Part 7
Monsieur Filipillä oli hovissa mahtavia vastustajia. Tsaaritar kuului julistaneen hänet temppuilijaksi... Painava todistus siitä, ettei Aleksandra Feodorovna vielä ollut se tottelevainen välikappale, jona häntä rukoilukiihkonsa heräämisestä lähtien pidettiin.
Mutta se seikka, että hän asettui vastustamaan ranskalaisen taikurin vehkeitä, saattoi olla hyödyksi. Filip oli kukistuva... Ennemmin tai myöhemmin.
Nikolai ei kyennyt ajan pitkään vastustamaan ympäristönsä jännitettyä tahtoa.
Pobjedonostsev oli rauhallinen ja varma tarkoitustansa saavuttamisesta.
Vierasheimoisissa maakunnissa odottivat optimistit niiden lupausten täyttämistä, jotka uusi hallitsija joitakuita vuosia sitten pyhäsavu-usvan keskellä juhlallisessa kruunaustilaisuudessa oli antanut.
Kiihkomielisemmät eivät enää odottaneet. Alkoi kuulua murinaa, kehoitettiin, vaadittiin...
Suotuisa tilaisuus ryhtyä ankariin sortotoimiin vihatun vapaudenhengen kahlehtimiseksi.
Pobjedonostsev ryhtyi näihin toimenpiteisiin varovasti ja lujin ottein. Hän eteni askel askeleelta, kuten astutaan vieraaseen, järjestelmällisesti valloitettavaan maahan. Witten järjestelmä oli vallannut tärkeitä alueita, saattanut hänen käsiinsä vaikutusvaltaisia keisarillisen sortovallan varustuksia.
Pobjedonostsev oli kyllin älykäs asettuakseen vihollistaan vastaan ensi sijassa puolueettomalla alueella.
Hän pysähdytti edistysmieliset aatteet kahlehtimalla koululaitoksen, ajamalla talonpojan takaisin tietämättömyyden pimeyteen, kun valistus uhkasi luoda häikäisevät ja vaaralliset säteensä muutamien havahtuneiden aivoihin.
Pobjedonostsev vihasi kreivi Tolstoita siten, kuin hyvän seurapiirin jäsen vihaa rikollista, joka kerran on ollut hänen vertaisensa...
Ominaisella, itsepintaisella tarmollaan hän sai aikaan tuon merkillisen ylimyksen erottamisen kirkon yhteydestä... Hitaasti mutta varmasti hän tunsi työnsä edistyvän, vallan luisuvan takaisin kuivettuneisiin, sormusten koristamiin käsiin.
Ryhditön, monisokkeloiseen juoniverkkoon takertunut hallitsija!
Yliprokuraattorin ohuet huulet hymyilivät, samoin kuin ne olivat hymyilleet tuon ensimmäisen, suuriruhtinatar Olgan syntymän jälkeisen audienssin aikana. Viisaan hymyä haaveilijalle...
Aleksandra Feodorovnaa alkoi Tsarskoje Selon ja Pietarhovin yksinäisyys painostaa.
Pietarhovin solisevat suihkulähteet kiusasivat hänen hermojaan, ikäänkuin hienon hienot, teräväkärkiset, syvään tunkeutuvat neulat olisivat pistelleet hänen ohutta hipiäänsä... Yksitoikkoista, alati samanlaista oli tuo solina, kuin isä Joannin yksitoikkoisen laulava ääni.
Ah, isä Joann oli kuollut...
Hän oli kuollut, kuten ihmisillä on tapana kuolla. Ikäänkuin kuolema olisi vienyt sädekehän hänen päänsä päältä...
Isä Joannin kannattajat levittivät ihmeellisiä huhuja, kuinka vainaja oli noussut taivaaseen tulisissa vaunuissa — samoin kuin vanhan testamentin profeetta Elias. Tutkimus todisti huhut perättömiksi. Epäilyn ja naurettavuuden varjo alkoi himmentää pyhän miehen säteilevää kuvaa...
