Part 3

Me juoksimme kuin kuoleman ajamina, me kaaduimme, nousimme, ja juoksimme, — ja sitä tuntui jatkuvan loppumattomiin. Kurkkuani ahdisti ja tukehutti kuin näkymättömän kouran kuristuksessa. Kaaduin yhä useammin, silmissäni hämärtyi, ja salaperäinen heikkous levisi lyijynä jalkoihini, niinkuin joskus kun ei voi paeta painajaisunessa, — ja minussa vilahti hämärä tunne, että kaikki onkin sitä, ja minä herään ennenkuin se kauhea saavuttaa. Mutta minä en herännytkään, minun täytyi vain juosta, ja jokin harmaa, tukehuttava ympäröi minut yhä sakeampana, se takertui jalkoihini, se kietoutui ympärilleni aivankuin hämähäkinverkko. Mutta kun siskoni lopulta lyyhistyi maahan voimatta nousta, silloin taas tajusin totuuden. Minä koetin kantaa häntä, en voinut...

Yhtäkkiä kajahti takanani käheä karjahdus, ja niinkuin näkymättömän piiskaniskun satuttamana syöksähdin eteenpäin ja jätin sisareni.

Silloin hän kirkasi, — ja tuossa lyhyessä, tukehtuneessa kirkaisussa kuvastui niin sanoin kuvaamaton hätä ja kauhu, että minä pysähdyin kuin naulittuna.

Juoksin sisareni luokse ja tartuin hänen käteensä, — mutta hän ei kyennyt enää liikkumaan: hän lyyhistyi polvilleen ja huohotti raskaasti ja kuuluvasti. Nähdessäni tuon mustan haamun yhä lähenevän, hellitin taas siskostani, juoksin pienen matkan, mutta palasin uudelleen ja aloin raahata häntä mukanani.

Te ette voi aavistaa mitä silloin tunsin.

Ajatelkaa vain, että minä olin hänen _ainoa_ turvansa maailmassa, — ja jättäisinkö hänet nyt? Mutta minun herkässä, kauhusta sekaantuneessa mielikuvituksessani tuntui tuo takaa-ajaja kammottavalta hirviöltä, jonka käsiin joutuminen oli kuolemaa kamalampi; hän kykeni herättämään kauhun, jollaista ei mikään voi herättää täysikasvuisissa. Niin, minä vakuutan, ettei kuolemantuomio nykyään olisi mitään sen hetken rinnalla, kun minä vuorotellen hellitin ja tartuin uudestaan siskoni käteen. Mutta kun aivan takanani kuulin viholliseni kähisevän huohotuksen, silloin minä — niin, _silloin minä jätin hänet_...

Minä pysähdyin uudestaan, sillä minä kuulin taas kirkaisun, joka muistutti jäniksen kuolinparkaisua, kun koiraparvi hyökkää sen kimppuun. Ja niinkuin painajaisunessa näin, miten tuo suurikokoinen mies oli tarttunut sisareni hentoon ranteeseen, lennättäen hänet koholleen, ja _löi häntä paksulla kepillä_... Silloin tunsin sellaista hätää, että luulin kuolevani. Muistan vain hämärästi, että heittäydyin polvilleni maahan ja huusin, rukoilin:

— Setä kulta, setä kulta! Älkää lyökö, älkää lyökö!

Nyt vasta näytti hän huomaavan minut, ja hänen raaka äänensä kajahti kuin kiukkuisen somiin mylvähdys:

— Vai te p——n kerjäläiskakarat sotkette minun orasmaani! Odotappas sinä!

Ja niinkuin kissa, joka kidutushimoisena päästää välillä kynsistään haavoittuneen hiiren, heitti hän sisareni ranteesta ja läksi pitkin loikkauksin jälkeeni.

Juoksin kuin henkeni edestä, ja onneksi oli minulla vielä senverran voimia jälellä, ettei hän saanut minua kiinni.

