Part 2
Tulija katseli ympärilleen ja huomasi erään lähellä olevan pensaan yläpuolella häämöttävän leveälierisen hatun ääriviivat. Ja hän kysyi taas salaperäisesti:
— Ovatko kaikki jo saapuneet?
— Te olette kolmas. Kaksi siis puuttuu.
— Ai niin... Minä en tavannut Lemposta kotona, mutta minä sanoin hänen vaimolleen, että jos hän saapuisi kotiin ennen yhdeksää, niin on hänen tultava ajurilla. Kas, tuossa tulee Rantala...
— Tunnussana! — mörähti taas sedän bassoääni, ja tulija vastasi hillitysti:
— »Tahdon palkkani».
— Nyt ei siis enää puutu kuin Lemponen, — huomautti aikaisemmin tullut. — Te ette tietysti tunne häntä, kun hän tulee ensi kerran kokoukseen, mutta hänellä on pitkä palttoo ja leveälierinen hattu.
— No, en minä ketään päästä ilman tunnussanaa.
— Mutta älkää päästäkö ketään sisään yhdeksän jälkeen — tunnussanallakaan. Ne ovat silloin asiaankuulumattomia... Mutta missä kokoonnutaan:
— Heinämakasiinissa, — vastasi setä ja lisäsi varoittaen:
— Mutta muistakaa, ettei siellä saa raapaista kertaakaan tulta, — vain sillä ehdolla saatte siellä kokoontua. Siinä on niin harvat seivät, että naapurit voisivat nähdä... Ja tuli voisi varista heiniin...
— Mutta emmehän me pimeässä voi kokousta pitää! — huudahti ensintullut hämmästyneenä. — Eikö ennemmin tuvassa?
— Ei, — siellä makaa kortteerimies, ja Mauri sanoi asian olevan niin tärkeän, että täytyy kokoontua miten tahansa. Makasiini on ainakin varma paikka, kun minä vahdin ulkopuolella.
— No, me menemme sitten. Odottakaa nyt vielä viisi minuuttia.
Salaliittolaiset poistuivat sedän saattamina, ja kun tämä palasi veräjälle, oli pää kadonnut pensaan yläpuolelta. Mutta hetken kuluttua läheni itse otus pyydystä, ja samoin kuin ennenkin vaati vartija tunnussanaa.
— »Tahdon palkkani», — kuiskasi urkkija hiljaa, Ja setä lausui tyytyväisesti:
— Jaha, te ehditte kumminkin! Toiset ovatkin jo saapuvilla. Tulkaa vaan mukaan!
* * * * *
Mauri ei ollut ihan varma uskaltaisiko urkkija saapua »kokoushuoneeseen» asti, ja siltä varalta hän oli juuri odottamassa ulkopuolella. Mutta kuullessaan sedän tullessaan ankarasti huomauttavan, ettei kertaakaan saa näkyä tulta, ymmärsi hän tuon odottamattoman seikan; pimeyden huumanneen urkkijan niinkuin makea syötti saa nälkäisen ketun unohtamaan siinä piilevän vaaran. Hän pujahti siis edellä makasiiniin, ja kun hänen aivoissaan yhtäkkiä välähti uusi hullunkurinen suunnitelma, päätti hän lisätä siitä alkukohtauksen tähän ilveilyyn. Hän kuiskasi siis tovereilleen, että nämä olisivat ihan hiljaa, kunnes hän kutsuisi heitä.
Kun setä ilmestyi ovelle urkkijan seurassa ja huomasi Maurin, näytti hän yhtäkkiä hätkähtävän, kuunteli jännittyneenä ja sitten kuiskasi pelokkaasti:
— St! Minä olin kuulevinani jotain... Kun ei tuo naapuri vaan olisi vahtimassa jossakin, — se on santarmien palveluksessa. Ettekö voisi mennä sentään muualle, sillä...
— Älkää nyt setä hermostuko, ehkei se ollutkaan mitään, — rauhoitti Mauri, — Minä lupaan, ettemme sano yhtään sanaa ääneen, ja kun emme ota tulta, niin mitä vaaraa tässä olisi...
— No, tämän kerran saatte. Mutta ei sitten enää... Ne vievät minut Siperiaan...
