Part 8
Toinen heistä, jonka korkeaa, hienopiirteistä otsaa reunusti omituisen vaaleanhallava tukka ja jonka yllä oli lopen kulunut, tummansininen, hopeanappinen ylioppilasunivormu, piti kättään lujasti taskussaan, ikäänkuin olisi raudanlujin sormin puristanut kourassaan jotakin kallisarvoista esinettä.
Toisella miehistä oli kuopalle painuneet kasvot, joiden jalomuotoiset piirteet nälkä ja kaikenkaltaiset puutteet olivat miltei muodottomiksi rumentaneet.
"Oletko rauhallinen, Ivanov?"
"Täydellisesti, veliseni."
Vaaleatukkainen hymyili... Ei kiihtymyksen jälkeäkään ilmennyt hänen hymyilyssään, joka paljasti kalpeiden huulien välissä kaksi kaunista, valkoista hammasriviä.
"Jos meidän onnistuu tehdä se peto mykäksi..." Ivanov kohotti varoittavasti sormen suulleen.
"Sinä olet varomaton, Langovski ystäväni..."
Langovski naurahti.
"Kymmenen vuoden oleskelu Pähkinälinnassa on omiaan tekemään varovaiseksi, eikö totta?" [Langovski oli entinen upseeri, joka valtiollisista vehkeilyistä epäiltynä tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankeuteen Pähkinälinnaan.]
Hänen äänessään oli jotakin karkeata, joka teki hänen kuiskauksensa äänekkääksi ja kiihkeäksi.
"Hst!" varoitti Ivanov uudelleen... Väsyneillä, syvälle kuoppiinsa painuneilla silmillään hän tähyili katua alaspäin.
Se oli aivan tyhjä. Harvalukuiset katulyhdyt pilkottivat kuin himmeästi hohtavat kupoolit alkukeväisen illan usvain lävitse. Jossakin löi kello...
Hetken vaitiolon jälkeen Ivanov tarttui uudelleen toverinsa puheenaiheeseen.
"Jos meidän onnistuu vaientaa se peto, niin on vasta ensimmäinen askel otettu, Langovski ystäväni... Vasta aivan ensimmäinen..."
Hän hymyili taas ja silmäili, huulet suljettuina, pimeyteen, joka mustana vaani talojen nurkissa kadun varrella.
"Pobjedonostsev, Sipjagin... Trepov..."
Hän oli kohottanut vasemman kätensä ja luetteli nimet sormillaan laskien.
"Mutta niitä, jotka tulevat meidän jälkeemme, on legio."
Hänen toverinsa nyökäytti päätään.
"Sanotaan, että keisari pelkää noita kolmea..."
Langovskin kokoonpainunut vartalo ponnahti suoraksi. Hänen silmänsä tuiskivat tulta.
"Niinpä hän oppikoon enemmän pelkäämään muita."
"Sanotaan hänen tahtovan hyvää..."
"Sitä parempi hänelle..."
Ivanov nyökkäsi. Hänen kätensä, jota hän yhä edelleen näennäisen huolimattomasti piti taskussaan, aukeni hetkeksi, puristautuakseen seuraavassa silmänräpäyksessä sitä lujemmin aseen ympäri. Kuului heikko, napsahtava ääni.
"Hiljaa, veliseni, hiljaa..."
Hänen katseensa kohdistui kadun tasalla olevaan suureen kaksoisikkunaan. Valo syttyi sisällä. Valkoinen, kirkkaasti valaistu ovenpuolisko avautui...
Pobjedonostsev oli vasta myöhään päässyt menemään työhuoneeseensa... Hän tuli Tsarskoje Selosta, väsyneenä ja aivan kuin rikkirunneltuna, ja kirosi kaikkia uusia aatteita, jotka olivat panneet nuoren keisarin pään auttamattomasti pyörälle.
