Part 4

On jo iltapäivä. Pikku Antti laahustaa nääntymyksestä huohottaen paksussa lumessa. Hän on vasta puolimatkassa ja hänen askeleensa lyhenevät lyhenemistään. Jalat painavat kuin näkymättömissä raudoissa, — ja lumimyrsky ulvoi, kohisi ja sähisi kuin voitonriemuissaan uhaten hukuttaa, tukehuttaa hänet riehuvaan ryöppyynsä. Se pyöri hänen ympärillään ikäänkuin suunnaton, valkea verkko. Hänen jalkansa olivat kastuneet likomäriksi, niitä paleli ja jäykisti yhä enemmän, mutta hän pelkäsi, ettei pääsisi enää liikkeelle, jos pysähtyisi.

Tie kulkee aidan viertä ja miehen korkuinen kinosjono peittää sen. Kuten ennenkin kääntyy Antti koneellisesti niitylle ja jatkaa kulkuaan tuntien tuota jäykkää, epätoivoista uhmaa, joka kiristää hänen hampaansa yhteen, pakottaa puutuneet, kirvelevät jäsenet jatkamaan työtään...

Mutta niityllä upotti tavallista syvempään, ja hetken kuluttua tunsi Antti, ettei jalka noussut paksun hangen pinnalle. Hän ponnisti kaikki voimansa, mutta jalat tuntuivat muuttuvan yhä raskaammiksi, ja outo jäykkyys ja velttous vatiasi hänet vastustamattomana. Vihdoin hän tunsi istahtavansa paikalleen lumeen, ja kuin unessa katsahti hän hitaasti ympärilleen...

Mutta yhtäkkiä hän hätkähti, pyyhkäisi silmiään kuin unesta heräten, katsoi uudestaan, ja jokin kylmä värähytti hänen sydäntään: hän huomasi nyt vasta hämärän, — se oli aivankuin lumiryöpyn seassa hiipien ympäröinyt hänet.

Ja hän oli vasta Nummisuolla... Miten hän jaksaisi kotiin, kun lunta oli polviin joka askeleella ja matkaa monta kilometriä. Nyyhkytys kohosi hänen kurkustaan karvaana ja tukehuttavana ja kyyneleet sokaisivat hänen silmänsä. Mutta viime hetkellä puri hän hampaansa yhteen ja lausui kuin itselleen hiljaa, päättävästi:

— Ei — ei. Minä en jää tänne... Minun täytyy päästä kotiin.

Hän kohotti päätään, karisti kurkkuaan poistaakseen sieltä tuon tukehuttavan. Sitten otti hän jälelläolevan voileivän ja alkoi syödä sitä hangella istuessaan.

Mutta märkiä jalkoja alkoi yhä kovennuin paleltaa, ja hän pelästyi huomatessaan saappaansa kärjen taas auenneen ja koko anturan uhkaavan irtaantua; vain muutama, hangen kuluttama pikilankatikki vielä kiinnitti sen perstaantuneeseen päälliseen. Hän koetteli taskujaan löytääkseen jotain narua, mutta ei löytänyt; vihdoin hän solmi likaisen nenäliinansa saappaan ympärille ja lähti uudestaan eteenpäin.

Tuuli oli vähän tyyntynyt, mutta lumihiutaleet putoilivat yhä tiheämpinä, ja hämäryys sakeni hetki hetkeltä peittäen hänet niinkuin suunnattomaan, harmaaseen harsoon.

Antti koetti kiirehtiä askeleitaan, mutta niityllä, jossa ei ollut entistä tienpohjaa, upposi jalka joka askeleella, aivankuin syvään viljalaariin, hidastuttaen kulkua ja uuvuttaen yllä enemmän. Hän muisti, että aita erkani tiestä jonkun matkan päässä, joten hän kääntyi vasemmalle päästäkseen taas tienpaikalle, jossa oli edes kova pohja jalkain alla.