Varjo, joka samalla tiesi vapautumista...
Tuo ennustus...
Keisarinna puristi käsiään yhteen.
Eikö toivo ollut heikkoutta?... Eikö ollut rikos epäillä Jumalan lähettämän uskottavuutta?
Hänen väsyneet sormensa selailivat isä Joannin saarnakirjaa...
Annushka ei enää lukenut hänelle ääneen. Hän oli rakastunut ja juoksi salaisilla kohtauksilla puistossa. Hänen hempeiden, kuulakkaiden kasvojensa viehätys oli menettänyt sulavuutensa. —
Aleksandra Feodorovna huokasi. Hänen pettymyksensä rouva Vyrubovan suhteen kalvoi hänen mieltänsä. Hän koetti olla hänelle hyvä, kuten aina ennenkin. Annushka oli syntinen, joka tarvitsi anteeksiantoa... Mutta hänen äänensä sai tylyn pohjasävyn, kun hän puhui Annushkan kanssa, ja Vyrubova kasteli öisin pieluksiaan kyynelillään. —
Besobrasov ei enää ollut täsmällinen Annushkan odotellessa temppelin luona.
Kun he viimeksi olivat yhdessä, puhui ratsumestari paljon Wittestä. Pobjedonostsevistakin oli puhetta.
Sanottiin Pobjedonostsevin valmistautuvan taisteluun kreivi Tolstoita vastaan musertaakseen hänet... Kreivillä oli paljon kannattajia. Oli sellaisia, jotka väittivät, että hän oli parempi kristitty kuin pyhän synoodin yliprokuraattori.
Annushkan silmät suurenivat pelästyksestä.
Hän pelkäsi Pobjedonostsevia. Ja rakastetun sanat vivahtivat rienaukseen.
Besobrasov kohautti pilkallisesti olkapäitään.
"Pobjedonostsev on mahtava, koska hän pelkää... Hän kuulee ääniä syvyyksistä, Annushka. Hän tietää, että ruumis on surmattava, jotta ääni, lakkaisi huutamasta ja syyttämästä kiusaajaansa... Pobjedonostsev on ovelin kaikista. Valta, niin kauan kuin me sitä käyttää voimme..."
"Me?"
"Sinä pikku hupsu! Mutta se aika, jossa elämme, on suuri ja merkillinen. Naiset eivät voi ymmärtää sen tunnusmerkkejä. Keisarinnakaan ei niitä ymmärrä... Etkö sanonut, että hän nimitti tuota ranskalaista temppuilijaksi?"
"Hänellä ei ole niin paljon valtaa keisariin, että saisi hänet luopumaan monsieur Filipistä."
"Hänellä on valtaa, Annushka... Mutta hänellä ei ole kylliksi älyä sitä käyttää. Koska häntä kalvaa sairaus, on hän unohtanut uskon omiin voimiinsa."
"Sairaus?"
"Kruununperillisen syntymän turha odotus."
Besobrasov puhui hitaasti ja juhlallisesti. Peitetty kyynillisyys karehti hänen suunsa ympärillä.
"Isä Joann — sanotaan, että, hän oli pyhimys, eikä minulla ole mitään pätevää perustetta väittää sitä vastaan... Isä Joann osasi kovasta raudasta takoa taipuisan välikappaleen kirkolle."
Hän näki Annushkan tekevän ristinmerkin ja kalpenevan kuullessaan tuota pyhää nimeä noin häpäisevästi mainittavan.
Hän purskahti hilpeään nauruun ja vetäen Annushkan käsivarren kainaloonsa sulki hänen suunsa polttavilla suuteloilla...
* * * * *
Ulkoministerin, kreivi Muravjovin, luona oli ollut jokaviikkoinen diplomaattinen vastaanotto. Seisoskeltiin ympäri huoneita kahvikuppi kädessä ja juteltiin. Rahaministerin synkkä jäykkyys herätti huomiota.