Tsaarin puheilta palatessaan Pobjedonostsev aina tunsi hivelevää mielihyvää sen johdosta, että tiesi päässeensä voitolle.
Haaveilevan pojan heikko tahto taisteli miehen rautaisia kouria vastaan. Mutta rautakoura pysyi kovana ja kylmänä, puristui rautaisen renkaan tavoin ranteiden ympäri... kiristi... kiristi...
Kaikki tunsivat sen. Keisarinna Aleksandra Feodorovnakin.
Hovissa vallitsi masentunut mieliala Jasnaja Poljanan kreivin kirkostaerottamisen johdosta.
Aleksandra Feodorovna oli uskonut tsaariuden voimaan. Hänen täytyi oppia uskomaan kirkon mahtiin. Täytyi oppia taivuttamaan niskansa...
Pobjedonostsev liikutteli tyynesti kuivia käsiään.
Tsaarittaren vaikutusvalta olisi voinut käydä vaaralliseksi. Hän tuli maasta, joka vaarallisessa määrässä suosi henkistä vapautta. Oli saanut terveen kasvatuksen ja osoitti taipumusta vapaa-ajatuksiseen filosofoimiseen.
Kiitos olkoon tutkimattoman kaitselmuksen, joka ei suonut hänelle poikaa ja joka saattoi perinpohjin murtaa hänen henkisen voimansa.
Kiitos myös isä Joannin...
Yliprokuraattorin huulilla väreili hetken ajan halveksiva hymy. Sitten hän meni hitaasti kirjoituspöydän luo, joka seisoi kirkkaasti valaistuna kaksinkertaisen kaari-ikkunan luona...
Ulkona seisova ylioppilas teki lyhyen, äkillisen eleen. Ikkunaruutu meni pirstoiksi...
Pobjedonostsev kohotti teräväpiirteistä päätään ja tähysteli epäluuloisesti pimeyteen.
Kuului puoleksi tukahdutettu pettymyksen huudahdus...
Siniseen ylioppilasunivormuun puettu mies oli kohottanut kätensä ja tähtäsi otsaan... tuohon kylmään, säälimättömään otsaan, joka marmorinkovana kohosi tuuheiden kulmakarvojen yläpuolella.
Toinen laukaus... kolmas...
Kadulla oli syntynyt eloa. Ovia paukutettiin kiinni, kiihtyneet ihmisäänet puhuivat yhtaikaa.
Osoitettiin miestä, joka seisoi suorana keskellä katukivitystä.
Neljäs laukaus!...
Joku kävi häneen käsiksi, riisti aseen hänen kädestään.
Hän kohautti olkapäitään, purskahti kamalaan, suonenvedontapaiseen nauruun...
Kaari-ikkunassa, kirkkaassa valovirrassa, näkyivät Pobjedonostsevin piirteet — kylminä — hymyilevinä — kammottavina. Belzebubin kasvot, pahan hengen, joka oli kaikkia maailman mahteja voimakkaampi...
Keisari oli viimeisenä kaikista Tsarskoje Selon asukkaista saanut tiedon epäonnistuneesta murhayrityksestä yliprokuraattoria vastaan...
Mitä hurjimpia huhuja kierteli. Sanottiin, että Pobjedonostsev oli pelastunut varmasta kuolemasta ihmeellisellä tavalla, jota inhimillinen käsityskyky ei pysty tajuamaan.
Keisarinna oli puhjennut kyyneliin ja tuskin kykeni hillitsemään rauhattomuuttaan, istuessaan sinisessä salongissa hovinaistensa seurassa.
Hänet oli vallannut selittämätön hermostuneisuus, josta hän ei voinut tehdä itselleenkään selkoa.
Eikö Pobjedonostsev ollut hänen vihollisensa? Eikö hän tavoitellut päämääriä, jotka tuntuivat vihattavilta, inhottavilta?
Oikeauskoinen kristitty hänessä asettui vastarintaan.