Antti käveli hyvän matkaa löytämättä mitään ja luuli lopulta tulleensa tienpohjan yli; hän kääntyi hermostuneena vastakkaiseen suuntaan, mutta nytkin vajosi hän joka askeleella yläpuolelle polvien. Hiki pursui hänen otsattaan, hengitys ahdisti rintaa, ja hän tunsi taas tuon ilkeän jäykkyyden ja voimattomuuden leviävän lihaksissaan. Hän koetti lisätä vauhtiaan, ikäänkuin paetakseen pelottavaa, pimeydessä vaanivaa vaaraa, jota hän ei uskaltanut ajatellakaan: _eksymistä_. Hän pysähtyi, kääntyi hätääntyneenä ja palasi toisaalle, taas takaisin samaan suuntaan, — mutta lopulta hänen täytyi pysähtyä, tietämättä missä oli...

Hän kuuli sydämensä sykinnän kuin kaukaisen moukarin jyskeen ja koetti ajatella; sitten hän suoristautui vaistomaisesti tuntien, että _täytyy_ ennenkaikkea _tyyntyä_.

Yhtäkkiä kuului vasemmalta hillittyä kohinaa, ja käveltyään jonkun matkaa näki hän mustan metsänreunan häämöttävän lumimyrskystä. Silloin hän muisti, että tien täytyi olla oikealla, ja tuo varmuus tuntui antavan hänelle uutta voimaa; hän lähti taas eteenpäin, kuvitellen miten saa vielä tänä iltana nähdä äidin ja pikkusiskot...

* * * * *

Antti löysi tien ja käveli taas kauan, kauan, ja aina kun väsymys oli voittamaisillaan, ajatteli hän taas kotiintulohetkeä. Mutta vähitellen tuntui sekin menettävän elvyttävän vaikutuksensa. Jonkinlainen tylsä välinpitämättömyys tunkeutui yhä useammin aivoihin ja karkoitti ajatukset; tuntui kuin kaikki olisi samantekevää, kun vain saisi levätä. Mutta hän havahtui ja alkoi hammasta purren toistella itsekseen; kotiin, kotiin...

Tuo yksi ajatus vain vallitsi hänen aivoissaan, kaikki muu oli kummallisen hämärää ja epämääräistä kuin raskaassa unessa. Hän tunsi jalassaan jotain outoa, kirvelevää kivuntuntoa, ja hän toisteli tuota samaa sanaa ikäänkuin karkoittaakseen uuden kiusaajan. Mutta se yltyi yhä, se tuntui tarttuvan jalkaan jääkylmän kouran lailla, ja vihdoin hän tunsi kauhistuen lumen tunkeutuvan varpaittensa väliin, — kengän kärki oli auttamattomasti auennut.

Antti pysähtyi ja katsahti tylsästi ympärilleen ja tunsi outoa pelkoa. Metsä oli pimeä kuin hauta: kahden puolen tietä kohoutui korkea kuusikko ja vain yläpuolella häämöitti kapea kaistale harmaata taivasta, ikäänkuin hän olisi ollut syvän haudan pohjassa.

Antti tiesi hautansa olevan täällä, jollei jaksaisi kotiin asti, ja lähti taas eteenpäin. Hän oli jo varma jalkansa paleltumisesta, mutta ei siitäkään hän välittänyt, kun vain jaksaisi kotiin.

Sitten seurasi aikoja, jotka tuntuivat Antista loppumattomalta, tuskalliselta unelta. Hänen jalkaansa paleli ja kirveli yhä enemmän, toisinaan sitä poltti kuin tulessa ja välillä vihlasi joka askeleella niin että maailma musteni silmissä, mutta hän hoki hammasta purren: kotiin, eteenpäin...

Eräässä vastamäessä hän lysähti polvilleen ja siitä suulleen lumeen ja hänen silmänsä sulkeutuivat suloisesta levon tunteesta; se tuntui painavan hänen värisevää ruumistaan lunta vasten kuin hyväilevä käsi, hän ei tuntenut kylmääkään...