"Hän ei usko hollantilaisen korttirakennuksen kestävyyteen", kuiskasi kreivi Lambsdorff suutaan suojaavan käden takaa. "Kerrotaan, että eilen sanasota kajahdutteli Aleksanterinpalatsin seiniä. Keisarinna kuuluu saaneen päänsäryn."
Lähinnä seisovat nauroivat.
"Herra von Witte kyllä varoo jännittämästä jousta liiaksi..."
"... tahi joutuu kiusaukseen todistaa, ettei liiaksi jännitettyjenkään aina tarvitse katketa."
Hienostuneen keskustelijan kevyellä, kaikkia muotoja noudattavalla tavalla isäntä lähestyi Sergei Juljevitshia.
"Olette tyytymätön, teidän ylhäisyytenne?"
Witte hymyili.
"Ainoastaan itseeni... Että voinkin olla näin kiittämätön vieras..."
"Ah!" Kreivi Muravjov hymyili hienosti. "Eikö jo teidän ylhäisyytenne pelkkä läsnäolokin...?"
Witte kohotti kättään.
"En ole niin itserakas, paras kreivini."
Vastaus katkaisi kärjen toisen äänensävyssä piilevältä, vastentahtoisesti välähtävältä ivallisuudelta. Se ilmaisi tyyneyttä, suojelevaa ylemmyyttä...
Nousukkaan hymyilyn täytyi loukata Muravjovia, sen miehen jälkeläistä, joka v. 1858 oli riistänyt Amurin piirin Kiinalta.
Hän oli kyllin viisas, ollakseen sitä näyttämättä. Hän tarvitsi Witteä, hän oli niitä rakastettavia henkilöitä, joista ei ollut epämieluista kätkeytyä, mahtavan rahamiehen viileään varjoon.
Tarvitsi tänään aivan erikoisesti... Erään yksityisasian vuoksi, joka näytti olevan kaukana politiikasta sellaisenaan, mutta joka silti oli yhtynyt siihen läheisemmin, kuin miltä puolueettomasta havaitsijasta ensi silmäyksellä saattoi näyttää.
Oliko Witten mielestä venäläis-kiinalaisella pankilla tulevaisuutta?
Sergei Juljevitsh kohotti katseensa.
Tämä kysymys tässä paikassa oli yllättävä...
Hän viivytteli vastausta... Ja kun se vihdoin tuli, kuului se epäröivältä, merkillisen laimealta...
"Niin kauan kuin voimme olla varmat olojen rauhallisesta kehittymisestä, kreivi Muravjov..."
Hänen sanoissaan ei ollut mitään totuudesta poikkeavaa. Ja kuitenkin hän näytti hämmästyneeltä, aivan kuin olisi valehdellut.
"Niin kauan kuin voimme olla varmat olojen rauhallisesta kehittymisestä..."
Kuka siihen uskoi?... Hän itsekö?...
Hän katseli alakuloisesti kreivin miellyttäviin piirteisiin, joka koetti salata hämmennystään näennäisellä hilpeydellä.
Hän oli tänä aamuna matkalla Pietarhoviin kohdannut suuriruhtinas Vladimirin.
Suuriruhtinas oli hymyillyt, katsahtanut kylmästi syrjään ja lennättänyt omituisesti kerskailevin elein savukkeensa leveän ajotien kosteaan hiekkaan.
Silloin tiesi Sergei Juljevitsh: suuriruhtinas tuli tsaarin luota ja oli onnistunut asioissaan...
Hän suoristautui äkkiä.
Muravjov, joka taitavasti vaapotteli sirotekoista meissner-kuppia sormiensa nenillä, kumartui häneen päin.
"Kuka meistä on epäillyt rauhallista kehitystä, teidän ylhäisyytenne?"
"Ei kukaan", sanoi Witte äänekkäämmin kuin näytti soveltuvan yksityisluontoiseen keskusteluun. "Ei kukaan, kreivi Muravjov."
Hän hymyili viedessään väkevän, mustan juoman huulilleen.
"Luulisinpä, että olemme oppineet tekemään rauhallisia valtauksia", sanoi Muravjov. Hänen ääntään värähdytti vastentahtoinen jännitys.
