Part 13

Tämä vahvistaa sen tosiasian, että Rasputin oli siksi läheinen perheenjäsen, että kotiopettajatar piti velvollisuutenaan suojella holhokkejaan joutumasta kosketuksiin hänen kanssaan. Keisarinnan uskoa ei voitu horjuttaa, mutta Rasputinin itsensä vuoksi, "jonka hän uskoi suuren innon ja uskollisuuden sokaisemaksi", keisarinna suostui siihen, että hänen vierailunsa tapahtuisivat varovaisemmassa muodossa. Todella merkitsevä asia oli se, että Rasputinin oli aina oltava lähettyvillä varjelemassa poikaa ja antamassa viisaita neuvoja. Anna Vyrubovan talosta, joka oli lähellä palatsin portteja, tuli nyt keisarinnan ja "Jumalan miehen" kohtauspaikka. Viimeksimainitulta ei kuitenkaan evätty pääsyä itse palatsiinkaan, ja Gilliardin silminnäkijän-kertomuksesta tiedämme Rasputinin käyneen joitakin kertoja Aleksein huoneissa. Gilliard kuitenkin myöntää, että häneltä pidettiin monta asiaa salassa. Vuodesta 1913 puhuessaan hän sanoo:

Niihin aikoihin en vielä tietänyt paljonkaan _staretsista_[86] ja etsin kaikkialta ainehistoa, jolle voisin perustaa arvosteluni, sillä hänen henkilöllisyytensä herätti mielenkiintoani suuressa määrin. Mutta se ei suinkaan ollut helppoa. Lapset eivät maininneet kertaakaan Rasputinin nimeä. Välttivätpä he minun läsnäollessani pienimmälläkään tavalla vihjaamasta hänen olemassaoloonsa. Huomasin heidän menettelevän täten äitinsä määräyksestä. Tsaaritar pelkäsi epäilemättä, etten minä ulkomaalaisena ja oikeauskoiseen kirkkoon kuulumattomana kyennyt ymmärtämään hänen perheensä ja hänen itsensä tunteita staretsia kohtaan, jotka tunteet saivat heidät kunnioittamaan häntä pyhimyksenä. Vaatimalla oppilailtani tällaista vaiteliaisuutta hän salli minun olla välittämättä Rasputinista tai ilmaisi minulle toivomuksensa, että minun oli käyttäydyttävä, ikäänkuin en tietäisi hänestä mitään. Tällä tavoin hän esti minut asettumasta vastustamaan miestä, jonka nimenkin huomasin pysyneen itselleni tuntemattomana.

Gilliard lisää: "Lapset tapasivat Rasputinia tämän käydessä heidän vanhempiensa luona". Tällä tavoin saamme selvän käsityksen "Jumalan miehen" asemasta: hän pysyy läheisissä suhteissa koko perheeseen. Keisari, tämän puoliso ja lapset "kunnioittivat häntä pyhimyksenä". Tämän pitäisi riittää kumoamaan kunniallekäyvät juorut keisarinnan siveellisestä turmeltuneisuudesta. Hysteerinen, tasapainostaan horjahtanut, kenties järjiltäänkin jossakin määrin — sellainen hän oli, mutta hänen puhtautensa on epäluulojen yläpuolella. Muuten hän ei olisi voinut pysyä loppuun asti liikuttavan perhe-elämän keskipisteenä. Hänen puolisonsa kunnioitti häntä, ja lapset kerääntyivät hänen ympärilleen niin voimakkain rakkauden tuntein, että se todistaa läheistä elämänyhteyttä. Aleksandra oli äiti — perheen pää — sillä Nikolai, joka ihaili häntä rajattomasti ja oli lujilla valtionasioita hoitaessaan, jätti ilomielin Aleksandran edustamaan vanhempien esivaltaa. Gilliard todistaa, että keisarinna suoritti äidin velvollisuutensa uskollisesti ja erikoisen tunnollisesti. Hänen terveytensä oli kuitenkin heikonpuoleinen, ja usein valtiollisista tapahtumista huolehtiminen teki hänet hajamieliseksi. Sinä historiallisena päivänä, jolloin Nikolain oli pakko kansan selvästi ilmenneestä vaatimuksesta suostua duuman — lakiasäätävän kokouksen (tämä tapahtui lokakuussa 1905) — kokoonkutsumiseen, Aleksandra oli tapansa mukaan saapuvilla Gilliardin ja molempien vanhempien suuriruhtinattarien Olgan ja Tatjanan oppitunnilla.