Antti kuuli läähättävän hengityksensä tyyntyvän, hän ei ajatellut mitään ja outo raukeus levisi yli ruumiin, — hän oli nukkumaisillaan...

— Äiti, äiti!

Se parahti kuin viimeinen hätähuuto, ja hukkuvan epätoivolla hän hypähti hangelta. Hän luuli nousevansa seisoalleen, mutta pääsi vain polvilleen; selittämätön jäykkyys herpaisi hänen jalkojaan ja käsiään, ja sydäntä kouristi tuskallinen heikkous ja ajatukset sammuivat ja unohtuivat kummallisesti.

— Mitä, mitä tämä oikein on? Onko tämä totta? — kuiskasi Antti tuntiessaan tuon kummallisen välinpitämättömyyden valtaavan mielensä. Ja yhtäkkiä hän _näki_ totuuden koko kauheudessaan; näki äidin ja siskot odottamassa häntä, ja hän on polvillaan lumimyrskyssä — _kuolema vierellään._

— Ei, ei, ei! — huudahti hän käheästi, epätoivoisesti ja jännittäen kaikki voimansa nousi, kaatui ja nousi uudelleen.

Hän seisoi hetken heikkoudesta ja vilusta vavisten peläten kaatuvansa ensi askeleella. Silloin muisti hän leipäpalan, jonka oli säästänyt viime hätään, ja alkoi paikalla syödä sitä, lähtien lyhyin askelin uudestaan eteenpäin.

Hän tunsi saaneensa vähän voimia, mutta ne haihtuivat pian. Ja sitten hän huomasi ihmeekseen, ettei paljasta jalkaa enää kirvellyt niin tuskallisesti kuin ennen; outo, kylmä puutumus levisi yhä ylemmäksi, nousi nilkkaan, sääreen...

Hän tunsi tuon tunnottomuuden ohella jotain muutakin, mutta kaikki ajatukset hämmentyivät ja sekaantuivat omituisesti; vasta kinospaikoissa hän huomasi, ettei hän enää jaksaisi kohottaa paleltunutta jalkaa hangen pinnalle. Hän jännitti koko tarmonsa, mutta selittämätön jäykkyys herpasi jalan, hänen täytyi vetää sitä kuin kuollutta kappaletta. Hän kulki toisinaan pitkät ajat ikäänkuin horrostilassa, silmät puoliunessa; hän tunsi askeltensa lyhenevän lyhenemistään, mutta hän ei pysähtynyt; hän puri hammasta ja hänen hämärtyvät aivonsa toistivat taukoamatta tuota ainoata ajatusta: _eteenpäin, eteenpäin_, pakoittavat uupuneet lihakset liikkumaan, — niinkuin ruoskaniskut pakoiltavat loppuunnääntynyttä hevosta eteenpäin.

Mutta yhä vastustamattomampana valtasi tuo herpaiseva jäykkyys ja kylmyys hänen koko olemuksensa; hänen vauhtinsa hiljeni ja hän havahtui monta kertaa siihen, ettei _ajatellut, muistanut mitään_. Ja sitten hänen jalkansa hervahtivat, — hän kaatui lumeen...

Antti tunsi sydämensä vavahtavan, ja hän syöksähti vaistomaisesti seisaalleen, niinkuin kuoleman koura olisi painanut hänet maahan. Hän käsitti, että se oli todella _kuoleman koura_, jonka hyydyttävä kylmyys jäykisti hänen sielunsa ja ruumiinsa ja uhkasi armotta nujertaa hänet tänne. Hän näki taas miten äiti ja siskot odottavat koko yön, itkevät epätoivoisesti, — ja hän jää tänne, peittyen vähitellen lumeen. Se oli niin kamalaa _heidän_ tähtensä, että se karkoitti hetkeksi uupumuksen.

