Part 12

Älä vain pidä minua mielettömänä tämän pikku pullon vuoksi, mutta ystävämme lähetti hänelle (Annalle) yhden tällaisen nimipäiväjuhlastaan, ja me otimme siitä kumpikin kulauksen, ja minä syljin tämän suustani pulloon — luultavasti se on madeiraa. Minä nielin osan hänen vuokseen — kuin lääkkeen — tee sinäkin niin, ole hyvä, vaikka se onkin sinusta vastenmielistä. Kaada se lasiin ja juo se kaikki hänen terveydekseen, niinkuin mekin joimme.

Nikolai, joka oli aivan kiinni sotatoimien johtamisessa, ennätti kuitenkin sähköttää vastaukseksi:

"Sydämelliset kiitokset kirjeistäsi ja pikku pullosta".

Sitäpaitsi hän kirjoitti:

Pikku kyyhkyni, kiitän sinua sydämestäni rakkaasta kirjeestäsi ja myöskin pullosta ja kukasta, jotka tulevat ystävältämme. Join viinin suoraan pullosta hänen terveydekseen ja menestyksekseen — join sen kaikki viimeiseen pisaraan asti.

Erään toisen kerran, kesäk. 14 p:nä 1915, keisarinna oli kirjoittanut:

Lähetän sinulle kepin — kalan, joka pitää lintua — joka on lähetetty ystävällemme uudesta Athoksesta [76] sinulle annettavaksi. Hän käytti sitä ensin ja lähettää sen nyt sinulle onnenesineeksi. Jos voit, niin käytä sitä joskus. Se olisi hauskaa. Iloitsen ajatellessani, että se joutuu sinun huoneisiisi lähelle sitä, jota herra Philippe on käyttänyt.

Aleksandra uskoo lujasti Rasputinin yliluonnollisiin kykyihin. Hän on vakuutettu siitä, että Rasputin voi vaikuttaa sääsuhteisiinkin. Niinpä hän kirjoittaa jouluk. 22 p:nä 1915:

Ystävämme rukoilee aina ja ajattelee sotaa. Hän sanoo, että meidän on ilmoitettava hänelle heti, jos jotakin erikoista tapahtuu. Anna kertoi hänelle sumusta,[77] ja hän moitti sitä, ettei hänelle ollut asiasta ilmoitettu paikalla. Hän sanoo, ettei enää tule haitaksi uutta sumua.

Vaikka Rasputin harrastikin paljon silmänkääntäjäntemppuja, koska huomasi, kuinka suuri vaikutus niillä oli hänen kannattajiinsa, olemme ehdottomasti sitä mieltä, että tuo mies ei ainoastaan uskonut horjumatta olevansa läheisessä suhteessa Jumalaan, vaan myöskin, että hänellä tosiaankin oli hallussaan sellaisia voimia, joiden täsmällistä luonnetta emme pysty käsittämään. Seuraava kuvaus, jonka on esittänyt luotettava todistaja, antaa käsityksen niistä salaperäisistä tapahtumista, joita sattui.[78]

Rouva Djanumova, moskovalainen nainen, oli tutustunut Rasputiniin sodan aikana. Hänen läheisiä omaisiaan vainosivat viranomaiset, jotka epäilivät heidän olevan yhteydessä saksalaisten kanssa, ja rouva Djanumovan ystävät sanoivat hänelle, ettei hän voinut saada apua keneltäkään muulta kuin Rasputinilta, jolla oli vaikutusvaltaa hovissa. Hän pettyi kuitenkin toiveissaan, koska hän ei suostunut maksamaan hintaa, jota Rasputin häneltä vaati avustuksestaan. Hän kävi kuitenkin Rasputinin henkilökohtaisen vaikutusvoiman lumoamana jonkin aikaa hyvin usein vieraisilla tämän asunnossa saattaen siten tarkkailla, mitä siellä tapahtui. Hänellä oli muutamia kertoja mukanaan kälynsä, joka vahvistaa hänen kertomuksensa todeksi.

