Part 5
Miksi häkissä, ristikkojen takana? täytyi hänen ajatella. Eikö palatsisalaliitto ollut avannut Nikolain silmiä?
Yksinäisenä seisoi hänen valtaistuimensa naamioitujen, imartelevien, liehakoivien vihollisten keskellä. Yksinäisenä hän itsekin... Vain yksi oli, joka pysyi hänen puolellaan.
Aleksandra Feodorovna hymyili katkerasti.
Olivatko he kahden kyllin voimakkaat taistelemaan kokonaista maailmaa vastaan? Olisiko epäviisasta hankkia liittolaisia, joita voimakkaammat ja viekkaammat itsevaltiaat olivat voineet vähäksyä?
Keisari sanoi kansaansa kypsymättömäksi, lapsikansaksi, jota täytyi kasvattaa, jotta se voisi ymmärtää keisarillisen lahjan koko armon.
Pobjedonostsev pani vastaan, laiminlöi järjestelmällisesti miljoonien kasvatuksen, jottei valtiollinen valistus pääsisi luomaan valoaan avarille venäläisille tasangoille, missä kuivaan korsikkoon putoava kipinä olisi voinut sytyttää hävittävän palon.
Mahtava, voittamaton oli tuo jäykkä kiihkoilija.
Ja keisari itse... eikö itsevaltiaan vallassa olisi ollut lyödä maahan salaliiton pää, joka oli aikonut syöstä valtaistuimelta Jumalan asettaman tsaarin?
Mutta Nikolai vaikeni... Ei siksi, että pelkäsi Pobjedonostsevia ihmisenä. Ihminen oli ovela ja salakavala, valpas ja vaarallinen. Yksi monista. Hänessä ei ollut mitään erikoista paitsi sitä yhtä, joka teki hänet voittamattomaksi. Hänen pappiutensa. Keisari, joka polvistui papin edessä, ei voinut rangaista ihmistä...
Aleksandra Feodorovna suoristautui hiukan kokoonpainuneesta asennostaan. Äkkiä, ikäänkuin ravistettuna hereille mielikuvasta, joka syöksi veret hänen poskilleen.
Kertomus keskeytyi jyrkästi.
"Onko isä Joann palannut?"
Vyrubova vastasi kieltävästi. Isä Joannia pidätti Kronstadtissa hänen kutsumuksensa.
"Kansa tuo sairaita hänen luokseen, jotta hän panisi kätensä heidän päälleen ja parantaisi heidät. Kerrotaan halvatusta tytöstä, jolle pyhän miehen pelkkä sana palautti liikuntakyvyn..."
Aleksandra Feodorovna oli ottanut tuon pienen kirjan käteensä. Hänen sormensa selailivat sen rapisevia lehtiä... Hän oli polvistunut Blagovieshtshenskin pyhän Jumalanäidin kuvan eteen ja lähettänyt hartaan pyyntönsä palavissa rukouksissa korkeuteen.
Saada synnyttää poika!
Ja suurisilmäinen madonna oli hymyillyt... Kunnes isä Joann saapui ja sinkautti ankarat sanansa, ikäänkuin kuihduttava erämaan tuli olisi puhaltanut yli hedelmällisten vainioiden.
Hän oli puhunut katumuksesta ja rukouksesta, vanhoista ennustuksista, joiden mukaan Nikolai II:n hallitukselle oli tuleva verisiä päiviä ja onnettomuutta, riistäen kruunun ylimmäisen papin käsistä...
Pelästyneen naisen huudahdus oli saanut hänen otsansa synkistymään närkästyksestä.
"Rukoilkaa ja katukaa!"
Protestantin terve omatunto asettui aika ajoin vastarintaan. Kuin unesta heräten Aleksandra Feodorovna katseli ympärilleen.
Missä hän oli?... Mitä hänelle tapahtui?
Hänen mieleensä muistuivat protestanttiset kirkkolaulut, jonkun kaukana Saksanmaalla olevan kirkon valkeiksi kalkitut seinät, jotka hohtivat kalpeassa aamuvalossa.