Pobjedonostsev oli pyhä mies. Pyhän synoodin päämies. Mahtava oikeauskoisen kirkon suoman voiman avulla. Loukkaamaton, koska korkeammat voimat häntä suojelivat...
Loukkaamaton oli keisarikin... loukkaamattomia keisarilliset lapset... Kukaan ei saattanut heitä vahingoittaa, ei kukaan.
Hän polvistui pienen, jalokivillä koristetun madonnankuvan eteen ja teki ristinmerkin pitsiverhoisia pikku vuoteita kohti.
Pyhä ja loukkaamaton...
Kun keisari vasta keskiyön jälkeen tuli hänen luokseen, tärkeiden ministerineuvoston asiain pidätettyä häntä siihen asti, oli hän jo paljon rauhallisempi.
Heikosti hymyillen hän meni puolisoaan vastaan, ojensi kätensä, jonka tämä kunnioittavasti vei huulilleen. Keisari näytti tyynemmältä, kuin mitä hän oli odottanut. Murhayrityksen uusi selostus vääristi asian todellisen laidan.
Murhayrityksen tekijä oli sekapäinen, yleistä hävitysvimmaa sairastava ylioppilas; mitään ymmärrettäviä syitä tekoon ei voitu havaita. Pobjedonostsev oli vahingoittumaton ja pelastunut.
Puhuessaan keisari huomasi voitetun levottomuuden jälkiä keisarinnan kasvoissa.
"Oletko ollut levoton?" tiedusti hän.
"Vain sinun tähtesi, Nikolai."
Keisari hymyili hajamielisesti. Huitaisi kämmenellään ilmaa, ikäänkuin karkoittaakseen kiusallisen hyönteisen.
"Minun tähteni?... Me olemme turvassa, Aleksandra Feodorovna. Vartiostoa on vahvistettava."
"Vartiostoa?"
"Freedericks neuvoi minua siihen. Eipä silti, että mikään vaara olisi uhkaamassa..."
"Niin, eihän ole?" kysyi keisarinna nopeasti.
Keisari veti hänet luokseen, suuteli hänen otsaansa, hiuksiaan... Hiljaa ja varoen, viilein, välinpitämättömin huulin, kuten ihminen suutelee, jonka ajatukset ovat kaukana poissa.
Keisarinna katseli huolestuneena hänen kasvojaan. Huomasi ensi kerran raskaiden silmäluomien alla olevat tummat varjot. Silmäkulmien lukuisat rypyt...
Hän vavahti pelästyksestä. Kuinka hän olikaan ajatellut vähää ennen? Pyhä ja loukkaamaton? Ja tämä puhui vartioista!...
Naurunpuuska, outo, väkivaltainen, pyrki ilmoille. Ravisteli häntä, niin että hän voihki puolisonsa syleilyssä...
* * * * *
_Annushka Vyrubovan_ kirjeitä Besobrasoville.
"Vihdoinkin, kallis rakastettuni, tiedonanto, joka näyttää tulevan jostakin minulle oudosta Siperian kolkasta.
Minun on siis kirjoitettava Sinulle Vladivostokiin? Annettava Sinulle tietoja?... Minua miltei pelottaa... Kirjoitettu sana on vaarallinen ja väärinkäsityksille altis, ja minusta on jonkun aikaa näyttänyt olevan aihetta epäillä Tsarskoje Selon palveluskuntaa.
Lähetän ensi kerralla Pietarissa käydessäni tämän kirjeen.
Kuinkako voimme?... Kuinkako heidän majesteettinsa voivat? Vieläkö monsieur Filip on vallassa?
Alkaakseni viimeisestä: Monsieur Filip lähti muutama päivä sitten kotimaahansa: Aleksandra Feodorovna sai aikaan hänen poistumisensa. Muistanet, ettei keisarinna pitänyt hänestä, että hän kutsui ranskalaista temppuilijaksi... Tänään hän näytti miettivältä, puhui kauan ranskalaisista, heidän kansallisluonteensa silmiinpistävimmistä piirteistä ja siitä, että jokainen ihmislaji tarvitsee määrätyt puitteet, voidakseen päästää toimintansa täyteen valtaan.
