kuin yölläkään. Kuumeisin silmin tuijotti hän lakeen ja ajatukset kiersivät viimeyöllistä kehäänsä.

Oikeastaan oli hän, tultuaan vakuutetuksi Kaarinan luostariin menosta, tuntenut kaiken alla jonkunlaisen riemun sykähdyksen? Hän oli heti tullut vakuutetuksi Kaarinan tunteiden lujuudesta sekä uskollisuudesta häntä kohtaan.

Kun Kaarina edellisenä syksynä Kupittaalla oli sanonut pitkää teiniä miellyttäväksi sekä hänet sivuuttaen tanssinut melkein yksinomaan sen kanssa, oli hän katkeroituneena lähtenyt pois. Mutta pohjaltaan oli hänellä kuitenkin ollut vaistomainen tunto siitä, että Kaarina ei tuolla kaikella ollut totta tarkottanut, vaan ainoastaan tahtonut ärsyttää häntä sekä nauttia hänen mustasukkaisuudestaan. Hän oli kostoksi päättänyt olla jonkun aikaa kylmä Kaarinaa kohtaan sekä sitten, tarpeeksi häntä nöyryytettyään ja itse nautittuaan hänen kärsimyksistään, tehdä jälleen sovinnon hänen kanssaan. Mutta sitten tuli odottamatta väliin se onneton seikka, että hän illalla kohtasi Kaarinan pitkän teinin seurassa. Silloin oli hänessä alkanut varmistua usko, että Kaarina onkin ihan todestaan mieltynyt pitkään teiniin. Ja sitä uskoa oli viimemainittu osannut, heidän koulussa tavatessaan, kiihottaa kaikenlaisilla jutuilla ja ilkeillä viittauksilla itsensä ja Kaarinan välisistä kohtauksista. Niin oli hän aina Kaarinan nähdessään, kuten esimerkiksi koulutuvassa joulukomediaa näyteltäessä, osottanut tälle järkähtämätöntä kylmyyttä. Vaan pois ei hän ollut häntä silti mielestään saanut ja se kai oli johtunut siitä, ettei hän koskaan ollut ihan täydellisesti uskonut pitkän teinin juttuja, vaan salaisesti aina toivonut suhteensa Kaarinaan jollakin tavoin korjaantuvan entiselleen. Koko kesän oli Kaarina ollut hänen mielessään ja syksyn lähetessä oli hänen kiihkonsa päästä häntä näkemään kasvanut yhä suuremmaksi.

Saatuaan nyt odottamatta tietää Kaarinan menneen luostariin oli hänen mielessään heti välähtänyt, että pitkän teinin jutut ovat kaikki valheellisia ja että Kaarina on niihin nähden aivan syytön. Ja aivan erikoisessa valossa näki hän nyt sen kärsivän ja rukoilevan katseen, jolla Kaarina silloin joulunäytöksessä oli häntä tavotellut. Sen katseen valossa alkoi hän yhä selvemmin käsittää Kaarinan luostariinmenon syyt ja hänen sydäntään alkoivat ahdistaa raskaat itsesyytökset.

Voinko minä enää korjata, mitä olen särkenyt ja saanko koskaan enää edes nähdäkään Kaarinaa? kyseli hän itseltään, antautuen yhä uudelleen ja uudelleen muistelemaan, miltä Kaarina oli silloin ja silloin näyttänyt, kuinka hän oli hymyillyt ja kuinka hänen katseensa oli hänet ikäänkuin juovuttanut. Ikävä ja halu nähdä häntä vielä kerran, edes vilahdukselta, kävi hänessä hetki hetkeltä yhä polttavammaksi.

"Kuinka pitkälti onkaan täältä Naantaliin?" kysyi hän puolenpäivän tienoissa yhtäkkiä nahkurinmuorilta.

"Mitähän lie siinä puolentoista penikulman paikkeilla Raision kautta, mutta merta myöten sitä on paljon lyhemmästi", vastasi muori.

