Part 17

Kaikki sotaakäyvät maat harjoittivat kumouksellista kiihoitusta vihollisen sotajoukoissa, mutta yksikään niistä ei päässyt niin oivallisiin tuloksiin kuin saksalaiset Venäjällä. Heillä oli nimittäin käytettävissään suuri joukko kotimaista apuväkeä, pääasiassa entisten vallankumouksellisten puolueiden huonointa ainesta, sillä parhaat miehet olivat lopettaneet toimintansa sodan ajaksi. Hallitus ei ryhtynyt mihinkään tämän kiihoituksen vastustamiseksi. Uskomattomassa sokeudessaan se piti lujasti kiinni siitä uskosta, että "yksinkertainen talonpoika oli perinnäisten tottumuksiensa voimasta tsaariin kiintynyt", eikä tehnyt suorastaan mitään muuttaakseen tämän "kiintymyksen" isänmaalliseen vakaumukseen perustuvaksi eläväksi tunteeksi. Tästä asiasta tekijä voi puhua henkilökohtaisen kokemuksen nojalla. Joulukuussa 1916, toisin sanoen tuskin kahta kuukautta ennen vallankumouksen puhkeamista, hän tuli Pietariin eli Petrogradiin, niinkuin kaupungin nimi nyt oli, oltuaan muutamia vuosia rintamalla. Tavattomaksi hämmästyksekseen hän huomasi heti, että kaupungin varusväkenä oli noin satatuhatta huonosti harjoitettua kasarmeihin sullottua reserviläistä, joilla oli niukalti upseereja ja joiden keskuudessa julkisesti harjoitettiin kumouksellista kiihoitusta. Ja mikä vielä pahempaa: lähellä olevassa Tsarskoje Selossa oli kenties viisikymmentätuhatta samantapaista miestä, eikä ainoaakaan kunnon upseereilla varustettua taistelurykmenttiä. Ja se oli keisarin ja hänen perheensä asunto! Hallituksen vihollinen ei olisi voinut järjestää sen asioita pahemmin kuin mitä se itse oli ne järjestänyt. Valtiollisen poliisin kokeneet virkamiehet, jotka arvioivat kylmästi mahdollisuuksia, olivat tiedoittaneet tammikuun alussa, että asema oli "hämmästyttävästi samanlainen kuin 1905 ennen vallankumouksen puhkeamista". Mutta hallitus ei näyttänyt pystyvän ymmärtämään tilanteen vaatimuksia. Protopopov, kykenemätön sisäministeri, Rasputinin välikappale ja siitä syystä keisarinnan suosima, sai päähänsä sen mielettömän ajatuksen, ettei yrittänytkään estää rahvaan meteleitä, vaan käytti niitä hyväkseen antaakseen terveellisen opetuksen "vallankumouksellisille". Tämä rikollinen suunnitelma oli suoranaisena syynä valtaistuimen perikatoon helmikuussa.

Helmik. 24 p:nä keisarinna kirjoitti.:

... Eilen sattui mellakoita Vasilij Ostrovilla ja Nevskillä,[101] kun köyhät hyökkäsivät leipurinliikkeisiin. He särkivät Filippovin (kuuluisa leipurinliike Nevskij Prospektin varrella) säpäleiksi, ja kasakoita komennettiin pitämään heitä aisoissa. Kaiken tämän olen saanut tietää epävirallista tietä...

