Part 9
Oi, rakkaani, puisto on tähän aikaan ihana!... Nuorta, tuskin puhjennutta, ihmeellisen hentoa läpikuultavaa vihreyttä, tiet, jotka ovat kokonaan verhoutuneina neitseelliseen hämyyn ja johtavat kevään kimaltelevassa valoleikissä lekottelevalle lammelle...
Aleksandra on usein kävelyllä lasten kanssa. Tohtori Botkin on määrännyt hänelle liikuntoa. Minä olen joskus hänen seurassaan, mutta minusta tuntuu, että taivaita syleilevä ihastukseni puiston ihanuuksista on hänestä liioiteltua ja epämiellyttävää... Eilen hän niin sanoakseni sieppasi sanan suustani ja alkoi kesken kaiken puhua Saksanmaasta.
Luulen, että häntä toisinaan vaivaa koti-ikävä...
Nyt lopetan tämän kirjeeni, lähettääkseni sen samalla tavalla kuin molemmat edellisetkin Vladivostokiin... Minä kadehdin sitä, vaikken tällä hetkellä saata mielessäni kuvailla mitään Tsarskoje Selon puistoa ihanampaa...
J.K. ... Juuri nyt tulee kreivitär kiihtyneenä sisään ja tuo minulle tiedon, että Trepov on murhattu... Hän oli sitä ennen saanut "Vallankumouksellisen Komitean" sinetillä varustetussa uhkauskirjeessä ilmoituksen kohtalostaan.
En vielä usko sitä. Se kuuluu liian mielettömältä...
Ei!... Murhattu ei olekaan Trepov. Eräs hänen seurueensa upseereista haavoittui kuolettavasti ja kuljetettiin heti hospitaaliin. Henkiin jäämisestä ei ole toiveita. Trepov on vahingoittumaton. Näin hänen omin silmin, kun hän parooni Freedericksin seurassa poistui etuhuoneesta. Tänä iltana kuuluu pidettävän ministerineuvoston istunto...
Puhe vallankumouksellisen komitean sinetistä on sittenkin totuudenmukainen... Sinetti kuuluu olevan punainen ja siinä on reunakirjoitus "Vallankumouksellinen Komitea".
Siis sittenkin!... Sittenkin!... Niin mielellään tahtoisi pitää sitä kiihoittuneen mielikuvituksen luomana hourekuvana!...
"Vallankumouksellinen Komitea". Ovatko ne todella vain kiihoittuneita ylioppilaita, jotka ilveilevät langettamalla omasta puolestaan kuolemantuomioita ja leikkimällä jonkinlaista puolueetonta maallista oikeutta taivaallisen rinnalla?... Mitä kirjoitetaankaan? Ilveilevät?... Totisesti se on täyttä totta, veristä totuutta. Nyt ei enää voi päästä jonkinlaisen kaamean uhan tunteesta. Ja miksi... kaiken nimessä?...
En vielä lähetä tätä kirjettä. Odotan vielä päivän, ennenkuin päätän sen... Minusta tuntuu, kuin joka silmänräpäys saattaisi tapahtua jotakin. Se on tietenkin hermostumista...
Nyt juuri minua kutsutaan. Keisarinna!...
Aleksandra Feodorovna ei vielä tiedä mitään. Mutta hän aavistaa jotakin, siltä minusta näyttää. Tämän naisen onnettomuus on hänen herkkätuntoinen hermostonsa, jolla hän ikäänkuin kuuntelee ulospäin Tsarskoje Selon hiljaisuudesta.
Luimme taas kerran isä Joannin teoksia. En olekaan pitkään aikaan lukenut keisarinnalle... Mutta kirjan kulumisesta voi huomata, ettei se paljoa ollut ehtinyt olla poissa Aleksandra Feodorovnan käsistä. Hän kertoi minulle laskevansa sen aina yöksi vuoteensa viereen pienelle pöydälle, voidakseen unettomina hetkinään sitä selailla ja saada sielulleen virkistystä.