Hän katseli tutkivasti ympärilleen ja huomasi nyt vasta, että ilma oli hiukan lämmennyt; mutta kohottaessaan hiestyneitä kasvojaan tunsi hän, miten suuret lumihiutaleet laskeutuivat kasvoille yhtenäisenä pehmeänä verhona, joka täytti ilman ja nimitti pimeyden suorastaan läpinäkymättömäksi. Hetken kuluttua ilmestyi hänen eteensä pieni niittylato, josta hän huomasi tulleensa hyvän matkan eteenpäin, ja sekin antoi taas toivoa ja innostusta.

Mutta luo kauhun karkoittama väsymys ja välinpitämättömyys palasivat sangen pian, — niinkuin nälkäinen, laukauksen säikyttämä susiparvi palaa yksinäisen matkamiehen kimppuun. Ja niinkuin tuollainen parvi vähitellen tottuu pelotuksiin, niin tunsi Antti kauhistuen, ettei mikään kuvittelu kyennyt karkoittamaan tuota salakavalaa, herpaisevaa heikkoutta ja jäykkyyttä, joka tarrautui jalkoihin niinkuin näkymättömien petojen hampaat. Mutta joka kerta kun hän tunsi kaatuvansa, ponnisti hän viimeiset voimansa ja nousi. Ja yhä uudestaan hän puri hammastaan, ja hänen hämmentyvät aivonsa toistelivat yhtämittaa käskevästi lamaantuneille lihaksille:

— Eteenpäin, eteenpäin!

* * * * *

Miten Antti lopputaipaleen kulki, ei hän muistanut: kaikki oli niin tuskallista, sekavaa ja kamalaa kuin painajaisuni. Vielä silloinkin, kun hän aukasi valaistun tuvanoven ja kuuli äidin ja siskojen ääniä, tuntui kaikki unelta. Tupa pimeni ja alkoi pyöriä ankarasti humisten, hän ojensi kätensä tarttuakseen johonkin ja tunsi kaatuvansa...

Vasta kun hän tunsi äidin riisuneen hänen risaiset, lumiset saappaansa ja puristavan kohmettuneita varpaita puhuen jotain hellällä, vapisevalla äänellään, silloin hän tiesi varmasti saapuneensa kotiin, ja hänen silmänsä sulkeutuivat ennen tuntemattomasta rauhan ja onnen tunteesta.

— Voi lapsi parka...

Äidin nyyhkyttävä ääni oli kuuluvillaan ikäänkuin jostakin kaukaa. Häntä nostettiin, ja hänellä oli hämärä tunne, että varpaita hierottiin, mutta sekin oli olevinaan kaukana, jonkun toisen varpaat. Mutta takkatuli alkoi vaikuttaa; ensin tuntui muutamia vihlaisuja ja pistoksia, niinkuin varpaita olisi neuloilla pistelty: ne tihenivät ja levisivät yhä ylemmäksi. Hän voihkisi huomaamattaan tuskasta, hän koetti ajatella onneaan: vihdoin _kotona_, — mutta hän ei voinut ajatella mitään, tuntui kuin tuhannet tuliset neulat olisivat taukoamatta työntyneet läpi varpaiden ja jalkojen. Tuskan hiki pursui koko ruumiista, hän puri hammastaan, voidakseen pidättää valituksen. Mutta tuo kiduttava pistely levisi ylös nilkkaan, sääreen, koko ruumiiseen, ja lopulta vihlasi sydämestä niin ankarasti, että tupa muuttui mustaksi ja hänen kurkustaan tunkeutui tuskallinen parahdus, joka jatkui vaikeroivana itkuna. Antti kuuli äidin ja siskojen yhtyvän itkuun, kaikki hyväilivät ja lohduttivat häntä, mutta hän ei voinut hillitä itseään. Tuo tulinen poltto masensi hänen loppuun kiusatun olemuksensa kuin kissa haavoittuneen hiirenpoikasen, ja kaikki viime aikojen julmat kärsimykset ja epätoivo hyrskähtivät hänen sielustaan hillittömänä itkuna, jollaista hän ei ollut koskaan kokenut.