— Emme tule enää, — lohdutti Mauri ja lisäsi kuiskaten:
— Toiset menivät teidän kamariinne lukemaan kirjelmää, joka tänään saapui »Venäjän Maksimalistien Keskuskomitealta», — kun ei täällä saa ottaa tulta. Käskekää heidän tulla heti luettuaan ja vahtikaa sitten ulkopuolella. Tulkaa te Lemponen sisään, niin minä selitän teille sillä aikaa asian suullisesti.
Hän tervehti urkkijaa ja tunsi tämän käden vapisevan kuin vilutautisella.
He menivät peremmälle. Mauri kehoitti toista istumaan laatikolle eteensä ja alkoi heti selittää tärkeällä, kuiskaavalla äänellä:
— Kun Lemponen on uusi jäsen pääkomiteassa, niin ette tietysti tiedä siitä Venäjän terroristien suunnitelmasta, joka meilläkin viime kokouksessa hyväksyttiin. Ja sen asian vuoksi teidät juuri valittiin pääkomiteaan sikäläisen lähetin erikoisesta suosituksesta. Minä pidin sen myös välttämättömänä, koska te olette ainoa, joka aktiivisesti olette ottanut osaa maksimalistien sankarillisiin pommiattentaatteihin Pietarissa oleskellessanne. Tehän puhutte tietysti venättä paremmin kuin suomea, koska olette Venäjällä syntynyt ja kasvanut?
Viimeisen lausui Mauri venäjäksi, ja urkkija vastasi heti samalla kielellä helpotuksesta huoahtaen:
— Melkein! Sillä olen unohtanut paljon suomalaisia sanoja.
— No siis asiaan! Teidät on siis valittu, koska teidän kokemuksenne ja tunnettu pelkäämättömyytenne ovat välttämättömät siinä suuressa suunnitelmassa, joka koko Venäjän valtakunnassa.
Suomessa, Puolassa, kaikkialla toimeenpannaan samana yönä, samalla kellonlyönnillä, ja tulee hämmästyttämään koko maailmaa.
— Mikä se on? — kuiskasi urkkija tahtomattaan, ja hänen äänensä vapisi kiihkeästä uteliaisuudesta ja jännityksestä.
— Niinkuin toveri Lemponen hyvin tietää, ovat urkkijat, santarmit ja provokaattorit vaarallisimmat vihollisemme. Tehän tiedätte, miten parhaatkin suunnitelmat ovat useimmiten särkyneet niiden kavalien juonien vuoksi. Sen tähden on päätetty hävittää ne kaikki yhtaikaa yhtenä yönä, yhdellä ainoalla jättiläisiskulla, ettei seuraavana aamuna löydetä yhdestäkään edes luunikamaa. Ja se hetki on niin lähellä, ettei kukaan aavista.
Mauri vaikeni ja kuuli urkkijan hengityksen muuttuneen käheäksi ja vapisevaksi: hän rykäsi ja sopersi tukehtuneesti:
— Koska se... tapahtuu?
— Siitä juuri tänään sain tiedon, mutta sitä ei saa sanoa komitean jäsenillekään ennenkuin kaksi tuntia aikuisemmin. Nyt olisi vain päätettävä heidän kuolintavastaan.
— Kuolintavasta..., — ähkäsi urkkija kauhuissaan. Mauri kuuli nurkasta pidätetyn naurunpurskahduksen ja jatkoi tyynesti:
— Niin, Venäjän komitea on myöntänyt kaksi erilaista menettelytapaa, joista voidaan valita se mikä, parhaiten soveltuu paikallisiin oloihin. Ensimmäinen on se, että heidät kaikki kootaan johonkin suureen heinämakasiiniin tai muuhun tulenarkojen tavarain varastorakennukseen, valetaan perinpohjin bentsiinillä — ja sitten tuleen. Toisen mukaan viedään heidät johonkin vanhaan laivaan tai proomuun, jossa on raskas kivilasti, suletaan kaikki kannen alle, hinataan merelle, — ja sitten pohjaluukut auki! Silloin ei noista koirista todella jää kummassakaan tapauksessa mitään jälelle.
Taas kuului urkkijan tuskanvoihketta muistuttava huokaus ja Mauri jatkoi säälimättömänä:
— Kun te ette ollut viime kokouksessa, niin selitän lyhyesti, miten kaikki on järjestetty. Ensinnäkin on eräs upporikas venäläinen puoluetoveri lahjoittanut koko omaisuutensa, 30 miljoonaa ruplaa, suunnitelman toteuttamiseksi. Mekin saimme 200 000 markkaa, ja siitä jää ylikin. Siitä meni kyllä santarmipäällikön kirjurin lahjomiseen satatuhatta markkaa, mutta _todellisuudessa_ siitä maksetaan vain neljäs osa.