Hänen yönsä ovat siis unettomia. Sen voi nähdäkin hänen valvoneesta ilmeestään, koko hänen olemuksessaan ilmenevästä väsyneisyydestä, jota ennen pidin yksinomaan hänen raskaudentilastaan johtuneena.
Lukemisen ohella koskettelimme uskonnollisia kysymyksiä... Aleksandra Feodorovna valitti, että niin harvat ihmiset osoittavat pyrkimystä tulla uskonnollisessa merkityksessä todella hyviksi.
"He tavoittelevat itsekkäitä päämääriä ja harjoittavat kiihoitusta", sanoi hän valittaen.
Luulen, että Balmashovin [Sipjaginin murhaaja] henki vielä kummitteli hänen aivoissaan...
Hän ei voi käsittää, että kumouksellinen liike on saavuttanut ylioppilaspiireissä sellaisen laajuuden, kuin tuon n.s. "Komitean" uhkauskirjeestä voisi päättää.
Hän puhui hieman katkerasti myöskin filosofisista ja kirjallisista vapaa-ajattelijoista, jotka sytyttivät virvatulimaisia palokekäleitä alaluokan aivoihin.
Hän surettaa minua. Hurskautensa, rehellisen, onnettoman pyrkimyksensä tähden.
Samalla hän on niin täydellisesti ihminen... Ajattele vain, että hän on tiedustellut tämän Balmashovin onnettomia vanhempia.
Merkillistä on, että nuo murhayrittäjät useimmiten ovat sivistyneitä, osaksi korkeiden virkamiesten perheistä kotoisin...
"Merkillistä — ja vaarallista", sanoi minulle tänään Freedericks, kun päivällisen jälkeen puhelin hetkisen hänen kanssaan tästä aineesta, joka herättää meissä kaikissa mitä vilkkainta mielenkiintoa.
Hänen kasvoillaan oli nytkin tuo tavallinen, ilkeähkö hymy, joka seuraa kaikkia hänen puheitaan; mutta minusta tuntui, että tällä kertaa piili tavallista enemmän vakavuutta hänen näennäisesti huolettomien sanojensa takana.
Olisiko tosiaan totta, että vartiostoa taas on vahvistettu?
Pidän ensi kerralla uloslähtiessäni varani ja lasken. Olen tähän saakka ollut ulkomaailmaan nähden käsittämättömän välinpitämätön sentapaisista asioista. Ehkä olen niin harjaantumaton, etten edes huomaa sitä.
Ministerineuvoston istuntoa on kestänyt yli puolenyön. Käsiteltäviksi otettujen asioiden suhteen noudatetaan juhlallista vaitioloa. Witte on puhunut hyvin kauan. Voin erottaa hänen äänensä; hän puhuu jotenkin äänekkäästi ollessaan kiihtynyt. Nähtävästi ovat taas kerran hänen ja Plehwen vastakkaiset mielipiteet iskeneet yhteen.
Nyt päätän vihdoinkin, jotta tämä kirje joskus loppuisi. Vien itse sen Pietariin. Iloitsen näistä matkoista ja lavertelusta tuttavien kanssa. Sellaisissa tilaisuuksissa kuulee niin paljon uutta ja ihmeellistä. Useimmiten huhuja, joilla ei ole vähintäkään tekemistä tosiasiain kanssa. Mutta niistä puhellessa joutuu miellyttävästi kammottavan tunnelman valtaan ja kiihoittuu kuin lapset kummitusjuttuja lukiessaan.
Aivan ikkunani alla virittää satakieli laulunsa. Aleksandra Feodorovna ei saata kuunnella sen laulua. Se tuo muistoja hänen mieleensä ja tekee hänet surumieliseksi...
Hän suunnittelee vielä ennen prinssin — toivottavasti! — syntymää matkaa Darmstadtiin.
