Part 16

Yksityinen henkilö ei sietäisi hetkeäkään tällaisia vaimoonsa suunnattuja hyökkäyksiä. Minä puolestani en välitä niistä rahtuakaan. Nuorena ollessani kärsin kauheasti näistä minuun kohdistuneista vääryyksistä. Oi, kuinka usein sitä sattuikaan! Mutta nyt eivät tämän maailman asiat koske minuun syvästi, nimittäin saastaisuudet. Ihmiset tulevat vielä kerran järkiinsä, mutta sinun pitäisi minun miehenäni kerran oikein puolustaa minua, koska monet luulevat, että sinä et välitä asiasta mitään, vaan piiloudut minun selkäni taakse.[96]

Se oli traagillista. Keväästä 1915 lähtien venäläiset, urhoollisesti taistellen kaiken aikaa, olivat joutuneet peräytymään yhä kauemmaksi saksalaisten tykistön ylivoimaisen paremmuuden tieltä. Virallisissa tiedonannoissa puhuttiin yksitoikkoisen säännöllisesti "varustettuihin asemiin peräytymisestä". Mutta näiden uutisten lisäksi levisi yksityistietä kertomuksia ja huhuja kauhistuttavasta tykin- ja kiväärinammuksienkin puutteesta. Tuhansittain vankeja jäi joka päivä vihollisen käsiin; väliin ei ollut lainkaan kiväärejä apujoukkojen käytettävissä, joita kuljetettiin kiireesti taistelulinjoille. Kansa oli kauhun vallassa huomatessaan, että sotaministeriö ja sen alaiset virastot olivat laiminlyöneet sellaisiin toimenpiteisiin ryhtymisen, että olisi lisätty ammuksien tai raskaiden tykkien hankkimista, joita armeija olisi niin kipeästi tarvinnut. Tuli tunnetuksi, että suuriruhtinas Nikolai ja hänen esikuntansa olivat kuukausimääriä vakavasti tiedoittaneet rintaman takana oleville viranomaisille varastojen pian olevan lopussa, mutta he eivät olleet saaneet murretuksi heidän virkavaltaansa ja laiskoja tapojaan. Käsittäen nyt vihdoinkin vaaran suuruuden kansan parhaat miehet vaativat oikeutta sekaantua asioihin. Viranomaisten oli pakko tunnustaa kykenemättömyytensä, ja niin oli hallituksen tällä kerralla vedottava kansaan pyytäen apua. Tämä vetoomus herätti heti paikalla haltioitunutta vastakaikua, ja duuman ympärille kerääntyneiden valtiollisten piirien johdolla tehtiin voimakas ja menestyksellinen ponnistus armeijan aineellisten tarpeiden tyydyttämiseksi. Sama innostus, joka oli syttynyt kansassa kesällä 1914, virisi eloon uudelleen, ja sotaväenosastojen päälliköt ja heidän miehensä, joita kannusti heidän saamansa tuki, vastustivat vihollista uudella tarmolla ja päättivät nyt kostaa. Mutta duuman parantunut asema ja kansanvaltaisten piirien lisääntynyt vaikutus hallituksen asioihin ei ollut keisarinnan mieleen, vaan hän piti niitä suurena vaarana sille itsevaltiuden periaatteelle, jonka vartiaksi hän itse oli asettunut.

Kohtalokkaana vuotena 1916 Nikolai oli kotoa poissa enemmän kuin kuusi kuukautta, ja Aleksandran sanottuna kautena lähettämistä kirjeistä ja sähkösanomista saamme paljon sellaisia tietoja, jotka vahvistavat käsitystä, että keisarinna oli anastanut itselleen todellisen vaikutusvallan hallitusasioissa ja varsinkin ministerien nimittämiskysymyksissä. Nikolai itse todistaa tämän seuraavassa merkillisessä kirjeessä:

Keisarillisessa päämajassa, syysk. 23 p. 1916.

Rakkaani.