— Neljäs osa..., — toisti urkkija tolkuttomasti. Hän huohotti niin raskaasti ja tukehtuneesti kuin olisi armoton koura kiristänyt hänen kurkkuaan yhä lujemmin ja lujemmin.
— Niin, hän vaati satatuhatta ennenkuin luovutti meille kaikkien Suomessa toimivien santarmien, urkkijoiden ja salaisten apulaisten nimet ja osoitteet, mutta hän sai vain 25 tuhatta markkaa; loput sijoitettiin pankkiin nostettavaksi erikoisella valtakirjalla 25 tuhannen markan erissä seuraavien kuukausien viime päivänä. Mutta hän ei tietysti tule niitä nostamaan, joten me nostamme ne itse takaisin. — Sitten on jok'ainoata kiinniotettavaa varten palkattu neljä vahvaa ja luotettavaa miestä, jotka vangitsevat samalla hetkellä miehensä ja tuovat hänet äänettömästi sitä varten varatulla autolla tai umpinaisilla vaunuilla määrättyyn paikkaan, jossa kaikki on valmiina. Me olemme hyväksyneet tämän heinämakasiinin, kun se on syrjäisellä paikalla ja laiva olisi maksanut ainakin puolta enemmän, Eräs komitean jäsen kyllä pelkäsi, että jäisi luita jälelle, mutta kun tuolla parvella olevat kymmenen tynnyriä lyödään yhtaikaa auki ja bentsiini kastelee koko roskan, niin minä en epäile sellaista. Ne ovat tuolla valmiina, ja jokaisen tynnyrin vieressä on jo kirveskin valmiina, — kai tunnette bentsiinin hajun?
Urkkija nuuski ilmaa, ja hänen hampaansa kalisivat kuin vilutautisen, kun hän käheästi änkytti:
— Tunnen...
— Koko suunnitelma on siis yksityiskohtia myöten järjestetty, — lisäsi Mauri. — Ja kun ei kukaan avustajista tiedä _mitään muuta kuin oman tehtävänsä_, ja tapahtumahetken tiedän minä yksin, niin sen onnistumista ei voi mikään estää. Yhdessä suhteessa olen vain hieman epävarma, ja minä olen puhunut teille juuri sentähden, että luotan siinä teidän apuunne.
Kun ei toinen kyennyt vastaamaan, jatkoi Mauri innostuneena:
— Kuten ymmärrätte, on tärkeimmät tehtävät jaettu komitean jäsenille: eräs laskee ovella vangit, toinen vartioi kuularuiskuilla ja käsikranaateilla varustetun joukon kanssa, ettei poliisivoima eikä mikään voi häiritä meitä, kolmas sulkee oven ja antaa merkin bentsiinitynnyrien särkemisestä j.n.e. Mutta, kuten käsitätte, on sytyttäjän toimi kaikkein tärkein, ja kun te olette ainoa, jolla on tottumusta ja kykyä siihen, saatte te tämän kunniatoimen. Teidän ei siis tarvitse muuta kuin odottaa, kunnes ovet ovat suljetut, ja sitten sytyttää kymmenkertainen sytytyslanka, — ja kymmenen sekuntia myöhemmin koko urkkijalauma luulee olevansa helvetissä! Tietysti otatte sen vastaan?
Mauri kuuli urkkijan repelevän tukkaansa, ja kun hän uudisti kysymyksensä, alkoi toinen tukehtuneesti ähkyen änkyttää:
— Minä... minä en... ymmärtä... Minä en... voi... Minä ei ole...
— Mitä? Mitä tämä merkitsee? — huudahti Mauri hämmästyneenä. — Epäröittekö te, jota on pidetty yhtenä Venäjän rohkeimpana terroristina! — Hän muutti äänensä koleaksi ja uhkaavaksi: hän osoitti monin esimerkein, että vain provokaattori saattoi peräytyä, silloin kun tietää näin tärkeän salaisuuden ja muistutti, ettei sellaista henkilöä sääntöjen mukaan saanut missään tapauksessa jättää elämään. Hän jatkoi samaan tapaan, kunnes urkkija kauhusta suunniltaan vannoi tekevänsä mitä tahansa, kun vaan saa pitää henkensä.