Ruhtinatar Obolenskaja epäilee suuresti, tuleeko silta matkasta mitään...
Nyt vihdoinkin: jää hyvästi, ainoa rakastettuni!...
* * * * *
Viikko on kulunut eikä riviäkään Vladivostokista... Tänä aamuna tunsin hiukan pettymystä, kun rakasta kirjettä ei vieläkään näkynyt pöydälläni, ja kuitenkin olen näinä päivinä saanut itse kokea kuinka vaikea on asioiden ja töiden pyörteessä anastaa itselleen lyhyttä hiljaista hetkeä, voidakseen perinpohjin jutella...
Siis: Monsieur Loubet on saapunut ja jo lähtenytkin. Siinä oli kohteliaisuuksien vaihtoa, sotajoukkojen katselmuksia, maljapuheita ja koko joukko rasittavia ja ikävystyttäviä joutavuuksia, kuten ulkomaisten vierailujen aikana on tapa.
Kaikkien meidän onneksemme oli keisarinnan vointi hyvä, hänen mielialansa levollinen ja iloinen.
Käydessään "Montcalm" laivassa, joka näytti tehneen Ranskan tasavallan presidenttiin — hänen maljapuheestaan päättäen — kerrassaan unohtumattoman vaikutuksen, keisarinna esiintyi mainiosti, vapaasti ja rakastettavasti, miltei kuin Maria Feodorovna. Hänen ulkomuotonsa oli erittäin edullinen, ja keisari näytti ihastuneelta.
Presidentillä riitti molemmille keisarinnoille ylenmäärin joutavia pikku kohteliaisuuksia... Maria Feodorovna odotti hänen vierailuaan Hatsinassa; hän kuuluu esiintyneen erinomaisen ylellisessä pariisilaisessa puvussa, ja hänen keskustelunsa oli ollut viehättävää.
Tsarskoje Selossa keisari saattoi vieraansa hänen huoneisiinsa saakka ja palasi sitten Aleksanterinpalatsiin.
Ruhtinatar Obelenskajan mielestä meni venäläisten vierasystävällisyys tätä monsieur Loubetia kohtaan liiallisuuksiin. Eikä hän liene ainoa, joka niin ajattelee... Joka tapauksessa on venäläis-ranskalaisia suhteita — sillä niistähän loppujen lopuksi oli kysymys — taas kerran kaikessa rauhassa ja ystävyydessä lujitettu.
Keisari kuuluu olevan erittäin tyytyväinen...
* * * * *
Tänään sain vaivaiset kolme sivua Vladivostokista... Eikö minulla olisi syytä olla pettynyt, rakkaani?
Jollen sitä ole, niin syynä on tuo pikkuinen sana "paluu", joka on kirjoitettuna kerran joka sivulle suurilla, selvillä kirjaimilla.
Siis todellakin... paluu?...
Vielä rohkenen sitä epäillä ... Tahtoisin huutaa riemusta, niin että koko aurinkoinen puisto kaikuisi, ja samalla kertaa tunnen kuitenkin merkillistä painostusta ja syyllisyydentuntoa.
Anna anteeksi, rakas!...
Aleksandra Feodorovna on puhunut omalletunnolleni. Epäsuorasti... Pyhän miehen sanoilla. Mainitsematta mitään nimeä, tekemättä mitään vihjauksia.
Ja kuitenkin tunnen olevani häpeissäni ja onneton. Tämä nainen on puhdas ja sanoo itseään syntiseksi.
Mitä olen siis minä? Mitä olen minä?
Olen itkenyt koko yön, rakkaani... Sinun arvoitukselliset silmäsi katsoivat minuun pimeästä ja pelottivat minua.
Olen ehkä uneksinut... Tahi kenties se olikin tuo jumalallinen, joka puhui minulle keisarinnan suun kautta.