Huolimatta hänen kaikista ponnistuksistaan (sanoo Gilliard) hänen kasvonsa ilmaisivat sisäistä mielenkuohua. Hän koetti ilmeisestikin keskittää ajatuksensa meihin, mutta pian hän vaipui jälleen alakuloisiin mietteisiin, jotka saivat hänet lopulta kokonaan valtaansa. Hänen työnsä liukui käsistä helmaan. Ikä oli koukistanut hänen kätensä, ja hänen katseensa, joka noudatti hänen ajatuksiaan, näytti harhailevan täysin välinpitämättömänä hänen ympärillään olevista asioista. Minun oli tapana oppitunnin päätyttyä panna kirja kiinni ja odottaa, kunnes tsaaritar nousi antaen minulle merkin poistua. Tällä kerralla hän oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei liikahtanutkaan, vaikka huoneessa vallitsi oppitunnin päätyttyä täysi hiljaisuus. Minuutit kuluivat, ja lapset kävivät levottomiksi. Avasin taas kirjani ja aloin lukea. Vielä neljännestunninkaan kuluttua, kun toinen suuriruhtinattarista meni äitinsä luokse, tämä ei käsittänyt ajan kulumista.

Tällöin ei Gilliard tietänyt, että Aleksandra oli hyvin tuskainen ajatellessaan, kuinka hänen miehensä nyt täytyi taipua siihen hirveään pakkoon, että rikkoi sen sopimuksen, jonka oli kruunajaisissaan tehnyt taivaan kanssa ja jota keisarinna itse piti niin tavattoman tärkeänä. Gilliard keksi toisen selityksen, joka tuntui yhtä uskottavalta:

Tsaarittaren terveys, jota oli jo pahasti rasittanut levottomuus kruununperillistä alituisesti uhkaavasta vaarasta, esti häntä vähitellen yhä enemmän tarkkaamasta tyttäriensä kasvatusta. Niihin aikoihin en tietänyt, mikä hänen näennäiseen välinpitämättömyyteensä oli syynä, ja olin taipuvainen moittimaan häntä siitä, mutta ei kestänyt kauan, ennen kuin kävi ilmi, että olin erehtynyt. (Tämä lause tarkoittaa sitä, että Gilliardille selvisi Aleksein traagillisen sairauden salaisuus.) Tsaaritar oli niihin aikoihin vieläkin kaunis nainen. Hän oli pitkä ja hoikka, ja hänen ryhtinsä oli oivallinen. Mutta kaikki tämä ei enää merkinnyt mitään siitä hetkestä lähtien, jolloin sai nähdä hänen silmänsä — nuo ilmehikkäät, harmaansiniset silmät, jotka kuvastivat tunteellisen sielun ailahduksia.

Samanlaiset silmät katselivat hänen onnettoman poikansa kasvoista.