Puolitoista penikulmaa! Sehän ei ollut matka eikä mikään, siellähän saattaisi huoleti päiväseltään pistäytyä. Kun Kaarina oli mennyt luostariin, oli se tuntunut Antista, kuin olisi hän kadonnut maailman ääriin. Siksi ilahutti häntä nyt suuresti ajatus, että Kaarina olikin oikeastaan niin lähellä. Ja hän alkoi kuvitella, kuinka hän lähtee Naantalissa käymään, tulee luostarin portille ja pyytää puheilleen sisar Kaarina Tuomaantytärtä, sanoen olevansa vaikkapa hänen läheinen sukulaisensa, ja kuinka Kaarina nunnanpuvussaan ilmestyy portille ja... Hän pysähtyi kuvittelussaan epävarmana siitä, millaisen katseen Kaarina häneen loisi, ihastuneenko vai kylmästi syyttävän. Ja omaa syyllisyyttään muistaen päätteli hän, että varmasti syyttävän, ja sen johdosta tunsi hän masennusta. Mutta yhä uudelleen kuvitteli hän alusta alkaen samaa asiaa ja niin alkoi se kasvaa hänessä välttämättömyydeksi lähteä mitä pikimmin Naantaliin.

VII

KOHTAAMISIA.

Nunnain puutarhamuurin takana, lähellä merenrantaa, oli luostarin porvarikartano sekä sen yhteydessä karjapiha. Porvarikartanossa olivat aikoinaan asustaneet luostarin ulkojäsenet -- sellaiset henkilöt, jotka olivat luostarille antaneet omaisuutensa ja sijaan saaneet siltä täyden ylläpidon, olematta silti luostarisääntöjen alaisia. Siellä oli viitisenkymmentä vuotta sitten viimeiset elinpäivänsä kuluttanut luostarin suurin hyväntekijätär, Lucia Olavintytär, ritari ja valtaneuvos Henrikki Djäknin puoliso, sekä monta muuta. Nykyään ei siellä elänyt yhtään ulkojäsentä.

Tänne kokoontuivat myöskin köyhät, jotka saivat apua luostarista. Kolmatta vuotta sitten oli tänne ensi kerran tullut myöskin Greeta-muori Tuomaansa kanssa ja elänyt siitä myöten täällä luostarin karjakkona. Jämsästä lähdettyään olivat he tilapäisiä töitä tehden asuneet siellä ja täällä, kunnes ankara kevät ja yleinen nälänhätä kaksi ja puoli vuotta sitten olivat heidät monen muun kanssa ajaneet varakkaampaan Lounais-Suomeen. Täällä he olivat sitten kulkeutuneet Naantaliin, jossa äitiä oli kohdannut se onni, että hän oli saanut karjapiian paikan luostarin porvarikartanossa, sillä edellisen oli kulkutauti juuri vähää ennen korjannut. Tuomas oli aluksi päässyt luostarin paimenpojaksi, mutta saatuaan erään viattoman kepposen takia kuuman selkäsaunan luostarin voudilta, oli hän suutuksissaan mennyt laivapojaksi muutamaan Tuulensuun poukamassa ankkuroivaan turkulaiseen alukseen ja oli sen jälkeen pysynyt äidiltä tietymättömissä.

* * * * *

Oli kulunut toista viikkoa siitä, kun Kaarina Sakko vihittiin nunnaksi. Greeta-muori askarteli yksinään palvelusväenpirtissä, jonka avara etehinen erotti porvarituvasta. Nona-messusta oli kulunut jo siksi pitkä aika, että Greeta arveli sisarten ehtineen jo lopettaa päivällisensä ja voivansa siis mennä hakemaan oman ruokaosuutensa. "Kumma kun ei tänään ole yhtään kerjäläistäkään ilmestynyt", ajatteli hän, sillä kaikki mitä sisarten pöydästä jäi tähteiksi, jaettiin porvarikartanoon kokoontuneille köyhille. "Mutta sehän taitaakin olla taas paastopäivä, jolloin lihat ja rasvat saavat pysyä lukkojen takana. Ja tähän maailman aikaan ne osaavat jo kerjäläisetkin rantustella."