Keisarinna ei näytä kiinnittäneen suurta huomiota näihin mellakkoihin. Hänen kirjeensä on pääasiassa kuvaus siitä tuhkurista, jota Aleksei, molemmat vanhemmat tyttäret ja Anna Vyrubova sairastivat. Mieltäkiinnittävä lause on seuraava: "Älä unohda kirjoittaa Georgielle (H.M. kuningas Yrjö V:lle) Buchananista".[102] Protopopov oli tietänyt ennakolta tällaisten mellakoiden todennäköisestä puhkeamisesta ja harkitsi parhaaksi sallia niiden päästä vauhtiin ja kehittyä erittäin vakavan laatuisiksi — tämä olisi oikeuttanut ne sotaväenosastot ampumaan, jotka olivat koolla valmiina toimintaan. Kasakat, jotka oli komennettu pitämään rahvasta kurissa, osoittivat uppiniskaisuuden merkkejä ja kieltäytyivät muutamin paikoin toimimasta yhdessä poliisin kanssa, kun oli ajettava ihmisiä hajalle. Tekijän muistissa on säilynyt muuan pieni kuvaava yksityisseikka. Sen päivän aamuna hän oli hammaslääkärinsä luona, ja hänen olonsa siellä katkesi lyhyeen, sillä ovenvartija tuli sanomaan, että poliisi oli kiertänyt talosta taloon ja käskenyt lukitsemaan ulko-ovet, "koska pian alettaisiin ampua".

Sen päivän vartioivat pääkatuja ja siltoja joukko-osastot, jotka eivät näyttäneet innostuneilta, ja asestettuja vankkureita ajeli sinne tänne ikäänkuin päämäärättä. Poliisilaitos oli kovassa touhussa, mutta sotilasviranomaiset näyttivät välinpitämättömiltä ja hyvin haluttomilta yhteenottoon. Seuraavana päivänä keisarinna taas kirjoitti:

... lakot ja mellakat ovat kaupungissa ylen määrin julkeita... Se on huligaaniliikettä, poikia ja tyttöjä juoksee sinne tänne huutaen, ettei heillä ole leipää — saadakseen vain kiihtymystä aikaan — ja työmiehiä, jotka estävät toisia tekemästä työtä. Jos ilma olisi kylmä, he pysyisivät kaikki luultavasti kotona. Kaikki menee ohitse ja tyyntyy, jos duuma tekee, niinkuin on oikein...

Kirjeen suuri osa koskee taas lasten sairautta. Niinikään mainitaan, että keisarinnan on ollut pakko ottaa vastaan epämiellyttäviä ihmisiä. Heitä olivat "eräs kiinalainen, muuan portugalilainen kahden tyttärensä kanssa, eräs kreikkalainen ja eräs argentiinalainen vaimoineen". Nämä diplomaattikunnan jäsenet olivat viimeiset, jotka pääsivät keisarinnan puheille, sillä asema oli äkkiä huonontunut kovasti. Helmik. 26 p:n kirjeestä luemme:

... Hän kertoi minulle paljon kaupungin mellakoista — luullakseni niitä on yli 200,000 miestä... on välttämätöntä ottaa käytäntöön leipäkorttijärjestelmä, niinkuin jo on otettu kaikissa maissa. Niin on menetelty sokerinkin jakelussa, ja kaikki ovat rauhallisia ja saavat riittävästi. Ihmiset ovat täällä tomppeleita... Rahvas surmasi erään santarmiupseeri raukan ja muutamia muita. Kaikkien näiden hankaluuksien aiheuttajina ovat töllistelevä rahvas, hyvinpukeutuneet ihmiset, haavoittuneet sotilaat j.n.e., naisylioppilaat j.n.e., jotka yllyttävät toisia... Olin juuri Marian kanssa Snamenjassa [103] viemässä kynttilöitä (pyhäinkuvien eteen) ja kävimme Ystävämme haudalla. Kirkon seinät ovat nyt niin korkeat, että voin polvistua ja rukoilla teidän kaikkien puolesta vahtisotilaan näkemättä minua... Otin sinua varten tämän pienen puupalasen Hänen haudaltaan, jossa rukoilin polvillani. Kaupungissa ei tila eilen ollut hyvä. Noin satakaksikymmentä tai satakolmekymmentä henkilöä on pidätetty... Ministerit ja muutamat duuman oikeiston jäsenet ovat eilen illalla neuvotelleet niistä ankaroista toimenpiteistä, joihin on ryhdyttävä, ja kaikki toivovat, että kaupunki on jo huomenna rauhallinen... Minusta näyttää siltä, että kaikki järjestyy hyvin. Aurinko paistaa niin kirkkaasti, ja minä tunsin mieleni niin rauhalliseksi ja tyyneksi Hänen rakkaalla hautakummullaan. Hän kuoli pelastaakseen meidät...

