Part 6
Witte muisteli kulkupuheita, jotka kuvasivat Besobrasovia intohimoiseksi peluriksi ja panivat ajattelemaan vääriä kortteja. Toiset olivat puhuneet rohkeista ja satumaisista keinotteluista Itä-Aasiassa...
Kylliksi syytä varovaisuuteen tätä miestä kohtaan.
Herra von Witte ei päässyt selville Besobrasovin käynnin syistä. Välinpitämättömästi, seurahaastelijan jokapäiväisellä tottuneisuudella ratsumestari siirtyi keskusteluaiheesta toiseen.
Toisinaan Wittestä näytti, kuin olisi joku levottomasti tunnusteleva valojuova silloin tällöin hipaissut itä-aasialaista politiikkaa. Kosketeltiin Mandshurian kysymystä, hymyiltiin japanilaisten herttaiselle, Koreaan päin vilkuilevalle mustasukkaisuudelle. Mainittiin Li-Hung-Tshangin nimi... Kaikki aivan viattomasti... ilman salatarkoituksia... välinpitämättömästi...
Jättäessään hyvästi Besobrasov hymyili.
"Minulle tuotti suurta huvia saada kuulla teidän ylhäisyytenne ajatus... Meidän rikkinäisenä aikanamme kuulee niin monenlaisia mielipiteitä. Sanotaanpa itse hovipiireissäkin tapahtuvan puolueryhmittelyjä..."
"Minun mielipiteeni on miehen, jonka ainoa kunnianhimo on saada palvella isänmaataan..."
Tuo kuului jäykältä, mahtipontiselta ja senvuoksi ehkä vähän vakuuttavalta.
Besobrasov hymyili yhä.
"Koko Venäjänmaassa ei ole ainoatakaan, joka rohkenisi epäillä teidän ylhäisyytenne suoramielisyyttä. Ei missään ulkomailla ketään, joka uskaltaisi tahrata suunnitelmaamme maailmanrauhaksi, epäilemällä sen vilpittömyyttä."
Hänen äänensävynsä oli moitteeton, kunnioittava ja suora. Mutta ministeri tunsi hänen sanoissaan piilevän ivan läimäyttävän itseään vasten kasvoja narrintiu'uillaan.
Hän kumarsi ääneti, vastaamatta. Hän tunsi, että muinainen vastustaja oli jälleen voimissaan, että kova, sotainen tahto nousi hänen omaansa vastaan...
Taistelu epätasaisin asein. Ja keisari? — Hän kohautti olkapäitään.
Keisari oli oppinut paljon, paitsi yhtä: erottamaan oikeaa väärästä... Keisari herätti toiveita ja petti ne jälleen. Puhui rauhasta ja juoksi mystillisten veijarien jäljessä, kuullakseen esi-isäinsä henkiä puhuteltavan.
Witte hymyili ylenkatseellisesti. Hän oli väsynyt, väsynyt ja uupunut. Valtakunnan eteläosissa oli puhjennut levottomuuksia. Työväki kapinoi... kaikista parannuksista huolimatta. — Ylioppilaiden keskuudessa rehoittivat Aleksanterinaikaiset kumoukselliset aatteet. — Liian paljon räjähdysaineita oli kasaantunut. — Yksi ainoakin kipinä...
Rahaministeri pudisti päätään. Kipinä voitiin sammuttaa. Täytyi sammuttaa... Hänen kasvonlihaksensa jännittyivät, kävivät koviksi ja päättäviksi.
Sammutettava Besobrasovista huolimatta... Besobrasovista huolimatta!
Hän kiskaisi kiivaasti auki työhuoneensa ikkunan ja hengitti Nevan kosteata ilmaa, joka levitti huoneeseen veden raikasta tuoksua.
* * * * *
Pietarin talvikauden hovijuhlissa nähtiin keisarinna Aleksandra Feodorovna kylmäkiskoisena ja luoksepääsemättömänä.