Kuka oli tuo pappi, joka kykeni kietomaan hänet hypnoosinsa verkkoon?
Hän hymyili ja taisteli itseään vastaan... Kunnes uudelleen heräsi todellisuuteen... Hän oli keisarinna, jonka tuli synnyttää poika. Ja hänellä oli kaukonäkijättären tietoisuus siitä, että kaikki toiveet olivat turhat.
Kenties oli isä Joann tuon tietoisuuden hänessä herättänyt, saadakseen itselleen kuuliaisen välikappaleen... Siinä tapauksessa hän oli saavuttanut tarkoituksensa.
Hilpeä kerettiläisnainen, joka oli kieltäytynyt kiroamasta perittyä uskoaan, oli muuttunut vaiteliaaksi.
Rouva Vyrubova puhui isä Joannin ihmeellisistä parannustöistä. Keisarinna kuunteli hymyillen. Jäykkänä ja hajamielisenä.
Muuan ääni kuului jostakin etäältä...
Vyrubova oli noussut.
"Käskeekö teidän keisarillinen majesteettinne, että suljen ikkunan?"
Aleksandra Feodorovna kielsi.
"Tänään on perjantai, niinhän?"
"Keskiviikko, teidän majesteettinne."
Väsyneihin silmiin tuli kysyvä ilme.
"Luulin, että... herra von Witte...?"
"Herra von Witte laskettiin tunti sitten audienssille."
Keisarinna mietti.
Jotakin erikoista siis. Nikolai tulisi huonolle tuulelle ja alakuloiseksi, olisi kiitollinen hymyilystä ja iloisista ilmeistä... Hän koetti hymyillä.
Voi, kovin vaikeata oli olla iloinen! Raskasta olla tässä maassa keisarinnana.
Aleksandra huomasi nuoren rouvan tutkivan katseen ja tarttui hellästi hänen käsiinsä.
"Olette levoton, ystäväni?"
Annushka pudisti päätään. Mutta hänen silmänsä puhuivat toista.
"Osaan kyllä kantaa kohtaloni, Annushka... Kaikki!"
Aleksandra Feodorovnan suupielet värähtivät.
"Keisarinnojen kohtalon..."
Hän kohotti katseensa, kohtasi Vyrubovan hämmästyneen, kysyvän silmäyksen.
"Isä Joann on kovasydäminen", lisäsi hän. Hiljaa, miettivästi, ikäänkuin itsekseen.
"Hän on pyhä mies, teidän majesteettinne."
Keisarinna hymyili vaivaloisesti. Hänen kätensä, jotka pitelivät kirjaa, alkoivat vavahdella. Tarttuivat kouristuksentapaisesti lehtiin. Rypistivät ne kasaan.
Pyhä mies!... Ja hänen tuomionsa oli julistettu...
"Vallanhimoinen pappi", kuiskasi ääni hänen sisimmässään, kerettiläisääni, joka ei tahtonut vaieta.
"Vallanhimoinen pappi!"
Hän tahtoi puhua, vaipui takaisin istuimensa silkkisille, vahvasti hajuvedelle tuoksuville patjoille, liikutti käsiään, sai sanan kuuluville, yhden ainoan...
"Nikolai!"
Se oli kuin avunhuuto... Hänen koko ruumistaan tempaisi.
Pyhä Blagovieshtshenskin Jumalanäiti! Tuskan hetki!... Tuskan hetki!...
Hitaasti, kuin lennosta uupuneet linnut, lentelivät tiedonannot keisarinnan terveydentilasta pääkaupungin sanomalehtien toimituksiin. Ihmiset lukivat ne ilman mielenkiintoa, kohauttivat olkapäitään ja menivät menojaan.
Pääkaupungin väestölle tsaari ei enää ollut tsaari, ylimmäinen pappi. Salaiset virrat huuhtelivat hänen valtaistuimensa perustaa!