Kiitän sinua hellästi rakkaasta, pitkästä kirjeestäsi, jossa kuvailet niin hyvin keskusteluasi Protopopovin [97] kanssa. Jumalan avulla hänestä tulee se mies, jota me nyt tarvitsemme... Niin, sinun pitää tosiaankin olla siellä pääkaupungissa minun silminäni ja korvinani, sillä välin kuin minun on pakko olla täällä. Sinun velvollisuutesi on ylläpitää sopusointua ja yksimielisyyttä ministerien kesken — sillä tavoin sinusta on suunnaton apu minulle ja maalle. Oi, verraton Sunny, olen niin onnellinen siitä, että sinä olet lopulta keksinyt sopivan tehtävän. Nythän minä tietysti voin olla rauhassa, eikä minun tarvitse vähintäkään huolehtia maan sisäasioista.

Iäti sinun vanha Nickysi.

Ja kuitenkin juuri ne "sisäasiat", joista Nikolai oli lakannut huolehtimasta, joutuivat yhä hullummalle kannalle. Aleksandran nimittämillä ministereillä ei ollut kokemusta eikä luontaista älyä. Niinikään heiltä puuttuivat kaikki valtiomies ominaisuudet. He eivät edes kyenneet toteuttamaan tehokkaasti niitä taantumuksellisiin toimenpiteisiin tähtääviä määräyksiä, joita he keisarinnan vaatimuksesta julkaisivat maan kansanvaltaisia aineksia vastaan. Aseman rintamalla muovautuessa paremmaksi muuttuivat Venäjällä asiat rintaman takana yhä vaarallisemmiksi. Laajoja piirejä vedettiin mukaan aktiiviseen vastarintaan keisarinnan suunnitellessa lainsäätäjäkokouksen nujertamista ja valmistellessa täysin itsevaltaisen hallitusmuodon palauttamista. Yksinvaltiuden uskolliset kannattajat ja keisarillisen perheen jäsenetkin kauhistuivat nähdessään tapausten kulun. He varoittivat ja rukoilivat, mutta Nikolai oli kokonaan syventynyt sotilasasioihin ja näki sisäisen aseman Aleksandran silmillä, joka noudatti sokeasti suosimaansa taantumuksellista politiikkaa. Monarkistit näkivät, kuinka vaarallisen lähellä oli vallankumous, joka ei pyyhkäisisi pois ainoastaan Nikolaita, vaan itse valtaistuimenkin. He suunnittelivat — siitä ei ole pienintäkään epäilystä — palatsivallankumouksen toimeenpanemista vangitsemalla keisarinnan ja pakottamalla Nikolain joko eroamaan hänestä tai itse luopumaan kruunusta veljensä Mikaelin hyväksi. Mutta sillä välin kun tästä asiasta pidettiin paljon löyhää puhetta, päättivät muutamat huimapäät ratkaista asian tuhoamalla Rasputinin, jota he pitivät keisarinnan noudattaman turmiollisen politiikan alkusyynä. Keisarin serkku, suuriruhtinas Dmitri, ja ruhtinas Jusupov, joka oli naimisissa keisarin sisarentyttären kanssa, kuuluivat salaliittolaisiin. Rasputin houkuteltiin myöhään illalla Jusupovin taloon, jossa hänet surmattiin julmissa olosuhteissa keskellä hurjia juominkeja. Murhatyön tekijät itse ovat kertoneet, kuinka murha tapahtui. Rasputin kamppaili uskomattoman voimakkaasti kuolemaa vastaan. Kuolettava myrkky, jota oli pantu hänen viiniinsä, ei tehnyt sanottavaa vaikutusta hänen vankkaan ruumiinrakenteeseensa, jolloin säikähtyneet salaliittolaiset ampuivat häneen luoteja, jotka eivät näyttäneet pystyvän lopettamaan hänen henkeään. Maahan lyötynä ja kuolleeksi luultuna Rasputin kompuroi pystyyn ja pyrki ovea kohti päästäkseen pois. Vihdoinkin hänestä tehtiin loppu selkään ammutulla laukauksella. Hänen ruumiinsa kuljetettiin pois ja heitettiin avantoon Nevan suulle. Mutta toivottua siveellistä vaikutusta ei saavutettukaan. Ennen kaikkea tämä aiheutui siitä, että vallankumouksellinen liike oli kehittynyt liian pitkälle, jotta se enää olisi voinut muuttua Rasputinin katoamisesta, sekä sitäpaitsi salaliittolaisten siveellisestä pelkuruudesta, he kun eivät julkisesti ilmoittaneet, mitä olivat tehneet, eivätkä vastanneet seurauksista oikeusistuimen edessä, vaan kielsivät aluksi tekonsa ja käyttivät sitten hyväkseen etuoikeutettua asemaansa välttääkseen tavallisen oikeudenkulun ja lähtivät maanpakoon.