Keisari oli sähkösanomalla ilmoittanut olevansa tulossa Pietariin, ja keisarinna lakkasi ilmeisestikin siitä syystä kirjoittamasta, sillä meillä ei ole käytettävissämme mitään hänen kirjeitään muutamilta seuraavilta päiviltä. Pääkaupungissa alkoivat tapaukset kehittyä salamantapaisella nopeudella. Rahvas kävi hetki hetkeltä yhä hyökkäävämmäksi, ja yhä useampia merkkejä sotajoukkojen vihamielisyydestä ilmeni. Ministerit olivat pelon lamauttamia eivätkä kyenneet mihinkään johdonmukaiseen tai järkevään toimintaan. Ainoa toivo oli, että duuma ottaisi tilanteen selvittääkseen. Sitä varten oli välttämätöntä, että keisari suostuisi sellaisen ministeristön muodostamiseen, joka olisi toiminnastaan vastuunalainen lakiasäätävälle kokoukselle. Sen sijaan ruhtinas Galitsin, pääministeri, jätti duuman puheenjohtajalle Rodsjankolle keisarin ukaasin, jossa määrättiin istunnot keskeytettäviksi. Mutta yksi rykmentti oli jo noussut kapinaan ja marssi duuman kokouspaikkaa kohti. Hetkeäkään ei saanut menettää, ja välittämättä hajoitusmääräyksestään duuma muodosti toimeenpanevan komitean, jonka tehtäväksi tuli järjestyksen palauttaminen. Varusväen kapina laajeni yleiseksi, sotilaat ja työmiehet hyökkäsivät asevarastoon ja anastivat suuren joukon aseita. Ryöstöjä tapahtui toisin paikoin, upseereita ja viranomaisia joutui väkivallan uhreiksi, ja sosialistiryhmät perustivat sotilaiden ja työläisten edustajien neuvoston, joka sai julkisesti tehtäväkseen tasavallan julistamisen. Tilanteen pelastamiseksi Rodsjanko, joka itse oli kiihkeä monarkisti, suostui siihen, että duuma asetti väliaikaisen hallituksen. Luottamusmiehet ottivat haltuunsa eri ministeriöt, jotka ministerit luovuttivat heille vastarinnatta.

Maalisk. 2 p:nä Aleksandra, joka ei ollut saanut tietoja puolisostaan ja oli aivan suunniltaan tapausten kulusta, lähetti kaksi nuorta upseeria etsimään keisaria ja antoi kummallekin kirjeen, joka oli kirjoitettu pienelle paperipalalle ja suljettu vähäiseen kirjekuoreen. On kuvaavaa hänelle, että hän tuskastaan huolimatta muisti numeroida nämä kirjeet tapansa mukaan. Niiden teksti on säilynyt historiaan.

Maalisk. 2 p:nä 1917.

Rakas kallis enkelini, elämäni valo.