Sanojensa tarkoitusta valaistakseen hän mainitsi esimerkkinä, että isä Joann ei milloinkaan olisi irstaassa ja kevytmielisessä Ranskassa saavuttanut täyttä ansaitsemaansa arvonantoa... hän puhui vakavasti ja hänen sanoissaan kuvastui kaipaus; tuon pyhän nimen pelkkä mainitseminenkin näyttää koskevan tuskallisesti hänen mieleensä; vainaja on jättänyt täyttymättömän tyhjän sijan jälkeensä. Minusta tuntui siltä, kuin hän olisi koettanut jotenkin puolustaa kantaansa monsieur Filipiin nähden. Varmaa on, ettei Aleksandra Feodorovna ikinä olisi saanut ranskalaista karkoitetuksi, elleivät suuriruhtinaat olisi häntä auttaneet. Sanotaan, että Vladimir Aleksandrovitsh oli julkisesti syyttänyt ranskalaista petkutuksesta ja todistanut eräitä tapauksia...
Tänään Aleksandra Feodorovna tuli vielä kerran puhuneeksi minulle Filipistä... Hänen korviinsa oli joltakin taholta tullut huhuja, jotka syyttivät ranskalaista ilkeänlaisista tekosista. Aleksandra Feodorovnan oikeudentunto on lahjomaton. Hän pysyi tänäänkin siinä mielipiteessään, että monsieur Filipin spiritistiset istunnot olivat silmänkääntäjäntemppuja, mutta lisäsi, että ranskalainen oli osannut käyttää suurta vaikutusvaltaansa keisariin parhaalla tavalla... Tarkoitus oli ollut antaa hänelle keisarin yksityisvaroista suurehko rahaerä jäähyväislahjaksi; syy siihen, että tuuma raukesi, lienee todennäköisesti etsittävissä Vladimir Aleksandrovitshin kuiskutuksista, joka tällä hetkellä nauttii palatsissa varsin suurta arvonantoa. Onkohan meidän odotettava siltä taholta ranskalaisen seuraajaa?
Aleksandra Feodorovna puhuu Vladimirista jotenkin epäsuopeasti. Hän on liian varovainen uskaltaakseen lausua suoraan mitään, jota vastapuoli voisi käyttää aseenaan. Mutta selvästi huomaa vastenmielisyyden sekä terävässä puheensävyssä että eräänlaisessa ivallisuudessa, jota ei tavallisesti huomaa keisarinnassa ja joka helposti saa katkeruuden vivahduksen... Maria Pavlovnaan [suuriruhtinas Vladimirin puoliso. Mecklenburgin prinsessa] hän suhtautuu suopeammin — luullakseni suuriruhtinattaren saksalaisen syntyperän vuoksi; mutta tämän olemuksessa on jotakin riehakasta, hiukan väkivaltaista, joka sopii huonosti keisarinnan hiljaiseen esiintymiseen...
Tällä hetkellä ei ole aivan helppoa kuulua Aleksandra Feodorovnan lähempään ympäristöön.
Uusi, odotettavissa oleva äitiydentila näyttää rasittavan keisarinnaa ja johtavan hänen ajatuselämänsä uudelleen isä Joannin aikoihin.
Luonnollisestikin ovat tavanmukaiset kysymykset ja vanha pelko jälleen sukeltaneet esiin ja ne käyvät viikko viikolta yhä kiihkeämmiksi. Koko Tsarskoje Selo elää hyvin ymmärrettävässä jännityksessä. —
Siinä tapauksessa, että syntyy kruununperillinen, aiotaan julkaista laajakantoisia armahdusmanifesteja, joista kerrotaan merkillisiä asioita...