Mutta Sergei Juljevitshin tyyneys oli palannut. Hän hymyili kuin viattomalle sukkeluudelle.
"Eikö meidän ole täytynyt sitä oppia?... Vai näyttääkö saksalaisten tunkeutuminen Keltaiselle merelle niin vaarattomalta?" [Tarkoitetaan Saksan ja Kiinan välillä tehtyä vuokrasopimusta.]
Muravjov tuli totiseksi.
"Saksa tahtoo säilyttää rauhan", sanoi hän lujalla äänensävyllä, joka silmiinpistävästi poikkesi hänen tavallisesta, slaavilaisesta hermostuneisuudestaan.
Rahaministeri kohautti olkapäitään.
"Sitäkään ei kukaan epäile. Mutta Saksan kauppapolitiikan voimistuminen on huolestuttavan ripeää."
Hän keskeytti puheensa ja vaipui syviin mietteisiin, murahdellen vain yksitavuisesti.
Saksa oli hankkinut vuokraoikeuden Kiautschouhun, Venäjä Port Arthuriin ja Talienwaniin. Englanti, tuo hurskas, joka alati himoitsi uusia alueita, tyytyi Weihaiweihin, Ranska kaappasi Kvangtu-lahdelman... Japani oli saanut lähteä tyhjin käsin... Ja viisas Li-Hung-Tshang oli varoittanut käryävistä selkkauksista Itä-Aasiassa...
Witte jätti ensimmäisenä hyvästi Muravjoville. Tulevan rajuilman aavistus oli viime aikoina estänyt häntä nauttimasta seuraelämästä. Hän istui mielellään kotona kirjoituspöytänsä ääressä sommitellen mahdollisia yhdistelmiä...
Muravjov oli Witten lähtiessä hilpeä ja sydämellinen. Hän saattoi ministeriä puoleensavetävästä hymyillen...
Rahaministerin tummissa silmissä värähteli alakuloisesti.
Muravjov oli yksi niitä harvoja, joilla oli rohkeutta puhua hänen kieltään... Kenties itsekkäistä syistä!... Mutta sittenkin...!
Alhaalla, leveän kiviportaan varjossa hän seisoi hetkisen epämieluisiin mietteisiinsä vaipuneena.
Tuo monsieur Filip oli vehkeilijä. Ei silti pahimpia. Hän ei toiminut tarkoituksellisesti, ei ollut sellainen, joka yritti muodostaa jonkun hovipuolueen, antaa suuren vaikutusvaltansa valtiollisten tarkoitusten käytettäväksi...
Mutta Nikolai oli käynyt hempeämieliseksi. Ja monsieur Filip oli kyllä saava seuraajan. Jonkun, joka äkkiä ilmestyi pimeästä taas kadotukseen. Joka ehkä olisi ranskalaista vaarallisempi.
Witte kohautti olkapäitään, sytytti savukkeen ja astui hitaasti viimeiset porrasaskelmat. Eteisessä hän oli kuulevinaan kuiskauksen... Erään palvelijan notkea vartalo vilahti hänen ohitseen.
Sähkölampun kalpeassa valossa hän näki miehen kasvot. Ne olivat terävät kuin petolinnun, ja niillä kuvastui tarmokas äly. Silmät, jotka olivat syvällä kuopissaan, kohtasivat omituisesti pälyillen vieraan hetkellisen katseen.
Sergei Juljevitsh viivytti hiukan askeliaan... Sitten hän rypisti otsaansa, pisti ovenvartijan kouraan juomarahan ja astui miettiväisenä ulos lämpimään, vastasytytettyjen lyhtyrivien haaveellisen loiston valaisemaan kesäkuun-iltaan. —
Muravjov vietti yönsä rauhallisesti, epämääräisen voitontunteen vallassa.
"Niin kauan kuin voimme olla varmat rauhallisesta kehityksestä..."
Rahaministerin ei ollut tapana lasketella turhia korulauseita. Tässä voi ryhtyä kauppoihin, jotka muissa olosuhteissa olisivat tuntuneet uskalletuilta.