Sydämeni on murtumaisillaan, kun ajattelen, että olet aivan yksin kärsien tätä kidutusta ja levottomuutta, ja että me emme tiedä sinusta mitään etkä sinä meistä mitään. Lähetän nyt sinun luoksesi sekä Solovjevin että Gramotinin. Annan kirjeen kummallekin ja toivon, että edes jompikumpi pääsee luoksesi. Aioin lähettää lentokoneen, mutta kaikki miehet ovat kadoksissa. Nämä nuoret miehet kertovat sinulle kaikki, joten minun ei tarvitse kuvailla asemaa. Kaikki on kauheaa, ja tapaukset kehittyvät suunnattoman nopeasti. Mutta olen vakuutettu siitä — eikä mikään voi tätä uskoani horjuttaa — että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Varsinkin siitä lähtien, kun sain tänä aamuna sähkösanomasi,[104] näytti ensimmäinen päivänsäde tunkeutuvan tähän rämeeseen. Kun en tietänyt, missä olit, ryhdyin toimeen päämajan välityksellä, koska Rodsjanko koetti uskotella minulle, ettei hän tietänyt, miksi sinut oli pidätetty. Ilmeisestikään he eivät halua päästää sinua tapaamaan minua, ellet allekirjoita jotakin paperia, perustuslakia tai muuta yhtä kauheaa. Ja sinä, ypö yksin, ilman armeijan tukea, kuin hiiri loukkuun pyydystettynä, mitä sinä voit tehdä? Tämä on häpeällisintä ja halpamaisinta, mitä historia on koskaan tietänyt: itsevaltias on pidätetty. P. (?) ei voi nyt päästä luoksesi, koska Luga [105] on vallankumouksellisten hallussa. He ovat pysähdyttäneet, ylivoimalla voittaneet ja riisuneet aseista (?) rykmentin ja rikkoneet radan. Kenties sinä näyttäydyt joukoille Pihkovassa ja muissa paikoissa ja keräät ne ympärillesi. Jos sinun on pakko tehdä myönnytyksiä, niin ei sinun ole missään tapauksessa pakko toteuttaa niitä, koska ne on kiristetty sinulta häpeällisellä tavalla... Olemme kaikki reippaalla mielellä emmekä olosuhteista murtuneina. Sinun vuoksesi vain olemme huolissamme, ja mielemme on sanomattomasti loukkaantunut sinun tähtesi, pyhä marttyyrini. Jumala kaikkivaltias auttakoon sinua.

Viime yönä yhden ja puoli kahden välillä tapasin Ivanovin, joka on nyt täällä junineen.[106] Ajattelin hänen voivan tunkeutua luoksesi Dnon kautta (muuan rautatiesolmu), mutta voikohan hän murtautua lävitse? Hän toivoi voivansa kuljettaa sinun junasi omansa jäljessä. Frederiksin (hoviministerin) talo on poltettu, ja hänen perheensä on hevoskaartin sairaalassa. On kaksi eri mahtia: duuma ja vallankumoukselliset — kaksi käärmettä, jotka toivoakseni repivät toinen toisensa pään rikki — se pelastaisi tilanteen. Minusta tuntuu siltä, että Jumala tekee jotakin. Kuinka ihana auringonpaiste tänään! Jospa vain sinä olisit täällä. Se on paha juttu, että merimiehemmekin [107] ovat tänä iltana jättäneet meidät, He eivät ymmärrä mitään, heissä on jotakin itämässä. Kun joukot kuulevat, että sinua pidetään vankina, ne raivostuvat ja nousevat kaikkia vastaan. Ne uskovat vielä, että duuma tahtoo olla sinun kannallasi ja puolustaa sinua. Anna nyt niiden (duuman jäsenten) palauttaa järjestys ja osoittaa voivansa tehdä jotakin. Mutta se tuli, jonka he ovat sytyttäneet, on liian voimakas. Kuinka he voivat nyt sammuttaa sen?... Lähden nyt ulos puhumaan sotilaille, jotka seisovat palatsin edustalla. En tiedä, mitä kirjoittaisin. On liian monia vaikutelmia ja liian paljon sanottavaa. Sydämeni on hyvin kipeä — en välitä siitä nyt lainkaan — mieleni on reipas ja valmis taisteluun. Pelkään vain sinun puolestasi. Nyt minun täytyy päättää tämä ja aloittaa toinen kirje siltä varalta, ettet saa tätä. Se on kirjoitettava pienelle paperille, jotta he voivat kätkeä sen saappaaseensa tai polttaa, jos tarvis vaatii... Me kaikki suutelemme, suutelemme sinua loputtomasti. Jumala auttaa, auttaa, ja sinun kunniasi palaa. Nyt ovat onnettomuudet kaikkein suurimmassa mitassaan. Kuinka kauheaa tämä onkaan liittoutuneille ja mikä ilo viholliselle! En osaa neuvoa mitään, rakkaani, ole vain oma itsesi. Jos on välttämätöntä taipua olosuhteiden pakosta, niin Jumala auttaa jälleen vapauteen. Oi, pyhä marttyyrini. Aina sinun luonasi ja aina oma