Miltei jälkeä jättämättä meni tieto suuriruhtinatar Tatjanan syntymästä kansan korvien ohi. Se, mikä kuohutti hovipiirejä, muodosti täällä ainoastaan värähteleviä renkaita tasaisena kuvastelevalle pinnalle.
Että Nikolai oli alakuloinen ja huonolla tuulella, kuka siitä hänelle ilmaisi mielipahansa?
Että hän oli entistä lujemmin takertunut pappi Joannin verkkoon... kuka sitä ihmetteli?
Eikö kaikki lohdutus ja kaikki autuus ollut löydettävissä oikeauskoisen kirkon helmassa?
Aleksandra Feodorovna asettui äkkiä vastarintaan... Toisen tyttärensä synnyttyä hän tunsi raskausajan epämääräisen, aavistuksellisen odotuksen putoavan vieraan vaatteen tavoin yltään. Hän uskoi uudelleen löytäneensä tyttövuosiensa kirkkaan, lahjomattoman katsannon. Valppaasti, ihmeellisen kriitillisesti hän kuunteli kronstadtilaisen kiehtovia sanoja. Pappi tuntui hänestä nyt erilaiselta kuin muutamia viikkoja sitten...
Ja sittenkin...! Eikö tuossa synkässä miehessä ollut ihmeellistä ennustuksen lahjaa?
Hän oli ennustanut tytärtä...
Entä jos toinenkin ennustus toteutuisi samoin kuin tämä?
Toisinaan hän tunsi tuskaa, joka uhkasi hänet tukahduttaa.
Kun Nikolai oli hänen luonaan, tuntui paremmalta... Keisarinna koetti saavuttaa hänen rakkautensa... Tuhansilla hellyydenosoituksilla, tuhansilla liikuttavilla pikkutekosilla, jotka houkuttelivat surumielisen hymyn puolison huulille.
Hän suuteli keisarinnan käsiä, nimitti häntä uskolliseksi toverikseen.
Mutta keisarinna huomasi siinä sääliä. Se poltti häntä kuin haava. Hän kääntyi poispäin, puristi huulensa yhteen... Tai istui molempien tytärtensä huoneessa. Pikku suuriruhtinatar Olga hyöriskeli hänen ympärillään. Huone kajahteli kirkkaasta lapsennaurusta.
Aika ajoin keisari tuli heidän luokseen, hymyili hänelle, oli hilpeä kuin lapsi...
Sitten tuli taas päiviä, joina Vyrubova oli hänen ainoa pelastuksensa.
Annushka oli kiintynyt valtiattareensa koiran hiljaisella uskollisuudella. Hän oli yksi niitä harvoja, jotka eivät rakastaneet Maria Feodorovnaa, jotka hämärästi aavistivat tuon naisen sileän otsan kätkevän taakseen vaarallisia juonia...
Maria Feodorovna oli palannut Tanskasta. Keisarin nimenomaisesta toivomuksesta.
Poika oli pyytänyt, äiti, oli kuullut poikansa pyynnön... Armollisesti hymyillen hän taas liikkui talvipalatsin hovijuhlissa, jakaen suosiotaan sekä uskotuille että asioita tuntemattomille.
Menneisyys oli suljettu ja haudattu. Oliko Nikolai sen unohtanut?
Aleksandra Feodorovna ei sitä tiennyt. Hän vältti Nikolain läsnäollessa johtamasta puhetta tuohon vaaralliseen aineeseen...
Kun keisari liikkui suuriruhtinaiden ahnaiden katseiden välissä, tietäen tuosta hetkestä lähtien, että nämä olivat hänen vihollisiaan, kun hän kohdisti väsyneet silmänsä, jotka antoivat hänen kalpeille kasvoilleen luontaisen, hiukan väsähtäneen ylhäisyyden leiman, miltei rukoilevin ilmein itseään ympäröivien henkilöiden uurteisiin piirteihin, silloin tunsi hänen puolisonsa toisinaan, että hänen täytyisi vihata, halveksia tuota miestä...