Näin kruununperillisen, Aleksei Nikolajevitshin, joka oli silloin kahdeksantoista kuukauden ikäinen lapsi, ensimmäisen kerran seuraavissa olosuhteissa. Tapani mukaan olin lähtenyt sinä päivänä palatsiin, jonne velvollisuuteni kutsuivat minut muutamia kertoja viikossa. Olga Nikolajevnan oppitunti oli juuri loppumaisillaan, kun keisarinna tuli huoneeseen kantaen poikaansa ja perillistään. Hän tuli minun luokseni ja tahtoi ilmeisestikin näyttää sen ainoan perheenjäsenen, jota en vielä tuntenut. Huomasin hänen mielensä olevan tulvillaan äidin rajatonta iloa hänen nähdessään vihdoinkin rakkaimman toiveensa toteutuneena. Hän oli ylpeä ja onnellinen lapsen kauneudesta. Kruununperillinen oli tosiaankin kauneimpia lapsia, mitä kuvitella saattaa. Hänen vaaleat kiharansa olivat viehättävät, ja hänen pitkien, pehmeiden silmäripsiensä alta katselivat suuret, siniharmaat silmät. Hänen kasvoillaan oli terveen lapsen raikas vaaleanpunerva väri, ja hänen hymyillessään hänen pyöreissä poskissaan näkyi kaksi pientä hymykuoppaa... Ensimmäisellä kerralla huomasin tsaarittaren puristavan pientä poikaansa rintaansa vasten sellaisen äidin kiihkeällä hellyydellä, joka näyttää aina olevan peloissaan lapsensa hengen puolesta. Hänen hyväilynsä ja sitä seurannut katse paljastivat kuitenkin niin selvän ja voimakkaan pelon, että se teki minuun heti järkyttävän vaikutuksen. Minun ei tarvinnut kauankaan odottaa, ennenkuin sain tietää, mitä se merkitsi.

Gilliardin teos vakiinnuttaa hänet viimeisen Romanov-keisarin perhe-elämän kuvaajaksi. Tämän rehellisen tasavaltalaisen muistelmat ovat vapaita venäläisistä ennakkoluuloista ja käsityksistä, ja niitä on luettava sellaisten, jotka haluavat tutkia Aleksandran elämää.

Tarkastelkaamme Nikolain ja Aleksandran perhe-elämää v. 1914, juuri ennen maailmansodan puhkeamista. Kahdellakymmenellä avioliittovuodella on ollut tyynnyttävä vaikutus intohimoon, mutta aviorakkaus loistaa kuitenkin lämpimänä. Tsarskoje Selon palatsin yksityishuoneistojen puolella jatkuu maailmalta suojattuna se yhteys, jonka ilojen arvoa valtiolliset vastoinkäymiset ja perheonnettomuudet vain lisäävät.

"Raskaita koettelemuksia joka taholla, mutta kotona pesässämme kirkasta auringonpaistetta", keisarinna kirjoittaa, ja hänen puolisonsa, jonka mieli on samassa vireessä kuin hänenkin, sanoo samana päivänä kirjoittamassaan kirjeessä: "Syvästi rakastavin sydämin ja polvillani kiitän sinua rakkaudestasi, kiintymyksestäsi, ystävyydestäsi ja kärsivällisyydestäsi, jota olet osoittanut kaikkina näinä pitkinä avioelämämme vuosina". Sanaa "pitkä" on käytetty ilmaisemaan uskollisen ja onnellisen rakastajan ylpeyttä. Kuinka olisikaan voinut olla toisin, jos kerran Aleksandra piti arvokkaimpiin kalleuksiinsa kuuluvana sitä pukua, joka hänellä oli ollut yllään kihlajaispäivänä, ja sitä vaatimatonta rintaneulaa, jonka Nikolai oli ostanut hänelle eräästä Cowesin myymälästä käydessään kuningatar Viktorian luona vieraisilla v. 1894?

"Iäti, Nicky omani, sinun oma ja syvästi rakastava vanha vaimosi Alix," ja "Hellimmät, sydämellisimmät suudelmat omalta vanhalta vaimoltasi Sunnyltä", niin päättyvät kirjeet, jotka on osoitettu "Omalle lemmitylleni" ja "Omalle rakkaalle kullalleni". Keisarinnan usko Nikolain valtiomieskykyyn on kärsinyt, mutta Sunnyn rakkaus Nickyä kohtaan on ennallaan, ja se on muuttunut vieläkin voimakkaammaksi, koska siihen on sekaantunut jonkinlaista suojelevaa äidillisyyttä. Naiset rakastavat sankareita intohimoisesti ja tavallisia miehiä uskollisesti, varsinkin jos vallitsee sopusointu molempien sukupuolten välillä.