Rouva Djanumovan sisarentytär oli heikko lapsi. Lääkärit sanoivat hänen tilaansa toivottomaksi, kun hän tulirokkoa sairastaessaan sattui saamaan yht'aikaa kurkkumädän, keuhkotulehduksen ja munuaishäiriöitä. Tästä peloittavasta asiaintilasta rouva Djanumova sai tiedon samalla hetkellä kun oli lähdössä hotellistaan Rasputinin asuntoon. Oudolla vaistollaan viimeksimainittu ymmärsi paikalla, että jotakin oli hullusti. Kuullessaan surullisen uutisen hän tarttui vieraansa käteen. Rouva Djanumova kertoo asiasta seuraavasti:

Tapahtui jotakin merkillistä, jota en osaa selittää. En kykene sanomaan, mitä se oli. Hän tarttui käteeni. Hänen kasvonsa muuttuivat: ne olivat kuin vainajan kasvot, keltaiset, vahamaiset ja liikkumattomat, kauheat. Silmämunat pyörähtivät ylös päin, niin että vain valkuaiset näkyivät. Hän tempoi rajusti käsiäni ja toisteli kumealla äänellä: "Hän ei kuole, hän ei kuole, hän ei kuole". Sen jälkeen hän päästi käteni irti, hänen kasvoilleen palasi entinen väri, ja hän puhui muista asioista, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut... Illalla sain sähkösanoman: "Alice parempi, kuume laskee"... Menin Rasputinin luokse ja näytin hänelle sähkösanoman. "Autoitteko te todellakin?" kysyin, vaikk'en tietystikään uskonut sitä. Hän vastasi aivan vakavasti: "Mutta minähän sanoin teille, että hän paranee taas". — "Koettakaa siis vielä uudelleen, että hän parantuisi täydellisesti".— "Pikku hupakko, kuinka minä voisin? Sehän ei ollut minun tahtoni, vaan se tuli ylhäältä. Ei sitä voi toistaa. Mutta älkää olko huolissanne: olenhan jo sanonut, että lapsi parantuu"... En unohda koskaan, millaiset hänen kasvonsa olivat hänen pitäessään kiinni käsistäni: ne olivat vainajan kasvot, ja minua värisyttää ajatellessani sitä.

XIV. VIELÄ RASPUTINISTA

Rasputinin vaikutusvaltaa keisarinnaan ei voi ymmärtää, jollei ota huomioon sitä seikkaa, ettei heillä koko heidän tuttavuutensa aikana ollut puhetta rahoista. Vallankumouksen jälkeen tutki väliaikaisen hallituksen asettama tutkimuskomissioni asioita, ja bolshevikit jatkoivat valtaan päästyään tätä tutkimusta toivoen saavansa paljastetuksi keisarillisen hallituksen synnit. Sillä tavoin saadussa todistusaineistossa ei ainoakaan kohta osoita, että keisari ja keisarinna olisivat pitäneet huolta Rasputinin raha-asioista. Päinvastoin on todettu, että "Jumalan miehen" taskuihin virtaava raha tuli aivan toisista lähteistä.

Nikolai ja Aleksandra viettivät suljettua elämää, jossa ei raha ollut tarpeen. He eivät käyneet myymälöissä, eivät ostaneet lippuja eivätkä maksaneet laskuja. Heidän ei edes ollut mahdollista lahjoittaa ropoa kerjäläiselle. Keisarilla ei ollut lompakkoa eikä keisarinnalla rahakukkaroa. Nuoruudessaan Aleksandra oli saanut tietää, mitä käyttövarojen niukkuus merkitsee, mutta hänen mentyään avioliittoon olivat ne huolet siirtyneet entisyyteen. Nikolaille kirjoittamissaan kirjeissä hän käsittelee heidän käytännöllisiä kotiasioitaan, mutta rahaa ei mainita koskaan muulloin kuin hyväntekeväisyyteen ja valtion asioihin tarvittavia suuria summia. Rasputinin vaikutusvalta oli niin suuri siitä syystä, että hän varoi suosionosoitusten pyytämistä itselleen. Kun hänen poikansa oli vaarassa joutua reserviläisenä rintamalle maailmansodan aikana, hän teki kaikkensa estääkseen sen. Silloinkaan hän ei pyytänyt suosionosoitusta. Hän asettui henkilökohtaisen omanvoitonpyytämättömyyden kannalle kehoittaen jättämään kutsumatta sen reservin ikäluokan, johon hänen poikansa kuului, sillä tekosyyllä, että sitä tarvittiin peltotöihin. Rasputin oli ovela ja ymmärsi, että oli hänen etujensa mukaista lujittaa siveellistä vaikutusvaltaa keisaripariin välttämällä aineellisten etujen pyytämistä. Sillä tavoin hän sai sitäkin enemmän ihailijoiltaan ja varsinkin niiltä ihmisiltä, jotka tarvitsivat hänen apuaan asioidessaan hallituksen eri osastojen kanssa. Silläkään tavoin Rasputin ei kerännyt suurta varallisuutta niinkuin hän olisi voinut helposti tehdä, ja on aivan varmaa, ettei raha ollut hänestä tärkein elämän aarre sekä että hän tuhlasi aina paikalla suurimman osan siitä, mitä oli saanut.

