Part 7

"Mutta hän ei ole vielä laillisessa iässä, päästäkseen veljeskuntaamme. Hän on vasta kahdeksantoista vuotias." [Birgittalaismunkiksi päästäkseen tuli olla 25 vuotta täyttänyt.]

Syntyi hetken kestävä vaitiolo, jonka jälkeen abbedissa kääntyi konfessorin puoleen ja kysyi:

"Eivätkö veljeskunnan säännöt myönnä missään tapauksessa poikkeusta iän suhteen?"

"Hm, muistaakseni ei säännöissä ole siitä suoranaisesti puhetta, mutta eihän Pyhä Birgittamme ole voinutkaan aavistaa tällaista aikaa tulevaksi", vastasi isä Henrikki epäröivään tapaansa.

"Saamme sitten itse tehdä poikkeuksen, sillä siihen pakottaa meitä totinen tarve", sanoi abbedissa päättävästi. "Elämmehän me kuin myrskyssä ajelehtiva laivaväki, jonka pelastuakseen ei auta keinoista kursailla. Roomasta saakka meidän on mahdotonta nykyisissä oloissa hankkia lupaa ja emäluostari taas antaa varmasti suostumuksensa, sillä siellä kyllä tunnetaan meidän tilamme."

"Ei ole emäluostaristakaan meille nykyään mitään turvaa", sanoi isä Henrikki, "sillä on nykyään vieläkin tukalammat ajat kuin meillä".

Kun toiset katsoivat häneen kysyvästi, jatkoi hän:

"Siitähän minun piti myöskin ilmottaa, että Vadstenassa on äskettäin yritetty väkivalloin hajottaa munkkikonventtia. Uolevi oli äsken luonani ja hän oli sen kuullut eilen Turussa käydessään. Pappisveli Johannes Pauli ei ollut suostunut luostaria jättämään ja hänet oli kuninkaankäskystä vangittu. [Mainittu Vadstenan munkki eli m.m. jonkun vuoden vankina Hämeenlinnassa, missä hän kirjotti latinankielisiä evankeliumiselityksiä.] Kai me näistä tapauksista saamme abbedissalta pian kirjallisen ilmotuksen."

Tieto vaikutti kaikkiin painostavasti. Vihdoin katkasi abbedissa äänettömyyden ja lausui katkeralla päättäväisyydellä:

"Elettävä meidän kuitenkin on tämän antikristillisen ja kerettiläisen ajan yli Mitä siihen nuorukaiseen tulee, niin menköön hän ja suorittakoon papintutkinnon sekä tulkoon sitten takaisin tänne. Tavallista koetusaikaa on meidän turhaa, jopa vaarallistakin häneltä vaatia, sillä sen kuluessa voivat agricolalaiset kääntää hänen mielensä. Teemme siis asiain pakosta siinäkin suhteessa poikkeuksen säännöistä. Ja muutoin... mistä hän on kotoisin ja mitä ihmisiä hänen vanhempansa ovat?"

"Muistaakseni hän mainitsi olevansa Jämsästä, mutta vanhemmista ei ollut kysymystä."

"Niin, tarkotin vain sanoa, että hankkikoon myöskin vanhempainsa suostumuksen luostariin tulolleen, ettei asiasta sitten seuraa mitään jälkirettelöitä. Ja jos hän heiltä voi saada jotakin elatuksen apua, niin se ei tietysti pahenna asiaa."

Sen sanottuaan nousi abbedissa, tervehti ja jätti huoneen.