Jouluk. 14 p:nä 1916 Aleksandra oli juuri lopettanut miehelleen kirjoittamansa kirjeen, epätoivoisen kirjeen, sillä hän tunsi tavatonta väsymystä ja valitti sydäntään. Hän kaipasi miestään luokseen:

Vakuutan sinulle, että erossa oleminen tällaisena aikana on suorastaan katkeraa ja hämmentävää. Kuinka paljoa helpompi olisi ollut kestää kaikki yhdessä ja puhella tarkoin kaikesta, sen sijaan että nyt on pitänyt ilmaista ajatuksensa kirjeillä, joissa on paljoa vähemmän voimaa ja jotka valitettavasti ovat varmaankin usein tuottaneet sinulle huolia, kärsivällinen enkeli raukkani. Mutta minun täytyy koettaa olla vastamyrkkynä toisten myrkylle.

Sitten seuraa joitakin rivejä — hajanaisia sanoja — jotka on sekavasti kirjoitettu paperille lyijykynällä:

Istumme kaikki yhdessä — voit kuvitella tunteemme — ajatuksemme —. Ystävämme on kadonnut. Eilen A (Anna) tapasi Hänet, ja Hän sanoi, että Felix (Jusupov) oli pyytänyt Häntä tulemaan illalla luokseen, auton oli määrä noutaa Hänet Irinan luo (Jusupov oli luvannut esittää Rasputinin vaimolleen) — auto nouti Hänet (sotilasauto), jossa oli kaksi siviilihenkilöä, ja hän ajoi pois. Yöllä tapahtui suuri häväistysjuttu Jusupovin talossa — siellä oli paljon väkeä koolla, Dmitri (suuriruhtinas), Purishkevitsh (eräs duuman jäsen), y.m. — kaikki humalassa. Poliisi kuuli laukauksia. Purishkevitsh juoksi ulos huutaen poliisille, että Ystävämme oli surmattu. Poliisi tutkii asiaa, ja oikeudenpalvelijat menivät sitten Jusupovin taloon — eivät uskaltaneet aikaisemmin, kun Dmitri oli siellä — poliisipäällikkö on lähettänyt noutamaan Dmitriä. Felix tahtoi matkustaa tänään Krimille — pyysin Kalininia (Protopopovin lisänimi) estämään häntä — Ystävämme oli näinä päivinä hilpeällä mielellä, mutta hermostunut... Felix väittää, ettei ole koskaan käynyt hänen luonaan eikä kutsunut häntä. Näyttää kerrassaan likaiselta jutulta. Luotan vieläkin Jumalan armoon. Hänet on ehkä vain ajettu pois jonnekin. Kalinin tekee kaiken voitavansa. Otan hänet (Annan) asumaan tänne — koska he varmaankin hyökkäävät nyt hänen kimppuunsa. Tätä äärimmäistä tuskaa! En voi enkä tahdo uskoa, että Hänet on surmattu. Kiitos rakkaasta kirjeestäsi, tule nopeasti — kukaan ei uskalla koskea Annaan tai tehdä mitään sinun täällä ollessasi. Felix kävi Hänen luonaan usein viime aikoina.

Siunaan ja suutelen sinua, Sunny.

Kaksi päivää Aleksandra eli siinä toivossa, että "Jumalan armo" suojelisi hänen "ystäväänsä". Hän lähetti epätoivoisia sähkösanomia Nikolaille rukoillen häntä tulemaan luokseen: "Ikävöin kiihkeästi sinun läsnäoloasi, Jumala meitä auttakoon". "Toivon sinun lähtevän tänään, koska tarvitsen sinua kauheasti", ja sitten: "Milloin tulet?" Keisari siirsi tehtävänsä kiireesti pääesikunnalleen ja lähti Tsarskoje Seloon. Matkalla hän sai eräällä asemalla puolisoltaan sähkösanoman: "Löydetty vedestä. Ajatelkaamme ja rukoilkaamme yhdessä, Alix", sillä Rasputinin ruumis oli löydetty jään alta. Poliisi korjasi sen, pani kallisarvoiseen arkkuun ja kuljetti salaa Tsarskoje Seloon, jonne keisarinna oli päättänyt hautauttaa sen rakennuttamaansa uuteen kirkkoon.