Keisarinna on vielä kaunis nainen. Hän on pitkä ja hoikka, ja hänen ryhtinsä on oivallinen. Silmät — tunteellisen sielun kuvastin — kiinnittävät pakostakin huomion puoleensa. Vartioimattomina hetkinä niissä on ilme, joka todistaa henkistä jännitystä. Suun virheettömän kaunista muotoa haittaa huulten tiukkuus — mikä on seuraus taistelusta mielenliikutuksia vastaan, jotka uhkaavat tehdä jyrkän lopun tuskallisesti suojellusta itsehillinnästä. Yleinen terveydentila on horjuva. Sydän on laajentunut, ja ruumiilliset ponnistukset tuntuvat vaikeilta. Aleksandran on työlästä nousta yhden kerroksen portaat omista huoneistaan lasten hallussa olevaan kerrokseen. Pitkät kävelyretket Nikolain kanssa ovat lakanneet. Pyörätuolia käytetään usein, kun keisari haluaa viedä puolisonsa virkistäytymään puistoon. Muiden ruumiinvaivojen lisäksi keisarinnaa kiusaa hermosärky kasvoissa. Se aiheutuu viallisesta hampaasta, jota hän ei turhamaisuudessaan suostu vedättämään pois. Sinipunaisen huoneen leposohvasta on tullut se paikka, jossa hänet useimmiten näkee puolittain lepoasennossa käsityötä tehden tai kirjoitusalusta polvillaan. Tällaisessa asennossa hän pysyy tuntikausia yhtämittaa, usein yksinäisyyttä kaivaten ja lähettäen pois miehensä ja lapsensakin, jotka tulevat hänen seurakseen.

Mutta heikkous ja alakuloisuus katoavat kuin taikavoimalla, kun joku perheenjäsen on sairaana, varsinkin silloin, kun pojalla on verenvuotokohtaus. Keisarinna juoksee portaita ylös alas kuin nuori tyttö, hän asettuu potilaan vuoteen viereen huolehtien kaikista tarpeista valppaasti ja rakastavan tarkasti sekä viettäen yökausia nukkumatta. Kun ratkaiseva hetki on ohitse, seuraa vastavaikutus: keisarinna makaa leposohvalla kalpeana ja liikuntokyvyttömänä välittämättä juuri lainkaan ympäristöstään. Kunkin pelästyksen jälkeen häntä vaivaa rajaton väsymys, paremminkin henkinen kuin ruumiillinen. Mutta hänen voimakas tahtonsa taistelee mielenmasennusta vastaan, ja hän alkaa taas tuntea harrastusta perheensä elämään, varsinkin niihin huoliin, jotka ahdistavat lakkaamatta hänen rakasta miestään.

Kahdenkymmenen vuoden aikana keisari ei ole paljonkaan muuttunut ruumiillisesti. Hänen ryhtinsä on joustava, ja se lihasvoima, jota ei osannut aavistaa vähäisessä ruumiissa, on säilynyt. Hän on hyvä kävelijä sekä väsymätön soutaja ja tenniksenpelaaja. Hän ei ole menettänyt kykyään nauttia elämästä: keisari temmeltää lasten kanssa kuin koulupoika ja on valmis nousemaan vuoteesta kerrassaan tavattomina hetkinä lähteäkseen hiipien vaanimaan ovelaa metsoa. Mutta hänen kauniit, äidiltä perityt silmänsä kuvastavat välistä samaa jännittynyttä ilmettä, joka on niin tavallinen keisarinnan silmissä. Nikolailla oli ollut hallitusaikanaan yllin kyllin huonoa onnea. Hartioitaan kohauttaen hän tunnustaa uskovansa, että on syntynyt onnettoman tähden merkeissä. Aika ei ole lisännyt keisarin älyn lahjoja, mutta se on ainakin opettanut hänet tuntemaan teknilliseltä puolen hallitusasiat, mikä on hänelle suureksi hyödyksi itsevaltaisen hallitusmuodon totunnaisia töitä hoidellessa. Päivät pääksytysten hän uurastaa voimainsa takaa siinä työssä, jota pitää velvollisuutenaan. Hän tuntee kuilun itsensä ja kansansa välillä laajenevan, mutta hän on vakuutettu siitä, että kohtalo vartioi hänen valtaistuintaan sekä että asiat kääntyvät lopulta oikealle tolalle, jollei hänen itsensä aikana, niin sitten hänen poikansa hallitessa.