* * * * *

Antti istui latvitsalla munkkikonventin retektooriossa, jonne isä Henrikki abbedissan puheille lähtiessään oli hänet jättänyt. Vinokaiteen muotoinen avara ruokasali valkeiksi rapattuine seinineen teki häneen hauskan vaikutuksen. Eteläseinän kolme sarvilevyakkunaa oli auki ja huoneen täyttivät päiväpaiste ja raikas meri-ilma, sillä refektoorio oli luostarimäen korkeimmalla ja avonaisimmalla paikalla, lähellä rantaa. Huoneessa tuntui vielä kalakeiton tuoksu, sillä päivällinen oli juuri lopetettu ja äänetön maallikkoveli korjasi parhaillaan pöydältä ruuan tähteitä, heitellen salavihkaisia ja uteliaita silmäyksiä Anttiin. Muista konventin jäsenistä oli huoneessa jälellä enää ainoastaan keski-ikäinen, pönäkkä ja yrmeän näköinen pappisveli ja nuori diakooni, jotka istuivat vastapäätä pöydän yläpäässä, lähellä ikkunaa. Antti odotti, että he olisivat häntä puhutelleet, mutta kun arvokkain joukosta, mainittu pappisveli, ei näyttänyt siihen halukkaalta, eivät toisetkaan tehneet alotetta. Antti tarkasteli syrjäsilmin pappisveljeä, joka raukeana runsaan aterian jäleltä nojasi tuolinselustaan ja silmät puoli ummessa hiveli oluthaarikkoa, jonka hän palvelevan maallikkoveljen kynsistä oli pelastanut eteensä pöydälle. Tavan takaa rävähytti hän silmänsä selki selälleen ja läppäsi kämmenellään kaljua päälakeaan, jonka kellertävä kuumotus yhä uudelleen houkutteli lähelleen huoneessa surisevia kärpäsiä. Hän näytti Antista sangen vähän puoleensa vetävältä ja hänen mielessään vilahteli epäileviä kysymyksiä, tulisiko hän tässä ympäristössä lainkaan kotiutumaan.

Papin ja diakoonin kesken oli nähtävästi ollut käymässä teolooginen keskustelu, sillä kun Antin huoneeseen tulosta aiheutunutta äänettömyyttä oli muutaman tovin kestänyt, kysyi jälkimäinen arastellen: "Mutta miksikä ei koko ihmiskuntaa luotu heti kerralla kuten Aatami ja Eevakin sekä samalla tehty enkelien vertaisiksi?"

Pappisveli raotti silmiään, mytisti tyytymättömän näköisenä huuliaan ja alkoi sitten hitaasti myristä:

"Vastahan meillä oli puhe siitä, että Jumala loi Aatamin omaksi kuvakseen. Koska hän siis oli Jumalan kaltainen, niin tuli hänen luonnollisesti kyetä itsekin luomaan ihmisiä, kuten Jumalakin. Siksi ihmiskuntaa ei luotu kerralla, vaan sen tuli vähitellen jatkua Aatamista."

Diakooni nyökäytti tyytyväisenä päätään, samalla kuin hänen oppinut luostaritoverinsa otti haarikasta hyvän siemauksen. Lyhyen vaitiolon jälkeen purkautui edellisen tiedonhalu seuraavaan kysymykseen:

"Mutta miksikä ei Jumala luonut ihmisiä heti niin täydellisiksi, että he eivät olisi voineet langeta ja syntiä tehdä?"

"Hm!" myrähti pappisveli ja hänen huulensa kiertyivät hymyn tapaiseen. "Mihinkäs silloin lunastustyö ja kirkko olisivat joutuneet? Mitä niillä olisi silloin ollut tehtävää?"

Diakooni loi syyllisen näköisenä silmänsä alas. Hetken kuluttua jatkoi hän kuitenkin, vilkaisten arasti pappisveljeen ja Anttiin:

"Kuinkahan ihmiset siinä tapauksessa olisivat siittäneet ja synnyttäneet lapsia, jolleivät he olisi langenneet syntiin, vaan saaneet eteenkinpäin asua paratiisissa?"

Pappisveli asetti kyynärpäänsä pöydälle, liitti kätensä ristiin ja lausui:

"Aivan samoin kuin minä nyt liitän molemmat käteni yhteen, samoin olisivat mies ja vaimo silloin yhtyneet ilman syntiä ja lihan himoa."