Minä rakastan Sinua... Mutta minä en seurannut sinua vapaaehtoisesti. Sinussa oli jotakin ylivoimaista, demoonista, joka pakotti minut alistumaan tahtoosi. Pakottaa vieläkin. En voi muuta... Anna minulle anteeksi, rakkaani! Anna anteeksi...!
Seurasin keisarinnaa suuren kappelin jumalanpalvelukseen. Hän oli surullinen ja rasittunut, rukoili mutisevin huulin. Aika ajoin hän oli niin mietteisiinsä vajonnut, että unohti ympäristönsä. Häneltä putosi nenäliina; kreivitär Mengden, joka kumartui ja nosti sen maasta, sai odottaa jumalanpalveluksen loppuun, antaakseen sen keisarinnalle.
Aleksandra Feodorovna kiitti hajamielisesti hymyillen ja painoi nenäliinan huulilleen ikäänkuin se olisi ollut pyhänjäännös, — siinä määrin hän oli syventynyt toisenlaisiin ajatuksiin. Tuntuu siltä, kuin paikan pyhyydellä olisi eräänlainen lumoava voima hänen hermoihinsa.
Matkasta Moskovaan ei vielä kuulu mitään...
Luin uudelleen kirjeesi, ja näen edessäni kokonaisen sarjan poliittisia kysymyksiä, joihin en kykene antamaan vastausta.
Kirjoitat jostakin englantilais-afghanilaisesta jännityksestä, joka on tehnyt meille selväksi venäläisen edustuksen välttämättömyyden Afghanistanissa. Kirjoitat mahdollisista aluelaajennuksista, jotka takaisivat Afghanistanin riippumattomuuden!
Suo anteeksi, että minun täytyy tunnustaa olevani täydellinen maallikko. Tiedän varmasti ainoastaan, että herra von Witte julkisesti ja kaikin keinoin vastustaa kaikenlaista laajentamispolitiikkaa.
Englantilais-intialaiset suhteet olivat joku aika sitten jo kerran päivänkysymyksenä. Joka tapauksessa vaikuttaa Englannin siirtomaapolitiikka useimpiin meistä jollakin tavoin ärsyttävästi. Valitettavasti olen vakuutettu siitä, että sodan [buurisodan] tulos on tälläkin kerralla oleva sille myötäinen.
Kuinka suunnattoman etäällä meistä ovatkaan nuo siirtomaiden tapahtumat! Kun aikanaan — huhuna? — oli puhe Venäjän väliintulosta ja venäläisten joukkojen mahdollisesta hyökkäyksestä Intiaan, puhuttiin siitä niin välinpitämättömästi kuin joistakin menneistä historiallisista tapauksista, jotka jo aikoja sitten ovat muuttuneet kirjatiedoiksi ja joilla ei ole mitään vaikutusta nykyisyyteen.
Sittemmin kerrottiin, että keisarinnan myötämielisyys Englantia kohtaan oli estänyt sodan puhkeamisen.
Jos niin on, niin meillä minun mielestäni on syytä olla kiitollisia Aleksandra Feodorovnalle. Lienee vaikea ennustaa, kuinka verinen välikohtaus tuon kylmän, tekopyhän, kaikkia keinoja käyttelevän kansan kanssa päättyisi, huolimatta meidän joukkojemme lukumääräisestä ja sotilaallisesta etevämmyydestä.
Yleensä väitetään eräillä rahaministeriä vastustavilla tahoilla, että joukkojemme varustaminen on nykyään huonommalla kannalla kuin Turkin sodan aikana.
Witten "sivistämissuunnitelmat" — kuten niitä täällä puoleksi pilkaten, puoleksi halveksivasti olkapäitä kohauttaen, tavallisesti nimitetään — nielevät liian paljon rahoja, ja hänen majesteettinsa rauhanajatukset saavat muiden valtain suunnattomat varustukset näyttämään maailman hyödyttömimmältä ja tarpeettomimmalta puuhalta. Jos hänen todella onnistuisi pakottaa Eurooppa uskomaan ikuiseen rauhaan... silloin hänen nimensä ansaitsisi tulla tulikirjaimin piirretyksi tähtiin.