Kun hän sen huomasi, pysähtyi hän ja palasi siskoni luokse, joka aivan jähmettyneenä oli seisonut paikoillaan, ja alkoi raahata häntä taloa kohden.

Yhtämittaa rukoillen, itkien ja anteeksi pyytäen lähenin taas vähitellen, ja minä muistan vieläkin, miten hänen pienet silmänsä säihkyivät julmuudesta ja raivosta. Niinkuin ei olisi lainkaan kuullut rukouksiani karjasi hän raa'asti:

— Tule tänne!

— Setä kulta, antakaa anteeksi tämä kerta! — rukoilin ininä itkien.

— Vai et tottele!

Minä olin mennyt liian lähelle. Sillä äkkiä, ennenkuin ymmärsin mistä oli kysymys, syöksyi hän minua kohti kuin raivostunut peto. Ja varmaankin olisi hän sillä kertaa minut saavuttanut, ellei siinä lähellä olisi ollut harva aita, — sen raosta pujahdin toiselle puolelle. Hän oli suuri ja kömpelö eikä päässyt ylitse pian, ja minä sain etumatkaa niin paljon, että hän katsoi parhaaksi keskeyttää takaa-ajon. Hän heristi uhkaavasti kiroten nyrkkiään ja kääntyi taas siskoni luokse. Sitten tarttui hän hänen käteensä ja lähti raahaamaan häntä taloansa kohden.

Oi, minä näen vieläkin silmissäni tuon hirvittäviin näyn, kun sisko epätoivoisesti ponnisteli vastaan pienillä jaloillaan, ja korvissani kuulen hänen vihlovan, kauhusta vapisevan huutonsa:

— Antti... auta minua...! Auta minua! Auta, auta...

Heittäydyin maahan painaen kasvoni multaan, tukin korvani, en voinut katsella. Mutta kuullessani hänen hätähuutonsa, hypähdin ylös ja näin taus saman näyn. Taas juoksin lähelle, kiertelin ympärillä itkien ja rukoillen. Mutta kylmäverisesti käveli mies taakseen katsomatta, raahaten vastaan haraavaa pienokaista perässään kuin jotain kuollutta esinettä. Ja niinkuin vinkuvat ruoskaniskut sattuivat sydämeeni nuo sydäntäsärkevät, tukehtuneet huudot:

— Auta... auta... auta...!

Enkä minä voinut mitään.

Hän tahtoi kai käyttää sisartani syöttinä, saadakseen minutkin kiinni, koska hän kerran käänsi päätään ja huusi julmasti ja vahingoniloisesti:

— Kyllä minä vielä sinutkin pehmitän, — usko se!

Vasta kun oltiin lähellä taloa, tuli emäntä pihalle ja huusi äkäisesti:

— Mitä niitä kakaroita siellä poruutat?!

Silloin näytti aivankuin mies olisi hävennyt.

Hän hellitti siskoni kädestä ja loi vielä silmäyksen minuun aivankuin arvostellen, kannattaisiko vielä yrittää. Sitten lähti hän hitaasti löntystämään taloansa kohden.

Silloin siskoni huomasi olevansa vapaa ja lähti taapertamaan minua kohden. Se ei ollut juoksua eikä kävelyä, ja kerran hän kaatuikin. Itkien puristin häntä rintaani vastaan niinkuin olisin siten pyytänyt anteeksi jotakin kauheata rikosta. Sanaakaan emme kyenneet lausumaan, me vain istuimme ja itkimme.

* * * * *

Sitten me lähdimme taas astelemaan sitä sivukylää kohden. Oli alkanut sataa tihuuttaa, meidän askeleemme olivat raskaat, raskaat ja laahustavat, sillä risaisiin kenkiimme oli tarttunut paksulta savea ja ne painoivat kuin lyijypainot. Ja aina välillä me pysähdyimme ja itkimme.