Sen sanottuaan haukotteli hän kämmentensä suojassa, aivankuin sillä osottaakseen, kuinka ilman mitään kiihkoa hän oli kätensä yhteen liittänyt.

"Olisivatkohan lapset silloin olleet yhtä vähäisiä ja kaikkeen kykenemättömiä kuin vastasyntyneet syntiinlankeemuksen jälkeen?"

"Ei suinkaan! Presbyteeri Honorius sanoo, että he heti maailmaan tultuaan olisivat voineet kävellä ja puhua sekä itse syödä paratiisin puista."

Diakooni kuvitteli nähtävästi mielessään paratiisin elämää, sillä hänen kasvonsa loistivat, kun hän kysyi edelleen:

"Mitenkähän kauan ihmiset olisivat saaneet olla paratiisissa?"

"Hm, tuota, siihen saakka kuin heidän joukostaan olisi saatu täytetyksi se vajaus, joka perkeleen ja hänen joukkonsa lankeamisen kautta oli syntynyt enkelien keskuudessa."

Diakooni olisi arvatenkin tämän jälkeen tiedustellut, mitä tuon enkelien lukumäärän täytyttyä olisi seurannut, mutta samassa saapui huoneeseen isä Henrikki. Hänen ilmestymisensä ei nähtävästi ollut varsin mieluinen pappisveljelle, joka nousi paikaltaan, haukotteli äskeistä syvemmin ja unhottaen tyhjentää haarikkaa lähti huoneesta. Diakooni seurasi hänen perässään.

"Poikani", lausui isä Henrikki laskien kätensä Antin olalle, "minä olen nyt neuvotellut asiasta abbedissan kanssa ja me päätimme hyväksyä sinut alaikäisyydestäsi huolimatta veljeskuntamme jäseneksi. Mutta ensin on sinun palattava takaisin Turkuun ja suoritettava papintutkinto. Maallikkoveljiä ja diakoonia meillä, Jumalan kiitos, on vielä tarpeeksi, mutta papeista on suuri puute."

"Minä toivoin nyt heti saavani jäädä tänne luostariin", lausui Antti hiljaa. "Turkuun minä en mielelläni enää palaisi."

Koko tulomatkan oli hän mielessään tuntenut jonkunlaista syyllisyyttä opettajaansa, mestari Paavalia kohtaan ja pelkkä ajatuskin palata hänen yhteyteensä tuntui hänestä vaikealta.

"Hm, niin... niinpä niin", hymähteli isä Henrikki neuvottoman näköisenä, "kyllä minä ymmärrän, sillä Turku ja sen vanha piispankoulu ei nykyään ole mikään otollinen olinpaikka meikäläisille."

Sana "meikäläinen" sai Antin hieman säpsähtämään. Mutta ollenkaan sitä huomaamatta jatkoi isä Henrikki:

"Emme kuitenkaan voi tehdä enempiä poikkeuksia veljeskuntamme säännöistä enkä usko abbedissan peräyttävän päätöstään, että sinun on ensinnä saatava piispalta papillinen vihkimys. Eikähän se sinulle, poikani, niin voittamaton asia liene, jos sinulla kerran on totinen halu päästä veljeskuntamme jäseneksi."

Antin mielessä liikkuivat ristiriitaiset tunteet ja hän loi vaieten katseensa alas. Konfessori piti nähtävästikin hänen äänettömyyttään myöntymyksenä, taputti häntä olalle ja virkkoi:

"Mutta olemmehan kokonaan unhottaneet vierasvaraisuuden kultaisen säännön ja jättäneet sinun ilman virvotusta matkasi jälkeen."

Sen sanottuaan jätti hän huoneen, johon kohta ilmestyi äskeinen maallikkoveli, asettaen pöydälle leipää, jäähtynyttä kalakeittoa ja olutta. Kehotettuaan Anttia ryhtymään aterialle poistui hän jälleen.