Mutta vielä epäillään... Meillä ainakin. Niinkö muissakin maissa?
Silloin olisi Muravjov täyttänyt tehtävänsä huonosti.
Täällä on yhä vielä ihmisiä, joita kreivin äkillinen kuolema ei jätä rauhaan. Novitskien luona, jonne äskettäin, lähettäessäni viime kirjeeni, hetkeksi pistäydyin, sukelsi myrkytystaru taas esiin. Minä sille hymyilin... Myönnettäköön, että palvelijaa koskeva seikka näyttää omituiselta! Mutta olihan mies ollut vuosikausia Pobjedonostsevilla samanlaisessa asemassa ja alati nauttinut yliprokuraattorin rajatonta luottamusta!
Sen pitäisi riittää saamaan vakuutetuksi, arvelin... Jokin esiin pöllähtänyt, jonkun hirveän "Komitean" palkkaama kätyri... sellainen kyllä! Mutta tämä!... Ja lopultakaan ei aamiaisjätteiden hävittäminen ole ensinkään epätodennäköistä. Kukapa meistä voisi sanoa, mitä hän itse sellaisen hetken suunnattomassa hämmingissä tekisi!
Mieleeni muistuu Aleksandra Feodorovna, joka hiljan ollessaan puistossa kävelyllä, luuli erästä kaikkialle hänen turvallisuuttaan valvomaan sijoitetuista salapoliiseista murhanyrittäjäksi eikä avuttomuudessaan keksinyt muuta keinoa kuin pysähtyä ja käskeä ottaa selville, kuka se mies oli. Jos hänen epäluulossaan olisi ollut perää, olisi hänen menettelytapansa toki ollut typeristä typerin.
Pelko on siinä määrin vallannut hänet, että hän tunsi olevansa kykenemätön ottamaan osaa Punaisen Ristin seitsemänteen kansainväliseen konferenssiin, ja Maria Feodorovnan täytyi edustaa häntä. Myöskin kruununperijä-suuriruhtinas oli ollut saapuvilla.
Tänään keisarinnan vointi on huomattavasti parantunut. Hän kieltäytyi sentään menemästä tavanmukaiselle kävelylleen puiston poikki eikä sallinut suuriruhtinatartenkaan sitä tehdä.
Pikku kruununperijän syntymä näyttää tapahtuvan onnettomien enteiden vallitessa...
En lue tätä kirjettä uudelleen, koska pelkään kirjoittaneeni alussa niin paljon tyhmyyksiä, jotka ehkä estäisivät minut sitä lähettämästä.
Tahdon kuitenkin, että saat nähdä kaikki, mitä sielussani liikkuu, rakkaani.
Minä pelkään Sinua, pelkään... mutta silti en Sinua vähemmän rakasta. Sinä olet yksi niistä, jotka voivat taivuttaa toisten ihmisten tahdon omansa alaiseksi.
Usein kysyn itseltäni, kuinka Sinä mahtaisit käyttää valtaasi mahtavaan... Tulee niin hupsuksi, kun antautuu yksinäisten hetkiensä mietteiden valtaan. Ja Annushkasi on kovin tyhmä...
* * * * *
Ei vieläkään kirjettä Vladivostokista. Omani lähti puoli tuntia sitten Pietariin. Siitä huolimatta kirjoitan heti.
On tapahtunut jotakin kauheaa!... Se on niin hirvittävää, että käteni vapiseminen varmasti ilmaisee Sinulle mielenliikutukseni.
Uhkauskirje keisarin kirjoituspöydällä!
Älä hymyile, kuten minä tein ensi silmänräpäyksellä! Totuus... hirveä totuus!
Koko Tsarskoje Selo on kuvaamattoman kiihtymyksen vallassa!