Oli vahinko, etteivät keisari ja keisarinna epämaailmallisuudessaan koskaan ajatelleet hetkeäkään "ystävänsä" aineellista hyvinvointia. Ja on tuhatkertainen vahinko, etteivät he kehoittaneet häntä ottamaan valtion rahastosta kaikkea, mitä tarvitsi. Siitä olisi noussut suuri hälinä, mutta Rasputinista ei olisi tullut niiden hämärien rahamiesten liittolaista, joiden yhteys häneen kehittyi kansalliseksi vaaraksi maailmansodan aikana. Tämä yhteys oli mahdollinen siitä syystä, ettei Venäjällä keisarillisen hallituksen aikana ollut lainpyhyyttä. Lakia saattoi rikkoa rankaisematta, jos vain keksi oikean tien suojelun hankkimiseksi. Ihmisten tahdon ja omantunnon prostituoimisesta oli seurauksena käsitys, että "lait ovat olemassa sitä varten, että niitä rikottaisiin". Koska Rasputin oli ilmeisesti paras tie henkilökohtaisten pyyteiden perilleviemiseksi, silloinkin, kun ne olivat säädöksien vastaisia tai suorastaan jyrkästi lainvastaisia, rohkeimmat lainrikkojat joutuivat hänen ystävikseen. Kun Rasputinin oma käsitys hyvästä ja pahasta oli kerrassaan nurinkurinen, hän veti puoleensa samanmielisiä ihmisiä. Sitäpaitsi hän tarvitsi rahaa, ja mistä hän olisi saanut sitä helpommin kuin rahamaailman takakujilta?

Vihatessaan myrkyllisesti Romanoveja bolshevikit eivät tyydy esittämään viimeksimainittuja vastaan sellaisia syytöksiä, jotka perustuvat ylenmäärin runsaaseen ja luotettavaan aineistoon. He haluavat todistaa, että Nikolai ja Aleksandra olivat myöskin maansa kavaltajia eivätkä ainoastaan harhaanjohdettuja ja hupsuja ihmisiä. Tätä maankavallusta on koetettu todistaa eräällä julkisen valvonnan alaisena Moskovassa [79] julkaistulla teoksella, jossa koetetaan kaikin keinoin osoittaa, että keisarinna Nikolain tieten puuhasi erikoisrauhaa Venäjän ja keskusvaltojen välille. Sen pahempaa ei ole kuitenkaan saatu ilmi, kuin että Aleksandra oli kirjeenvaihdossa veljensä Hessenin suurherttuan kanssa, joka koetti kirjeissään tasoittaa tietä parempien välien aikaansaamiseksi molempien hallitusten kesken, mutta ei ole mitään todistuksia siitä, että hänen sisarensa olisi antanut hänelle pienintäkään toivoa tämänsuuntaisten hankkeiden menestymisestä. Päinvastoin tiedämme Aleksandran kirjeistä, että hän kannatti täysin uskollisesti Nikolaita, joka oli juhlallisesti vannonut pitävänsä asiansa yhteisenä liittoutuneiden kanssa. Vaikka venäläiset sanoivat Aleksandraa Njemkaksi, ei hän itse lainkaan pitänyt itseään saksalaisena. Hän oli oman käsityksensä mukaan hyvä venäläinen. Vahinko vain, että hänen käsityksensä asioista oli väärä. Prinssi Max, Badenin suurherttuakunnan perijä ja Vilhelm II:n viimeinen kansleri, mainitsee raskaasti kirjoitetussa, mutta arvokkaassa teoksessaan [80] yrityksistä, joita Saksan taholta tehtiin suhteiden säilyttämiseksi sodan aikana niihin Venäjän keisariperheen jäseniin, jotka olivat saksalaista syntyperää. Hän ei sano kaikkea, mitä tietää, mutta selvästi käy ilmi, ettei mitään merkittävää saatu aikaan. "Saksalaiset" suuriruhtinattaret päin vastoin varoivat nostamasta sormeakaan entisen isänmaansa avustamiseksi millään tavoin, vaikkapa olisivatkin itse sitä halunneet. Eikä keisarinnan nimeäkään edes mainita!