Tuo tapaus vaikutti minuun kauhealla tavalla. Minusta tuntui, etten vielä koskaan ollut tehnyt mitään niin häpeällistä ja rikollista. Ymmärsin kyllä, etten olisi voinut häntä auttaa, — _mutta miksi jätin hänet?_ Ne sanat kaikuivat yhtämittaa korvissani kuin murhaajan korvissa kaikuvat hänen uhrinsa viime sanat.

Itkien pyysin, ettei hän olisi minulle vihainen, mutta hän ei edes ymmärtänyt, mistä hänen pitäisi olla vihainen. Mutta mikään ei minua lohduttanut. Oli aivan kuin raskas kivi olisi ollut sydämelläni, ahdistanut ja tahtonut painaa minut maahan.

Tuo tapaus oli kuitenkin koskenut häneen niin järkyttäväsi, että hän yöllä tuli kuumeeseen. Ja kun minä pimeässä puristin hänen kuumia, vapisevia kätösiänsä ja itkien pyysin anteeksi, niin ei hän enää kuullut minua. Hän puhui omituisen iloisella äänellä äidistä, taivaasta ja muista sekavista asioista, vieläpä naurahtikin kerran.

Siinä penkillä hän makasi houraillen miltei yhtämittaa. Minä makasin penkin vieressä hevosloimella, sillä pelkäsin hänen putoavan. Mutta en minä kolmena yönä paljon nukkunut — vielä vähemmän neljäntenä. — Sillä silloin hän kuoli.

* * * * *

Se yö se oli pisin ja tuskallisin yö minun elämässäni, — sillä _miehen_ on mahdoton tuntea sellaista kärsimystä kuin minun, kidutetun orpolapsen. Sisareni virui luurangoksi laihtuneena tuvan penkillä ja minä istuin vieressä pidellen hänen kättään. Ympärilläni oli pimeätä kuin säkissä, sillä isäntä oli kieltänyt ottamasta tulta, — enkä uskaltanut mennä kamariin pyytämään. Minun täytyi vain kuunnella pimeästä kuuluvaa valitusta ja tuskallista voihketta, jonka katkaisivat vain tukahuttavat yskänpuuskat. Väliin hän soperteli jotain sekavaa, mutta minä en saanut selville kuin yhden ainoan sanan: vettä. Silloin nostin hänen vapiseville huulilleen vesikupin, joka kalisi niin kovasti hänen pieniä hampaitaan vastaan. Jos hiukankin hellitin hänen kädestään, pääsi häneltä heikko, kauhistunut parahdus, ja pienet, kuumat kädet alkoivat hätäisinä hapuilla pimeässä, niinkuin hukkuvalla tuntiessaan vajoavansa aaltoihin.

Mutta nuo hirvittävät yskänpuuskat toistuivat yhä useammin, ne muuttuivat yhä terävämmiksi ja vihlovammiksi, niinkuin hänen pieni rintansa olisi vähitellen revitty riekaleiksi; jokainoa yskähdys iskeytyi sydämeeni kuin tylsä puukonterä.

Minä rukoilin kuolettavan epätoivon vallassa, että Jumala auttaisi viatonta siskoparkaani, estäisi edes nuo kauheat yskänpuuskat, — lupasin mielelläni kuolla, kärsiä vaikka minkälaisia tuskia, kun vain ei hänen enää tarvitsisi kestää niitä.

Mutta ne tulivat entistä raatelevampina, ne hyökkäsivät hänen kimppuunsa kuin kissa kuolevan linnun pojan kimppuun, ja kun taas tunsin kauhean tukehtumishetken alkavan, kun hänen hento ruumiinsa vääntelehti ja kiemurteli äänettömänä kuin pieni linnunpoika kissan kauheassa otteessa, — silloin en minäkään voinut hengittää, tunsin tukehtuvani. Vain hämärästi muistan, että lyyhistyin maahan matkien Jumalan nimeä, kerran tahdoin paeta jonnekin ja kompastuin lattialle. Kahdesti lähenin kamarin ovea, — mutta kuullessani sieltä isännän kumean kuorsauksen, en uskaltanutkaan koputtaa...