Toiset olivat tukehtumaisillaan nauruun, ja Mauri oli niin innostunut osaansa, ettei muistanut mitään muuta.
Yhtäkkiä kuuli hän hiljaista kahinaa, samalla kun urkkijan hengitys muuttui vielä lyhyemmäksi ja käheämmäksi. Mauri tunsi jotenkin omituisesti vaistoten, että toinen oli päättänyt _toimia_, — että hän veti asetta taskustaan.
Mutta niinkuin ennenkin vaaran hetkellä, tunsi Mauri koko olemuksensa jännittyvän, menettelysuunnitelma välähti kuin salamana hänen aivoissaan; samassa silmänräpäyksessä ojensi hän kätensä ja kuiskasi varoittavasti:
— St! Kuulitteko? Täällä on koira! Kas tuossa!
Urkkija hätkähti, jäi kuin kauhusta jähmettyneenä, henkeä pidättäen kuuntelemaan, ja koskettaessaan tämän vapisevaa olkapäätä tiesi Mauri tuolla omituisella vaistolla, joka syntyy vain nyrkkeilyharjoitusten kautta, millä kohdalla toisen leuka oli, — ja siihen suuntasi hän -»suoran oikeankäden iskun» sellaisella voimalla, että pimeä makasiini kajahti. Ja samalla hetkellä kuu urkkija lennähti heinille, tarttui Mauri tämän oikeaan käteen, väänsi siitä revolverin ja tarttui kurkkuun — niin nopeasti ja varmasti kuin olisi hän nähnyt. Mutta urkkija ei huutanutkaan, kuten Mauri oli epäillyt, ja kun toiset tulivat esiin ja valaisivat taskulampuillaan, makasi tämä liikkumattomana ja kalpeana kuin kuollut. Mauri otti hänen vyöstään pitkän tikarin ja pyysi toisia olemaan vielä hetkisen hiljaa.
Urkkija alkoi liikahdella ja valitella, ja kun hän vihdoin virkosi, selitteli Mauri hätääntyneenä:
— Voi, antakaa anteeksi, toveri Lemponen! En ymmärrä, miten se kävi teihin? Ehkä te siirryitte juuri silloin, sillä minä olin varma, että edessäni oli koira, — ja sitä minä koetin lyödä. Nouskaa nyt ylös. — kas niin!
Hän piteli urkkijaa olkapäästä, ja kun tämä yritti änkyttää jotain, kuiskasi hän taas pelokkaasti:
— St! Herra jumala! Se tulee taas... Se on vesikauhuinen... Olkaa hiljaa, nyt isken sitä, — nyt en ainakaan erehdy!
Taas sattui urkkijaa sydänalaan, niin että tämä vääntelehti heinillä voimatta hyvään aikaan hengittää. Ja taaskin astui Mauri häntä kohti ja änkytti epätoivoisesti:
— Mutta mitä, mitä tämä oikein on, Lemponen? Minä olin niin varma, että löin koiraa... Onko teillä tulta?... Vai ei ole!... Hoi, hyvät toverit, niitä on tehtävä? Tulkaa tänne auttamaan minua ja Lemposta. Täällä on koira, emmekä tiedä missä se on...
Pimeässä kuului yhtäkkiä tavaton melu: ovi avattiin, toverit juoksivat ympäri, puhuen uhkauksia, kaksimielisiä sutkauksia eri äänillä, niinkuin siellä olisi ollut kokonainen joukko, — ja urkkijan kauhistunut mielikuvitus varmaankin lisäsi kaiken moninkertaiseksi. Hänen hampaansa kalisivat, ja kauhusta suunniltaan alkoi hän uikuttaa surkeasti ja yritti ryömiä ovea kohden. Mutta Mauri tarttui häneen, rytyytti ja puristeli perinpohjin ja huudahteli innostuneena:
— Täällä se ulvoo! Nyt sain sen kiinni! Se puree... Tuokaa pian puukko... nuora! Se täytyy heti tappaa, hirttää... Tästä saat koira! Vieläkö puret? Tuokaa puukko!
— Armoa... älkää tappako! — ähkyi urkkija kuin kuoleman hädässä.
Kaikki purskahtivat nauruun, ja Mauri huudahti taas hämmästyneenä:
— Oliko se Lemposen ääni? Onko tämä Lemponen vai koira? Tai jos se onkin piru, joka uskottelee olevansa koira ja Lemponen...