Vaimosi

Tämä kirje on todistus siitä ylevästä rohkeudesta, joka täytti keisarinnan mielen. Hänen henkensä oli aina korkeassa vireessä, mikä kannusti häntä lähtemään sinne, jossa vaara oli suurin. "Lähden nyt ulos puhumaan sotilaille, jotka seisovat palatsin edustalla". Tällä lyhyellä lauseella vain Aleksandra mainitsee erikoisen draamallisesta tapauksesta. Tsarskoje Selon varusväki oli päättänyt noudattaa pietarilaisten tovereittensa esimerkkiä. Joukko asestettuja miehiä lähti palatsia kohti. Vahtisotilas, joka koetti pysähdyttää heidät, pistettiin kuoliaaksi. Kaksi kaartin komppaniaa sekä muutamat merimiehet ja kasakat olivat vielä uskollisia ja asettuivat palatsin edustalle suojellakseen sitä kapinallisia vastaan. Gilliard kertoo silminnäkijänä, että keisarinna oli kauhun valtaama ajatellessaan ovensa edessä mahdollisesti tapahtuvaa verenvuodatusta. Hän tarttui nuorimman tyttärensä Marian käteen ja käveli hänen kanssaan uskollisten joukkojen keskitse kehoittaen heitä pysymään rauhallisina viimeiseen asti, jotta saataisiin taistelu vältetyksi, jos se suinkin oli mahdollista. Onneksi harvojen uskollisten lujuus teki niin voimakkaan vaikutuksen rahvaan laumaan, että se vetäytyi pois. Keisarinna palasi lastensa luokse, jotka makasivat himmennetyissä huoneissa alkaen vähitellen toipua ankarasta tuhkurista. Gilliard, joka tunsi keisarinnaa kohtaat voimakasta myötätuntoa, huomauttaa: "Tsaarittaren epätoivo oli niin suuri, että sitä voi tuskin kuvitellakaan, mutta hänen suuri rohkeutensa ei pettänyt häntä. Hänen kasvonsa olivat kauheat nähdä, mutta sellaisella tahdonvoimalla, joka oli melkein yli-inhimillinen, hän oli pakottautunut tulemaan lasten huoneisiin niinkuin tavallisesti, jotta nuoret potilaat eivät epäilisi mitään. Ei kukaan voi aavistaakaan, mitä keisarinna kärsi noina päivinä, jolloin hän oli epätoivosta pakahtumaisillaan poikansa vuoteen ääressä eikä saanut mitään tietoja tsaarista. Inhimillinen vastustuskyky kiristyi äärimmäiseen rajaansa tässä viimeisessä koettelemuksessa, josta sai alkunsa se ihmeellinen ja säteilevä kirkkaus, joka ylläpiti häntä ja hänen perhettään hänen kuolinpäiväänsä asti".

Seuraavana päivänä Aleksandran onnistui lähettää uusi kirje:

Rakkaani, sieluni sielu, oma pikkuiseni!