Kreivi heräsi myöhään, tunsi itsensä täysin levänneeksi ja reippaaksi ja oli kiitollinen kohtalolleen, joka tänään ei ollut valmistanut hänelle esittelyä Tsarskoje Selossa.
Mitä ruusunhohtoisimmassa mielentilassa hän antoi pukea itsensä, pilaili Veljan kanssa ihanasta säästä ja käski valmistaa erikoisen runsaan aamiaisen.
Palvelijan petolinnunkasvoissa ei ainoakaan lihas värähtänyt.
Liukuvin, äänettömin liikkein hän kulki ylös ja alas, laski hiljaa kilahtavan hopeisen tarjottimen herransa viereen.
Muravjov antoi käskynsä päivän varalle.
"Ivan valjastakoon hevoset. Kello kymmeneksi. Sää on kerrassaan ihana..."
Velja kumarsi ja poistui. Tultuaan käytävään hän joudutti askeliaan, ikäänkuin hänellä olisi ollut kiire päästä pian loitolle huoneen piiristä...
Pobjedonostsev oli paluumatkalla Tsarskoje Selosta, kun iltapäivälehdissä oli luettavana tieto kreivi Muravjovin äkillisestä kuolemasta.
Hän antoi seuralaisensa, erään nuoren papin, tehtäväksi hankkia lähempiä tietoja. Hänen kätensä oli aivan tyyni, antaessaan hetkisen kuluttua sanomalehden takaisin.
"Haagilainen yritys ei näy olevan tähtien suosima..."
Kun hänen seuralaisensa kunnioittavasti ilmoitti olevansa aivan samaa mieltä, pyysi hän sanomalehteä vielä uudelleen.
Lyhyeen tietoon kreivin kuolemasta liittyi viittauksia "erinäisiin salaperäisiin, tapauksen yhteydessä oleviin seikkoihin"... Kreivi oli edellisenä iltana ollut hilpeä ja levollinen, oli herännyt myöhään ja heti istuutunut kirjoituspöytänsä ääreen suorittaakseen kaikessa kiireessä eräitä tehtäviä, joita ei voinut siirtää tuonnemmaksi.
Palvelija, joka tuntia myöhemmin astui huoneeseen ilmoittaakseen, että vaunut olivat kreivin määräyksen mukaan ajaneet portaiden eteen, tapasi ministerin kuolleena kirjoitustuolissaan. Hän hälyytti heti koko talon ja käski hankkia lääkärin...
Pobjedonostsev hymyili.
"Kaitselmus näkyy antavan uuden järjestelmän kannattajien tuta valtaansa", sanoi hän hitaasti, ja hänen äänessään oli juhlallinen, mahtipontinen sointu.
Nojaten keppinsä norsunluiseen kahvaan hän vaieten ja riemuitsevana katsoi lämpimään auringonpaisteeseen, joka kirkkaana harsona ympäröi kävelijättärien valkoisia pukuja.
Herra von Wittelle oli tapaus ilmoitettu muutamaa tuntia aikaisemmin. Puhelimitse... Tiedon antoi joku välinpitämätön ääni ulkoministeriöstä. Sanoma oli häntä järkyttänyt ja herättänyt hänessä merkillisiä epäluuloja.
Hän lähetti palvelijansa kadulle ostamaan kaikki sanomalehdet, mitkä olivat saatavissa.
Hän luki nopeasti:
"Palvelija, joka tuli ilmoittamaan herralleen vaunujen saapuneen... palvelija, joka oli kattanut kreiville aamiaispöydän ja heti senjälkeen poistunut huoneesta... Palvelija... palvelija..."
Hän alkoi hämärästi muistaa... Petolinnunkasvot ulkonevan porrassuojuksen varjossa... Voihan se olla hullutusta... sattuma...