"Näinköhän tämä on muuttuva minun kodikseni", ajatteli Antti ryhtyessään apeamielisten tunteiden vallassa syömään. "Mutta miksi ei minun niinkuin Kaarinankin. Joko minun on voitettava Kaarina takaisin tai kuoltava yksinäisenä munkkina näiden muurien sisällä. Muuta minulla ei ole valittavana."

Mutta vakuutteluistaan huolimatta tunsi hän mielensä epävarmaksi ja hajanaiseksi. Syötyään ilman ruokahalua muutaman palan nousi hän pöydästä. Kääntyessään säpsähti hän hiukan, sillä ovensuuhun oli äänettömästi ilmestynyt lyhyeen kuluneeseen tunikkaan puettu iäkäs pappismunkki, jolla oli lempeät lapsenomaiset silmät ja lumivalkoinen tukka.

"Herran rauha, veljeni!" tervehti munkki pehmeällä äänellä ja astui Anttia lähemmäs. "Kuulin juuri isä konfessorilta, että täällä on nuori papinkokelas, joka pyrkii veljeskuntamme jäseneksi, niin en malttanut olla pistäytymättä tervehtimään."

Hän palasi ovelle, kurkisti käytävään ja puhui jollekin siellä olevalle:

"Jäitkö sinä sinne, Uolevi? Tule vain sisälle sinäkin, niin veli Eerikki saa tuoda sinulle tilkan olutta."

Sisään astui vanha tuttavamme Säämiskän Uolevi, otti päästään leveän baretin ja tervehti arvokkaasti Anttia.

"Isä Henrikki kertoi äsken tuolla (hän viittasi päällään käytävää kohti), että luostarimme saa teistä, nuori mies, uuden papin. Siitä ei kukaan iloitse enemmän kuin minä, joka olen tämän pienen luostarikylämme vanhimpia porvareita, nimeltä Olavi Pietarinpoika ja ammatiltani hansikkaantekijä."

Täten itsensä esitettyään istui Uolevi lavitsalle munkki-ystävänsä rinnalle ja otti hyvän siemauksen olutta.

"Me olemme Uolevin kanssa vanhoja ystävyksiä ja käyneet nuoruudessamme yhdessä pyhiinvaellusmatkallakin", kertoi munkki.

"Silloin oli nuorissa miehissäkin vielä innostusta", tarttui Uolevi ystävänsä sanoihin, "mutta siitä asti ovat ajat suuresti muuttuneet. On kuitenkin lohduttavaa nähdä vielä nykyajan nuorissakin edes yhden tuhannen joukosta, jolla on rakkautta oikeaan uskoon ja puhtaaseen luostarielämään. Sanon vieläkin, ettei kenenkään sydän iloitse enemmän kuin vanhan Olavi Pietarinpojan, että luostarimme saa uusia jäseniä ja siten vahvistuu tämän kerettiläisen ajan hyökkäyksiä vastaan. Minä juon teidän terveydeksenne."

Juhlallisesti kohotti Uolevi haarikan huulilleen, katsoen kiinteästi Anttia silmiin. Viimemainittu oli käynyt varsin hämilleen tästä molempain vanhusten hänelle osottamasta huomiosta. Mutta samalla tunsi hän mielensä lämpenevän sekä pääsevän ikäänkuin lähemmäs luostarielämää.

"Sinä palaat vielä joksikin aikaa Turkuun, veljeni?" kysyi munkki, joka edellisestä keskustelusta päättäen ei ollut kukaan muu kuin Matias Olavinpoika, jota kaupunkilaiset jokapäiväisessä puheessaan kutsuivat nimellä Lippi.

Kun Antti oli vastannut myöntävästi, katsahti veli Matias Uoleviin ja yritti sanomaan jotakin, mutta jälkimäinen ennätti ennen, lausuen:

"Tämä veli Matias valmistelee munkkikonventille suurta kuvaa pyhästä Birgitta-äidistä ja tämän luostarin rakentamisesta, mutta nyt häneltä kuuluu pahaksi onneksi puuttuvan joitakin pigmenttejä -- mitä ne nyt taas olivatkaan?"