Kirjoituspöydällä...! Ja kuitenkin ovat kaikki pääsytiet palatsiin suljetut; salaiset ja virkapukuiset vartijat tarkkaavat jokaista ikkunaa, jokaista kahahdusta, tulevien ja menevien henkilöiden jokaista liikettä...
Voivatko nämä ihmiset tehdä itsensä näkymättömiksi? Pujahtaa avaimenreikien lävitse? Ja sittenkin...!
Tahi — ja tämä johtopäätös on ainoa luonnollinen ja siksi kaikkia muita inhottavampi — ympäröivätkö meitä kavaltajat, jotka saattavat huomaamatta vakoilla katsettamme, hymyämme, sanojamme ja töitämme?...
Mieleen tulevat nihilismin hirvittävät ajat, Aleksanteri III:n hallitessa. Mutta onhan nihilismi kuollut... Ainakin on meille uskoteltu sen olevan kuollut, ja ajatuksessa sen henkiinheräämisestä on niin paljon kauhistavaa, ettei yksikään meistä rohkene sitä omaksua...
Monet, kovin monet seikat pysyisivät siitä huolimatta käsittämättöminä.
Keisari? Juuri tämä keisari, joka kuluttaa päivänsä mietiskelemällä keinoja kansansa onnellistuttamiseksi ja jonka ainoana vikana on eräänlainen heikkous ja arvostelukyvyn puute.
Olkoon niin, että tämä vika itsevaltiaassa on kovin raskauttava... hänen vilpitön tahtonsa on kuitenkin kieltämättömissä...
Ja mihin pyritään näillä uhkauskirjeillä? Pelottamaanko häntä? Uhkaus, jonka toteuttamisesta ei olla varmoja, menettää tehonsa.
He siis uskovat olevansa kyllin voimakkaat panemaan sen täytäntöön, heti kun aika on sovelias?
Hyvä Jumala! Eikö tästä voi tulla hulluksi?...
Tyynimmältä näyttää keisari itse. Sanon: näyttää... Todellisuudessa ei tällä miehellä voi olla sellaisia hermoja, jotka kylmästi hymyillen voisivat uhmata tämäntapaisia hyökkäyksiä. Hän hillitsee itsensä... toisten tähden. Ennen kaikkea keisarinnan tähden...
Aleksandra Feodorovna sai tietää tapauksen häneltä itseltään... Kenties keisari tahtoi ehtiä ennen pahoja kieliä ja omalla levollisuudellaan lieventää tapauksen aiheuttamaa kauhistusta...
Hän ja keisarinna ottavat, kuten joka päivä muulloinkin, osaa jumalanpalvelukseen... Erikoisista varovaisuustoimenpiteistä en ole nähnyt merkkiäkään. Mutta työskenteleehän Trepov, jolle asia luonnollisesti heti ilmoitettiin, salassa yhtä hyvin kuin tuo hirveä komitea...
Kreivitär muuten kertoi kirjeen sinetistä. Se on punainen, siinä on tuo tunnettu reunakirjoitus ja vaakunan sijalla pääkallon kuva.
Kaameaa... eikö totta?
Omituista on, että keisari jäi hyväksi aikaa yksin kirjeen löydettyään.
Hän ei heti hätyyttänyt palvelijoita. Osoittaneeko se, että hän antaa koko asialle sangen vähäisen arvon vaiko että hän epäilee linnan palvelijoita...?
Meidät tahdotaan saada uskomaan ensimmäistä.
Vähitellen tulen rauhallisemmaksi... On merkillistä, ettei mikään niin helposti voi viihdyttää sekaisia ajatuksia kuin niiden kirjallinen selostaminen.
Aleksandra Feodorovna vältti tekemästä minulle ja muille naisille mitään viittauksia.
Hän näytti levolliselta ja tyyneltä, vaikka taannoinen erehdys puistossa päiväkausia vaivasi häntä.