Tämä poika on vanhempiensa silmäterä. He vartioivat häntä lakkaamatta huolestuneina, sillä he tietävät, että tuhoisa sattuma voi millä hetkellä tahansa riistää heiltä heidän aarteensa. Poika on kymmenennellä vuodella ja erikoisen kaunis lapsi. Soikeat, hienopiirteiset ja suloiset kasvot sekä kastanjanruskea tukka, jossa on kuparin kimmellystä, ovat äidiltä perityt. Mutta suorastaan oudoksi muuttuu suurten harmaansinisten silmien yhdennäköisyys varsinkin niinä hetkinä, jolloin ne verenvuotokohtauksen aikana näyttävät traagillisen hämmästyneiltä. Äidin ja pojan välillä on luja henkinen side. He eivät tarvitse sanoja ymmärtääkseen toisiaan. Heidän välinsä ovat ihastuttavan hellät. Maatamenon aikana Aleksandra tulee poikansa vuoteen ääreen, ja äitinsä hellässä syleilyssä pienokainen lukee rukouksensa ja sammuttaa sitten äkkiä päänsä yläpuolella olevan valon:

"Äiti, sinä olet minun valoni. Huone on pimeä sinun lähdettyäsi".

Kreivitär Kleinmichel, ylimysnainen, joka eli kolmen eri hallitsijan aikana, on esittänyt meille muistelmissaan haikean pikku kuvan.[87] Iloisissa lastenkutsuissa erään suuriruhtinaan palatsissa hän näki Aleksandran:

"Keisarinna istui kruununperillinen sylissään, äänettömänä, surullisena ja välittämättä lainkaan ympäristöstään. Tuon tuostakin hän hyväili poikaansa hilliten hänen vilkkauttaan. Äkkiä hän nousi seisaalleen ja sanoi keisarille: 'Nicky, on aika lähteä'".

Aleksei liittyisi mielellään toisiin lapsiin näiden leikkiessä meluisia leikkejään, mutta hänen ei ole lupa tehdä niin, koska pelätään, että kaatuminen tai muu kolhaisu voisi aiheuttaa vaarallisen verenvuodon. Kaksi mieshoitajaa — keisarin huvipurren vankkoja merimiehiä — on hänen henkilökohtaisina palvelijoinaan, ja he vartioivat häntä yötä päivää. Gilliard, joka on juuri ryhtynyt suorittamaan kotiopettajan tehtäviä, on kauhuissaan tämän alituisen valvonnan seurauksista. Lapsi joutuu sen vuoksi kovin riippuvaiseksi toisista, mikä ehkäisee hänen itseluottamuksensa kehittymistä. Ruumiillisesti heikko lapsi muuttuu luonteettomaksi olennoksi, puhumattakaan siitä seikasta, että alituinen valvonta on nöyryyttävää ja kehittää pojassa helposti vilpillisyyttä ja viekkautta. Tällöin sattuu tapaus, joka luo valoa Aleksandran luonteeseen.

Herra Gilliardin mielestä, niinkuin olemme sanoneet, oli välttämätöntä kehittää lapsi itsenäisemmäksi. Hän selitti keisarinnalle, että olisi parempi antaa Alekseille enemmän vapautta, jotta hän tottuisi keksimään itsestään tarmoa omien liikkeittensä ohjaamiseksi, mikä olisi parhaana suojana uhkaavia tapaturmia vastaan. Tällöin ilmeni Aleksandran voimakas tahto selvästi. Hän myönsi kotiopettajan todistelut oikeiksi ja päätti rohkeasti ryhtyä siihen vaaralliseen kokeeseen, että vapautti Aleksein vartijoistaan. Hän ymmärsi mikä vaara siinä oli entisen lisäksi, mutta rakkaus antoi hänelle voimia hillitä levottomuutensa. Muutos osoittautui terveelliseksi. Poika oli iloissaan ja muuttui vähemmän oikukkaaksi ja mukautuvaisemmaksi niiden vaikutukselle, joille oli uskottu hänen kasvatuksensa. Mutta sitten sattui pieni tapaturma: Aleksei juoksi kouluhuoneeseen ja kolahdutti polvensa pöydän jalkaan. Seuraavana päivänä hän ei voinut kävellä, ja sen jälkeisenä päivänä sisällinen verenvuoto oli levinnyt polvesta alas sääreen. Lapsi kärsi tavattomia tuskia ylenmääräisen verenvuodon pusertaessa hermoja, ja verenmyrkytyksen vaara lisääntyi yhä pahemmin tunti tunnilta, Aleksandra otti heti paikalla itselleen vastuunalaisuuden. Hän ei lausunut yhtään moitteen sanaa, Päin vastoin hän antoi herra Gilliardin ymmärtää, ettei pitänyt häntä vastuunalaisena siitä, mitä oli tapahtunut, ja suorastaan liikuttavan ystävällisesti hän lohdutti Gilliardia valvoessaan hänen kanssaan pienen potilaan sairasvuoteen ääressä.