Kun bolshevikkien "historioitsija" ei kykene todistamaan keisarinnaa itseään syylliseksi, hän koettaa saavuttaa tarkoituksensa osoittamalla, että keisarinnaa ohjaava Rasputin oli yhteydessä Pietarin saksalaismielisten kanssa. Mitä tulee Saksan sekaantumiseen Venäjän asioihin, täytyy bolshevikkeja pitää pätevinä todistajina, sillä olivathan juuri heidän läheiset suhteensa Hindenburgin pääesikuntaan helpottaneet heidän paluutaan Venäjälle 1917. Toivoessaan voivansa todistaa keisarinnan syylliseksi Rasputinin välityksellä he tekevät suuren numeron siitä, että viimeksimainitun rahamaailman piireihin kuuluvat ystävät olivat Saksan palkkaamia yllyttäjiä ja vakoilijoita. He osoittavat tosiaankin toteen, että saksalaiset saattoivat maailmansodan aikana suuressa määrin käyttää Rasputinia arvokkaiden tietojen hankkimiseen. Näyttää siltä, että muutamat niistä rahamiehistä, joiden kanssa hän oli läheisissä väleissä, olivat Saksan asiamiehiä. He tapasivat "Jumalan miehen" säännöllisesti muutamia kertoja viikossa, ja viinilasin ääressä he saivat häneltä tärkeitä tietoja, jotka keisarinna itse oli uskonut hänelle. Aleksandra ilmaisi Rasputinille erinäisiä sotauutisia, koska halusi "ystävänsä" neuvoja ja esirukouksia. Rasputin puolestaan ei näytä kertaakaan epäilleen, mihin tarkoituksiin hänen mässäysaterioilla tekemiään varomattomia huomautuksia käytettiin. Keisarinna oli viaton uhri, mikä käy ilmi siitä bolshevikkien julkaisussa paljastetusta tosiasiasta, että Saksan yleisesikunnan tietoon saatettiin yksinpä se aikataulukin, jonka mukaan keisarin juna kulki rintaman takana. Marrask. 3 p:nä 1915 Aleksandra kirjoittaa:

Hän [81] on tuonut minulle sinun salaiset [82] matkaohjeesi, enkä virka niistä sanaakaan kenellekään muulle kuin Ystävällemme, jotta hän voisi varjella sinua kaikkialla.

Tutkimuskomissionin pöytäkirjoissa on sen todistusaineiston joukossa, joka on saatu poliisipäällikkö Beletskiltä, seuraava kohta:

"Nikolai II:n matkat tiedettiin Saksassa. Keisarin junien kulkuvuorotkin olivat siellä selvillä. Niinpä marraskuussa 1915, kun tsaari ja kruununperillinen olivat matkalla rintamalle, tiedoitettiin länsirintaman raportissa, että saksalainen lentokone heittäisi pommin radalle Bahmatshin taakse. Junan oli määrä saapua Sarnyn asemalta. Saksalaiset olivat selvillä keisarillisen junan kulkuvuoroista, jopa kulkuajoistakin, niinkuin myöhemmin sain tietää... Mutta tapahtuikin odottamatonta: kruununperillisen nenästä alkoi vuotaa verta, jolloin juna sai määräyksen lähteä paikalla päinvastaiseen suuntaan Tsarskojeen. Samanaikaisesti saksalainen lentokone pommitti määrätyllä paikalla hyvin korkealta apujunaa, joka kulki keisarin junan edellä".

Kun Beletski ilmoitti tämän tutkimuskomissionille, ei hän ollut voinut tietää, että oli olemassa sähkösanoma, jossa Nikolai ilmoitti puolisolleen suunnitelmissaan tapahtuneesta äkkimuutoksesta:

Koko päivän on Aleksein nenästä vilustumisen vuoksi vuotanut verta. Lääkärin määräyksestä olen päättänyt palata päämajaan. Minusta olisi hauskaa, jos tulisit viettämään jouluk. 6 päivän meidän kanssamme. Syleilen sinua hellästi. Nikolai.