Ihmeellinen nainen! Tänäänkin hän meni ulos... tosin ainoastaan molempien vanhimpien suuriruhtinatarten seurassa, joiden muutenkin täytyy aina pysytellä hänen välittömässä läheisyydessään.
Tahtoneeko hän tyynnyttää keisaria? Sanotaan, että rakkaus voi tehdä naisen hermojensa herraksi, kun hän näkee vaaran uhkaavan rakkautensa esinettä ja hänen täytyy säilyttää mielenmalttinsa, vaaraa torjuakseen...
Kun kreivittärellä on palvelusvuoro, olen minä tänään vapaana, mutta peläten joutua näkemään hirveitä asioita, en uskalla mennä puistoon. Istun yksinäni huoneessani ja kirjoitan.
Jos Sinä olisit luonani, olisi minun helpompi olla... Aivan kuin Sinä voisit suojella minua ja häntä ja meitä kaikkia. Ehkä todella voitkin... Sinä olet mahtava, Sinulla on ihmeellinen valta ihmisiin, saatat arvata asioita ja seikkoja, joiden täytyy pysyä salassa tavallisten kuolevaisten katseilta.
Voimakasta, kaikkeen leimansa lyövää voimaa meiltä juuri puuttuu.
Keisari on saanut uhkauskirjeen... ja kaikki on samoin kuin sitä ennen!
En epäile, etteikö poliisimestari olisi pannut toimeen satoja tutkimuksia, etteikö Trepov tekisi kaikkeaan poistaakseen jokaisen vaaran mahdollisimman ripeästi ja meluttomasti.
Mutta juuri tämä ehdoton meluttomuus... Ehkäpä olemme kaikki hiukan arkoja ja haluamme näkyviä todisteita rohkaistuaksemme.
Ehkäpä hampaita myöten aseistetut piikkimiehet rauhoittaisivat mieliä. Nykyaikaisissa menettelytavoissa on jotakin hiiviskelevää, äänetöntä, hermoja ärsyttävää...
Myöskin keisari on hermostunut. Illallispöydässä hänen silmäripsensä värähtelivät, kun hän luuli olevansa huomaamattomana. Hän joi paljon samppanjaa... sisäisen kuohunnan pettämätön merkki.
Muuten kävi kaikki luonnollisesti, miltei välinpitämättömästi.
Aleksandra Feodorovna siirtyi aikaisin huoneisiinsa. Mennäkseen levolle?...
Tarkkasin ympärillämme olevia välinpitämättömiä kasvoja enkä voi karkoittaa mielestäni ajatusta, että kaikki nämä ihmiset esiintyvät naamio kasvoillaan ja että heidän piirteensä talon ulkopuolella muuttuvat vaarallisiksi ja rikollisiksi.
Ensi kerran Pietarissa käydessäni hankin kyllä jonkinlaisen aseen.
Sen on täytynyt olla joku palvelusväestä. Mitä kauemmin sitä ajattelen, sitä varmempi olen asiasta.
Mutta kuka... kuka... kuka?
Olen liian kiihtynyt voidakseni jatkaa kirjoittamistani. Lopetan tämän kirjeen ja pyydän kreivitärtä lähettämään sen huomenna Pietarista.
Huomenna? Kuka tietää, mitä huomiseen mennessä on voinut tapahtua?...
Keisarinnan ikkunat ovat vielä valaistuina. Hän siis valvoo! Kukapa meistä saa tänä yönä unta silmiinsä?...
Jää hyvästi, rakkaani! Ajatteletko tällä hetkellä Annushkaasi?...
* * * * *
Ei ole mitään tapahtunut paitsi sitä iloista seikkaa, että tänä aamuna Siperiasta saapui niin kauan ja hartaasti odotettu kirje. Mutta se oli lyhyt ja sisällyksetön. Sinulla näkyy olevan rasittavia asioita yli korvien...