Taas palasin penkin viereen, pyyhin kylmän hien siskoni kasvoilta, tarjosin hänelle vettä — ja aloin taas kauhulla odottaa seuraavaa kohtausta.

Minä en enää tietänyt mitään ajasta, tuntui vain ikäänkuin olisin kitunut tuossa kauheassa pimeydessä vuosikausia. Ja hän tuli yhä heikommaksi. Sitä vain ihmettelen, etten tullut hulluksi. Minä muistan vielä selvästi sen epämääräisen, hyytävän kauhun, kuu tunsin kuoleman lähenevän. Hänen hennot kätensä alkoivat kiivaasti vavahdella ja likistellä suonenvedontapaisesti sormiani: minä kuulin, miten hänen hampaansa narskuivat, ja kädelleni pursusi jotain kosteata hänen suustaan. Minä pyyhin hänen suutaan, nostin vesikupin jäykistyneille huulille, mutta hän ei enää juonut, vaikka kuinka epätoivoisesti rukoilin. — Hänen hengityksensä muuttui yhä harvemmaksi ja korisevammaksi. Enkä minä voinut mitään. En saanut edes nähdä häntä, — vain sivuakkunat häämöittivät sysimustasta pimeydestä, niinkuin kauheat, kuolleet silmät.

Sitä kesti niin hirveän kauan...

Minä rukoilin epätoivoisesti Jumalaa, että hän vihdoinkin armahtaisi pientä siskoraukkaani. Mutta mikään ei auttanut, minun täytyi vain kuunnella, kuunnella...

Vihdoin, — kun henkäykset taukosivat ja pienet, puristavat kädet jäivät sormieni ympärille, jäykistyneinä ja kylmenevinä, — silloin vasta ymmärsin...

Itkullani ja huudollani herätin talonväen, tulta otettiin lamppuun, — ja silloin vasta näin, että siskoni nukkui aivan hiljaisena ja liikkumattomana...

Siinä lampun valossa minä vasta oikein näin, miten kauhean pienet ja laihat olivat hänen kasvonsa ja kätensä. Nuo luiset kädet hentoine sorminensa näyttivät niin surkean säälittäviltä kuin kuoliaaksi paleltuneen linnunpojan varpaat...

* * * * *

Kertojan ääni oli muuttunut lopussa niin omituisen käheäksi ja vapisevaksi, ja viime sanat katkesivat kuin tukehtuen. Hän käänsi kasvonsa tulen valosta ja kumartui ottamaan muutamia tervaisia puupalikoita. Samalla kun hän viskeli niitä tuleen, lisäsi hän hiljaa, hillitysti:

— Mutta ei hänen kuolemansakaan ollut minusta niin kauhea kuin se tapaus siellä pellolla... Niin, — kyllä se on minun elämäni tuskallisin hetki.

* * * * *

Miehet istuvat äänettöminä hiiltyvän nuotion kajastuksissa, ja äänettömänä, sysimustana ympäröi heitä öinen erämaa. Yhtäkkiä kuului yön hiljaisuudessa kaukainen, pitkäveteinen ääni, yksinäisen suden ulvonta,— niin haikeana ja valittavana, kuin olisi jossakin itkenyt kaikkien hylkäämä, eksynyt ihminen.

Vihdoin kysyi nuorin miehistä värähtävällä äänellä:

— Vieläkö se isäntä elää?

Äskeinen kertoja katsahti omituisesti kysyjään ja sanoi synkästi ja välinpitämättömästi:

— Ei kuulu elävän. Olivat pari vuotta sitten löytäneet sen omalta pelloltaan rinta läpi ammuttuna.

Hän heitti koko kasan pilkotulta puita nuotioon, joka leimahti kirkkaaseen liekkiin, ja iloisesti ratisten nousivat kipinät korkeutta koitti.