Kruununperillinen makasi vuoteessaan voihkien säälittävästi. Hän nojasi päätään äitinsä käsivarteen, ja hänen pieniä kalmankalpeita kasvojaan ei olisi voinut tuntea. Välistä valitukset lakkasivat, ja hän kuiskasi sen ainoan sanan, äiti, jolla hän ilmaisi kaikki kärsimyksensä ja tuskansa. Äiti suuteli hänen tukkaansa, otsaansa ja silmiään, ikäänkuin hänen huultensa kosketus olisi voinut huojentaa hänen tuskaansa ja palauttaa häneen hiukan elämää, joka oli jättämäisillään hänet. Ajatelkaa äidin kidutusta... Nyt ymmärsin hänen elämänsä salaisen murhenäytelmän.

Tällaisissa olosuhteissa ei pojan opetus voinut edistyä tyydyttävästi, Jokaisen kohtauksen jälkeen kului viikkoja ja kuukausia, ennenkuin taas voitiin ruveta jatkamaan säännöllistä opiskelua. Aleksei ei ollut tyhmä, mutta hänellä ei ollut ensinkään halua tietojen hankkimiseen, ja kun hän ei voinut kilpailla ikäistensä lasten kanssa, jotka olisivat voineet kannustaa hänen intoaan, hänen edistymisensä oli sekä hidasta että katkelmallista. Terveinä kausinaan hän oli hilpeä mieleltään eikä osoittanut mitään merkkejä vallanhimosta, jota tietoisuus korkeasta asemasta olisi voinut helposti synnyttää. Hän oli aina pahoillaan, kun talonpojat ikivanhan tavan mukaan polvistuivat tai koettivat suudella hänen kättään lähestyessään häntä. Aleksei tunsi kipeästi eristyneisyytensä, ja hänen kotiopettajansa olisi kovin mielellään hankkinut hänelle samanikäisten poikien seuraa. On kuvaavaa keisariperheen ja sukulaisten väleille, ettei suuriruhtinaiden lapsia kehoitettu seurustelemaan kruununperillisen kanssa. Hänellä ei myöskään ollut ystäviä aateliston poikien joukossa. Välistä hänen sallittiin leikkiä lääkärinsä kahden pojan kanssa, mutta hänen rakkain toverinsa oli Titi, muutamia vuosia häntä nuorempi pikku poika, jonka äiti oli rouva Dehn, erään meriupseerin puoliso ja keisarinnan hyvä ystävätär.

Duuman puheenjohtaja Rodsjanko on esittänyt meille mieltäkiinnittävän pikku kuvauksen pojasta. Hän kertoo muistelmissaan,[88] että kerran ennen maailmansotaa hänen ollessaan keisarin puheilla tämä lähetti noutamaan poikaansa.