Ei, emme todellakaan ole lentäneet ilmaan emmekä kuulleet minkään maanalaisen räjähdyksen jyminää.
Keisarinna on valvonut koko yön. Ja rukoillut, luulen. Kukapa hänen asemassaan ei olisi tehnyt samoin?
Tänä aamuna luulin voivani kreivittären ja ruhtinas Dolgorukin välisestä keskustelusta päättää, että keisari aikoo muuttaa hallitusmuodon perustuslailliseksi, niin pian kuin kruununperillinen on syntynyt... Mutta entä jos Aleksandra Feodorovna synnyttäisi viidennen suuriruhtinattaren?
Kreivitär Mengdenkin mainitsi tänään Moskovanmatkan. Keisarinna ei vielä ole puhunut siitä mitään. Suunnittelemastaan Saksan-matkasta hän kuuluu luopuneen — tietenkin! Tiedetäänhän, ettei hän milloinkaan eroaisi lapsistaan, ja hän pelkää vaaroja, joita sellainen matka voi aiheuttaa suuriruhtinattarille. Kerrotaan sitäpaitsi, että Italian kuninkaalla on aikomus tulla Pietariin vierailulle. Kylliksi syitä kotiinjäämiseen...
Suuriruhtinas Pavelista on liikkeellä hurjia huhuja. Joka tapauksessa näyttää Nikolain epäsuosio pysyvän järkähtämättömänä.
Mikael Aleksandrovitshin [keisarin veli, silloinen kruununperillinen] näen harvoin... Hän on kokonaan Maria Feodorovnan vaikutuksen alaisena ja oleskelee sangen usein Hatsinassa tahi Anitshkov-palatsissa.
Muuten oli Witte täällä tänään aamupäivällä. Myöhemmin oli Pobjedonostsev. Minusta näyttää aasialaisessa politiikassa taas olevan joku pulma...
Keisari pysytteli iltapäivällä huoneissaan. Hän näyttää rasittuneelta. Se ei itsessään ole mitään erikoista, sillä ainahan herra von Witten esittelyillä on häneen kiusaava vaikutus... On todella ikävää, että erinäisten olosuhteiden vallitessa kaikki pikkuasiat saavat erikoisen valaistuksensa.
Huomenna taas kerran ministerineuvottelu.
Kaikkien hämmentyneiden kasvojen joukossa näyttävät Witten olevan ainoat rauhalliset. Tarkkasin häntä, kun hän audienssin jälkeen nousi vaunuihin.
Se mies on jykevämpi kuin kaikki me muut yhteensä.
Ehkäpä viisaampikin?
Kun hän ei ole meikäläisiä, on hänellä vähemmän pelättävissä, hän tietää ehkä, että noiden uhkailujen lähteet solisevat salassa ja kyllin surullisesti. Hän salaa meiltä niin suuren kappaleen entisyyttään, ettei hänestä voi päästä perille. Tiedän vain, että hän on Sinun vihollisesi. Siis myöskin minun...
Rouva von Witte elää yhä edelleen piilossa. Maria Feodorovna on kyllin johdonmukainen tahi pikkumainen jatkaakseen vieroksumistaan. Joku kertoi minulle, että rahaministerin avioliitto on erinomaisen onnellinen, mutta että rouva von Witte alati vainuaa vaarojen uhkaavan miestään. Se näyttää joku aika sitten tulleen yleiseksi huolestuneiden aviovaimojen keskuudessa.
Suuriruhtinatar Olga on sairastunut. Jotakin lievää, tarttuvaa. Tuhkarokkoa, luulen... Tohtori Botkin kävi täällä puoli tuntia sitten ja tutki hänen tautiaan. En ole vielä puhunut siitä kenellekään, tiedän vain, että sairas on eristettävä... Tapaus vaikuttaa tietenkin kiihoittavasti Aleksandra Feodorovnaan, mikä hänen tilaansa nähden ei voisi tulla sopimattomampaan aikaan.