Hoikkana ja kylmänä hän suoritti kiertokäynnin Nikolainsalissa, tervehti, taivuttaen tuskin huomattavasti kapeaa päätään, ja teki kysymyksiä, joiden välinpitämätön sävy oli yhtä loukkaava kuin se laimeus, jolla hän näytti odottavan puhuttelemansa henkilön vastausta...
Hänen käyttäytymisensä pakotti vertaamaan häntä Maria Feodorovnaan. Tulos ei ollut suotuisa nuorelle keisarinnalle.
Aleksandra Feodorovna ei kyennyt esiintymään kyllin edukseen loistoasussa. Hän tunsi sen, tuli araksi ja epävarmaksi eikä voinut hillitä käsiensä hermostunutta liikehtimistä.
Koskaan hän ei kykenisi saavuttamaan Maria Feodorovnan käärmemäistä sulavuutta, hänen kiehtovaa hymyään, hänen kadehdittavaa muistiaan vieraiden ihmisten kohtalojen pienimpiinkin yksityiskohtiin nähden.
Ei koskaan... ei koskaan!
Nuo jättiläisjuhlasalin valkoisenhohtavat seinät koskivat silmiin, nuo hymyilevät huulet... eivätkö ne ilmaisseet salaisuuksia, jotka risteilivät ilmassa palatsin muurien ulkopuolella ja joista keisarinna ei tiennyt mitään?... Eikö kaikissa noissa uteliaissa katseissa, jotka häntä seurasivat ja koettivat päästä hänen ruumiinsa salaisuuden perille, eikö niissä ollut vahingoniloa?...
Keisarinna, joka ei kyennyt synnyttämään vallanperijää valtakunnalle! Äiti, jonka kiihkein kaipaus oli jäävä tyydyttämättä...
Ilkeä kuiskina kävi keisarin selän takana, pumpuliin käärittyjä ivanuolia tuntui sinkoavan noita väsyneitä parrakkaita kasvoja kohti, joiden suurissa silmissä oli alakuloinen ja hämärä katse...
Maria Feodorovna oli pahin kaikista... Hän ei voinut antaa vihatulle saksattarelle anteeksi vaikutusvaltansa menettämistä. Valtansa raunioilla hän koetti uudelleen elävöittää menneisyyttä, viekkaasti anastaa uudelleen käsiinsä sen, mitä oli menettänyt.
Talvipalatsin juhlissa hän oli todellinen keisarinna, hän se jakeli mainioita hymyilyjään, sirotteli suosion- ja armonosoituksia loistavaan joukkoon.
Aleksandra Feodorovna näytti hänen rinnallaan töykeältä ja ylpeältä. Katkera piirre, joka viimeisen suuriruhtinattaren syntymän jälkeen oli ilmestynyt hänen suupieliinsä, teki hänet vanhemman näköiseksi, kuin hän todellisuudessa oli. Hänen olemuksessaan alkoi näkyä piirteitä, jotka muistuttivat Elisabet Feodorovnaa. —
Sisarukset näkivät toisiaan harvoin. Suuriruhtinatar vietti huomaamatonta elämää Moskovassa, keräsi ympärilleen pappeja ja ihmeellisiä pyhiä miehiä valtakunnan kaikilta ääriltä ja itki yksinäisinä hetkinä omaa lapsettomuuttaan ja Sergei Aleksandrovitshin paheita.
Aleksandra, joka toisinaan tunsi kaipausta, huumasi sen suitsutuksella Tsarskoje Selon kappelissa ja mietiskeli merkillisiä ongelmia, joihin hän löysi ihmeellisen täydennyksen oikeauskoisen kirkon opissa.
Hänen oma elämänsä ilmestyi hänelle omituisena näkynä. Se oli kaksoiselämää. Hänen toinen minänsä erkani hänestä, kulki päivänpaisteessa, nauroi, oli iloinen ja katseli ihmettelevin silmin etäisyyteen yli päivänpaisteisten vuorien ja vihertävän virran...