Portailta kuului samassa askelia ja Greeta-muori ajatteli: "Jopahan kuitenkin yksi tulee." Hän virutti viimeisen maitohulikan, asetti sen häkkyrälle valumaan, kuivasi kätensä hurstiseen esiliinaan ja kääntyi ovea kohti. Kynnyksellä seisoi hajasäärin nuori, vanttera ja ruskeaksi päivettynyt mies, katsellen Greeta-muoria nauravin silmin. Muori katsoi häntä ensin suu auki vastaan, löi sitten suuret ja kuhmuiset kätensä yhteen ja huudahti:

"No herran-kiesus, eikö se ole Tuomas?"

"Tuomaspa hyvinkin!" vastasi nuori mies. "Vieläpä sinä näyt elävän."

He kattelivat, muori nytkähti penkille istumaan, veti pojan rinnalleen ja lausui silmiään pyyhkien:

"Että pitikin vielä elävin silmin nähdä! Niin minä olenkin murehtinut, ettei vedetöntä päivää... Mutta missä sinä, poloinen, olet näin kauan hurvitellut?"

"Merellä tietenkin! Ja välistä meren pohjassakin."

"Pohjassa! Ole tuossa nyt", ja nuhtelevasti pukkasi äiti kyynärpäällään poikaansa. "Niin minä olen senkin seitsemän kertaa pääni ympäri miettinyt, että mikä minut panikin silloin laskemaan sinut merelle. Ja jääpi sitten vuosikausiksi! Paljon pikemminhän sen laivan piti palata, jossa sinä lähdit?"

"Niin sen laivan! Mitäs minä sellaisesta astiasta! Vuoden perästä minä Lyypekissä muutin oikeaan laivaan, joka seilasi maailman toiseen laitaan, sinne murjaanein maahan, jossa aurinko paistaa pohjoisesta ja jossa asuu pikimustia ihmisiä. Siellä oli huoneen korkuisia hevosia, joilla oli kahden sylen pituinen kärsä ja sylen pituiset torahampaat. Näitä torahampaita lastattiin laiva täyteen ja lähdettiin sitten takaisin..."

"Torahampaita, mitä niillä torahampailla?" keskeytti äiti epäillen.

"Niistä tehdään kuningattarille ristiinnaulitun kuvia ja kuninkaille sakkinappuloita. Ja sitten me purjehdimme takaisin kotiinpäin ja tappelimme merirosvojen, valaskalain ja virstan pituisten merikäärmeiden kanssa. Pääsimme jo kunnialla Ruotsin etelänokalle, kun tuli hirveä myrsky ja me ajaa karautimme vedenalaiselle kalliolle. Kerran vain räiskähti ja kaikki meni ruumeniksi. Perämies meni ensimäisenä kuin kivi pohjaan ja toiset perässä."

"No entäs sinä?" uteli äiti jännittyneenä.

"Minäkö?" ihmetteli Tuomas kynsiään pureskellen, "minä sieppasin yhden suurimmista torahampaista, istuin kahareisin sen päälle ja meloin kämmenilläni rantaan. Sitten otin torahampaan olalleni, kävelin ensimäiseen taloon ja pyysin sen edestä ruokaa. Mutta ihmiset siellä olivat sellaisia pöljäkkeitä, etteivät ymmärtäneet mitään minun puheestani, vaikka kuinka selvästi olisin sanonut, että minulla on nälkä. Eikä ne ymmärtäneet muissakaan taloissa ja niin minä sain kävellä Tukholmaan asti, olallani se kauhean suuri torahammas. Siellä vasta tapasin oikeita ihmisiä, jotka ymmärsivät puhettani ja ostivat minulta sen hampaan. Niillä rahoilla minä sitten purjehdin Turkuun, josta kävelin tänne. Mutta syönyt minä en ole vieläkään, niin että minulla on joltinenkin hiuka."

"Hyvänen aika", hätääntyi äiti, "minä käyn paikalla hakemassa ruokaa. Olinkin juuri lähdössä, kun sinä tulit."

Hetken kuluttua asetti hän pöydälle leipää ja suuren vellivadin.

"Niillä on taas paastopäivä, mutta maltahan, kyllä minulla on täällä muutakin kätkössä."

Hän pistäysi etehisen peräkomeroon ja toi sieltä suolakalaa, puulautaselle asetetun keltaisen ja lujan voikimpaleen sekä palan palvattua lihaa.