Minut kutsuttiin juuri äsken keisarinnan luo. Ruhtinatar Obolenskaja ja kreivitär Mengden olivat saapuvilla. Keskustelu oli laimeata ja ylimalkaista, koska keisarinna näytti olevan haluton ottamaan mitään aloitetta... Minusta tuntuu siltä, kuin hän tuntisi näihin aikoihin tarvetta nähdä vieraita kasvoja ympärillään, voittaakseen omituisen hermostuneisuuden, joka hänet yksin ollessaan valtaa...
Sipjaginin [sisäasiain ministeri] murha ja Trepovia vastaan tehty murhayritys näyttävät kovasti järkyttäneen häntä... Ymmärrettävästikin hän nykyisessä tilassaan näkee kaikki vaarat tavallista suurempina ja hirveämpinä...
Tuo onneton tapaus Marianpalatsissa [paikka, jossa Sipjagin murhattiin] on varmaan saanut monen hätkähtämään. Onpa niitäkin, jotka puhuvat säännöllisesti järjestetystä, nihilistimäisestä vallankumouksellisesta komiteasta, jonka päämääränä on raivata tieltä epämieluisia valtiomiehiä.
Freedericks lausui äskettäin sensuuntaisen viittauksen, joka herätti yleistä hymyilyä.
Siitä huolimatta on surettavaa, että sen tapaisia äärimmäisyystoimenpiteitä sattuu, ja että ne vaativat uhreja. Pobjedonostsev ehdottaa ryhdyttäväksi kovennettuihin toimiin ylioppilasnuorison suhteen.
Hänellä on keisarin luona loppumattoman pitkä neuvottelu, ja hän näyttää tehneen merkityksellisiä paljastuksia.
Joka tapauksessa viipyi Hänen Majesteettinsa iltaan saakka keisarinnan huoneissa. Myöhemmin Aleksandra Feodorovna tuli teelle, koetti näyttää huolettomalta ja puhella ylimalkaisista asioista. —
Pultavassa ja Harkovissa kuuluu puhjenneen talonpoikaislevottomuuksia ja tapahtuneen rosvoamisia.
Kreivitär Mengden uskoi minulle kahdenkeskisesti, että kaksi komppaniaa sotamiehiä oli komennettu kaduille ja että niiden oli täytynyt ampua kapinallisia. Keisarin tietämättä, kuten kreivitär arveli.. Vai mahtaneekohan hän ainoastaan tekeytyä tietämättömäksi, jottei tekisi Aleksandra Feodorovnaa levottomaksi?
Sain tänään lomaa käydäkseni Pietarissa ja lähetän sieltä kirjeeni Vladivostokiin. Odotan Sinua, rakastettuni...
* * * * *
Toinen kirjeesi, jonka sain varhain aamusella, tuotti minulle suuren pettymyksen, sillä eihän siinä sanallakaan mainita paluustasi, vaan sehän vilisee kysymyksiä tuhansista asioista, jotka ovat yhtä kaukana onnestamme kuin Odessan palmulehdot Siperian jäisistä lakeuksista.
Kysyt Maria Feodorovnasta?...
Näen hänet usein, tahi oikeammin sanoen hänen vaununsa, jotka toisinaan ajavat vastaani, kun olen yksinäisillä ja muistoista rikkailla kävelyilläni puistossa.
Merkillinen rauhattomuus näkyy ajavan häntä pois Hatsinasta.
Ruhtinatar Golitsina, jonka hiljan tapasin Bobrinskeilla, puhui erittäin salaperäisenä Kööpenhaminasta tulleista valtiollisista ohjeista, joiden mukaan Maria Feodorovnan tulee koettaa vaikuttaa lempeämmän suunnan aikaansaamiseksi Suomi-politiikassa. Joka tapauksessa näyttää hänen vaikutusvaltansa olevan kasvamassa ja Bobrikovin aseina horjuvan. Mitä sen takana piilee, sitä luonnollisesti ei yksikään aavista. Maria Feodorovna on liiaksi Pobjedonostsevin ystävä, ryhtyäkseen ajamaan vapaamielistä politiikkaa — kaikista tanskalaisista kehoituksista huolimatta...