Oli hetkiä, jolloin hän muisteli tätä selvästi, kiduttavan selvästi. —
Mutta se oli mennyttä, se ei enää ollut todellisuutta. Näytti vain viuhtovan hänelle kaukaa valkoisilla hunnuilla...
Isä Joann nimitti sitä synniksi. — Isä Joann puhui sovituksesta ja katumuksesta. — Isä Joann oli kuin kostava tuomari, joka taistelee syntiä vastaan vaimossa. — Vaikka tämä vaimo olikin keisarinna.
Tahi... kenties juuri siksi, että hän oli keisarinna?
Blagovieshtshenskin Jumalanäiti oli armoton. Hänen hymynsä oli petollinen... Nainen, joka oli polvillaan hänen edessään räiskyvien vahakynttilöiden himmeässä valossa, ei ollut osoittautunut tuon suuren armon arvoiseksi.
Oliko hän tehnyt syntiä?
Voi, isä Joann oli ankara... Uskovaisen yksityiset teot eivät tässä mitään vaikuttaneet. Henki se loisti sisästä ulospäin kuin kimmeltävä lampunvalo lasisen kristallin lävitse. Se teki ihmetöitä tahi saattoi raskaan vian päälleen...
Aleksandra Feodorovna värisi vilusta. Hän oli juuri tulossa suuren Katarinan kappelista ja tunsi syystuulen hyytävänä henkivän palatsin käytävissä. Hänen laihtuneilla kasvoillaan oli menneiden lapsivuoteiden ja sieluntaistelujen jälkiä.
Tumma, mauttomuuteen saakka koruton puku ei peittänyt eräänlaista kulmikkuutta hänen liikkeissään... Käsien hermostunut liikehtiminen oli käynyt alituiseksi.
"Pyydän kutsumaan kreivitär Mengdenin luokseni." Nuori kamarirouva joutui hämilleen. Kreivitär ei ollut lainkaan Tsarskoje Selossa. Hän oli saanut hänen majesteetiltaan lomaa. Hänen keisarillinen majesteettinsa oli viime aikoina ollut erittäin hajamielinen ja muistamaton...
Aleksandra Feodorovna teki hänelle ominaisen torjuvan kädenliikkeen.
"Hyvä on, Hauksbee!"
Hän oli jo jonkun ajan pitänyt itsellään ja lapsilla yksinomaan englantilaista palvelusväkeä. Hän piti anglosaksilaisesta kielestä, joka ei ollut saksaa eikä venättä ja oli vapautuksena slaavilaiskielen painostavasta pakkovallasta...
Hän astui huokaisten siniseen salonkiin. Kreivitär Mengdenin rauhallinen seura olisi tänään tehnyt hänelle hyvää. Hän tunsi tarvetta jutella yleisluontoisista asioista, joilla ei ollut mitään tekemistä päiväntapausten kanssa. Hänen mieleensä oli johtunut kaikenlaisia merkillisiä kysymyksiä Englannin historiasta.
Oli päiviä, joina hän hautautui miettimään menneiden aikojen ongelmia, unohtaakseen nykyisyyden, joka lipui hänen ohitseen äänettömänä, ehkei vähemmän vaikeana arvoituksena.
Sellaisina päivinä Annushka ei ollut mikään sopiva seuralainen. Mutta hänen läsnäolonsa oli silti miellyttävää. Tuntui hyvältä katsella hänen madonnankasvojensa lempeää soikiota, kuunnella tuota pehmyttä, valittavaa ääntä, joka osasi kertoa ihmeellisiä asioita ihmeellisellä äänensävyllä.
Rouva Vyrubovalla oli viime aikoina ollut monenlaisia mieltäkiihoittavia elämyksiä.
Siitä pitäen kun keisari oli toimittanut hoviin salaperäisen taikurin, Filipin, ei henkienmanaamisella Tsarskoje Selossa ollut loppua.
Mieletön spiritistinen taikuus rehotti palatsissa.