Ei kukaan puhunut taaskaan mitään. He katsoivat kertojaan aivankuin tutkien, mutta hänen ruskeat kasvonsa olivat kivikovat ja kylmät, niissä ei näkynyt enää värähdystäkään. Nuotion punertavassa valaistuksessa näyttivät ne kuin pronssiin valetuilta.

Yhtäkkiä kuului omituinen, salaperäinen sähähdys; pohjoinen taivaanranta leimahti valoisaksi, ja sitten syöksähti sieltä yli koko taivaankannen valtava, vihertävä tulikieleke, ikäänkuin suunnattoman suuri, kiukkuansa sähisevä käärme...

Kertoja katsahti taivaalle ja huomautti tyynesti:

— Kas, revontulet!

JOULUAATTO

Pikku Antti makasi kylmässä, autiossa tuvassa ja koetti nukkua. Oli jo puoliyö, ja joka puolella oli pimeätä kuin haudassa, — tuvan sivuikkunat häämöttivät harmaina kuin jättiläissuuret, tuijottavat silmät. Mutta ulkona ulvoi ja kohisi lumimyrsky piesten ja rämisyttäen rikkinäisiä ikkunaruutuja, ikäänkuin hätääntynyt sisäänpyrkijä; omenapuiden alastomat oksat kuuluivat valittavan ja vaikeroivan sen käsissä niin omituisen haikeasti, että Antti muisti taas äitiparan ja siskojen itkun, silloin kun isä vietiin.

Niin — äiti! Huomenna hän vihdoinkin pääsisi kotiin, näkisi äidin, siskot. — Sillä huomenna on jo _jouluaatto!_

Se johdatti hänen mieleensä muinoiset onnelliset joulumuistot, jolloin kaikki oli toisin. Miten iloisia ja onnellisia he olivatkaan saadessaan joululahjoja ja veisatessaan kuusen ympärillä isän ja äidin kanssa. — Ja sitten aamulla lähdettiin kulkusten kilistessä kirkkoon, ja kun Rajasuolla ruvettiin ajamaan kilpaa, niin Noppe sivuutti koko pitkän jonon kuin lentäen...

Niin — niin. Kaikki oli kadonnut ainiaaksi, — onni, tulevaisuuden toiveet, koti... Niinkuin rajumyrsky tuhoaa linnunpesän, paiskaten sen märkään maahan, samoin oli heidän kotinsa tuhoutunut, — ja yhtä turvattomiksi jäivät he äidin kanssa.

Antti muisti vieläkin sen illan, jolloin heidän onnettomuutensa oli alkanut. Isä oli palannut markkinoilta ja oli heti alkanut kävellä levottomana lattialla syömättä ja puhumatta mitään. Äiti oli lähtenyt itkien ulos, ja kun Antti löysi hänet pimeästä aitasta, sanoi äiti aavistamatta, että isä on tapellut, ehkä lyönyt jonkun kuoliaaksi. Isä oli kyllä parhaita miehiä, reipas ja iloinen, kaikki hänestä pitivät, mutta hänellä oli tulinen luonne, joka juovuspäissä saattoi muuttua hillittömän rajuksi, jos hänen kimppuunsa käytiin. Ja kun hän lisäksi oli lähipitäjien paras painija, oli hän monta kertaa rusikoinut vastustajiaan niin pahoin, että hänelle olisi saattanut tulla siitä pahoja seurauksia.

Hän kärsi siitä itse kovin ja oli päättänyt välttää riitaa, mutta jos häntä solvattiin tai hätyytettiin, ei hän voinutkaan itseään hillitä, — hän havahtui vasta kun kaikki oli tapahtunut. Äiti oli aina tuskallisen levottomana odottanut hänen paluutaan, varsinkin markkinamatkoilta, jolloin oli tavallista enemmän juopuneita liikkeellä.