Muuten hänen käyntinsä kiihoittavat Aleksandra Feodorovnaa ja tekevät hänet ärtyneeksi, vaikkakin äitikeisarinna käyttäytyy häntä kohtaan aivan erikoisen hellästi ja rakastettavasti.
Ei ole olemassa suurempia vastakohtia kuin nämä molemmat keisarinnat.
Freedericks, jonka kanssa hiljan vaihdoin muutamia sensuuntaisia huomautuksia palatessani hänen kanssaan Tsarskoje Seloon, hymyili ilkeää hymyään, josta kukaan ei voi sanoa, mitä se kätkee taakseen.
Tällä kerralla piili siinä, luullakseni, jokin Maria Feodorovnaan kohdistuva piikki. Pitäisikö minun vastustaa häntä?... Maria Feodorovna on rakastettava ja henkevä ja lumoo ympäristönsä. Palatsin naisilla on hänestä vain yksi ajatus, jotavastoin Aleksandra Feodorovnaan nähden mielipiteet ovat erittäin jakautuneet. Häntä pidetään ikävystyttävänä ja hänen persoonallista yksinkertaisuuttaan mauttomana, koska hän halveksii kaikkia toalettikiihoittimia, ja seurapiirien naisiin sentapaiset epäsuorat kehoitukset vaikuttavat kiusallisesti.
Vain harvat pääsevät lähestymään häntä, eikä Aleksandra Feodorovnalla ole taipumusta pintapuoliseen jutteluun.
Ehkä siinä on syy, miksi hän, ollessaan poissa lasten luota, usein tuntee itsensä niin äärettömän yksinäiseksi...
Elisabet Feodorovna käy nykyään usein Moskovasta täällä. Hän näyttää kovin hennolta ja sairaaloiselta. Suuriruhtinas kuuluu viettävän hurjaa elämään. Puhutaan Maria Reczeystä... [Näyttelijätär ja taideratsastajatar. Toimi sittemmin venäläisen salaisen poliisin palveluksessa Lontoossa.] Suuriruhtinatar kärsii sanomattomasti. Täällä ollessaan hän ottaa osaa jokaiseen jumalanpalvelukseen kappelissa ja käy usein yksinkin rukoilemassa vain muutamien harvojen seurueensa naisten saattamana...
Herra von Witte on taas kerran antanut puheenaihetta.
Näinä päivinä levitettiin tietoa, että valtakunnanneuvosto oli päättänyt vapauttaa talonpoikaiskunnat pakollisesta vastuuvelvollisuudesta veroihin ja niiden lisämaksuihin nähden ja myöntänyt talonpojille vapautuksen 120 miljoonaan nousevien suorittamatta jääneiden verojen maksamisesta... Eräiden sanomalehtien, jotka vapaamielisyydessään pitivät velvollisuutenaan ilmoittaa valtakunnanneuvoston päätöksestä, ennenkuin sellaista oli tehtykään, täytyi tänään painattaa peruutus. Kuvaavaa on kuitenkin, että nämä asiat Witten ehdotuksesta yleensä otetaan käsiteltäviksikään valtakunnanneuvostossa. Lopullista päätöstä ei vielä ole tehty... Keisari, jonka keisarinnan raskaudentila tekee hermostuneeksi ja huolestuneeksi — kuten hän yleensäkin helposti hämmentyy, kun on tehtävä jokin päätös —, koettaa olla oikeudenmukainen kaikille puolueille ja esiintyä välittäjänä sovittamattomien vastakohtien välillä. Bobrinskien luona kuulin hiljan ilkeän huomautuksen, että keisari näyttää tahtovan ulottaa veljeyttämispolitiikkansa hovipiireihinkin. Kaikki hymyilivät... Sitten tuli Witte puheeksi ja sai osakseen perin epäystävällisen kohtelun... Maria Feodorovna taas kuului äskettäin puhuneen Wittestä erittäin suosiollisesti... Kenties politiikkaa; hän tahtonee tutkia ympäristönsä ajatuksia?...