"Raymondin siniä ja ultramariinia", ehätti veli Matias innokkaasti selittämään, "niitä ynnä tärkkijauhoa sekottamalla saan minä syntymään sellaista läpikuultavan sinistä pigmenttiä, jolla pyhän Birgittan silkkinen esiliina on maalattava. Tiedäthän, veli, että Birgitta-äitimme oli mukana tätä luostarin kirkkoa rakennettaessa ja kantoi läpikuultavassa silkkisessä esiliinassa kiviä rakennukselle. Olen sekottanut jos mitä pigmenttejä ja yhä uudelleen maalannut sen esiliinan, mutta sellaista vain ei ole syntynyt kuin millaisena se mielessäni kangastaa."

"Ja nämä pigmentit -- mitä ne nyt taas olivatkaan? -- olisin minä kukaties voinut ystävälleni hankkia, ollessani kaksi päivää sitten Turussa, mutta sidoin en vielä tiennyt asiasta mitään", selitti Uolevi.

Antti käsitti nyt heidän tarkotuksensa ja virkkoi ujosti:

"Jos minä kykenisin niitä Turussa hankkimaan, niin tekisin sen mielelläni."

Veli Matias ilostui silmin nähtävästi, hykersi hentoja käsiään ja lausui:

"Kuinka hyvä sydän sinulla, veljeni, on! Vanha Matias-veli tulee sinulle aina olemaan tästä kiitollinen. Niin, niin..."

Hän silmäsi neuvotonna Uoleviin, joka jatkoi:

"Kustannuksista pidän minä huolen ja sen teen mielihyvällä. Mennessänne poikkeatte vain Olavi Pietarinpojan matalaan majaan, niin siellä saamme tehdä selväksi sen puolen asiasta."

* * * * *

Ehtoopäivällä suoriusi Antti matkalle takaisin Turkuun. Kuparimäen juurelle tienkäänteeseen tultuaan pysähtyi hän hetkiseksi ja silmäili luostaria, jonka harmaita muureja ja lautakattoja ilta-aurinko kultasi. Hänen lähtiessään Säämiskän Uolevin luota olivat kellot soineet vespera-messuun ja nyt oli hän korvissaan kuulevinaan heikon hyminän kirkossa kaikuvista iltamessun sävelistä. "Siihen on yhtynyt Kaarinankin ääni", ajatteli hän, samalla kuin hänen sydäntään kaihersi apeamielisyys.

Kun hän kääntyi matkaansa jatkamaan, varmistui hänessä askel askeleelta päätös valmistua mitä pikimmin palaamaan takaisin Naantaliin.

IX

SISAR KAARINA SAA KUULLA ERÄÄN UUTISEN.

Alkoi jo hämärtää eräänä torstaina marraskuun lopulla. Nona-messu oli juuri päättynyt ja sisaret palasivat tavallisessa järjestyksessä kirkosta ja hajaantuivat abbedissan viittauksesta omiin selleihinsä odottamaan pian alkavaa päivällistä. Ainoastaan sisaret Kaarina ja Ursula jäivät konventtitupaan, sillä heidän vuoronsa oli tällä viikolla ollut toimia edeskäypinä sisarkunnan aterioilla. Oikeastaan olisi sisar Elinan tullut olla Kaarinalla toverina ja Ursulan sen sijaan toimia esilukijattarena, mutta kun viimemainittu ei ollut tunnettu minään kirjantaitajana, oli abbedissa muuttanut järjestystä siten, että sisar Elina sai osalleen esilukijattaren tehtävät. Ja tähän järjestykseen oli sisar Ursula varsin tyytyväinen, sillä paljon mieluisampaa oli hänestä käsitellä ruumiin kuin sielun ravinnoksi aiottuja tavaroita.