Oi, kuinka sydämeni vuotaakaan verta sinun vuoksesi! Joudun suorastaan suunniltani, kun en saa mitään uutisia, lukuunottamatta inhoittavia huhuja, jotka voivat tehdä ihmisen hulluksi. Haluaisin mielelläni kuulla, pääsivätkö ne molemmat nuorukaiset perille, jotka lähetin sinun luoksesi tuomaan kirjeitä. Tämän kirjeen tuo erään upseerin rouva. Oi, Jumalan tähden, edes yksi rivi. En tiedä sinusta mitään muuta kuin sydäntävihlovia huhuja. Sinä kuulet epäilemättä samanlaisia meistä... Rakkaani, oma rakkaani. Kaikki tulee vielä hyväksi. En horju uskossani. Kallein enkelini, rakastan sinua niin, olen aina luonasi, yöllä ja päivällä. Ymmärrän, mitä sinun sydän parkasi on kärsittävä. Jumala armahtakoon ja antakoon sinulle voimaa ja viisautta. Hän ei jätä sinua. Hän auttaa ja palkitsee nämä hurjat kärsimykset ja erossaolon tällaisena aikana, jolloin on niin välttämätöntä olla yhdessä... Milloin me pääsemme yhteen? Nyt olemme täysin erossa ja riistetyt kauaksi toisistamme... Sunny siunaa, rukoilee, pysyy uskossaan ja elää marttyyrinsä hyväksi. Hän ei enää sekaannu mihinkään asioihin. Hän ei ole nähnyt ketään "niitä" eikä ole edes kysynytkään sitä. Älä usko, jos he kertovat sinulle mitään. Nyt hän on vain äiti, jonka lapset ovat sairaina. Hän ei voi tehdä mitään, koska hän pelkää saavansa aikaan vahinkoa, kun hän ei ole saanut mitään tietoja rakkaaltaan. Nyt on muutoin niin aurinkoinen ilma: ei ainoaakaan pilveä. Se merkitsee: usko ja toivo. Kaikki on mustaa ympärillä kuin yöllä, mutta Jumala on kaiken yläpuolella. Me emme tunne hänen teitään tai millä tavoin hän voi auttaa, mutta hän kuulee kaikki rukoukset. En tiedä mitään sodasta. Olen aivan eristetty maailmasta. Lakkaamatta tulee uusia kiihdyttäviä tietoja. Viimeinen on seuraava: että isä (nimittäin Nikolai) on kieltäytynyt olemasta enää sillä paikalla, jossa hän on ollut 23 vuotta. Ihminenhän voi menettää järkensä, mutta me emme menetä sitä. Vaimosi uskoo vielä maan päälläkin meille koittavan valoisan tulevaisuuden. Muista että

Keisarinnan kirjoittaessa näitä sanoja ilmoitettiin keisarin setä suuriruhtinas Paavali. Hän oli tullut ilmoittamaan Nikolain kruunustaluopumisesta. Keisarin juna oli pidätetty Pihkovassa, jossa duuman edustajat olivat olleet vastassa. Jonkin verran epäröityään Nikolai oli omassa ja poikansa nimessä luovuttanut oikeutensa nuoremmalle veljelleen Mikaelille. Aleksandra lisäsi kyynelsilmin seuraavat sanat kirjeeseensä:

Paavali oli juuri täällä ja kertoi kaikki. Ymmärrän täydellisesti menettelysi, sankarini. Tiesin, ettet voinut allekirjoittaa mitään, jolla olisit rikkonut kruunajaisissa vannomasi valan.[108] Tunnemme toinen toisemme täydellisesti, emme tarvitse sanoja, ja vannon sinulle elämäni kautta, että saamme vielä nähdä sinut valtaistuimella jälleen kansasi ja sotajoukkosi jumaloimana hallituksesi kunnian tähden. Olet pelastanut kruunun pojallesi ja koko maan, ja sinun pyhä puhtautesi ja Jumala itse kruunaavat sinut vielä maan päällä omassa valtakunnassasi. Syleilen sinua voimakkaasti enkä päästä heitä koskaan sinun valoisan sielusi lähelle. Suutelen, suutelen, suutelen sinua, siunaan sinua ja ymmärrän sinut aina.