Herkkämielinen Annushka olisi varmaan nähnyt tuossa pikku ranskalaisessa yli-inhimillisellä voimalla varustetun pyhimyksen, ellei Besobrasovin kylmä epäileväisyys olisi häntä siitä varjellut. Säännöllisin väliajoin ratsumestari järjesti kohtauksiaan puistossa ja tahtoi tietoja palatsin tapahtumista.
Tapaukset olivat tosiaan seikkailunomaisia. — Suljetuissa istunnoissa keisari puhutti esi-isiensä henkiä, vapauttaja-tsaari puhui sointuvalla, miehekkäällä äänellä pojanpojalle, joka kuunteli kumartunein päin, ja Pietari III:n änkyttävä ääni ilmaisi vanhanaikaisin puheenparsin kaikki sen murhan yksityiskohdat, jonka uhriksi hän suuren Katariinan toimesta oli joutunut.
Pääsy oli sallittu harvoille uskotuille. Keisari istui poispäin kääntyneenä ja varjosti istunnon kestäessä kasvojaan käsillään. Keisarinna, joka otti osaa jokaiseen istuntoon, tarkkasi häntä, surullinen, jännittynyt piirre kasvoillaan, jotka sellaisina iltoina olivat silmiinpistävän kalpeat.
Hänen pukunsa oli tumma, ja koko hänen ulkonainen olemuksensa ilmaisi hänen koettavan johtaa läsnäolevien huomion pois itsestään. Ainoana koristeena hänellä oli helminauha, jonka ristiä hänen hermostuneesti liikehtivät kätensä pitelivät. Filipiä hän kohteli lyhytsanaisesti, miltei epäystävällisesti. —
Annushka kertoi näistä tapauksista laajasanaisesti, hiukan yksityiskohtaisesti, rakastetulleen.
Tämä työnsi jalallaan pari kellastunutta lehteä syrjään, jotka ikäänkuin kultaisina silkkivaatekappaleina viistivät tien poikki.
"Sanotaan, ettei hän rakasta puolisoaan", mutisi Besobrasov miettivästi.
Rouva Vyrubova pudisti päätään.
"Ei, ei rakasta... puolisoaan. Joka istunnon jälkeen hän menee kappeliin rukoilemaan. Häntä loukkaa se, että keisari viettää niin monia tunteja ranskalaisen seurassa."
"Onko hän puhunut siitä?"
"Keisarinna ei koskaan puhu tunteistaan. Mutta eilen hän itki tullessaan suuriruhtinattarien huoneesta. Minun täytyi jäädä hänen luokseen. Oli jo myöhäinen... Puhuimme isä Joannista ja heikkoudenpuuskista, joita hänelle muutamien viikkojen aikana usein on sattunut. Keisarinna vertasi häntä ja Pobjedonostsevia toisiinsa. — Pobjedonostsev on ihmeen vireä, eikö totta? Näen hänet toisinaan palatsissa..."
"Hän on intoilija", sanoi Besobrasov. "Aioit puhua ranskalaisesta, Annushka."
Vyrubova oli vaiti hetkisen. Miehen katseesta virtaavan pakon alaisena hän etsi muistikuvistaan.
"Eilisiltana keisarinna puhui Cagliostrosta. Kysyi minulta, mitä hänestä arvelin, oliko hän yli-ihminen vaiko petkuttaja, ja kuinka selittäisin hänen suunnattoman menestyksensä. — Minä vastasin, että selityksen hänen menestykseensä ehkä voi löytää ranskalaisten kansallisluonteesta. Hän hymyili, katsahti minuun omituisesti ja sanoi sitten miettivästi: Eikö ole merkillistä, että on ihmisiä, joiden mielestä sellaisten taikurien menestyksellä on yhteyttä myöhempien aikojen vakavien valtiollisten tapausten kanssa?"
Besobrasov suoristautui hätkähtäen. Hänen jäntevä vartalonsa oli hetken ajan jännittyneenä ja kokoon puristuneena kuin syöksyyn valmistautuvan eläimen notkea ruumis.