Sen tappion kuvaamiseksi, jonka Rasputinin kuolema tuotti Aleksandralle ja Nikolaille, lainaamme vain muutamia sanoja eräästä kirjeestä, joka osoittaa, mikä asema "Jumalan miehellä" oli heidän elämässään. Kirjeessään marrask. 5 p:nä 1916 Aleksandra sanoo:

"Ystävämme on niin vihainen Olgan naimisiinmenosta.[98] Hänen mielestään Olga teki väärin sinua kohtaan eikä voi toivoa tästä teostaan mitään siunausta".

Tällainen Rasputinin sekaantuminen perheen sisäisiin asioihin, mikä Aleksandrasta näytti aivan luonnolliselta, on valaisevampi kuin mikään pitkä poliittinen sanatulva. Rasputinin vaikutus tuntui Aleksandran koko elämässä, ja hänen menettämisensä oli isku, joka lopullisesti järkytti keisarinnan henkisen tasapainon.

XVII. VALLANKUMOUS

Venäjän itsevaltainen hallitusmuoto oli kulunut loppuun, ja koska se ei tahtonut eikä voinut panna toimeen välttämätöntä kansanvaltaista uudistusta, ei vallankumous ollut ehkäistävissä. Saatamme kuitenkin hyvin kysyä, miksi se tapahtui keväällä 1917 ja miksi se ei muovautunut johonkin toiseen muotoon?

Neljä päivää ennen Rasputinin kauheaa kuolemaa Aleksandra kirjoitti puolisolleen:

Enkelini!

Söimme eilen päivällistä A:n (Annan) luona Ystävämme kanssa. Oli niin hauskaa, kerroimme tarkoin matkastamme (keisarinna oli juuri palannut ikivanhan Novgorodin kaupungin sairaaloihin ja kirkkoihin tekemältään matkalta), ja Hän sanoi, että meidän olisi pitänyt lähteä suoraa päätä sinun luoksesi, koska olisimme voineet tuottaa sinulle suurta iloa ja siunausta. Mutta minä pelkäsin häiritseväni sinua. Hän pyytää sinua pysymään lujana, olemaan ylimpänä käskijänä eikä aina myöntymään Trepovin [99] ehdotuksiin. Sinä tiedät kaikki paljoa paremmin kuin se mies. Ja kuitenkin sallit hänen johtaa sinua. Miksi ei sitä saisi tehdä Ystävämme, joka johtaa Jumalan välikappaleena? Muista, miksi minä olen epäsuosiossa. Hän osoittaa, että on oikein pysyä lujana ja varuillaan, ole sinä samanlainen, kun olet mies. Usko vain enemmän Ystäväämme. Hän elää sinun ja Venäjän hyväksi. Ja meidän on jätettävä voimakas maa perinnöksi pienokaiselle, emmekä me uskalla olla heikkoja hänen vuokseen, sillä muuten hänen hallituskautensa tulee vieläkin vaikeammaksi, kun hänen täytyy korjata meidän virheitämme ja kiristää lujemmalle ohjaksia, jotka sinä olet päästänyt höltymään. Sinun on kärsittävä edeltäjiesi hallituskausina tehdyistä virheistä, ja Jumala yksin tietää, mitä vastuksia sinulla vielä on edessäsi. Olkoon meidän Alekseille jättämämme perintö kevyempi. Hänellä on voimakas ja itsenäinen tahto. Älä anna asioiden luistaa sormiesi lävitse, niin että hänen on vaikeampi rakentaa jälleen. Ole luja; minä, sinun muurisi, olen takanasi enkä väisty. Minä tiedän Hänen ohjaavan meitä oikeaan, mutta sinä kuuntelet Trepovin tapaista vilpillistä miestä. Yksistään sen rakkauden vuoksi, jota tunnet minua ja pienokaista kohtaan, älä ryhdy mihinkään toimenpiteisiin ilmoittamatta niistä minulle ennakolta ja puhumatta kaikesta rauhallisesti. Kirjoittaisinko minä näin, ellen tietäisi, että sinä horjut niin helposti ja muutat mieltäsi, ja kuinka vaikea sinua on saada pysymään mielipiteessäsi. Tiedän, että nämä minun lauseeni luultavasti loukkaavat sinua — se on minun tuskani ja suruni — mutta sinä, pienokainen ja Venäjä olette minulle aivan liian rakkaita... Älä vain hyväksy vastuunalaista ministeristöä, jota kaikki niin kiihkeästi toivovat. Kaikki muuttuu rauhallisemmaksi ja paremmaksi, kun he vain saavat tuntea sinun kätesi painon. Vuosikausia ihmiset ovat sanoneet minulle: "Venäjä rakastaa solmuruoskaa". Se kuuluu heidän luonteeseensa: hellä rakkaus, sitten rautainen käsi rankaisemaan ja ohjaamaan. Kuinka soisinkaan voivani valaa sinun suoniisi tahtoani! Muista ihmettä — Ystävämme näkyä... Suo anteeksi tämä kirje, mutta en saanut tänä yönä unta huolehtiessani sinun puolestasi. Älä salaa minulta asioita, minä olen voimakas. Mutta kuuntele minua, mikä on samaa kuin Ystävämme kuunteleminen, ja luota meihin kaikessa ja ole varuillasi Trepovin suhteen... Kärsin sinun puolestasi kuin lempeän helläsydämisen lapsen puolesta, joka tarvitsee opastusta, mutta kuuntelee huonoja neuvonantajia, vaikka Jumalan mies sanoo hänelle, mitä on tehtävä. Suloisin enkelini, tule pian kotiin... Rakastan sinua rajattomasti, minkä vuoksi tuntuu tylyltä kaikki, mitä kirjoitan. Suo anteeksi, usko ja ymmärrä minua. Rakastan teitä molempia (Nikolaita ja Alekseita) liian syvästi, itken teidän virheitänne ja iloitsen jokaisesta oikeasta askeleesta. Jumala siunatkoon ja varjelkoon, suojelkoon ja opastakoon sinua. Loppumattomat suudelmat.