Vallastaluopumisen tapahduttua Nikolain sallittiin lähettää sähköteitse muutamia sanoja puolisolleen ja keskustella hänen kanssaan kaukopuhelimella. Tämän näemme Aleksandran kirjeestä maalisk. 4 p:nä.

Rakkaani, armas aarteeni!

Tämä rouva lähteekin vasta tänään. Hän ei matkustanutkaan eilen. Sen vuoksi voin kirjoittaa vähän lisää. Mikä mielenhuojennus ja mikä ilo olikaan kuulla rakas äänesi! Erotin vain sanat niin huonosti, ja kaikki keskusteluthan nyt kuivuvat. Ja rakas sähkösanomasi tänä aamuna... Pienokainen kumartuu vuoteen reunan yli ja pyytää minua lähettämään sinulle hänen suudelmansa. Kaikki neljä makaavat vihreässä huoneessa, joka on pimeänä. Rakkaani, kallis enkelini, minua peloittaa ajatella, mitä kärsitkään nykyjään. Se saa minut aivan suunniltani. Oi, Jumalani! Hän varmasti palkitsee satakertaisesti kärsimyksesi. Minä en saa enää kirjoittaa tästä pitemmälti. Mahdotonta. Kuinka he ovatkaan loukanneet sinua lähettämällä nuo kaksi raakalaista.[109] En tietänyt, keitä he olivat, ennen kuin sinä itse kerroit minulle. Minusta tuntuu, että armeija varmasti nousee...

Mutta kukaan ei nostanut sormeaankaan. On merkillinen seikka, että Nikolain sallittiin palata omalla junallaan rintamalle yhdenkään väliaikaisen hallituksen edustajan saattamatta häntä ja täysin vapaana liikkeissään. Jos Nikolai olisi halunnut tai jos se muuten olisi ollut mahdollisuuksien rajoissa, hän olisi voinut asettua sotaväenosaston etunenään ja marssia Pietaria vastaan, josta vallankumouksellinen liike ei ollut vielä ennättänyt kunnollisesti levitä muualle maahan. Mutta päämajassa kaikki näyttivät hyväksyvän kruunustaluopumisen. Hallitusmuoto oli niin lopen kulunut, että sen loppu näytti luonnolliselta. Mutta se on myöskin totta, että väliaikaisella hallituksella oli Tsarskoje Selossa panttivankeina Nikolain puoliso ja lapset, mikä oli takeena hänen käytöksestään. Vietettyään muutamia päiviä päämajassa selvittääkseen asiat ylimmälle johdolle Nikolai matkusti vartioituna Tsarskoje Selon palatsiin. Kun se auto, jolla hän saapui perille, pysähtyi portille, huusi vahtisotilas: "Avatkaa eversti Romanoville".

XVIII. PÄÄKALLONPAIKKA

Leninin hallitsijasuvun tsaarit, jotka hallitsevat Kremlistä käsin orjuutettua maata, säilyttävät salaisissa arkistoissaan erästä päiväkirjaa. Se on sidottu mustiin vahakansiin ja pantu vaalean sinipunervalla kankaalla päällystettyyn laatikkoon, jonka kanteen on käsin kirjailtu jokin ulkomaan kukka. Ensimmäisellä sivulla ovat seuraavat alkujaan englanninkieliset sanat:

Rakkaalle äiti kullalleni parhaimmat onnellisen uuden vuoden toivotukset. Pysyköön Jumalan siunaus sinun ylläsi aina ja varjelkoon sinua iäti. Rakastavalta tyttäreltäsi