"Täytyy pahimpien paastopäivien varalle pitää takanaan hiukan vahvempaa muonaa", puheli hän ääntään alentaen ja asetti ruokia poikansa eteen. Hellin ilmein ja tyytyväisenä katsoi hän sitten Tuomasta, kun tämä kursailemattomalla hulmiudella ryhtyi hiukaansa sammuttamaan. Vasta kun poika oli lopettanut, teki hän itselleen voileivän ja alkoi sitä hiljalleen pureskella, silmät yhä Tuomaaseen luotuna.

"Ja mihin sinä nyt aiot ryhtyä? Et kai merelle enää?" kysyi hän.

"En tiedä", vastasi Tuomas hajamielisesti. Hetken perästä kysyi hän: "Onko se isävainajan jousi vielä tallella?"

"On kyllä."

"Ehkäpä rupeankin sitten tässä aluksi metsästelemään. Haehan se jousi, niin katsotaan, eikö sitä näillä käsivarsilla saa jo vireeseen."

"Tottahan nyt toki, kun on hartiatkin kuin pikkutalon kellarinkatto", vakuutti äiti ihastuneena siitä, ettei poika aikonut enää merelle. Hetken kuluttua jatkoi hän:

"Mutta kuulehan, vieläkö sinä osaisit verkkoja laskea? Kesällä kuoli se kala-ukko, joka yksinään asui tuolla Kailonsaaressa ja pyyti luostarille kaloja. Sinä voisit nyt ruveta hänen sijalleen. Pitääkin puhua siitä voudille ja abbedissalle."

"Vieläkö se sama karilas on täällä voutina?"

"Sehän se on, mutta tokkopa tuo sinulle enää kaunaa kantanee."

"Mitäpäs _hänen_ kaunoistaan, mutta jospa _minulla_ sen sijaan sattuisikin olemaan hampaani kolossa vielä yhtä ja toista hänen varalleen. Vaan puhu pois, kylläpähän sitten joskus selvittelen välini hänen kanssaan."

"Kaikkia tässä nyt kun muistelemaan viimetalvisia lumia. Mutta nyt minun täytyy lähteä iltalypsylle. Pane sinä siihen penkille levähtämään niin kauaksi."

* * * * *

Saatuaan pitkästä aikaa vatsansa kunnollisesti täyteen tunsi Tuomas itsensä tavattoman tyytyväiseksi. Hetkisen loikoi hän äidin mentyä penkillä selällään, mutta heiskautti sitten itsensä kuin vietereillä pystyyn ja lähti vihellellen ulos. Hän käveli rantaan ja heitti muutamia voileipiä ja munalukkoja tyyneen vedenpintaan. Sitten asteli hän luostarin ympärysmuurin juurelle ja alkoi hymyillä, muistellessaan entistä keppostaan, josta hän sai voudilta selkäsaunan. Hän oli ollut ensi päivää paimentamassa luostarin karjaa ja ehtoopäivällä laitumelta palattuaan taivastellut juuri tässä samalla kohtaa muurin juurella. Hänen oli ruvennut kovin tekemään mieli saada kurkistaa tuonne muurin taakse, jonne syrjäisiä ei koskaan laskettu. Ja ykskaks oli hän asettanut muurin nojalle kaksi tukevaa seivästä ja kiivennyt niitä myöten ylös. Toisella puolen oli ollut puolikymmentä nunnaa kitkemässä kaalipenkkejä. Yksi niistä oli alkanut tirskua ja ilakoida hänelle ja siitä rohkaistuneena oli hän hypätä kupsauttanut alas ja ryhtynyt auttamaan nunnia kitkemisessä. Mutta silloin oli nurkan takaa tulla lennättänyt laiha ja ruma nunna, kaiketi abbedissa, ja alkanut kimeällä äänellään kirkua hänelle sekä häädellä ulos. Kun hän ei ollut kyllin kiiruusti lähtenyt, oli voudin juurikaskin ehättänyt sinne kaalimaalle, kiskonut hänet kauluksesta ulos ja antanut hyvänpäiväisesti selkään.