Mutta sittenkin
Iltalehdet julkaisivat tietoja kreivin elämästä, pohtivat laajalti kuoleman syytä ja sen yhteydessä ilmenneitä näennäisesti arvoituksellisia seikkoja. Vastustettiin kiivaasti "joutilaiden kielien".levittämää olettamusta, että Muravjov mahdollisesti oli joutunut jonkun rikoksen uhriksi. Aamiaisjätteiden kemiallisesta tutkimisesta oli tosin täytynyt luopua, koska ensiksi paikalle rientänyt palvelija tapauksesta hämmästyneenä oli hävittänyt kaikki aamiaisen jäännökset. Mutta molemmat pätevät lääkärit, jotka olivat tutkineet kuoleman syytä, päättivät yksimielisesti, että kuoleman oli aiheuttanut verenvuoto aivoissa...
Witte antoi sanomalehden pudota käsistään. Kirpeä maku vääristi hänen suutaan.
Ensimmäinen tykinlaukaus taantumuksen ja uuden järjestelmän välisessä taistelussa. Ei viimeinen...
Ottelu oli alkanut...
Vastoin, kaikkea pelkoa otti keisari varsin levollisena vastaan tiedon Muravjovin kuolemasta. Sillä tyynellä levollisuudella, joka viime aikoina oli tullut hänen olemuksensa huomattavaksi piirteeksi ja jota pahansuovat sanoivat saamattomuudeksi tahi välinpitämättömyydeksi.
Lausuttuaan muutamia niukkoja osanoton sanoja hän jätti sen aiheen ja siirtyi päiväjärjestykseen.
Keisarinna sensijaan oli kiihtyneempi. Perheaterian kestäessä tehtiin huomautuksia kuoleman äkillisyydestä. Puhuttiin verenvuodosta aivoissa... Tiedettiinhän, että ulkoasiain ministeri oli työskennellyt ankarasti ja että sellaiset ponnistukset helposti tekivät äkillisen lopun mahdolliseksi, jopa todennäköiseksi.
Pöydästä noustua keisarinna äkkiä keskeytti keskustelun ja meni suuriruhtinatarten huoneeseen.
Merkillistä tuo hermostuneisuus, joka häntä ahdisti. Vain lasten luona hän oli aivan rauhallinen.
Muravjov?...
Hän tuskin tunsi miestä. Mutta siinä ajatuksessa, että keisarin ympäristöön oli ilmestynyt uusi aukko, oli jotakin levottomuutta herättävää. Oli kyllin paljon lujatahtoisia ihmisiä, jotka kykenivät saattamaan Nikolain hypnoottisen vaikutuksensa alaiseksi.
Yhtenä esimerkkinä oli Witte. Hyvässä merkityksessä. Mutta keisari tuli punaisena ja kiihtyneenä työhuoneestaan, koetti etsiä perusteita, joita voisi esittää rahaministerille, ja vältti vastustamasta suuriruhtinaspuoluetta...
Pikku suuriruhtinatarten huoneessa hänet toisinaan valtasi jonkinlainen väsynyt iloisuus, jossa oli jotakin hermostunutta ja samalla liikuttavaa...
Tsarskoje Selon puistossa kukkivat bengalilaiset ruusut. Kermanvalkeita ja teenvärisiä pensaita pilkotti puistikossa, joka tummana ympäröi lammikkoa. Kullanväriset ja vihertävät varjot kuvastelivat veden kalvossa, leikittelivät rouva Vyrubovan hiuksilla, hänen kuljeskellessaan yksinäisenä pitkin puistoteitä ja muistellessaan ihmeellistä miestä, jolla oli nuo arvoitukselliset silmät.
Besobrasov oli poissa... hävinnyt... ikäänkuin maa olisi hänet niellyt.
Kukaan ei ollut häntä nähnyt, kukaan ei tiennyt hänestä mitään.