Tämä sähkösanoma, jonka bolshevikkitutkijat saivat haltuunsa paljoa myöhemmin, oli lähetetty rautatieasemalta, josta ei ollut tunninkaan matka Beletskin mainitsemaan Bahmatshiin.

Bolshevikit selittävät hyvin yksityiskohtaisesti, että Saksan vakoilujärjestelmän tukikohdat Venäjällä olivat yhteydessä Berlinistä käsin rahoitetun suuren sähköyhtiön toimistojen kanssa, joita oli Moskovassa, Pietarissa ja muissa kaupungeissa. Me voimme täydentää tätä tietoa eräällä lisäselityksellä, jota bolshevikit eivät ole päästäneet julkisuuteen. Kysymyksessäolevan yhtiön johtajana oli Krasin vainaja, Leninin oikea käsi, joka oli niihin aikoihin olevinaan kapitalismin uskollinen palvelija. Sodan aikana isänmaalliset venäläiset koettivat takavarikoida tämän liikkeen, mutta se ei onnistunut. Niinikään asetettiin erikoinen komissioni, jonka piti ryhtyä toimenpiteisiin vastustaakseen saksalaisen pääoman ylivaltaa Venäjän teollisuusyrityksissä. Mutta kun sama Krasin erään silmänkääntötempun avulla joutui sen jäseneksi, voimme ymmärtää, miksi komissionin toiminta oli alusta pitäen aivan lamassa: siinä on hyvä esimerkki Saksan ja bolshevikkien läheisestä yhteydestä, jota yhteyttä on jatkunut sodan jälkeen yhteistoiminnan muodossa saksalaisten junkkerien ja moskovalaisten kommunistien välillä.

Sama esimerkki todistaa, ettei Aleksandra voinut olla tietoinen rikostoveri. Kieroonkaan suuntautunut mielikuvitus ei voi millään ponnistuksilla myöntää hänen tahallaan edistäneen Saksan asiaa panemalla vaaraan rakkaan miehensä ja poikansa hengen. Olemme taipuvaisia uskomaan senkin, että Rasputin oli tietämättään tehokkaasti järjestetyn vakoilutoiminnan välikappale. Tätä vahvistaa eräs Hvostovin tutkintokomissionille antama lausunto. Hän oli ollut sisäministerinä ja tiesi siis kaikki, mitä oli tekeillä Rasputinin seurapiirissä. Hän kertoo:

Rasputin oli käymässä Tsarskojessa, ja R. [83] pyysi häntä ottamaan selville, oliko odotettavissa eteneminen vai ei. R. selitti tarvitsevansa tätä tietoa voidakseen ratkaista, ostaisiko hän metsiä Minskin piirikunnasta (rintaman takana). Jos nimittäin etenemistä suunniteltiin, oli puuaines hyvin kallisarvoista. Palatessaan Tsarskojesta Rasputin kertoi mitä oli keskustellut keisarin kanssa. Nikolai oli sanonut, ettei etenemistä voisi tapahtua... "Mutta milloin te sitten etenette?" Rasputin kysyi. "Saamme kiväärit vasta kahden kuukauden kuluttua. Aikaisemmin en voi..."

On helppo käsittää, mitä kaikkea hyötyä Berlinillä oli tästä arvokkaasta uutisesta.

Tämä vie meidät lordi Kitchenerin traagilliseen loppuun Hampshiren tuhoutuessa. Aleksandran toukok. 22 p:nä (joka vastaa Gregoriaanisen kalenterin kesäk. 5 päivää) kirjoittamassa kirjeessä on seuraava jälkihuomautus:

"Sanotaan Kitchenerin saapuvan tänne tai päämajaan 28 p:nä".

Värisyttää ajatellessa, että tämä "sanotaan" tarkoittaa Rasputinin löyhäsuista puhetta vihollisen asiamiesten läsnäollessa. Kitchenerin murhenäytelmä kuvaa muutoin erittäin sattuvasti Rasputinin vaikutusta Aleksandran mielipiteisiin. Saatuaan tiedon tuosta tapahtumasta hän kirjoitti miehelleen:

"Millaisen murhenäytelmän uhriksi Kitchener joutuikaan! Sehän on kuin oikeaa painajaisunta, ja mikä tappio englantilaisille!"

Tähän Nikolai vastasi:

"Eiliset tunteeni olivat laadultaan sekalaisia: iloisia meidän menestyksestämme ja samalla tuskallisia Kitcheneristä saamamme surullisen uutisen vuoksi".