Nyt hän pelkäsi pahinta, Ja vihdoin isä tunnusti, että kotimatkalla oli kolme juopunutta miestä eräällä metsätaipaleella hyökännyt hänen kimppuunsa; yksi oli tarttunut hevosen suupieliin, toinen yrittänyt ampua häntä revolverilla, ja hän oli raivostunut niin, ettei muistanut mitään ennenkuin toisia kaupungista tulijoita saapui paikalle. Kaksi hyökkääjää oli jäänyt tiedottomana makaamaan, eikä hän tietänyt, miten niille on käynyt, — ja hän pelkäsi, että joku oli tuntenut hänet.

Niin olikin asia. Isä oli vangittu seuraavana päivänä, ja niin oli kaikki mennyt perikatoon; hän joutui maksamaan kahdelle eläkkeen, ja niin meni koti ja omaisuus, — itse joutui hän kahdeksi vuodeksi vankeuteen.

Niin olivat Antin kauniit tulevaisuussuunnitelmat särkyneet ainiaaksi, — hän oli ensin aikonut kadettikouluun, mutta opettajan ja pastorin innokkaista kehoituksista oli hänet päätetty lähettää piirustuskouluun, ja nyt hänen täytyi keskeyttää kansakoulukin keväällä ja lähteä kahdeksanvuotiaana maailmalle. Ensin hän oli ollut kaksi vuotta karjapoikana ja viime syksynä päässyt ajopojaksi Vahtolan taloon kotipitäjässään.

Antti oli ollut ylpeä kelvatessaan niin nuorena renkipojaksi, ja vakaasti oli hän päättänyt tehdä tehtävänsä niin, että ansaitsee »rengin» arvonimen.

Ahkeruudellaan, ripeydellään ja miellyttävällä käytöksellään oli hän saavuttanutkin isännän ja koko talonväen suosion ja tunnustuksen; aina oli hän valittamatta valmis tekemään mitä käskettiin, ja ikäänkuin huomaamattaan olivat kaikki alkaneet pitää hänestä.

Mutta kukaan ei huomannut, että hänen usein täytyi ponnistella yli voimainsa. Hän oli monesti menehtymäisillään väsymyksestä, suorittaessaan heikkoine voimineen sellaisia töitä, jotka olisivat olleet täysikasvuiselle miehellekin rasittavia. Hän oli kuin virkku hevonen, jonka juopunut ajaja antaa juosta kuoliaaksi, kun se ei _itse_ hiljennä vauhtiaan tai pysähdy. Kun Antti saatuaan ensimmäisenä valmiiksi raskaan rankakuorman, kuuli isännän kehuvan häntä siitä, tunsi hän todella lapsellista iloa ja ylpeyttä; hän ei huomannutkaan, että hänen hennot jäsenensä vielä vapisivat nääntymyksestä ja hiki valui kasvoja myöten. Lisäksi huvitteli hän ponnistelullaan pääsevänsä pian »miehen kirjoihin», ja niin voivansa paremmin auttaa äitiä.

Multa vähitellen hän huomasi heikkenevänsä yhä enemmän tuossa ankarassa työssä. Eikä isäntä näyttänyt enää huomaavankaan, että pieni ajopoika suoritti samat työt kuin miehetkin, — niinkuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa. Ja kaiken lisäksi oli Antti kylmetyttänyt itsensä ja tullut sairaaksi, joten hän ei ollut moneen viikkoon päässyt kotiin katsomaan äitiä ja sisaruksia, — hän makasi sunnuntait uupuneena kuin kuollut.