Ennen sisarten aterialle rupeamista oli abbedissa aina mukana jaettaessa munkkikonventille meneviä ruoka-annoksia. Tällä kertaa viittasi hän kuitenkin Kaarinaa ja Ursulaa suorittamaan omin päinsä ruuan jakamisen sekä istuutui itse uunin eteen tiukasti yhteen puristetuin huulin, kalpeana ja synkkänä.

"Ei taida olla terve, kun on niin myrryisen näköinen", kuiskasi Ursula heidän pihalle astuessaan, "kutti parahiksi! Joutaisi minun puolestani vaikka iäksi sairastupaan, niin saisivat ihmiset edes rauhassa hengittää."

He laskeutuivat ahtaalle nunnain pihalle, jossa oli nilkkaa myöten märkää lumisohjoa. Tuuli vinkui solissa ja räystäissä ja riuhtasi levälleen Ursulan kaapun.

"Onpas tämäkin nyt säätä keskellä talvea!" sanoi tämä ärtyisesti, kiskasi hameenhelmustansa lähelle polvia ja harppasi sohjoisen pihan halki keittiörakennukseen.

Se oli laaja ja matala huone, jonka lattiana oli kosteita kivilaattoja ja josta kolmannen osan täytti suunnattoman suuri uunilaitos. Avarassa keitinpesässä oli tulella kaksi suurta petaa, joita hämmenteli kokonaan höyryyn ja savuun kääriytyneenä tämän huoneen haltiatar, iäkäs, puolikuuro Valpuri-muori, joka oli jo kolmisenkymmentä vuotta palvellut luostarin fokaariana eli maallikkovaimona. Apurina keittiötoimissa oli hänellä nykyään nuori poikansa tytär.

"No muori, joko vanhan Helunan kontat ovat kypsyneet?" huusi Ursula kimeällä äänellään Valpurin korvaan.

"Tottahan nyt, kun ovat päivämessusta asti olleet tulella."

Muori nosti kauhalla esiin muutamia lihapaloja, jotka saivat Ursulan herkät sieramet laajenemaan.

"Antakaas ne tänne, että saan tunnustella", huusi Ursula, sieppasi pöydältä puumaljan ja tyhjensi siihen kauhan sisällön, tiedustellen samalla, oliko Valpuri muistanut panna tarpeeksi pippuria pataan.

"Hi, hi, hi, taitaapa se keitos maistua", nauroi Valpuri hieroen kuhmuisia käsiään ulkoneviin lonkkiinsa.

"Etteikö maistuisi, kun on ensi kukon laulamasta saakka saanut kykkiä tuolla kylmässä kirkossa, veisata ja hymistä, kääntyä ja niiata ja tehdä ristinmerkkejä! Vähemmälläkin tuon uskoisi enkä minä hänestä ainakaan sen hurskaammaksi tule."

"Hi, hi, hii, kun se on leikkisä, tuo sisar Ursula. Mutta kunhan tässä taas paastopäivät alkavat..."

"Siltipä tässä täytyykin ajoissa varustaa itsensä vahvemmalla muonalla", keskeytti Ursula ja ahmi maljasta tuoksuvia lihapaloja. "Maista pois sinäkin, tyttö kulta", kääntyi hän samalla Kaarinaan, "ei se sinullekaan pahaa tee eikä sinusta kuitenkaan tule niin hurskasta kuin sisar Elinasta, vaikka kuinka paastoaisit."

Kun malja oli tyhjentynyt, huusi hän täyteläisiä huuliaan pyyhkien Valpurille:

"Kystä se on ja hyvää, ammentakaa nyt vain kiiruusti pyttyihin, että ne kaljupäätkin tuolla muurin takana saavat osansa."