— Armoa... minä olen... — uikutti urkkija, mutta hänen äänensä tukehtui taas eläimelliseksi voihkeeksi.
— Niin, mikä te olette? — tiukkasi Mauri armottomasti. — Sanokaa nyt suoraan, oletteko Lemponen, koira vai piru! Sillä emmehän voi koiralle uskoa toisten koirien paistamista, mutta piru sensijaan olisi siihen koko mestari. Miten me saamme siitä selvän, kun ei ole tulta?
— Tunnussana! — huudahti Maurin toveri. — Tiedättekö tunnussanan?
— Niin, niin! — myöntelivät kaikki. — Sanokaa siis tunnussana.
— »Tahdon palkkani!» — änkytti urkkija tuskin kuuluvalla, vapisevalla äänellä.
— Mitä te sanoitte! Minä en kuullut mitään! — tiukkasi Mauri ja toiset yhtyivät häneen.
— Mine tahdon... palkkani, — voihki urkkija hampaat kalisten, mutta toiset eivät vieläkään tyytyneet. Ja vielä kerran toisti lurjus nuo sanat, niin hassunkurisesti ja surkeasti, että kaikki purskahtivat nauruun.
— No niin! — alkoi Mauri vakavasti. — Te kuulitte nyt, että hän on tullut vaatimaan palkkaansa. Ja kun hän noin hartaasti sitä pyytää, niin hän tietysti sen välttämättömästi! tarvitsee.
— Tarvitsee hän palkkansa.
— Ja hän on _ansainnut_ palkkansa paremmin kuin kukaan.
— Sen tähden hän saakin sen kaksinkertaisena.
— Ei — annetaan kymmenkertaisena...
— Ei, maksetaan niin, ettei hän tarvitse enää koskaan mitään...
Nuo kaksimieliset, kamalat uhkaukset veivät urkkijan viimeisenkin tarmon; hän parahti yhtäkkiä aivankuin teurastettava eläin, mutta kun Mauri painoi pistoolinsuun hänen otsalleen, vaikeni hän paikalla.
Mauri pyysi valoa, ja kun hän sitten näki kuolemankauhun vääristämät kasvot tylsine, jähmettyneine katseineen, tunsi hän sääliä. Hänestä tuntui, että urkkija oli jo kärsinyt tarpeeksi. Mutta samassa hän muisti, että hänen täytyi oman ja toveriensa turvallisuuden vuoksi jatkaa niinkuin he olivat suunnitelleet.
Hän käski siis kolkoin äänin jokaisen ryhtyä toimeen. Ja kun toiset sitten toivat esiin suuren vitsakimpun, köysikäärön, suuren puukon ja kirveen, silloin onneton heittäytyi Maurin jalkoihin ja päästi niin epätoivoisen rukoustulvan, että Mauri ei tiennyt mitä sanoisi. Hänellä oli tulinen ja raju luonne, ja raivostuksissaan saattoi hän tehdä mitä tahansa, — mutta vain puolustuskykyiselle, ylivoimaiselle vastustajalle. Hän ei voinut nähdä avutonta rääkättävän, oli se sitten eläin tai ihminen. Se vaikutti häneen niin järkyttävästi, ettei hän kyennyt hillitsemään itseään. Kerrankin pelastaessaan hevosen kolmen markkina-huijarin kynsistä, hyökkäsivät nämä hänen päällensä, mutta kun hän oli taitava nyrkkeilijä, antoi hän rääkkääjälle niin perinpohjaisen löylyn, että sai itse sakkoa ihmisrääkkäyksestä, — samassa tilaisuudessa kun näitä sakotettiin eläinrääkkäyksestä.
Vaikka Mauri nytkin koetti ajatella, että hänen edessään oli Venäjän hirmuvallan kätyri, joka ei ansaitsisi sääliä, niin hänestä tuntui vain niin ilkeältä, ettei voinut sauna mitään.
Toverit vaativat kylmällä, uhkaavalla äänellä ehdotonta kuolemaa, kun ensin on annettu 100 ruoskaniskua, — ja joka kerta kun pimeästä kuului sana _kuolema_, tarrautui urkkija vapisevin käsin Maurin polviin kuin hukkuva pelastusrenkaaseen...
— Mutta ettekö te itsekin ymmärrä, että me olisimme hulluja, jos jättäisimme teidät elämään! — lausui hänen toverinsa päättävästi. — Huomenna meidät vangittaisiin ja vietäisiin Siperiaan. Mutta kun me paloittelemme teidät ja viemme säkissä mereen, niin ei koira perään hauku!