Annushka pyysi lomaa Aleksandra Feodorovnalta ja kävi vuoron perään puoliksi unohtuneiden pietarilaisten tuttaviensa luona. Päässään suuri valkoinen, Charlotte Cordayn mallinen pitsihattu, jonka heleät reunat viehkeästi ympäröivät hänen kalpeita kasvojaan, hän istui vastapäätä kahisevaan mustaan silkkiin puettuja, arvokkaita, vanhoja naisia, vastanaineita, houkuttelevia ystävättäriä, jotka muistuttivat yritteliäiden pariisittarien sommittelemia monikirjavia muotikuvia, jutteli ja kyseli, odottaen jännittyneenä sitä yhtä nimeä, jonka täytyi tulla ja joka ei kuitenkaan koskaan tullut.
Besobrasov oli poissa.
Hän oli hyvästelyssään puhunut pitkästä matkasta kauas Itä-Aasian sisäosiin. Kun Annushka oli kysynyt, koska hän aikoi palata, oli hän hymyillyt.
"Kun aika tulee, pikku Annushka."
"Kun aika tulee?"...
"Keisari ei ole syntynyt onnellisten tähtien vallitessa, Annushka... Hän ei ole kyllin voimakas hallitakseen elämäänsä. Vieraat kädet riistävät ohjakset häneltä, alistavat hänet omaan tahtoonsa..."
Hänen hoikat, jäntevät sormensa olivat vavahtaneet. Hehkuva intohimo paloi noissa voimakkaissa suonissa, jotka piirtyivät ohuina, sinisinä viiruina ruskahtavaan ihoon. Miehen, hallitsijan intohimo...
Vavisten ja pelokkaasti Annushka oli ojentanut hänelle huulensa.
Siitä lähtien hän tunsi Aleksandra Feodorovnan kysyvän katseen kasvoillaan, aina kun hänen ajatuksensa salaa hiipi rakastetun läheisyyteen.
Aleksandra Feodorovna muuttui yhä umpimielisemmäksi. Hänen käytökseensä tuli suurten hovijuhlien kylmyyttä ja kalseaa jäykkyyttä.
Hän ei enää ollut ystävätär ja nainen; hän oli keisarinna, joka on tapahtumien yläpuolella ja kylmästi hymyillen tuomitsee alamaisiaan. —
Elisabet Feodorovna, joka oli saapunut Moskovasta, säikähti Aleksandra Feodorovnassa tapahtunutta muutosta. Säikähti sitä enemmän, kun kukaan ei voinut aavistaa muuta syytä kuin keisariparin täyttymättä jäänyttä sydämentoivetta, jonka täyttymistä papit valtakunnan kaikissa kirkoissa olivat rukoilleet...
Suuriruhtinatar oli viime vuosina käynyt entistä laihemmaksi ja läpikuultavammaksi. Ilmavalta ja aineettomalta näytti hento, tavattoman hoikka vartalo, yliluonnollisen suurilta silmät terävissä, intohimon täyttämissä kasvoissa.
Hän rakasti yhä vielä Sergei Aleksandrovitshia.
"Meissä naisissa on jotakin merkillistä", arveli keisarinna surumielisesti. "Olemme heikommat siinä, missä olemme voimakkaimmat..."
Hänen ohuet, tuskallisesti vääristyneet huulensa hymyilivät.
Elisabetin siirtymisestä asti oikeauskoiseen kirkkoon oli molempien sisarusten välillä ollut olemassa tunne-elämällisessä suhteessa ihmeellinen yhtäläisyys. Molempia vaivasi painostava sielullinen lamaannus.
Aleksandra Feodorovnalle tuotti tuskia tyhjä sija, jonka isä Joann oli jättänyt jälkeensä, ja hänen täytyi samalla vastustaa jonkinlaista selviytymistä, jottei hänen olisi tarvinnut käsittää tuon kunnianarvoisen pyhimyksen kuoleman proosallisuutta ja jokapäiväisyyttä.