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän häpesi sellaista tunnetta.
Rakastihan hän puolisoaan...
Heikkous oli onnettomuus, ei mikään rikos... Tahi olikohan se vain heikkoutta?... Ehkäpä viisautta?
Aleksandra Feodorovna oli oppinut ymmärtämään, että vain leijona tahi kettu kykenisi pitämään hallussaan tätä valtaistuinta. Oliko viimeinen itsevaltias jompikumpi näistä kahdesta? Hän melkein toivoi sitä... Hallitsijan itsensä tähden, joka oli tahtonut parasta, pukenut rohkeimmat ajatukset sanoihin.
Tuon papillisen ennustuksen tähden, joka häntä pelotti... Nikolai Aleksandrovitsh voisi luovuttaa kruunun voimakkaammalle veljelleen Mikaelille.
Niin oli sanonut pappi... ihmeiden tekijä... Oli hetkiä, jolloin Aleksandra Feodorovna hymähti isä Joann Kronstadtilaisen ihmeparannustöille, nauroi hänen ennustuksilleen.
Sitten hän taas tunsi epämääräisen kammon raskaasti painavan mieltään. Kummalliset voimat taistelivat hänen sielustaan.
Pobjedonostsev, isä Joann... Maria Feodorovna... eivätkö he olleet renkaita samassa ketjussa... Ketjussa, jonka tarkoituksena oli kahlita ja surmata?... Kädet hankautuivat verille, koettaessaan irroittaa sen taipuvia, metallinhohtoisia renkaita.
Yksinäisenä ja voimattomana...
Aleksandra Feodorovna kuunteli valveilla Tsarskoje Selon leutoina kesäöinä. Tuuli humisi puissa. Leukoijat ja myöhäiset, sinipunervat akaasiat levittivät suloisenraskasta tuoksuaan. Mereltä päin henki viileästi, suhisi kuin valkohohtoisten joutsenten hiljainen, melankolinen, häipyvä souto... Suuren Katarinan veneet uivat kuin kultaiset silmät surullisessa yössä.
Toisinaan kuului lapsenitkua...
Keisarinna nousi vuoteestaan, riensi viereiseen huoneeseen, kumartui pitsiverhoisen, pienen vuoteen yli... Vieressä kuului englantilaisen hoitajattaren syvä hengitys.
Vilusta väristen Aleksandra Feodorovna putkahti takaisin vuoteeseensa. Englannitar oli uskollinen, mutta itsekäs. Yhtä kylmää, persoonatonta, kuin hänen ulkomuotonsa, oli hänen uskollisuutensa. Toisin kuin venakkojen...
Aleksandra Feodorovna ei milloinkaan ollut tarkemmin ajatellut, miksi hän ei luottanut tähän kansaan. Ehkä hän teki väärin. Mutta se oli kuin vaistomainen aavistus, joka sai hänen rintansa puristumaan kokoon.
Tietenkin oli poikkeuksia... Vyrubova... Freedericks... Witte...
Aleksandra Feodorovna säikähti muistaessaan tämän nimen. Witte?
Kylmä ja persoonaton oli hänkin, mutta hänen silmissään välähteli itä-aasialaisen oveluutta... Hänen luokseen oli Witte tullut, tarjonnut hänelle liittoa...
Eikö tässä hovissa täytynytkin yhtyä salaliittoon, puolustautuakseen salaliittolaisilta?
Silloin hän oli hylännyt ministerin tarjouksen. Nyt...?
Pettymyksen piirre ilmestyi hänen kapean, hienomuotoisen suunsa ympärille, joka värähteli katkerasti.
* * * * *
Palvelustuntien aikana keisarinnan huoneissa oli Annushka Vyrubova miettiväinen ja hajamielinen. Hänen silmiään ympäröivät tummat varjot; hänen käyntinsä, joka oli ollut kevyt ja liitelevä, muuttui raskaaksi ja laahustavaksi.