"Kuinka hän sellaista johtuu ajattelemaan?" kysyi hän nopeasti.
Annushka hymyili.
"Sattuma, rakkaani!... Hän tahtoi minua varoittaa... varmasti!... Hän on kenties liian varovainen, lausuakseen ajatuksensa suoraan."
Ratsumestari sai hitaasti takaisin entisen ryhtinsä.
"Tutkiiko keisarinna historiaa?"
"Silloin tällöin."
"Arvelin vain, ettei vallankumoushistoria liene omiansa huvittamaan ruhtinatarta."
"Se ei häntä lainkaan huvitakaan, rakkaani. Hän puhuu siitä kuin jostakin vieraasta. Hiljan, kun oli puhe Ranskasta, hän sanoi sivumennen: Onpa hullua, että kansojen kohtalo voi olla niin läheisesti sidottu niiden hallitsijain kohtaloon..."
"Minusta näyttää, kuin järjestys olisi ollut päinvastainen..."
Annushkan kasvot ilmaisivat lievää kummastusta.
"Sinä olet ihmeellinen...!"
Besobrasov nauroi.
"Joko olet lopettanut?"
"Niin luulen..."
"Ettekö puhuneet myös Maria Antoinettesta?"
Annushka alkoi vavista. Hänen katseensa näyttivät etsivän jotakin Besobrasovin piirteistä. Hän oli kovin kalpea.
"Kyllä, me puhuimme Maria Antoinettesta, sinä kaikkitietävä. Keisarinna huomautti joukkojen arvostelukyvyttömyydestä, niiden mielissä kun tuon onnettoman kuningattaren raskain rikos oli se, että hän oli ulkomaalainen... Sinä hymyilet?...
"En suinkaan, pikku Annushkani."
Omituisesti hämmentävällä keskustelutavallaan hän äkkiä siirtyi toiseen aiheeseen.
"Entä isä Joann?"
Nuoren naisen suupielet vavahtivat tuskallisesti.
"Hän itse sanoo päiviensä olevan luetut... Toissapäivänä, kun hän saarnasi keisarinnalle, hän vaivoin pysyi pystyssä. Aleksandra Feodorovna tarjosi hänelle tueksi käsivartensa. Hän hylkäsi avun..."
Annushkan ääni muuttui hiljaiseksi voihkaisuksi.
"Kadotamme pyhän miehen..."
Hänen kyynelöivät silmänsä katselivat hellästi ja suloisesti vaaleiden kultakutrien sädekehän keskeltä. Hän ei nähnyt Besobrasovin huulien ympärillä leikkivää ivaa. Hän katsoi kuin arka pikkulintu kaikkitietävän rohkeisiin piirteihin.
Iva hävisi. Himo heräsi. — Tsarskoje Selon naiset olivat ihania hupakkoja. — Isä Joann oli muokannut maaperän. Toiset tulisivat hänen jälkeensä. — Täytyi juoda, niin kauan kuin vielä tunsi juoman huulillaan. — Pikku temppeli odotti vaiteliaana lehdettömien puiden takana...
Aamuhämärissä hiipi Annushka raskain jäsenin takaisin linnaan. Hänen tukkansa riippui sumusta kosteana ja pörröisenä kylmällä otsalla. Suu hehkui punaisena kalpeissa kasvoissa. — Kastepisarat tipahtelivat surumielisesti pensaikoissa. — Hän paleli. — Katumuksen ajatuksia liikahteli hänen mielessään.
Oi, eihän siellä ollut käynyt hänen oma itsensä. Hän itse oli tahdoton, kuin kevyt pallo, joka nostetaan ilmaan ja viskataan loukkoon. Oli kuin olento, joka ei enää tunne mitään ajatuksia. Vain vaistoja...
Annushka huokasi. Hän kohotti kätensä, pyyhkäistäkseen suortuvat otsaltaan, ja tunsi kylmiä väreitä, sormiensa koskettaessa erään najaadin kylmää, kivistä käsivartta...