Mutta hän sai sittenkin itkeä _äidin sylissä_, jota hän oli niin haikeasti kaivannut. Ja kuullessaan hänen äänensä, tuntiessaan hänen hellän kätensä kosketuksen, tunsi hän rinnassaan jotain niin suurta ja lämmintä, että viime ajan kärsimykset unohtuivat ja poltto jalassakin vaimeni kuin jonkin ihmeellisen lääkkeen vaikutuksesta.

— Voi lapsi parkani... Miksi sinun täytyy näin kovin kärsiä...

Nuo hellät sanat, heidän säälistä värisevät äänensä ja nyyhkytyksensä vaikuttivat häneen ennen tuntemattomalla voimalla.

— Antti parka... älä itke...

— Älä itke, Antti... Saat pullaa... Minä annan... omasta osastani.

Hänen sydämeensä tulvahti niin suuri onni ja hellyys, ettei hän muistanut äskeisiä ponnistuksia, ei tuntenut tuskaa, ei väsymystä eikä nälkää. Ja kun äiti taas silitti hänen punaisia, turvonneita varpaitaan, hyrähti hän uudestaan itkuun; tuo selittämätön sisäinen ilo tuntui liian suurelta. Hän ei ollut vielä sanonut mitään, mutta kun äiti yhä itki, tarttui hän äidin kaulaan ja kuiskasi katkonaisesti, hymyillen ja itkien:

— En minä enää... Minun on niin hyvä olla... äiti... Minähän olen täällä... _kotona_...

* * * * *

He olivat syöneet yhdessä illallisen ja istuivat nyt lämmittävän hiilloksen ääressä, kertoillen kärsimyksiään. Antti ei hennonut kertoa kaikkea, nähdessään miten äiti kärsi kuullessaan Antin sairaudesta ja nähdessään miten laiha ja kalpea hän oli.

Sillä nyt hän sai tietää, että äitikin oli sairastanut kolmatta viikkoa. Vasta jonkun päivän oli hän ollut ylhäällä, mutta kaikki oli loppunut, eikä hän saanut jouluksikaan mitään. Yksi nisuleipä oli saatu naapurista, mutta nyt ei ollut muuta kuin perunoita, vähän leipää ja pari keittoa livekalaa. Äiti näytti niin masentuneelta, ikäänkuin ei olisi kertonut kaikkea. Ja kun Antti kysyi sitä, purskahti äiti katkeraan itkuun. Pikkuveli Väinö seurasi esimerkkiä painaen päänsä äidin helmaan. Aino ryki ja nieleskeli jotain tyhjää katsellen tuskallisesti poispäin.

Antti tunsi oudon ahdistuksen tarttuvan sydämeensä nähdessään äidin epätoivon, ja hän käsitti, että hänen täytyy tukea ja lohduttaa äitiä nyt, kun ei ole ketään. Mutta miten? Missä on heillä toivoa?

Jumala! välähti Antin mielessä kuin kirkas valo. Hän oli heidän onnettomuutensa jälkeen horjunut epäilyn ja luottamuksen välillä, kärsinyt paljon, tuntiessaan kauniin lapsuuden uskonsa haihtuvan, katoavan elämän julman todellisuuden valossa. Mutta tuon omituisen onnentunteen vallassa ollen tuntuivat tämänpäiväiset kokemukset sellaisilta, että kaikki epäilykset haihtuivat. Olisiko hän ilman Jumalan apua kestänyt sairauden sellaisessa elämässä, ja eiköhän Jumala äsken pelastanut häntä kuolemasta? Miten hän olisi omin voimin päässyt perille? Viimeinenkin epäily, kaikki huoli ja murhe tuntui haihtuvan, ja niinkuin ennen lapsena luotti hän lujasti siihen, että Jumala johtaa ja suojelee heitä, niinkuin isä lapsiaan.

— Älkää itkekö, äiti! — alkoi hän sisäisestä innostuksesta loistavin kasvoin ja kohotti äidin itkusta hytkivän pään.

— Ei meillä mitään hätää ole! Onhan meillä taivaallinen isä, joka varmasti auttaa, vaikka välillä koettelisikin... Eikö niin äiti?