Jälleen päästi Valpuri iloisen vanhan muorin hihityksen ja rupesi sitten täyttämään kannellisia puupyttyjä, joissa päivälliskeitto kuletettiin munkkiluostarin puolelle. Ursula ja Kaarina ynnä muori apureineen kantoivat munkkien ruoka-annokset pihalle, jätettäväksi asianomaisten omaan haltuun. Keittiörakennuksen ja nunnain konventtituvan välisessä solassa oli korkea muuri, jonka takana oli munkkien sisäpiha. Muurissa ei ollut mitään porttia, mutta sen sijaan noin miehen rinnan korkuisella neliskulmainen aukko, jonka visusti sulki omituinen pyörälaitos, mikä luostarin säännöissä oli merkitty nimellä _rota sororum_, sisarten ratas. Se muistutti suuresti tuulimyllyn lyhtyratasta, sillä se kääntyi pystysuoran akselin ympäri ja siinä oli kaksi pohjaa, joiden väliin oli sovitettu useita akselista kehälle kulkevia väliseiniä. Täten syntyneihin lokeroihin asetettiin munkeille menevät ruoka-annokset ja kun ratasta käännettiin siirtyivät ne vastakkaiselle puolelle, josta odottavan maallikkoveljen kädet ne kohta korjasivat. Ratas väliseinineen täytti ympäri kääntyessäänkin joka hetki niin visusti aukon, että eri puolella muuria olevien veljien ja sisarten oli mahdoton edes vilaukselta nähdä toisiaan.

Ursula tarttui rattaan laitaan ja kolistaen sitä kaikin voiminsa huusi:

"Onko siellä takana yhtään kaljupäätä ruokaa vartomassa?"

"Tuota, mitä tämä tahtoo sanoa?" kuului muurin takaa pimeästä käheä ääni.

"Kantelevat vielä abbedissalle ja saat taas ensi viikolla syödä ruoka-osuutesi lattialla", kuiskasi Kaarina, jonka oli vaikea pidättää nauruansa. Mutta kiinnittämättä mitään huomiota nunnasisarensa huomautukseen ja yltyneenä muorin ja apuritytön hihityksestä huusi Ursula vastaan:

"Sitä se tahtoo sanoa, että pitäkää säkkinne siellä auki, täältä tulee vanhan Helunan lapa pippurilla höystettynä. Vai kelpaako se?"

Muurin takaa kuului ainoastaan rykimistä ja Ursula alkoi latoa ruoka-astioita rattaan lokeroihin. Sitten kitisi akseli ja astiat siirtyivät muurin toiselle puolen.

"Lisää saatte vasta iltamessun jälkeen", lausui Ursula vielä ja lähti sitten räntää kaapustaan pudistellen sytyttämään Kaarinan kanssa tulia refektoorioon.

Kuten ennen on mainittu, oli nunnain refektoorio luostarirakennuksen äärimmäisessä päässä. Se oli avara suorakaiteen muotoinen sali, jonka kalustona oli kaksi pitkää honkapöytää lavitsoineen sekä niiden välissä peräseinällä pienoinen alttari, jolla näkyi tuntemattoman lyypekkiläismestarin tekemä neitsyt Maarian kuva. Pöytien keskivälillä, alttarin kohdalla, oli korkea lukupulpetti, jonka ääressä esilukijatar ateriain aikana istui. Pulpetilla oli levällään pergamenttifolio, jonka ruskeat goottilaiskirjaimet ja suuret, moniväriset initsiaalit kimmelsivät kynttiläin valossa. Pulpetin ja alttarin välillä riippui katosta nahkainen siima, joka johti ylös huoneen harjalla olevaan ruokakellon kampiin.

Kun Ursula ja Kaarina olivat saaneet kaikki kynttilät palamaan sekä asettaneet pöydälle veitset, lusikat ja puulautaset, poistuivat he ääneti konventtitupaan. Kohta heidän mentyään ilmestyi refektoorioon priorissa, lihava sisar Birgitta Kurki, jonka kasvot täyteläisyydestään huolimatta olivat harmaan kalpeat ja ikäänkuin jauholla hierotut. Silmättyään että kaikki oli kunnossa, asteli hän lyllyvin liikkein alttarin eteen, teki ristinmerkin ja tarttui sitten kellonsiimaan, alkaen soittaa sekä samalla lukea rukousta _Salve, regina!_ Pam-pam-pim! Pam-pam-pim! kuului pimeydestä kellon heleä ääni. Katse terotettuna pyhän neitsyen kuvaan nykki priorissa siimaa tasaisessa trokee-tahdissa ja teki sitä niin kauan kuin rukousta kesti. Soiton vaiettua astuivat nunnat tavallisessa kulkuejärjestyksessään sisälle, seisahtuen neljänä rivinä pöytien ääreen kasvot alttariin päin. Abbedissa asettui oikeanpuolisen pöydän yläpäähän ja priorissa vasemmanpuolisen.