Eräänä päivänä istuessaan hurskaine käsitöineen vastapäätä nuorta keisarinnaa, hän osasi johtaa puheen rahaministeriin.
"Hän laskee Venäjästä sen veren, jonka on johdettava raihnaaseen ruumiiseen uusia, hedelmällisiä aineksia", sanoi hän hiljaisella, valittavalla äänellään.
Aleksandra Feodorovna kohotti katseensa.
"Kuka niin sanoo?" kysyi hän nopeasti ja hiukan kiivaasti.
"Jokainen, joka rakastaa isänmaataan."
Aleksandra Feodorovna huojutti miettiväisenä hienoa päätään.
"Herra von Wittellä on paljon vastustajia hovissa", sanoi hän varovaisesti.
"Hänellä voisi olla ystäviä, teidän majesteettinne..."
Keisarinnan huulilla vilahti hymy. Eikö herra von Witteä tehnyt arvokkaaksi juuri se, että hän oli yksin?... Hänen lahjomattomuutensa?
"En ymmärrä mitään itäaasialaisesta politiikasta, rouva von Vyrubova. Enkä yleensä politiikasta."
Vyrubova hymyili, niinikään.
"Teidän majesteettinne on liian vaatimaton."
Hän sanoi sen aivan viattomasti. Ja kuitenkin tuntui Aleksandra Feodorovnasta siltä, että sanojen takana piili jokin peitetty tarkoitus.
Vastentahtoinen puna hipaisi hänen kasvojaan... Joutuen hetkeksi hämilleen hän tarttui uudelleen keskustelun aikaisempaan käänteeseen.
"Hänellä on paljon vastustajia siksi, ettei hänellä ole sitä ainoata, joka olisi kyllin suuri taistelemaan julkisin asein."
Annushka hymyili salaperäisesti. Hänen odottamansa hetki oli tullut. Vapisevin huulin hän lausui nimen.
"Besobrasov, teidän majesteettinne..."
Besobrasov?
Aleksandra Feodorovna mietti. Hän muisti hämärästi kerran kuulleensa sen nimen.
Se nimi oli kuin tuhannet muut, jotka olivat lipuneet hänen korviensa ohi jättämättä mitään muistoa jälkeensä Varmaankaan ei kukaan keisarin lähemmästä ympäristöstä.
Jonkun verran uteliaana hän tiedusteli palatsinaiseltaan, ja tämä kertoi mitä tiesi.
Ratsumestari Besobrasov oli ollut upseeri ja tehnyt "pyhän liigan" [salainen järjestö, joka valvoi keisarin persoonallista turvallisuutta] perustajana itsensä Aleksanteri III:lle välttämättömäksi. Kun pyhä liiga Aleksanterin kuoltua hajoitettiin, oli Besobrasov hävinnyt hovista ja kadonnut hämärään. Kukaan ei ollut senjälkeen kuullut hänestä mitään.
Viimeiset sanat Vyrubova lausui tukahtuneella äänellä ja huomattavasti vitkastellen. Kertojan kalpeat kasvot olivat peittyneet hehkuvaan punaan.
Aleksandra Feodorovna ei sitä huomannut... Hän veti miettiväisenä punaisen silkkilangan raskaan messupukukankaan läpi.
— — — Syksy oli jo asettunut majailemaan Tsarskoje Selon puistoon. Pronssinvärisissä lehviköissä rapisi; kirkkaankeltaiset vaahteranlehdet uiskentelivat joutsenlammen tummalla pinnalla kuin myöhästyneiden auringonsäteiden maalailemat valotäplät. Harmaiden hiekkakivimaljakoiden ympärillä leikitteli pilvisen päivän väsynyt valaistus. —
Rouva Vyrubova odotti pienen kiinalaisen temppelin takana. Tummasta vaipasta, joka verhosi hänet kiireestä kantapäihin, hänen kasvonsa erottuivat entistä kalpeampina, hiuksensa entistä hohtavampina. Hänen silmänsä, jotka huolekkain ilmein tähystelivät etäistä, hiukan metsistynyttä puistopolkua, näyttivät vaihtelevassa valaistuksessa tavattoman suurilta ja tummilta.