Paria viikkoa myöhemmin Aleksandra kuitenkin kirjoitti:

"Ystävämme on sitä mieltä, että Kitchenerin kuolema oli meille eduksi, koska hän olisi voinut myöhemmin vahingoittaa Venäjää. Siinä ei myöskään ole mitään suremista, että hänen paperinsa tuhoutuivat hänen kerallaan. Ystävämme näet pelkää Englannin suhtautumista meihin sodan jälkeen rauhanneuvottelujen alkaessa".

Ei voi kieltää, että Rasputinilla oli selvät valtiolliset mielipiteet. Hän edusti Venäjän kansan syvää rauhanrakkautta. Sillä tarina musikan ja hänen edustajansa, venäläisen sotamiehen, taistelunhalusta on pelkkää tarua. Venäjänkieli on meidän tietääksemme ainoa, jossa käsite "mennä sotaan" ilmaistaan sotilaiden keskuudessa sanoilla: "meidät ajetaan taisteluun". Eräässä vanhassa Novoje Vremjan numerossa (1913, N:o 13266) näemme mainittuna, millaisia sanoja Rasputin käytti puhuessaan sodan kauhuista eräälle sanomalehtimiehelle:

Kristityt varustautuvat sotaan, saarnaavat sodan puolesta, kiduttavat itseään ja kiduttavat kaikkia toisia. Sota on paha asia, ja kuitenkin kristityt syöksyvät suoraa päätä siihen, sen sijaan että nöyryyttäisivät itsensä... Ylipäänsä voi sanoa, ettei sodasta ole mitään hyötyä, sillä siinähän riistetään toinen toiseltaan henki ja hyviltä asioilta henki, rikotaan Kristuksen lakia ja surmataan elämä ennen ennakolta määrättyä aikaa. Mitä hyötyä minulla on, jos tuhoan ja voitan sinut: minun on varottava ja pelättävä sinua, ja sinä olet aina minun vastustajani. Tällaista miekka aiheuttaa. Mutta minä voin aina voittaa sinut kristillisellä rakkaudella, eikä minun tarvitse pelätä mitään. Taistelkoot saksalaiset ja turkkilaiset keskenään — se on heidän onnettomuutensa ja sokeutensa. He eivät voita mitään, vaan ainoastaan jouduttavat omaa tuhoaan. Mutta me valloitamme kaikki muut rakkaudella ja rauhallisuudella.

Tässä on sellaisen filosofian runko, joka herättää ajattelevissa ihmisissä vastustusta. Olisi mieltäkiinnittävää tutkia Tolstoin ja Rasputinin yhtymäkohtia, noiden miesten, jotka kumpikin ovat kansallisen sielun, vastakohtia täynnä olevan ja varjosta nopeasti valoon vaihtuvan sielun tuotteita. Rasputin oli turmeltunut! Niin, sanomme käytettävinä olevien tosiasioiden nojalla, että hän oli turmeltunut. Mutta hänessä oleva paha oli luonnon luomaa ja oli vain kevyesti hänen ulkopinnallaan. Hän tuli syvistä rahvaan piireistä alkuperäisten, mutta voimakkaiden henkisten ainesten esille työntämänä. Hän täydensi valtion tuhoutumisen, ja kerran vielä ilmestyy varmasti sellaisia venäläisiä, jotka perinnäiseen kohtalonuskoonsa luottaen väittävät, että Rasputinilla oli suoritettavanaan historiallinen tehtävä. Mutta meitä ei nykyjään liikuta tällainen arvostelu. Meidän on vain todettava, että maailmansodan puhjetessa Venäjällä oli keisarina Nikolai II, vaimoonsa ylen määrin ihastunut, heikkotahtoinen mies. Häntä hallitsi keisarinna Aleksandra, nainen, josta oli tullut heikkohermoinen ja harhanäkyihin uskova olento. Hän oli Rasputinin kuuliainen kannattaja, josta miehestä olemme koettaneet ylempänä luoda henkilökuvan. Venäjä ei kyennyt kestämään suuren kamppailun jännitystä loppuun asti. Tietäen sen, mitä nyt tiedämme, olemme suorastaan ihmeissämme siitä, että se jaksoi pysyä hajaantumatta niinkin kauan.