Uskollisin vaimosi.

Nikolai vastasi tähän vetoomukseen seuraavasti:

Rakkaani!

Hellät kiitokset vakavista nuhteistasi viime kirjeessä. Luin ne hymyillen, koska puhut minulle kuin lapselle. On vastenmielistä olla tekemisissä sellaisen miehen kuin Trepovin kanssa, josta en pidä ja johon en luota. Mutta ensin täytyy keksiä hänelle seuraaja ja sitten erottaa hänet, vasta kun hän on suorittanut likaisen tehtävänsä. Aion erottaa hänet niin pian kuin hän on lopettanut duuman. Joutukoon koko vastuunalaisuus ja kaikki vaikeudet hänen eikä sen miehen hartioille, joka tulee hänen paikalleen... Jumala siunatkoon sydänkäpyäni, Sunnyani. Suutelen sinua hellästi, samoin kuin tyttäriämmekin, ja olen edelleen sinun "pieni, heikko mies raukkasi".

Nicky.

Nämä kaksi kirjettä selittävät, miksi vallankumouksen täytyi tapahtua. Ne paljastavat niin suuren koko valtiollisen aseman väärinymmärtämisen, että meidän olisi nimitettävä sitä rikolliseksi, ellei se olisi niin ilmeisen vilpitöntä. Mutta on selvää, että sellaisten hallitsijoiden aikana — he kun olivat lapsellisia, pikkumaisia ja sokeita kaikelle, mitä heidän ympärillään oli tekeillä — itsevaltius oli tuomittu, koska ei enää ollut mitään varsinaista mainitsemisen arvoista itsevaltiutta. Rasputinin ruumiillinen katoaminen ei voinut muuttaa asiaintilaa, koska hänen henkensä yhä hallitsi Aleksandran mieltä. Kun Nikolai, joka oli rientänyt kiireimmiten kotiin kuullessaan Rasputinin kuolemasta, lähti taas rintamalle vietettyään kaksi kuukautta koettamalla lujittaa hallitusta,[100] hän löysi junasta vaununsa kirjoituspöydältä kirjeen, jonka Aleksandra oli pannut siihen hänen luettavakseen:

Tsarskoje Selo, helmik. 22 p:nä 1917.