Tänä iltana olin eräiden toisten naisten kanssa Aleksandra Feodorovnan luona.
On myöhäinen, rakkaani! Ulkona kuutamo... Suuren linnan kupoolit loistavat... satumaisina ja epätodellisina kuin tuhannen ja yhden yön tarinoissa... Minun täytyy päättää tämä kirje, sillä huomenna on minulla sopiva tilaisuus lähettää se luotettavan viejän mukana Pietariin...
* * * * *
Aleksandra Feodorovna oli tänä iltana iloisempi kuin moniin aikoihin. Pelattiin bridgeä ja juteltiin. Keisari tuli, viipyi puolisen tuntia ja vetäytyi senjälkeen taas työskentelemään!...
Aleksandra Feodorovna rupesi tänään ensi kerran pitkistä ajoista pitempään, henkilökohtaiseen keskusteluun kanssani. Tiedäthän, että hän on vältellyt minua jonkun aikaa... Tänään hän kertoi mitä herttaisimpia pikkukaskuja suuriruhtinattarista. Tatjana ja Maria ovat suloisia, ihastuttavia lapsia. Olga tuntuu olevan varhaiskypsä ja pikkuvanha. Häneltä puuttuu viehkeyttä...
"Aivan kuin äidiltä", arveli kreivitär Apraksina poistuessaan. Hän pitää arvossa Aleksandra Feodorovnaa, mutta on sitä mieltä, ettei hän milloinkaan voi saavuttaa syvien rivien eikä seurapiirien myötätuntoa. Sen lisäksi hän osoittaa mitä vähäisintä mielenkiintoa turhaan odotettuun kruununperillisen syntymään.
Aleksandra Feodorovna ei ole meikäläinen eikä koskaan siksi tule. Loisteliaisuus ja majesteettien ylväät eleet ovat hänelle kauhistus. Sellaisena hän sopii erinomaisesti keisarille, mutta hänelle itselleen, ulkomaalaiselle, tehdään helpommin moitteita, joita vältetään lausumasta perinnöllisestä hallitsijahuoneesta... Jos hän olisi ranskatar, olisi hänen monessa suhteessa helpompi olla...
Nyt muistuu mieleeni, että Pavel Aleksandrovitsh on vastoin tsaarin tahtoa mennyt avioliittoon Raisa Pistolkorsin kanssa... Hän elää nykyisin Pariisissa. Täällä kerrotaan täysin tosissaan, että hänen on tällä kertaa karkoituksestaan kiittäminen keisarinnan vaikutusvaltaa... Minä sitä epäilen... Aleksandra Feodorovnan vaikutusvalta arvataan liian suureksi. Hänen suuri, syvä, totinen hurskautensa estää häntä olemasta poliitikko. Jos hän sitä olisi... silloin ehkä hänen ja Maria Feodorovnan välillä syntyisi taistelu, jonka tuloksesta voisi syystä olla jännityksissä...
Mutta jopa lavertelen liikoja, rakkaani... Nuo suloiset, pyhät kuvat ovat edessäni kirjoituspöydällä. Kiitos Sinulle siitä, että lähetit ne. Rukoilen yöt päivät sielusi autuuden puolesta ja siitä, että palaisit tänne... Anna anteeksi, että olen arka!...
* * * * *
Olimme keisarinnan määräyksestä pitäneet teekutsut eräiden hyväntekeväisyysseurojen johtajattarille, ja löysin kirjeesi rientäessäni huoneeseeni pukeutumaan päivälliselle...