Nykäistyään pari kertaa kellonsiimasta lausui abbedissa kuuluvasti:

"_Benedicite_ -- siunatkaa!"

Sisar Elina alkoi samalla kirkkain äänin lukea siunausta "_Benedice, Domine, cibum nostrum sicut benedixisti quinque panes in deserto_... -- Siunaa, Herra, ruokamme kuten siunasit viisi leipää erämaassa."

Rukouksen loputtua lausuivat kaikki sisaret yhteen ääneen: "amen!" jonka jälkeen abbedissa nykäsi jälleen kelloa ja kaikki istuutuivat ankaran äänettömyyden vallitessa paikoilleen. Ursula ja Kaarina ottivat nyt ovelle ilmestyneiltä keittäjiltä vastaan ruuat ja jakoivat, pöytien yläpäästä lähtien, kullekin sisarelle osansa. Sisar Elina istui korkean ja kapean pulpetin ääressä ja kädet ristissä odotti abbedissan merkinantoa. Kuluneen viikon aterioilla oli luettu kertomuksia Pyhän Katariina rouvan, Birgittan tyttären, ihmetöistä. Kun abbedissa oli sormellaan tehnyt mykän viittauksen, alkoi Elina hennolla, mutta kirkkaalla äänellä hitaasti ja tarkkaavasti lukea, seuraten oikean kätensä etusormella goottilaiskirjainten tiheitä rivejä.

"Kun se Pyhä Katariina rouva oli kerran Neapelin kaupungissa, tuli hänen luoksensa eräs korkea-arvoinen rouva, valittaen että hänen nuori ja ainoa tyttärensä öillä hirmuisesti vaivataan hekuman perkeleeltä. Eivätkä he olleet tätä hätäänsä rohjenneet valittaa kenellekään ystävistään, vaan kuultuaan Pyhän Katariina rouvan saapuneen heidän kaupunkiinsa, olivat he uskaltaneet tulla hänelle hätäänsä valittamaan ja pyytämään, että hän pyhillä esirukouksillaan vapahtaisi tyttären vihollisen kahleista.

"Kun tuo jalo rouva oli kuullut heidän valituksensa, tuli hän sydämensä pohjasta liikutetuksi, lankesi polvilleen ja luki hiljaa itsekseen yhden _Ave Marian_, kuten hän oli pyhältä äidiltään oppinut tekemään aina silloin kun häneltä pyydettiin jotakin apua. Lopetettuaan rukouksen antoi hän heille monta otollista neuvoa ja varotti erittäinkin tytärtä visusti ja ilman vilppiä ripittämään itsensä kaikista synneistä, sillä ripittämättömien syntien tähden antaa Jumala usein meidät perkeleen kiusattavaksi. Sen jälkeen antoi hän tyttärelle muutamia tilkkusia pyhän äitinsä puvusta, kehottaen häntä kantamaan niitä ruumiillaan. Ja vielä kehotti hän sekä äitiä että tytärtä menemään kahdeksana päivänä ilman kenkiä ja ilman liinavaatteita pyhän ristin kirkkoon ja siellä muistelemaan Kristuksen piinaa ja kuolemaa sekä lukemaan kumpikin eriksensä seitsemän _Pater nosteria_ ja seitsemän _Ave Mariaa_. Ja itse sanoi hän tahtovansa mielellään rukoilla heidän puolestaan, vaikka hän tunsikin itsensä vähäiseksi ja arvottomaksi."