Tatjanalta Tobolskissa, 1918

Sivun alareunaan on lisätty venäjäksi "Gubernatorski Dom" — Kuvernöörin talo. Tässä rakennuksessa Nikolai ja hänen perheensä asuivat pidätysaikansa Siperiassa. Päiväkirja oli suuriruhtinattaren lahja äidilleen, joka käytti sitä muistiinpanojensa kirjoittamiseen. Viimeinen merkintä on tehty heinäk. 16 p:nä klo 10 a p., siis vain muutamia tunteja ennen kuin murhamiehet ampuivat onnettomat vangit kellarissa. Luemme siitä:

"Pienokainen on vähän vilustunut, Tatjana lukee raamattua. Hän on lukenut minulle profeetta Amoksen kirjan. Joka aamu päällikkö käy meidän huoneessamme. Hän toi minulle muutamia munia pienokaista varten. Söimme illallista klo 8, ja minä pelasin béziqueä [110] Nikolain kanssa".

Suuriruhtinatar lukee sointuvalla äänellään:

"Sinä päivänä minä rakennan Daavidin kaatuneen majan, korjaan sen halkeamat ja kohennan sen rauniot ja rakennan sen sellaiseksi kuin se oli entisinä päivinä". (Amos 9:11).

Näemme keisarinnan panevan syrjään koruompelutyönsä, joka hänellä on lakkaamatta käsissään. Ottaen pois silmälasinsa — hänen silmänsä ovat rasittuneet salaa vuodatetuista kuumista kyynelistä — hän vaipuu haaveisiinsa. Profeetan sanat pyhäköstä, joka piti uudestaan rakennettaman, merkitsevät hänelle erikoisen paljon. Taivaan kanssa tehty sopimus, jonka hänen miehensä kruunajaisissaan vannoi pitävänsä pyhänä, ei ole voinut tyhjiin raueta. Jumala antaa ihmeen tapahtua lupauksensa mukaan, ja vanha kunnia ja loisto palaavat. Aleksandran usko Sallimukseen on yhtä luja kuin ennen konsanaan. Eräässä vankilasta salaa kuljetetussa kirjeessä [111] hän sanoo:

"Niin, ero on kauhea asia, mutta Jumala antaa voimaa senkin kestämiseen, ja minä tunnen Isän (Rasputinin) olevan lähelläni, ja ihmeellinen, tyyni ilo värisyttää minua ja täyttää sieluni, eikä sen syytä voi ymmärtää, koska kaikki on niin sanomattoman surullista, mutta tämä tulee Ylhäältä eikä johdu meistä itsestämme, ja mehän tiedämme, ettei Hän hylkää omiaan, vaan vahvistaa ja suojelee heitä".

Sinä päivänä, jolloin Nikolai tuotiin vartioituna takaisin Tsarskoje Seloon, ei enää yksinvaltiaana, vaan tavallisena eversti Romanovina, tapahtui Aleksandrassa suuri muutos. Hän ei voinut mukautua vallankumoukseen, niinkuin hänen miehensä mukautui; hän katseli sitä hellittämättömän vihaisin ja ylenkatseellisin tuntein, mutta ne valtiolliset harrastukset, jotka olivat olleet muutamia vuosia hänen mielessään etualalla, vajosivat nyt äkkiä vähempiarvoiselle sijalle. Ulkonaisesti tyynenä, mikä hämmästytti kaikkia keisarinnan läheisyyteen joutuneita, hän keskitti ajatuksensa vain perheeseensä jättäen tulevaisuuden Jumalan haltuun, jonka hyvyyttä hän ei kertaakaan epäillyt. Ne koettelemukset, joita hän oli saanut kestää, ja ne loukkaukset, joille hän oli alttiina, oli Jumala määrännyt tutkimattomassa viisaudessaan. Joka kuukausi toi mukanaan raskaamman onnettomuuksien taakan — hän otti sen vastaan luottaen lannistumatta parempaan tulevaisuuteen. Vastoinkäymisissä Aleksandra osoittautui jaloksi luonteeksi, kun taas hänen puolisonsa pysyi samanlaisena kuin oli ennenkin ollut — hyvin tavallisena miehenä.