Antti olisi kyllä parantunut, jos hänellä olisi ollut kunnolliset jalkineet, jos hän olisi saanut maata muutaman päivän. Mutta vaikka hän oli joka ilta kuumeessa eikä voinut syödä juuri mitään, vaikka hän oli monta kertaa lyyhistynyt maahan metsämatkalla, ei isäntä kertaakaan käskenyt häntä jäämään vuoteeseen, ei kertaakaan suonut edes säälivää silmäystä. Päinvastoin oli Antti huomannut hänen kasvoillaan harmistuneen ilmeen, kun hän ei aina saanut valmiiksi raskasta puukuormaa yhtä pian kuin toiset ja isännän täytyi tulla auttamaan. Antti tunsi masentavaa surua ja katkeruutta huomatessaan, että isännän suosio oli kestänyt vain niin kauan kuin hän oli terve ja jaksoi tehdä täyden miehen työt, ettei isäntä antanut pienintäkään tunnustusta, kun hän viimeisin voimin suoritti sairaanakin samat työt, — vaikka se oli ollut hänelle taukoamatonta, tuskallista ponnistusta. Hän olisi ollut iloinen, jos olisi saanut edes yhden hyväksyvän tai säälivän silmäyksen ponnistustensa palkaksi. Mutta niin ei käynyt, ja siksi hän yksinäisyyden, epätoivon ja katkeruuden sekaisella lapsellisella uhmalla päätti ettei kertaakaan valita, että pysyy työssä kunnes kaatuu paikalleen. Hänellä oli jonkinmoinen lapsellinen luulo, että silloin isäntä katuu sitä, ettei käskenyt hänen jäädä kotiin.

Niin vieri viikko toisensa jälkeen, ja Antti olisi menehtynyt, ellei hän olisi kuvitellut lähenevän joulun viettoa; hän pääsee silloin kotiin. Se antoi hänelle uutta voimaa ja toivoa silloin, kun hän oli nääntymäisillään ruumiillisesta heikkoudesta ja epätoivosta. Hän ei ollut koskaan ennen niin katkerasti kaivannut kotia ja äitiä; sillä nyt vasta hän oli oikein nähnyt miten säälimättömän ankara ja julma maailma on; hän oli nähnyt, että vieraan sydän on kova ja kylmä kuin kivi. Hänellä oli vieläkin herkkä lapsensydän, joka kaipasi säälivää sanaa, hellää silmäystä, sitä haikeammin, kun ei ollut pitkiin aikoihin saanut muuta kuin kylmyyttä osakseen.

Tämän ohella piti hänen jouluna vihdoinkin saada Metsämäestä paimenpalkaksi sovitut saappaat, jotka olivat myöhästyneet viikosta toiseen, kun suutari ei ehtinyt tulla taloon, — eikä karjapojan saappaita viitsitty viedä erikseen tehtäväksi. Sentähden oli Antin täytynyt käydä koko syksy märin jaloin voimatta parantua. Ahkeralla paikkauksella oli hän saanut isän vanhat saapasrajat pysymään koossa, mutta eilen metsämatkalla oli toinen saapas revennyt niin pahasti, että paljaat varpaat tulivat lumeen, — sillä sukatkin olivat siekaleina; kukaan ei ollut viitsinyt niitä pestä eikä parsia, ja hän oli itse jo pitkän aikaa ollut niin uupunut, ettei jaksanut. Illalla oli hän koettanut pikilangalla parsia saapasta edes senverran, että pääsisi niillä huomenna kotiin.

Antti havahtui tuskallisista mietteistään, sillä ankara tuulenpuuska paiskautui alas savupiipusta rämisyttäen peltiä rajusti kuin sisäänhyökkäävä ryöväri. Nyt vasta hän muisti, että oli päättänyt olla ajattelematta noita surullisia asioita.

Nyt hän ei ainakaan niitä muistele. Huomenillalla hän on vihdoinkin kotona.

Lumimyrsky kuului kiihtyvän yhä rajummaksi, mutta Antti ei huomannutkaan sitä. Hän kuvitteli vain huomisiltaa, jolloin taas saa nähdä äidin, Ainon, pikku Väinön. He saavat laulaa yhdessä joululauluja, puhua isästä, kaikesta...

Vihdoin hän nukkui.