"Senkin kränä!" mutisi Tuomas selkäsaunaansa muistellen. "Tekisipä tosiaan mieleni nähdä, vieläkö hän kykenisi minua sillä lailla peittoamaan. Totta vie kiipeänkin yli ja tappelen vaikka koko munkkilaumaa vastaan. On tämä poika pahemmissakin ollut!"

Hän katseli ympärilleen ja huomasi taampana rannalla tyhjän tynnyrin. Sen vieritti hän muurin juurelle, asetti pystyyn ja nousi pohjan päälle seisomaan. Kädet ylettyivät parahiksi muurin harjalle ja hiukan potkastuaan sai hän takareunasta kiinni ja kiepautti itsensä ylös.

Takana olevassa puutarhan osassa, jossa silloin oli kasvatettu kaalia, oli nyt luostarin hernemaa. Sisaret Ursula, Kaarina, Elina ja eräs iäkkäämpi laiha nunna, jolla oli kaihi vasemmassa silmässä, olivat parasta aikaa poimimassa täysinäisiä palkoja suuriin pärevasuihin.

Kun Tuomas leuhahti muurin harjalle, katsahtivat kaikki säikähtyneinä ylös. Mutta Ursula tointui paikalla ja huudahti:

"Ohoh, kun suuri varis lensi tuohon muurille!"

"Samat kanathan täällä ovat ryytimaata tongostamassa kuin ennenkin", vastasi Tuomas iloisesti, sillä sisar Ursula oli juuri se, joka edellisellä kerralla oli ilakoimisellaan saanut hänet alas hyppäämään.

Sisar Ursula Laurintytär Väkivasara oli syntyisin Perniöstä. Hänen isänsä oli ollut rikas talonpoika ja kuuluisa miekkaseppä, joka oli hankkinut itselleen aatelisoikeudet. Hänen lähimpänä naapurinaan Perniössä oli asunut rälssimies Matti Härkä, jonka vapaamiesoikeuksillaan ja kilvellään kerskumiset olivat kovin ruvenneet sapettamaan Lauri-seppää. Niinpä oli viimemainittu tanskalaissotien aikana takonut haarniskat itselleen, pojalleen ja rengilleen sekä satuloinut kolme hevostaan ja lähtenyt Eerikki Flemingin joukoissa taistelemaan juutilaisia vastaan. Flemingin toimesta oli hän sitten nuorelta Kustaa Vaasalta saanut rälssikirjeen, palannut kotiin naapurinsa vertaisena vapaamiehenä ja valmistanut itselleen aateliskilven, jossa oli kuvattuna suuri pajamoukari eli väkivasara. Jos naapuri, jonka kilvessä oli härän kuva, oli joskus puhunut pisteliäästi vastaleivotuista vapaamiehistä, hän itse kun oli jo toisen polven rälssisäätyä, niin oli Ursulan isä sen sijaan alkanut puhua kerjäläisaateleista, sillä Härkä oli häntä paljon köyhempi. Alituisessa riidassa ja torassa olivat naapurukset viettäneet koko elämänsä ajan. Kun Väkivasara sitten tunsi kuoleman lähenevän eikä hänellä ollut muita perillisiä kuin Ursula, sillä poika oli kaatunut sodassa, alkoi häntä pelottaa, että hänen rikkautensa voivat Ursulan kanssa siirtyä vihatulle naapurille, jolla oli useita naimattomia poikia. Silloin hän oli yksissä tuumin vaimonsa kanssa päättänyt testamentata omaisuutensa Naantalin luostarille, jonne Ursulan tuli mennä nunnaksi.

Isän kuollessa oli Ursula ollut yhdeksäntoistavuotias ja vaikka hänellä oli halua kaikkeen muuhun kuin maailmasta eristäytymiseen, oli hän kuitenkin mielellään seurannut äitiä Naantaliin, sillä hänellä ei ollut lainkaan ollut oikeata käsitystä luostarielämästä. Niin hänet oli viisi vuotta sitten vihitty nunnaksi ja äiti oli ulkojäsenenä asettunut porvarikartanoon, jossa hän jo parin vuoden kuluttua oli kuollut.