Raskaana ja pilvien verhoamana sarasti päivä palatsikappelin kupoolien takana. Linnut alkoivat lennellä, kirkuivat, Riitelivät kuin kadotettujen harhailevat sielut natisevien oksien keskellä...
Perin uupuneena Annushka saapui huoneisiinsa. Ne olivat kuin kuolleet sinertävässä hämärässä, suljettujen verhojen takana. Vuoteen koskemattomat patjat houkuttelivat luokseen. Suljetuin silminhän vaipui valkoisilla, lavendelintuoksuisilla lakanoilla peitettyyn vuoteeseensa. —
Jokin oli säikähdyttänyt hänet hereille. Hän ponnahti pystyyn, katseli kummastunein silmin ympärilleen. Joku oli huoneessa, seisoi hänen edessään. Eräs keisarillisista kamarirouvista...
Vyrubova tuijotti tämän hämmästyneihin kasvoihin.
Mitä oli tapahtunut?... Keisarinna...?
Vähitellen hän pääsi selvyyteen.
Aleksandra Feodorovnalla oli ollut rauhaton yö, ja hän oli jostakin syystä hätyyttänyt palvelusväkensä. Vastoin tapojaan hän oli tahtonut palvelusvuorossa olevan seuranaisensa luokseen. Kun Vyrubova ei tullut, oli muutamien turhien verukkeiden jälkeen täytynyt tunnustaa, että hänen huoneensa olivat tyhjät. Aleksandra. Feodorovna oli ihmetellyt ja hämmästynyt.
Annushka käsitti kaikki.
Hän oli noussut istumaan vuoteessaan ja tuijotti pieniin, kirkkaisiin sateenkaarenvärisiin läikkiin, jotka heijastuivat kattokruunun hiotuista kristallipalloista, auringonsäteiden niihin sattuessa.
Hän käsitti, että keisarinna odotti häntä, että hänen täytyi keksiä syitä, valehdella... Hän käsitti, ettei tämä yö ollut mitään unta, kuten hän ensi silmänräpäyksessä oli taipuvainen uskomaan, että hänen huulensa olivat vasta kuivuneet haihtuneiden suutelojen jäljiltä...
Hän pukeutui hitaasti ja huolellisesti, vilvoitteli kasvojaan ja lähti keisarinnan luo.
Aleksandra Feodorovna ei ohut yksin. Ruhtinatar Obolenskaja istui hänen luonaan, loi lyhyen, tutkivan katseen Vyrubovan kasvoihin ja jatkoi kunnioittavasti vastaustaan johonkin keisarinnan huolimattomasti tekemään kysymykseen.
Juteltiin keisarin henkiin herättämästä Haagin rauhankonferenssista, eräiden valtakunnan sisäosissa toimivien hyväntekeväisyysyhdistysten uudestijärjestelystä, joiden kunniapuheenjohtajaksi keisarinna oli suostunut rupeamaan. Pitkästyttävä, täydellisesti mielenkiinnoton keskustelu...
Annushka tarkkasi keisarinnan kasvoja, odotti otsan rypistämistä, paheksuvaa välähdystä hänen hiljaisten, surullisten silmiensä syvyydestä. Kun mitään sellaista ei tapahtunutkaan, tunsi Vyrubova joutuvansa omituisen arkuuden valtaan.
Hän odotti, kunnes jäi keisarinnan luo yksin... Mutta Aleksandra Feodorovna ei antanut hänen ryhtyä selityksiin. Lyhyellä, luonteenomaisella kädenliikkeellä hän vaiensi Annushkan, kehoitti häntä seuraamaan itseään kappeliin ja puhui isä Joannin huolestuttavasta terveydentilasta.
Kappeli oli kylmä ja sitä valaisi loppusyksyn väsynyt aamuaurinko. Seinien loistavan sinen yläpuolella kyyhöttivät varjot, varjot leikittelivät räikeän kullanväristen rokokokierteiden ympärillä, jotka muhkeiden loistovuodepilarien tavoin kohosivat kattoa kohti suitsutususvan keskellä.