Äiti kohotti hämmästyen kyyneleisen katseensa, ja Antti jatkoi puhettaan tuolla oudolla voimalla ja varmuudella, joka vallitsi hänen sielussaan. Hän kertoi useita tapauksia, jolloin Jumala oli heitä auttanut, kertoi mitä oli itse kokenut ja lopetti seuraavasti:

— Ettekö näe, että hän on aina auttanut? Eikö nytkin tunnu ikäänkuin Jumala olisi pelastanut minut teidän turvaksenne? Ehkä Jumala toimitti Kankareen emännän tuomaan meille nisuleivänkin jouluksi! Siitä saadaan vielä huomenaamutta kahvin kanssa ja päivällä saadaan lipeäkaloja! Mitä me muuta kaipaisimme, kun saamme olla yhdessä! Ja pyhien jälkeen saadaan taas jostain ruokaa, — kyllä Jumala auttaa! Saadaanpas nähdä, että hän toimittaa apua. Älkää enää murehtiko, äiti... Voi, nyt tiedän sen niin varmasti!

Antti tarttui äidin päähän, katsoi häntä loistavin silmin ja kuiskasi salaperäisestä liikutuksesta värähtäen:

— Niin äiti... Ja nyt minä tiedän miten te taas tulette iloiseksi! Me laulamme taas yhdessä »Jeesuksen kanssa hetki». Se on aina meitä lohduttanut!

— Voi lapseni... — nyyhkytti äiti painaen poikansa päätä poveaan vasten, ja Aino etsi innostuneena mainitun laulun »Sionin kanteleesta». Hetken kuluttua kajahti yksinäisessä mökissä turvattoman äidin ja hänen lastensa yhteinen laulu liikutuksesta väräjävänä:

»Jeesuksen kanssa hetki, ah minkä rauhan saan. Kun lemmettömin mielin minua tuomitaan. Kun veljet väärin soimaa, sydämen haavoittaa, Jeesuksen kanssa hetki: hän haavat parantaa.»

Antti ei enää muistellut menneisyyden kärsimyksiään, ei ollut huolissaan nykyisyydestä eikä tulevaisuudesta; hän tunsi vain syvää kiitollisuutta siitä, että oli pelastunut kaikista, päässyt kotiin ja lisäksi saanut takaisin lapsuutensa elävän uskon. Ja laulaessaan tunsi hän selittämätöntä rauhaa, niinkuin todella olisi viettänyt hetken Vapahtajan seurassa, jossa »maan murheet pienet poistuu», niinkuin laulussa sanotaan. Ja hänen onnensa lisääntyi yhä, kun äiti laulun loputtua syleili häntä ja sopersi liikutettuna:

— Sinä... rakas lapsi, osoitit minulle ainoan lohduttajan...

* * * * *

Seuraavana päivänä toi Metsälän renkipoika Antin saappaat, mutta toisen jalan varpaat olivat niin turvonneet ja hellät, ettei niitä saattanut ajatellakaan jalkineissa. Hän oli kuumeessa koko päivän eikä voinut syödä mitään, mutta hänen mielensä oli iloinen ja rauhallinen. Olihan hän kotona ja hän oli saanut entisen luottamuksensa Jumalan hyvyyteen.

Mutta ensimäisenä arkipäivänä, jolloin äiti kävi kahdessa paikassa hakemassa lainaksi jauhoja ja palasi illalla tyhjin toimin, tunsi Antti sellaista epävarmuutta ja hätää, ettei hän heti uskaltanut kysyä lähemmin. Äidin rikkinäiset kengät olivat jäätyneen lumisohjon peitossa, mutta hän ei näyttänyt huomaavan sitä; hän lysähti raskaasti hengittäen penkille ja tuijotti kalpeana, ikäänkuin epätoivosta jähmettynein katsein eteensä.