Kuullessaan askelten ääntä hän kääntyi nopeasti poispäin ja katseli keltaista lehteä, joka oli pudonnut hänen viereensä erään vertauskuvallisen veistokuvan jalustalle.
Vasta kuullessaan erään äänen kutsuvan hän kääntyi ympäri.
"Rakas ystävä", sanoi mies hänen takanaan. "Kirjelippunne saapui minulle tunti sitten. Jos siitä huolimatta olen myöhästynyt..."
Vyrubova teki torjuvan kädenliikkeen. Hänen suunsa ympärillä väreili hymy, kun hän hartaasti katseli miehen kasvoja.
Nuo kasvot olivat rohkeat ja jalopiirteiset ja saattoivat käydä naisille vaarallisiksi, vaikka mies olikin jo sivuuttanut kypsimmän ikänsä. Hänen harmaa tukkansa oli otsan yläpuolelta hiukan harventunut, mutta tiheni sitten nuorekkaan uhkeaksi, peittäen hänen merkillisesti muodostuneen päänsä kuin linnun talvinen höyhenpuku.
Merkilliset olivat silmätkin. Harmaina ja epämääräisinä ne katselivat rehottavien kulmakarvojen alta, muistuttaen ilmeettömyydellään sumun verhoaman sisäjärven harsopeitteistä pintaa.
Aika ajoin ne välähtivät — — säkenöivät kuin loihtien hetken ajan — ja senjälkeen näytti niiden sammunut harmaus vieläkin kolkommalta ja epätodellisemmalta.
Tämä mies asteli ryhdikkäästi, sotilasmaisesti, sirovartaloisen naisen rinnalla.
"Oletteko toiminut hyväkseni, rouva von Vyrubova?"
Tämä nyökkäsi, katsahtaen häneen epävarmasti.
"Ja korkea suosijani... keisarinna Aleksandra Feodorovna?"...
"Mainitsin nimenne, kerroin hänelle tarinanne."
Besobrasov hymyili. Annushkan epäröivä ääni teki hänet varmaksi asiastaan.
"Olette ollut älykäs ja varovainen, Annushka."
Vyrubova hätkähti ja astui askelen taaksepäin, kun Besobrasov aikoi tarttua hänen käteensä. Mutta kohta senjälkeen hän antoi kätensä, joka oli kalpea ja kylmä. Miehen harmaiden silmien epämääräinen ilme teki hänet tahdottomaksi.
He astelivat ääneti rinnakkain.
Puisto oli täällä aivan yksinäinen... Sisäpolkujen muodostama haaveellinen kiemuraverkko ei ulottunut tänne saakka. He kulkivat harvalehväisten pensaiden ohi jotka riiputtivat luurankosormissaan punaisia ja keltaisia repaleita. Maatuvat lehdet tuoksuivat. —
Vyrubova ajatteli, että Besobrasovin oli täytynyt päästä puistoon jollakin eriskummaisella tavalla.
Vahteja oli pari kuukautta sitten lisätty. Se sai ajattelemaan, että keisari oli paljastetun hovisalaliiton jälkeen kadottanut ensimmäisten hallitusvuosiensa suuren huolettomuuden.
"Minun tieni ovat erilaiset kuin muiden", sanoi Besobrasov samassa silmänräpäyksessä.
Annushka säikähti. — Tuo mies arvasi hänen ajatuksensa, näki hänen sielunsa sisimpään, ikäänkuin se olisi ollut kristallia... Mahdotonta oli vastustaa hänen demoonista voimaansa.
"Älkää pelätkö mitään, Annushka...!"
Hymyilikö hän? — Hänen suupielensä vavahtelivat. Julmuus ja himokkuus värähtelivät hänen teräväpiirteisissä sieraimissaan. Hämärä katse hiveli hänen nuoren seuralaisensa hempeitä kasvoja.