Kallis aarteeni!

Surullisin ja erittäin levottomin mielin olen antanut sinun lähteä yksin ilman suloista ja hellää pienokaistamme. Kuinka kauheaa aikaa me nyt elämmekään! Erossa oleminen lisää vain kärsimystämme: en voi hyväillä sinua, kun näytät väsyneeltä ja rasittuneelta. Jumala on tosiaankin antanut sinulle hirveän raskaan ristin. Kiihkeästi haluaisin auttaa sinua kantamaan tätä taakkaa. Sinä olet uljas ja kärsivällinen — koko sydämestäni ja sielustani kärsin sinun kanssasi, paljoa enemmän kuin voin sanoin ilmaista. Mitä voin tehdä? Vain rukoilla. Ystävämme toisessa maailmassa rukoilee myöskin puolestasi. Sillä tavoin hän on lähempänä meitä kuin ennen. Mutta voi, kuinka mielelläni kuulisinkään hänen tyynnyttävän ja rohkaisevan äänensä! Jumala auttaa, siitä olen varma, ja antaa sinulle suuren palkkion kaikesta siitä, mitä olet kärsinyt. Mutta kuinka kauan on odotettava? Näyttää siltä kuin asiat kääntyisivät paremmalle tolalle. Mutta, rakkaani, ole vain luja ja näytä käskijän kättä. Sitä venäläiset tarvitsevat. Et ole koskaan jättänyt käyttämättä tilaisuutta olla ystävällinen, osoittaa rakkautta ja lempeyttä — anna heidän nyt välillä tuntea nyrkkiäsikin. Kuinka monet ovatkaan sanoneet minulle: "Me tarvitsemme solmuruoskaa" — he itse pyytävät sitä. Omituista kyllä, slaavilaisen luonne on sellainen... Heidän täytyy oppia pelkäämään sinua — rakastaminen ei riitä...

Tämä kiihkeä vetoaminen lujuuteen ja toimintaan olikin tarpeellisempaa kuin keisarinna osasi kuvitellakaan. Jos mikään olisi voinut pelastaa valtaistuimen, niin juuri rohkea toiminta: joko vastuunalaisen parlamenttaarisen hallituksen myöntäminen, joka olisi voinut vielä tällä yhdennellätoista hetkellä yhdistää suurimman osan kansaa, tai sellaisiin sortotoimenpiteisiin turvautuminen, jotka olisi vielä voitu toteuttaa, jos olisi päättävästi puututtu asioihin. Mutta itsevaltainen hallitus ei tehnyt kumpaakaan, ja sen seisoessa tienhaarassa kohtalo kävikin tapahtumien kulkuun ja pyyhkäisi sen pois niin helposti, että maailma suorastaan ällistyi. Valitettavasti kansanvalta, jonka olisi pitänyt ryhtyä hoitamaan asioita, pyyhkäistiin pois samalla kuin itsevaltiuskin. Tähän tultiin seuraavalla tavalla.

Olemme jo sanoneet, että maailmansota oli alussa sopiva tilaisuus keisarin ja kansan välien uudelleen kohentamiseksi. Eloon herännyt isänmaallinen innostus oli voimakkaana selkänojana armeijan liikkeille taistelukentällä. Yksityiset tappiot, vaikka olivatkin tuskallisia, eivät voineet horjuttaa kansallista päätöstä suorittaa taistelu loppuun asti, eikä lopullista voittoa kertaakaan epäilty. Sitten seurasi vuoden 1915 suuri peräytyminen, jolloin venäläisten oli, itsevaltiuden virkavaltaisten palvelijoiden häpeällisesti pettäminä, täytynyt ammuksien puutteessa peräytyä yli kuuden kuukauden ajan voitokkaiden saksalaisten tieltä. Taaskin kansa, kun siltä pyydettiin apua, riensi muurin särkyneeseen kohtaan eikä ainoastaan pysähdyttänyt tappioiden tulvaa, vaan varustautui lopulliseen voittoon. Mutta palkinnoksi kansanvallan ponnistuksista itsevaltaista järjestystä vain tiukennettiin sokaistuneen keisarinnan yllytyksestä ja hänen vaikutuksestaan nimitettyjen tyhmien ministerien toimesta. Ylpeänä isänmaallisesta saavutuksestaan kansanvalta odotti vihdoinkin itselleen osuutta hallituksessa sellaisen ministeristön muodossa, joka olisi vastuunalainen lakiasäätävälle kokoukselle. Tämä vaatimaton ja kohtuullinen pyyntö sai valtaistuimen taholta osakseen ylenkatsetta. Sen sijaan että yksinvalta ja kansanvalta olisivat käyttäneet hyväkseen taivaan suomaa tilaisuutta erimielisyyksiensä sovittamiseksi ja voimiensa yhdistämiseksi, ne kohtelivat toinen toistaan vihollisina varustautuen tuhoamaan toisensa. Ne eivät nähneet, että kolmas voima — anarkia — oli kasvanut niin voimakkaaksi, että se oli nyt valmis tuhoamaan ne molemmat.