Vihdoin hän nääntynein äänin kertoi miten Metsälän emäntä oli alkanut haukkua, ettei hän auta sellaisia, jotka toimittavat itsensä vankilaan. Toisessa paikassa oli epäilty, ettei hän voi koskaan suorittaa lainaa takaisin, ja kolmannessa sanottiin, ettei ollut jauhoja, vaikka isäntä oli juuri viime viikolla käynyt myllyllä. Eivät antaneet edes paria kiloa...

Antti ei vieläkään itkenyt, mutta tuo mykkä, tylsä toivottomuus tuntui kauheammalta kuin vihlovinkaan itku tai valitus.

Hän tunsi sellaista selittämätöntä hätää kuin haaksirikkoinen tuntiessaan pelastusrenkaan vajoavan altaan; sillä tuo joulu-iltana uudestaan löydetty luottamus ja usko Jumalan huolenpitoon alkoi taas horjua. Ja ajatellessaan, että he jäävät tänne yksinäiseen mökkiin ilman ruokaa, tuntui hänestä mahdottomalta jättää heitä.

Mutta toisena päivänä täytyi hänen lähteä, ja kun äiti vakuutti parin päivän kuluttua saavansa maksun kehräyksistä, hyvästeli Antti vihdoin puolipäivän jälkeen äitiä ja siskoja. Mutta hän ei voinut sanoa sanaakaan, ja hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, voidakseen nousta suksilleen. Sitten hän hammasta purren työntyi läheistä metsikköä kohden.

Mutta kun hän saapui metsänreunaan ja näki edessään tienaukean, jonka lumitaakkojen köyristämät koivunnäreet olivat muodostaneet vaikeaksi, hämäräksi holviksi, tuntui hänestä siltä kuin sukset olisivat takertuneet paksuun lumeen ja kipeät jalat jäykistyneet kokonaan. Hän koetti laahustaa eteenpäin, mutta yhtäkkiä hän pysähtyi paikalleen kuin jähmettyneenä; hänestä tuntui ikäänkuin jokin julma, kauhistuttavan suuri olento odottaisi äänettömänä ja mustana metsän hämäryydessä...

Antti käännähti suksillaan ja näki äidin seisovan harmaana ja liikkumattomana mökin ovella; hänestä tuntui ikäänkuin lumiset puut olisivat äänettömästi kuiskanneet: jollet palaa, et näe häntä enää koskaan.

Antti käänsi suksensa ja hiihti takaisin kuin takaa ajettuna. Raskaasti huohottaen heittäytyi hän äidin syliin, painoi päänsä äidin rintaa vasten ja parahti tuskallisesti:

— Voi äiti... jos te kuolette!

Hän itki kauan, katkerasti, ja kaikki oli niin toivotonta ja surullista. Mutta vähitellen alkoi tuntua hiukan helpommalta, ja tuntiessaan miten rajusti äitiparan rinta hytkyi, miten masentava epätoivo ja hellyys kuvastui hänen itkussaan ja sanoissaan: »Lapsi parka, lapsi parka», laukesi jotain hänen sielussaan: hänelläkin oli sentään _äiti_, joka rakasti häntä, nytkin ajatteli vain häntä. Hän lakkasi itkemästä ja kuiskasi katkonaisesti lohduttaen:

— Älkää vain minun tähteni itkekö, äiti...

* * * * *

Kun Antti hetken kuluttua lähti uudestaan matkaan, tuntui hänestä aivankuin raskas taakka olisi nostettu hartioilta, niinkuin ahdistava tuska ja kauhu olisi jäänyt äidin syliin, hänen hellät sanansa ja hyväilynsä antaneet uutta voimaa ja toivoa. Ajatellessaan niitä orporaukkoja, joilla ei ole mitään lohdutusta eikä tukea maailmassa, unohti hän kokonaan oman kohtalonsa.