XV. PERHE-ELÄMÄÄ

"Puhtaalle on kaikki puhdasta". Tähän saksalaiseen sananlaskuun sisältyvä iva ei vähennä sen totuutta. Se seikka ei siis saa hämmästyttää meitä, että Aleksandran vilpittömyys ja jalous sokaisivat hänen silmänsä näkemästä Rasputinin luonteen saastaisuutta. Hän meni ohitse huomaamatta mitään, ja hänelle tämän miehen ystävyys oli kaunis ja pyhä asia. Kunnialle käypiä huhuja, jotka liittivät Aleksandran nimen "Jumalan miehen" nimeen, oli kantautunut keisarinnan korviin. Ne suututtivat häntä, mutta eivät järkyttäneet sen pahemmin. Maailmansodan aikana Nikolaille lähettämissään kirjeissä hän mainitsee Rasputinin lakanneen käymästä palatsissa keisarin poissaollessa. Sellainen nainen, jonka omatunto on levoton, olisi selittänyt: "Tästä lähtien en suostu tapaamaan Grigoria muuten kuin todistajien läsnäollessa". Tai hän olisi julistanut: "Ihmiset ovat häijyjä, ja minun täytyy kokonaan lakata tapaamasta Grigoria". Mutta Aleksandran mieleen ei ensinkään juolahda tuosta kallisarvoisesta ystävyydestä luopuminen. Turvallisena oman hyveensä suojassa hän kertoo Nikolaille: "En voi sallia Ystävämme tulla palatsiin juorujen vuoksi". Sitten hän selostaa rauhallisesti, mitä on juuri keskustellut yksityisesti Rasputinin kanssa Anna Vyrubovan kodissa.

Vuosien kuluessa Nikolai ja hänen puolisonsa kohottivat yhä korkeammalle sen seinän, joka suojeli heidän yksityiselämäänsä ei ainoastaan yleisön, vaan sukulaistenkin silmiltä. Lukuunottamatta heidän kirjeitään ja päiväkirjojaan, jotka nyt tunnemme, on siitä syystä olemassa vain vähän luotettavia todistuskappaleita, jotka loisivat valoa tähän asiaan. Näistä on paras — suorastaan ainoalaatuinen — se kolmentoista vuoden aikaa keisarinhovissa kuvaava teos, jonka on julkaissut onnettoman Aleksei pojan sveitsiläinen kotiopettaja Pierre Gilliard. [84] Mutta Gilliardinkin, joka eli jokapäiväisessä kosketuksessa perheen kanssa, on pakko tunnustaa, ettei hän tunne oloja kovin tarkoin. Rasputinista hänellä ei ole paljoakaan kerrottavaa. Kenties hän ei halua ilmaista kaikkea mitä tietää tästä vastenmielisestä aiheesta. Hänen todistuksensa — sen verran kuin niitä on — ovat kuitenkin täysin päteviä:

Ensimmäisenä koetti hovissa paljastaa huijarin neiti Tjutshova, suuriruhtinattarien kotiopettajatar. Hänen ponnistuksensa kilpistyivät tsaarittaren sokeaa uskoa vasten. Niiden syytöksien joukossa, jotka hän esitti Rasputinia vastaan, oli muutamia, joita hän ei ollut suuttumuksessaan tarkistanut kyllin huolellisesti, minkä vuoksi niiden perättömyys oli hallitsijaparille aivan ilmeinen. Huomaten voimattomuutensa ja ajatellen, että oli nyt suorittanut velvollisuutensa, hän pyysi, ettei Rasputinin ainakaan sallittaisi tulla lasten huoneisiin. [85] Silloin tsaari puuttui asiaan, ja keisarinna taipui, ei siitä syystä, että hänen uskonsa olisi horjunut, vaan yksinomaan rauhan vuoksi... Vaikka minä olin silloin vaatimattomasti suuriruhtinattarien opettaja — tämä tapahtui talvella 1910 — niin neiti Tjutshova itse kertoi minulle tämän jutun kokonaisuudessaan ja sen eri vaiheet. Tunnustan kuitenkin, etten tuona aikana vielä lainkaan uskonut niitä merkillisiä juttuja, joita Rasputinista kerrottiin. Keisarinnan ja neiti Tjutshovan välit eivät enää koskaan päässeet samanlaisiksi kuin ne olivat olleet, ja viimeksimainittu luopuikin toimestaan keväällä 1912.