Kirjoitat Vladivostokista... Koko harppauksen lähempää ja kuitenkin yhä vielä niin äärettömän kaukaa...
Kummallista, että tieto Ranskan presidentin tulosta on ehtinyt sinulle melkein samaan aikaan kuin keisarilliseen hoviin Tsarskoje Seloon.
Mitäkö siitä arvellaan?... Minun täytyy tunnustaa, että herra Loubet aina tähän hetkeen saakka on ollut minulle täydellisesti yhdentekevä olento. Enkä voi käsittää, että hänet otetaan vastaan vieraan valtakunnan monarkille kuuluvin kunnianosoituksin... Täällä puhutaan vielä jotenkin vähän piakkoin tapahtuvasta vierailusta...
Sain juuri kuulla, että Suuressa palatsissa oli keisarinna Marian [Paavali I:n puoliso] huoneet pantu kuntoon presidenttiä varten... Tulin keisarinnan luota; ohimenevän iloisuuden jälkeen hän oli taas joutunut tavallisen vastavaikutuksen valtaan, joka johtuu hänen tilastaan. Syynä siihen on arvatenkin tieto Sipjaginin murhaajan teloituksesta... En voi aavistaakaan, miten se on joutunut Aleksandra Feodorovnan korviin.
Joka tapauksessa hän takertui siihen sillä taipumuksella kaikkea synkkää ja kammottavaa kohtaan, joka jo vuosikausia on ollut hänen luonteensa huomattavimpia piirteitä.
Puhelimme venäläisestä ylioppilasnuorisosta yleensä ja Kievissä hiljan sattuneista ylioppilaslevottomuuksista.
Aleksandra Feodorovna virkkoi:
"Ja sittenkin näiden ihmisten täytyy olla vakuutettuja siitä, että keisari alati huolehtii kansansa paraasta.".
Huomautin, etteivät nuo äärimmäisyydet Kievissä ja muissa paikoissa vähimmässäkään määrin olleet tähdätyt keisaria vastaan.
Kreivitär Mengden virkkoi:
"Kaikista venäläisistä hallitsijoista on keisari enimmin kansan suosima."
Keisarinna teki hänelle ominaisen, torjuvan kädenliikkeen ja katsoi hymyillen eteensä...
Tuo hymyily antaa minulle vieläkin paljon ajattelemisen aihetta. Eikö Aleksandra Feodorovna oikein usko keisarin kansanomaisuuteen?
Siinä hän tekisi väärin; sillä ellei Nikolaille hänen ensimmäisinä hallitusvuosinaan osoitettu riemuitseva suosio enää voinutkaan pysyä yhtä innokkaana, niin ovat kuitenkin kaikki, yksin vapaamielisetkin puolueet, lujasti vakuutetut keisarin vilpittömästä tahdosta. Ei kukaan rohkene hyökätä hänen persoonansa kimppuun eikä väittää hänen yksityiselämästään mitään epäpuhdasta tahi rumaa. Sekä isänä että puolisona hän on mallikelpoinen. Mahdollisesti hänen aistillinen rakkautensa Aleksandra Feodorovnaan ei ole niin suuri kuin sydämellisen toveruuden tunne, mutta tämän jälkimäisenhän väitetäänkin olevan oikean avioliiton varsinaisesti perustavan ja pysyvän piirteen...
Mitä miettinet tällä hetkellä, armaani?... Näen ajatuksissani Sinut lukemassa tätä kirjettä ja luulen huomaavani pilkallisen hymyn huulillasi... Eikö totta, Annushkasi alkaa käydä hempeämieliseksi ja miettiväiseksi... alkaa ladella tunteista sen sijaan, että kertoisi tosiasioita?...
Ne ovat yhdessäolomme hedelmiä.
En näe enää mitään huolettomasti. Kaikkialla juoksee hienoja, vapaalle katseelle näkymättömiä viivoja ja lankoja, jotka Sinä minulle näytit.
Toisinaan kärsin siitä...