Sotilasviranomaisten silmämääränä oli aina ollut pitää saatavissa mahdollisimman paljon varaväkeä, jotta saataisiin täytetyksi taistelurintamalla lakkaamatta muodostuvat aukot. Tämän politiikan toteuttamiseksi oli palvelukseen kutsuttujen miesten lukumäärä alun pitäen ollut paljoa suurempi kuin ensi tarpeeseen oli välttämätöntä, ja aivan kirjaimellisesti oli ympäri maan koottu leireihin ja kasarmeihin miljoonia reserviläisiä ja alokkaita. Kun ei aseita ollut kylliksi rintamankaan tarpeiksi, oltiin rintaman takana tietysti aivan ilman niitä, eikä varajoukkoja sen vuoksi voitu harjoittaa. Tämän lisäksi oli puute hyvistä upseereista. Sen vanhan armeijan johtavat kantajoukot, joka lähti sotaan v. 1914, olivat olleet oivalliset, mutta niitä oli käytetty tuhlaten ensimmäisten kuluttavien kuukausien aikana ajattelematta ollenkaan tulevaisuutta. Saksalaisten säästäväisen menettelytavan vastakohtana venäläiset rykmentit ylpeilivät siitä, että marssivat taisteluun kaikki upseerit ensimmäisissä riveissä. Tästä oli seurauksena, että hyvin pian oli näistä jäljellä vain harvoja, ja joukko nuorukaisia kohosi vaikutusvaltaisiin asemiin lyhyen, pintapuolisen harjoitusajan jälkeen. Upseerit kuuluivat enimmäkseen Venäjän ylimystön piireihin, eivätkä heidän siveelliset ominaisuutensa tehneet heitä juuri sopiviksi johtamaan miehiä. Mutta näitäkään ei ollut riittävästi, ja kun taistelurintamalle vietiin kaikki käytettävissä oleva upseeriaines, ei sitä jäänyt lainkaan rintaman takana olevien reserviläisten varalle. Tämän kirjan tekijä itse on kerran ollut mukana sellaisessa leirissä, jossa yli neljääkymmentätuhatta yhteensullottua miestä kohti oli vain kahdeksantoista upseeria, ja näistäkin vain kaksi oli ollut sodassa. Asia oli vieläkin hullumpi aliupseerien suhteen. Niinpä sitten kävikin, että rintaman takana oli miljoonia voimakkaita, terveitä miehiä, jotka kuluttivat aikaansa toimettomina, harjoittamattomina, kurittomina ja lisäksi hyvin syötettyinä. Tämä viimeksimainittu seikka on tärkeä. Alkoholipitoisten juomien myynti oli kielletty kaikkialla maassa samana päivänä, jolloin sota julistettiin. Venäläisille talonpojille, joita armeijassa tietystikin oli yli yhdeksänkymmentä prosenttia, annettiin paljoa runsaammin ruokaa kuin mihin hän oli tottunut. Hän sai joka päivä liha-annoksen, jotavastoin hän tavallisissa oloissaan oli pystynyt hankkimaan lihaa vain ani harvat kerrat vuoden mittaan. Runsaasti syötettynä ja omiin valtoihinsa jätettynä reserviläisleirien ja -kasarmien sotilas alkoi muuttua vetelehtiväksi hylkiöksi, joka oli altis kaikille tunnottomien kiihoittajien salakavalasti tekemille ehdotuksille. Tällaisia kiihoittajia muutoin oli ylen määrin.