"Älkää pelätkö mitään, Annushka! Tahdon teidän parastanne. Keisarihuoneen parasta..."
"Keisarillinen huone on suuri", vastasi nainen, koettaen päästä tasapainoon. Hänen äänensä oli soinnuton ja omituisen säröinen. "Monenlaisia puolueita majailee palatsissa..."
Besobrasov oli vaiti hetkisen.
"Sanotaan hänen olleen kyllin älykkään katkaistakseen vihollistensa myrkkynuolen kärjen", sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen. "Murhata salaa jalomielisyytensä avulla —"
Hän hymyili taas.
"Se on viimeisen Romanovin arvoista."
Nämä sanat häipyivät epäselvään mutinaan.
Rouva Vyrubova kohotti säikähtyen katseensa.
"Mitä sanotte, ratsumestari Besobrasov?"
"Luotatteko minuun?" kysyi hän vastaamatta.
Besobrasovin katse tunkeutui Vyrubovan silmiin, tämän etsiessä sanoja vastatakseen. Tuon katseen magneettinen voima oli vastustamaton. Se oli kuin harmaata hämäränhohtavaa rautaa, joka kahlehtii jäsenet ja vangitsee tahdon.
Annushka painoi päänsä alas ja puristi huulensa yhteen...
Besobrasov näytti pitävän sitä myöntämisen merkkinä.
"Puhuiko keisarinna Wittestä?"
"Vähän."
"Pobjedonostsevista?"
"Pobjedonostsev on hänen majesteetilleen epämieluinen."
Besobrasov painoi kalpeat, suonikkaat kämmenensä vastakkain. Hän näytti punnitsevan asioita.
"Entä... pyhä miehemme?"
Annushkan suuriin silmiin tuli avuton ilme.
"Sitä en tiedä."
"Käykö keisarinna kappelissa?"
"Kolmasti päivässä."
"Onko hän kiihtynyt palatessaan sieltä?"
"Toisinaan hän itkee. Siksi arvelen, että isä Joann on selittänyt, ettei hän ole synnyttävä kruununperijää..."
Vyrubovan pehmeässä äänessä oli sellainen yksitoikkoinen sävy, jolla spiritistisillä medioilla on tapana puhua tämän maailman olentojen kanssa.
Hänet valtasi äkkiä omituinen uneliaisuus. Toisen teräksenharmaiden silmien magneettinen voima teki hänet väsyneeksi... väsyneeksi...
Besobrasov oli tarttunut hänen molempiin käsiinsä ja toisti äskeisen kysymyksensä.
"Luotatko minuun?"...
Tällä kertaa seurasi vastaus. Ikäänkuin kaukaa etäisyydestä...
"Luotan sinuun."
"Tahdotko auttaa minua?"
Puhuteltu katsoi häneen... jäykästi tuijottaen, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt.
Besobrasov mutisi.
"Tahdon vain parasta... hänelle. Kaikille..."
Annushka hengähti syvään.
"Tahdon auttaa sinua."
Besobrasov kumartui hänen puoleensa. Hänen äänensä, joka oli kuin näkymättömien soittimien hyminää, aleni kuiskaukseksi.
"Mitä keisarinna ajattelee Koreasta?" Vyrubova pudisti päätään.
"Ei mitään, ratsumestari!"
Besobrasov näytti pettyneeltä. Hän kohautti alakuloisesti olkapäitään.
"Maria Feodorovna suosii suuriruhtinaspuoluetta..."
"Maria Feodorovna on kunnianhimoinen", sanoi Annushka.
Hän kuunteli, kuuluiko mitään puistosta... Siellä oli aivan hiljaista. Suurelta suihkukaivolta päin kuului pisaroiden ropinaa hiekkakäytävälle, ikäänkuin sillä olisi asteltu... Puoleksi lehdettömät hopeapoppelit työnsivät vaaleakuoriset, haljenneet runkonsa melkein tielle saakka. Puiden huippujen yllä kuului petolinnun kirkuva ääni.