Väsyneenä ja vapisevana kajahteli vanhan jumalanmiehen ääni...
Aleksandra Feodorovna istui pää kumarassa. Hänen otsansa nojasi hoviaition kylmään suojukseen. Hänen kätensä olivat ristissä, ja hän tuskin huomasi kyyneliä, jotka ehtymättöminä tipahtelivat hänen kylmille, ristityille sormilleen.
Hän tahtoi rukoilla eikä voinut. Tuska ahdisti häntä...
Isä Joann oli lähtevä hänen luotaan, ennenkuin hänen esirukouksensa tulisivat kuulluiksi. Hän jäisi yksin, hyljättynä näiden vieraiden ihmisten keskelle. Kaikki he olivat vieraita... kaikki. Annushkakin... Hänen katseensa oli arka, pahan omantunnon katse. Turhaan keisarinna oli kutsunut ystävätärtään. Annushka ei ollut silloin ollut palatsissa... Ei ollut palatsissa...
Puna kohosi Aleksandra Feodorovnan valvomisesta riutuneille kasvoille.
Synti! Synti!... Täytyi rukoilla päästäkseen synnin herraksi. Rukoilla, jotta isä Joannin esirukoukset kantaisivat hedelmiä.
Synnyttää poika! Ikäänkuin saman sävelen alati palaava loppusäe tuo toive soi hänen sielussaan. Mitä ansioita ennen häntä oli hänen kansansa äideillä, joiden suotiin painaa poikia rintaansa vasten?
Hän hymyili katkerasti... puristi huulensa yhteen...
"Mutta puu, joka ei kanna hedelmää, hakataan poikki ja heitetään tuleen..."
Jostakin, kaukaa menneisyydestä, kaikuivat nuo sanat. Eikö se ollut ennustus?...
Hän vaipui surulliseen mietiskelyyn. Hänellä oli tapana seurata jotakin ajatussarjaa, kunnes joku ulkoapäin tuleva uusi vaikutelma sen katkaisi. Ja sellaisia vaikutelmia, jotka olivat kyllin voimakkaita, ei ollut useita...
Usein oltiin kuulevinaan maanalaista jyrähtelyä...
Useimmiten oli Witte siihen syynä. Hän kiusasi keisaria rautaisella itsepintaisuudellaan ja ärsyttävällä tyyneydellään.
Suuriruhtinaspuolue oli, käyttäen taitavasti hyväkseen keisarin vastenmielisyyttä mahtavaa rahamiestä kohtaan, kaikessa hiljaisuudessa osannut uudelleen saavuttaa vaikutusvaltaa Nikolain häilyvään mieleen.
Sergei ja Vladimir taistelivat etusijasta. Nikolai Nikolajevitsh pysytteli viisaasti syrjemmällä ja hautoi Krimillä kunnianhimoisia suunnitelmia. Pavel Aleksandrovitsh kuohutti yleistä mielipidettä rakkaussuhteellaan Raisa Pistolkorsiin, mikä lopuksi aiheutti hänen karkoittamisensa...
Aleksandra Feodorovna ei ollut enää nähnyt kaunista Raisaa. Mutta hän tiesi, että Nikolai oli viettänyt unettomia öitä.
Keisarinna kärsi tuon vieraan naisen tähden. Niin naisena kuin äitinä... Myöskin kristittynä... Isä Joann puhui hyvyydestä, joka itsensä voittaa...
Keisarinna havahtui säikähtäen mietteistään... Väsynein, kyynelistä punertavin silmin hän tuijotti kappelissa leijailevaan pyhäsavupilveen...
Katua ja kieltäytyä!
Hän koetti palatsiin palattuaan puhella ystävällisesti Annushkan kanssa ja uskoa hänen avuttomasti änkyttämäänsä selitykseen, että hän oli salaa käynyt tapaamassa muuatta pietarilaista ystävätärtään.