Mutta tie ei parantunut vähääkään, kuten Antti oli toivonut. Sukset upposivat syvälle pehmeään lumeen, hänen kipeät jalkansa jäykistyivät ja lamaantuivat, outo heikkous valtasi ruumiin, hidastuttaen vauhtia, vaikka miten olisi ponnistellut. Ja ruumiillisen uupumuksen mukana tunsi hän tuon tuskallisen ajatuksen, joka eilisestä asti oli nälkäisen suden lailla hiipinyt hänen ympärillään, ahdistavan yhä hurjemmin; se ei hellittänyt hetkeksikään. Hän tunsi, että lapsuusajan usko, jonka hän luuli saaneensa takaisin, oli vain hetkeksi ilmestynyt hänelle, — ikäänkuin kaunis kangastus erämaahan eksyneelle vaeltajalle. Ja niinkuin kangastus katoaa pilvien saapuessa, samoin oli tämä häipynyt elämän myrskypilvien peittoon...

Antti pysähtyi pyyhkiäkseen hikeä ja huomasi olevansa samassa paikassa, missä jouluiltana luuli eksyneensä.

Se lennätti hänen mieleensä tämän surullisen joulun elämykset, ja hänen mielensä tuli niin oudon surulliseksi. Ja pimeydestä häämöttävä äänetön metsä näytti niin mustalta ja uhkaavalta kuin hänen oma elämänsä, tulevaisuutensa.

Mutta olihan se näyttänyt vielä toivottomammalta kolme päivää sitten, — ja hän oli kuitenkin selviytynyt.

Antti nousi suksilleen ja lähti reippaasti eteenpäin.

ISÄ JA POIKA

1.

Kello oli vasta kahdeksan, kun hän saapui synnytyslaitoksen pihalle. Kun hän astui pyörältään, tunsi hän jalkainsa vapisevan, aivankuin ankaran kilpailun jälkeen, — vaikka oli ajanut aivan hiljaa. Hän koetti katsella ympärilleen rauhoittaakseen ja huomasi, että kastehelmet kiilsivät vielä puitten lehdillä, ruoho heloitti vaaleanvihreänä, — mutta hänen ajatuksensa olivat muualla. Hän muisteli vain, miten kovassa tuskassa hänen nuori vaimonsa oli ollut illalla tänne tultaessa. Koko yönä hän ei ollut silmiänsä ummistanut, hän oli pelännyt niin kovin, ettei enää näkisi vaimoansa elävänä.

Vihdoin hän läheni pääovea, painoi vapisevin sormin yökelloa. Kun ovea ei heti avattu, kasvoi hänen tuskansa kaksinkertaiseksi ja kylmä hiki nousi otsalle suurina karpaloina. Ja kun nuori, valkeapukuinen hoitajatar vihdoin aukasi, kysyi hän käheällä, vapisevalla äänellä:

— Miten hänen laitansa on? Onko hän...?

— Kenestä te puhutte?

— Tietysti vaimostani, — sopersi hän hämmentyneenä.

— Niin niin, mutta mikä on hänen nimensä? — kysyi taas hoitajatar hymyillen.

Miehen valtasi katkeruus, miltei viha. Senkö verran täällä ihmisistä välitetään! Tuokin vain hymyilee, vaikka hänen vaimonsa saattaa olla kuolemaisillaan. Tuskallisella kiireellä sopersi hän vaimonsa nimen.

— Jaha... Hän voi oikein hyvin. Ja niin komea poika!

— Poika... poika... — änkytti nuori isä kuin tolkuttomana.

— Niin, — hymyili taas hoitajatar. Eikä tämä enää näyttänyt sellaiselta julmurilta kuin äsken. — Te voitte kyllä tulla heti katsomaan, jos tahdotte.

Kuin unessa asteli hän hoitajattaren jälessä pitkää käytävää myöten. Sitten tämä aukasi erään oven, hän astui sisään, — ja pienen huoneen ainoassa vuoteessa lepäsi hänen rakastettunsa hymyilevin kasvoin. Astuessaan lähemmäksi näki hän tämän imettävän pientä, pyöreäposkista pienokaista.

— Katsos nyt... tässä hän on! — sanoi nuori äiti hymyillen, ja hänen katseestaan loisti rakkaus, ilo ja ylpeys. — Eikö hän ole kaunis?