Esitin itseni Venäjän suurimpana ja lihavimpana miehenä (Rodsjanko oli harvinaisen pitkä ja lihava mies), jolloin poika purskahti iloiseen nauruun. Kun kysyin häneltä, oliko edellisenä päivänä suoritettu keräys "Ohran Tähkäpään" hyväksi (hyväntekeväisyystarkoituksissa järjestetty lippupäivä) tuottanut hyvin, valaisi mielihyvä lapsen erikoisen viehättäviä kasvoja hänen vastatessaan nopeasti: "On kyllä, minä keräsin viisikymmentä ruplaa. Sehän on aika paljon"... Huoneesta lähtiessäni kuulin kruununperillisen kuiskaavan ääneensä: "Kuka tuo on?" ja tsaarin vastaavan: "Duuman puheenjohtaja". Pikku vallanperillinen juoksi jäljessäni eteishuoneeseen ja katseli minua kaiken aikaa lasioven lävitse... Hymyilevä Derevenko (kruununperillisen palveluksessa oleva merimies) ilmestyi näkyviin. Katselin tarkoin niiden lakeijoiden, sotilaiden ja kasakoiden kasvoja, jotka seisoivat vartiopalveluksessa linnassa. Kuinka hellästi he kaikki katselivatkaan kruununperillistä.

Keisari oli ylpeä pojastaan ja koetti tulevaisuutta ajatellen pitää häntä mahdollisimman paljon kansan nähtävänä. Sotilastarkastuksissa, uskonnollisissa juhlamenoissa ja muissa julkisissa toimituksissa poika esiintyi isänsä rinnalla. Valitettavasti häntä piti välistä kantaa kipeän jalan vuoksi. Kun Nikolaista tuli sodan aikana ylipäällikkö, jolloin hänen oli pakko viettää yhtämittaa kuukausimääriä kaukana kotoa, uhrasi Aleksandra omat tunteensa sen hyväksi, mitä piti parhaana Alekseille, ja salli hänen mennä asumaan isän luokse päämajaan. Keisarinna ei voinut lainkaan tottua siihen ajatukseen, että hänen poikansa ei eläisi vanhaksi tai että hänen terveytensä ei sallisi hänen ruveta hallitsijaksi. Päin vastoin hänen ajatuksensa olivat aina keskittyneet Aleksein tulevaisuuteen. Aleksandra uskoi, että poika oli perinyt häneltä voimakkaan tahdon, jota hän kaipasi Nikolaissa, ja hän toivoi sydämestään, että Aleksein sallittaisiin jonakin päivänä saada takaisin itsevaltiuden loisto, joka oli surullisesti himmentynyt Nikolain taipuessa pakosta tekemään myönnytyksiä yleisestä vaatimuksesta. Keisarinna oli sitä mieltä, että Aleksei, jonka taivas oli antanut hänelle Pyhän Serafimin avulla avioelämän suurimpana ilona ja hallitsijasuvun jatkumiselle välttämättömänä olentona, oli sellaisen jumalallisen salliman erikoisessa suojeluksessa, joka varjeli häntä kaikelta vahingolta ja ohjasi häntä kohti suurta ja loistavaa kohtaloa. Keisarinna ei sen vuoksi ollenkaan salannut sitä, että lapsista oli erikoisessa suosiossa poika, jolle sisarten odotettiin luovuttavan ensimmäisen sijan vanhempien sydämessä.

Suuriruhtinatar Olga, Nikolain ja Aleksandran vanhin tytär, oli maailmansodan syttymisen edellisenä vuotena kahdeksantoista ja hänen sisarensa Tatjana kuudentoista vanha. Erotukseksi nuoremmista sisarista Mariasta, joka oli syntynyt 1899, ja Anastasiasta, joka oli syntynyt 1901, sanottiin vanhempia sisaria perheessä "isoksi pariksi". Tyttäret eivät olleet perineet äidin erikoista kauneutta. Tatjana oli ainoa, jonka norja vartalo, hienot piirteet ja ilmehikkäät silmät herättivät huomiota. Toiset olivat ikäänkuin palautuneet isoisänsä Aleksanteri III:n leveäkasvoiseen tyyppiin. Kaikki neljä korvasivat kukoistavalla terveydellään ja mielensä eloisuudella ylen määrin sen, mitä heiltä mahdollisesti puuttui ulkomuodon edullisuudesta. Vastakohta heidän säteilevän nuoruutensa ja ainoan pojan heikon ruumiinrakenteen välillä oli sydäntäsärkevä nähdä ja muistutti Aleksandralle alituisesti hänen perhe-elämänsä traagillista salaisuutta.