Ruhtinattaren pettymys oli toista lajia. Hänen loukattu naisellinen ylpeytensä, jonka ei ollut onnistunut kahlita Sergei Aleksandrovitshia tämän viimeisen ratkaisevimman uhrauksen avulla, oli sulkeutunut syvästi haavoitettuna itseensä ja vajonnut uskonnollisen mystiikan suitsutustuoksuisiin syvyyksiin. Kuten useimmat kääntyneet, tunsi hän tuon aluksi uuden ja pelkoa herättävän pian muuttuvan vanhaksi ja totutuksi ja tapasi oikeauskoisen kirkon ulkonaisessa komeudessa hedelmällisen maaperän esteettömästi liihottelevalle mielikuvitukselleen, jolta oli riistetty sen varsinainen päämäärä...
"Pelastuksen aika on läsnä, Aleksandra... Väärät profeetat ovat nousseet ja heidät heitetään kadotukseen...
"Mistä sinä puhut, Elisabet?"
Aleksandra Feodorovna oli vähäistä ennen puhunut keisarin kanssa kreivi Tolstoin julistamisesta kirkonkiroukseen, jonka Pobjedonostsev oli pannut toimeen. Eikö keisari ollut oikeauskoisen kirkon pää? Eikö hän ollut kruununperillisenä ollut kreivin innokas ihailija?...
Pobjedonostsev oli hymyillyt omituisesti, kun keisari puolusti runoilijaa.
"Tämä päätös tehtiin yksimielisesti Venäjän, sen kansan ja teidän majesteettinne todellista etua silmälläpitäen; ainoastaan kaikkivaltias Jumala voisi ihmeen kautta tehdä sen päätöksen pätemättömäksi." Hänen äänensä oli vavissut voitonriemusta. Puhuiko hän vielä jonkun muun kuin Harkovin arkkipiispan Ambrosiuksen hyväksi? [Harkovin arkkipiispa Ambrosius esiintyi pyhän synoodin erityisessä istunnossa Tolstoin syyttäjänä.]
Tätä ja koko Venäjänmaan itsevaltiaan onnetonta voimattomuutta Aleksandra Feodorovna mietti. Väsyneitä kurttuja oli hänen otsallaan.
"Olemme heikkoja ihmisiä, Elisabet... emme kykene erottamaan oikeata väärästä."
Suuriruhtinattaren kalpeille kasvoille levisi kiihkon hohde, joka loisti keskiaikaisten rukoilijattarien silmissä. Hän risti kätensä ja nyökkäili hiljaa päätään.
"Pelastus on lähellä, Aleksandra."
Keisarinna huokasi... Lammelta kuului suuriruhtinatar Olgan raikas ääni ja englantilaisen seuranaisen kalseaa, hiukan honottavaa puhetta. Näiden molempien äänten yhteissoinnussa oli jotakin raskasta, sanomattoman surullista. Joutui ajattelemaan, että heläjävän kirkas lapsennauru oli kerran vaikeneva antaakseen sijaa raskaalle, sanattomalle mietiskelylle...
Elisabetkin kuunteli ulkoa kuuluvia ääniä. Hänen silmiensä eteen näytti laskeutuvan harmaa huntu.
"Lapset!" sanoi hän miettivästi.
Aleksandra Feodorovna kohotti päätään.
"Niin... lapset", toisti hän hitaasti. Hänen äänessään oli kova sointu. Merkillinen ajatussilta yhdisti Pobjedonostsevin kuvan ja pienten suuriruhtinatarten suloiset piirteet. Ja keisarinnasta tuntui, että hänen täytyisi suojella lapsia...
Voi, hän oli voimaton... vielä voimattomampi kuin keisari, joka ei kyennyt vastustamaan tuon mahtavan miehen tahtoa.
Pobjedonostsev... aina vain Pobjedonostsev!...
Suojella... suojella!...
Äkillisen pelon valtaamana hän haparoi soittokelloa. Käski tuomaan lapset ylös. Meni heitä vastaan, painoi rintaansa vasten... Äärimmilleen kiihoittuneen hermoston synnyttämää mieletöntä pelkoa... Hän hymyili Elisabet Feodorovnalle tukiessaan epävakaisesti astelevaa nuorinta lastaan...
Samaan aikaan seisoi kaksi köyhästi puettua miestä yliprokuraattorin palatsin edustalla.