Besobrasovin värähtelevä ääni kuiski:
"Kansamme tulevaisuus on idässä, Annushka. Samoin keisarinkin tulevaisuus. Hän aavistaa sen hämärästi, mutta pelkää ratkaisua. Hän ei voi irroittautua tuosta Wittestä, koska pelkää tyhjyyttä ympäristössään. Hän on päättämätön ja pelokas kuin poika, joka katselee häkissä olevaa petoeläintä ja tuntee pintaansa karmivan. Hänelle täytyy opettaa päättäväisyyttä. Hän tulee sitä tarvitsemaan, Annushka..."
Annushka nyökäytti päätään hänen sanoilleen, silti täysin ymmärtämättä. Hän oli väsynyt... Ja Besobrasov piteli yhä hänen käsiään, joissa kulki näkymätön, salaperäinen virta.
"Hän tulee sitä tarvitsemaan, Annushka... Elämme merkillistä aikaa. Uutta on syntyvä, se pyrkii päivänvaloon. Aleksanteri III:lla oli pyhä liiga ja kolmas osasto rikkaruohojen kitkemiseksi. Niiden täytyi kuolla hänen kanssaan. Nikolai luottaa kansaansa..."
Hän nauroi lyhyesti ja käheästi. Hänen äänensä värähtely haipui pois; vihan salama välähti hänen silmiensä harmaasta tyhjyydestä.
Nainen kohotti säikähtäen katseensa. Silloin välähdys katosi... Besobrasov silitti hänen hartioitaan, hymyili voitonvarmaa, nautinnollista hymyä...
"Hän luottaa kansaansa ja antaa lupauksia, joita hänen kerran on hankala täyttää. Tahtoo esiintyä vapauttaja-tsaarina ja unohtaa ajan, joka jatkaa kulkuaan jättäen meidät kaikki jälkeensä. Mikä Aleksanterin aikoina voi olla lahja, on meidän päivinämme ajan vaatimus... Mutta todellisuudessa Nikolai ajattelee tuota lahjaa yhtä vähän kuin sitä, että astuisi alas valtaistuimeltaan ja tuntemattomana sekaantuisi ihmisjoukkoon Nevski-prospektilla. Hän ei suinkaan ole se narri, jona monet häntä pitävät..."
Hänen sormensa tunsivat Vyrubovan hartiain vavahtelevan.
"Hän heittää nälkäiselle koiralaumalle lihapalan, Annushka... Mutta hänessä ei ole miestä pitämään villiytyneitä petoja loitolla itsestään. Hän toimii unelmissaan ja unelmoi silloin, kun toiminnan aika on käsissä. Hän on kukistuva, ellei hän saa auttajia..."
Vyrubova koetti päästä hänen käsiensä rautaisesta puristuksesta.
"Ja sinä... kysyi hän miltei kuulumattomasti, pidätellen hengitystään kiihtymyksestä.
"Minä aion olla hänen auttajansa, Annushka... Oh, sinä olet narrimainen!"...
Hän puristi hampaansa yhteen, niin että ne nirskuivat... ojensi kätensä... Pakotti naisen astu maan pitkin tiheätä, kuihtuneiden lehtien muodostamaa, oranssinvärisen lehvikön reunustamaa käytävää, joka johti vaiteliaaseen, valkoiseen marmoritemppeliin...
* * * * *
Seuraavana päivänä hän kävi herra von Witten luona vierailulla.
Rahaministeri otti hänet vastaan kylmästi ja pidättyvästi... Hän tunsi Besobrasovin keisarivainajan ajoilta ja oli kyllin epäluuloinen muistaakseen tämän usein äkillisesti ja hillittömästi leimahtelevat vihamielisyydenpuuskat. Miehen ulkonainen olemus sai hänet sensijaan hiukan suopeammaksi. Siitä puuttui hienostuneisuus, ja se oli puutteellinen, ilmaisten kaikessa entisen upseerin niukkaa varallisuutta.