Hän koetti vastata keisarin lempeään hymyilyyn, haihduttaa hilpeydellä hänen hajamielisyytensä, näyttää iloiselta ja hyvätuuliselta.
Hän koetti ajatella ystävällisesti Maria Feodorovnaa...
Äitikeisarinna oleskeli vielä Pietarissa ja saapui silloin tällöin vain hetkelliselle vierailulle Tsarskoje Seloon.
Katse, jolla hän mitteli miniänsä kuopalle painuneita kasvoja, oli ystävällinen ja hyvänsuopa. Poikaansa kohtaan hän osoitti hyvyyttä ja puoleensavetävää rakastettavuutta...
Aleksandra Feodorovna ymmärsi tuon sävyn — äitikeisarinnan ystävälliset katseet iskeytyivät hänen sieluunsa kuin petolinnun kynnet...
Maria Feodorovna oli synnyttänyt valtaistuimelle poikia ja tunsi halveksivaa sääliä tuota saksatarta kohtaan, joka ei kyennyt täyttämään kansan toiveita.
Kansan?...
Aleksandra Feodorovna pudisti vaaleakutrista päätään.
"Eläimiä, kultaisten ristikkojen takana..."
Elisabet oli sittenkin ollut oikeassa...
* * * * *
Isä Joann oli kuollut Kronstadtissa... Hauraan korren tavoin oli vanha ruumis kaatunut mahtavan leikkuumiehen jalkojen juureen, jonka hiljainen viikatteenviuhina oli suhahtanut Tsarskoje Selon puistossa kuin rauhaton aavistus.
Mutta Pobjedonostsev eli. Norsunluiseen sauvaansa nojaten hän astui suorana palatsin suojien läpi, seisoi kuin kostava tuomari hintelän, ryhdittömän yksinvaltiaan edessä...
Nikolai työskenteli paljon ja uutterasti. Hänellä oli mitä paras tahto ja herkkä omatunto, joka pakotti häntä ponnistamaan voimiaan. Mutta määrättömästä työstä hänen voimansa murtuivat ja hänen tahtonsa kävi taipuisaksi kuin ohut pajuvitsa.
Pobjedonostsev huomasi sen. Kaikki sen huomasivat... Hän ei ollut enää se keisari, joka loistavin silmin puhui vapauttaja-tsaarin työstä.
Tosin sanottiin, että Nikolai puhutti Filip-taikurin spiritistisissä istunnoissa isoisänsä henkeä, pyytäen häneltä neuvoja, ja pikku ranskalaisen suipot, mustapartaiset kasvot olivat toisinaan vetäytyneinä huolestuneisiin kurttuihin, — puhuttiin, että hänen keisarillisen suosijansa kietovat kysymykset panivat hänet hikoilemaan ja miettimään —, mutta Pobjedonostsevin ja hänen kannattajiensa tähti oli nousemassa, se kohosi tsaarin heikon pään ylitse korkeammalle ja loisti kirkkaana pimeimmän taantumuksen taivaalla.
Haagin rauhankonferenssi oli avattu; Muravjov lähetti imartelevia selostuksia, jotka keisari, huulillaan hymy — selviytyneen, yltäkylläisen väsynyt hymy —, silmäsi läpi.
Witte olisi voinut riemuita. Hovissa kiertelevät huhut väittivät, että juuri hän oli saanut keisarin esiintymään maailmaa onnellistettavana vapauttajana. Hänen tarkoitusperänsä olivat päivänselvät. — Haaveelliset sisäiset uudistussuunnitelmat nielivät ne rahamäärät, jotka olisivat olleet välttämättömät vastustuskykyisen armeijan taisteluvalmiuden säilyttämiseksi. Kullan täytyi vieriä, jotta lapsikansasta tulisi sivistyskansa.
Pobjedonostsev hymyili halveksivasti. Keisarillisen suunnan epävarmuus ajoi hänet kirkon — yliaistillisen — syliin, tapahtuipa se sitten laillisesti tahi laittomasti.