* * * * *

Aamulla herätessään huomasi hän lumimyrskyn riehuvan vähentymättömällä voimalla. Koko avaruus näytti olevan täynnä viukunaa, kohinaa ja lentävää lunta. Jokin ilkeä tunne tarttui hänen sydämeensä kuin jääkylmä käsi, ja hän riensi ikkunan ääreen...

Niin pitkälle kuin lumiryöpyn lävitse näkyi kujaan, oli maantie peittynyt paksun kinoksen alle, jonka aaltoilevalla harjalla ryöhäsi ja suitsui kuin kiehuvassa kattilassa. Miten hän näin heikkona jaksaisi kotiin, kun tuollainen lumipaljous on tukkinut tiet? Ja jos kengät hajoavat vielä kokonaan!

Mutta hänen _täytyy_ päästä!

Kaikki varoittivat häntä lähtemästä, väittäen, ettei hän jaksaisi puolitiehenkään tällaisella kelillä ja vielä niin heikkona.

Antti ei vastannut, hän kuvitteli mielessään, mitä äitiparka ajattelisi, jollei hän tulisi, miten he odottaisivat koko illan. Kun he eivät ole moneen aikaan saaneet mitään tietoa Antista, voisivat he luulla hänen sairastuneen vaarallisesti, vaikkapa kuolleen tai jääneen tielle... Ja ajatellessaan, että täytyisi jouluillaksi jäädä tänne pimeään, kylmään tupaan näkemättä heitä, valtasi hänet niin tuskallinen ikävä ja yksinäisyyden tunne, että hänen täytyisi lähteä, vaikka sitten uupuisi matkalle, Kun hän oli selittänyt syynsä, ei kukaan ensin sanonut mitään, mutta hetken kuluttua huudahti Hilda säälivällä äänellä:

— Miten sinä poika parka jaksaisit, kun et ole viikkokausiin syönytkään kuin jonkun murusen...

— Jos pääsisit puolet matkasta jonkun mukana, niin ehkä lopun jaksaisit, — lisäsi Juho renki katsahtaen tarkoittavasti isäntään. — Mutta näin jouluaattona ei kukaan ole ajossakaan, jollei vartavasten lähde.

Isäntä näytti huomaavan, että se olisi ollut hänen velvollisuutensa, ja Antti tuijotti tuskallisen jännittyneenä hänen nolostuneita kasvojaan. Mutta isäntä ei ollut ymmärtävillään koko viittausta, vaan lausui päättäväisesti:

— Kyllä se on niin, että minä en voi antaa lupaa tuollaiseen reisuun. Paras kuu pysyt täällä. Jos menet, niin minä en ole siitä vastuunalainen,— minä olen kieltänyt.

Ja aivankuin olisi pelännyt kuulevansa jotain, mikä vaikuttaisi hänen vastuunalaisuuteensa, nousi hän pöydästä ja lähti kamariin nukkumaan.

— Mutta minun täytyy päästä! — huudahti Antti tuskasta vapisevin äänin ja ojensi kätensä poistuvaa kohden kuin rukoillen. — Kun äiti odottaa, eikä saappaita...

Hänen äänensä katkesi ikäänkuin tukehtuen, kun hän näki kamarin oven tylysti sulkeutuvan. Hänen suupielensä vavahtelivat pidätetystä itkusta, mutta katsahdettuaan tuskallisen tutkivasti Jussia ja Hildaa, onnistui hänen pidättää se.

— Kyllä minun mielestäni pitäisi panna hevonen eteen ja viedä poika vaikkapa Lapinkiukaan niitylle, että hän pääsisi kotiin...

— Ihminen se sitten olisikin... — päätteli Hilda hiljaa katkerasti.

Antti tunsi saavansa vähäsen lohdutusta ja toivoa. Hilda antoi hänelle salaa ison voileivän ja kappaleen savustettua lihaa Ja sitten Antti lähti kulkemaan kotia kohden.

* * * * *