Urkkija kyyristyi ja painoi kasvonsa Maurin jalkoihin voihkien niinkuin nuo kamalat sanat olisivat työntyneet terävänä puukkona hänen ruumiiseensa. Sitten tempasi hän poveltaan pienen ristin ja lupasi vannoa, ettei koskaan mainitse sanaakaan heistä, lupasi muuttaa heti takaisin Venäjälle, jos vaan saisi elää. Hän rukoili niin kiihkeästi, että Mauri uskoi hänen pitävän valansa. Ja hän pyysi tovereitaan ajattelemaan, voisiko armo olla vielä mahdollista.
Toiset olivat olevinaan ensin vastaan, mutta vähitellen hekin heltyivät. Ja niin urkkija lopulta ristiä suudellen vannoi kalliin valan, että vaikenee kaikesta, muuttaa pois paikkakunnalta, — ja että hänet saa heti tappaa, jos hän valansa rikkoisi.
Kun hän oli hetken vaiennut, astui Mauri hänen eteensä ja lausui hiljaa uhkaavasti; — Te olette tuhonnut erään omaiseni elämän ilmiantonne kautta, te olette tuhonnut tuhansien onnen ja elämän, ja kun te aloitte vaania minua, päätin minä lopettaa teidän elämänne. Kun minä sittenkin armahdan, niin ymmärrättekö, että teidän _täytyy_ kuolla, jos nyt pettäisitte. Meillä ei ole mitään järjestöä eikä komiteaa, mutta sen minä järjestän vielä tänä yönä, että jos te petätte meidät, niin kuolette viimeistään neljäntoista päivän kuluessa, — vaikka piiloutuisitte maan alle. Ymmärrättekö sen?
— Ymmärrän...
— Menkää siis, älkääkä unohtako _kuolemaa!_ — lausui Mauri hitaalla, juhlallisella äänellä ja viittasi oveen.
Urkkija katsahti typerästi ympärilleen ja huokasi syvään; sitten tarttui hän Maurin ojennettuun käteen, painaen siihen vapisevat huulensa, ja purskahti itkuun.
Ja kun hän oli poistunut pimeään, ei kukaan nauranut. Mauri ei voinut sanoa mitään, hän tunsi hämärästi, ettei tämä ollutkaan ilveilyä, — vaan että hän oli nähnyt ennen tuntemattoman loukon ihmiselämässä.
Urkkijasta he eivät senjälkeen kuulleet mitään.
VAIKEIN HETKI
Kolme miestä loikoili valtavan tervasnuotion suloisessa lämmössä. Ei tuntunut tuulenhenkäystäkään, savu kohosi mustanpunertavana patsaana tummaa taivasta kohden ja etäämpänä häämöittävät lumiset puut näyttivät tulen keltaisenhimmeässä kajastuksessa liikkumattomilta, valkoturkkisilta jättiläisvartioilta. Mutta niiden takana ympäröi heitä jokapuolella musta Pohjolan yö.
Miehet olivat istuneet pitkän aikaa äänettöminä, sillä vanhin heistä oli kertonut omituisen tapauksen omasta elämästään.
Yhtäkkiä hän hätkähti kuin unesta heräten ja huomautti pakotetun hilpeästi:
— Minähän olen saattanut teidät ensiluokkaiselle hautajaistuulelle jutullani. Kerro nyt sinäkin vuorostasi, mikä on sinun vaikein hetkesi.
— Minunko?
— Niin, — se voi olla oikein jännittävä. Onhan sinulla jo ollut paljon seikkailuja.
Nuori mies kohotti päätään, ja tulen punertavassa kajastuksessa näyttivät hänen jäntevät, tuulen ja pakkasen ruskettamat kasvonsa omituisen vakavilta, miettiviltä. Vihdoin hän vastasi vältellen:
— Siinä ei ole mitään muuta kuin ikävää, — te tulisitte vielä synkemmiksi.
— No, eihän lisä pahaa tee kuin selkään saataessa! Kerro nyt vaan ei vielä viitsi nukkumaankaan ruveta.
Nuori mies rykäsi, mutta jäikin tuijottamaan pimeyteen ja hänen kasvonsa synkkenivät.
Ei kuulunut risahdusta, ei tuulenhenkäystä, — tulen tasainen humina oli ainoa, joka häiritsi öisen erämaan hiljaisuutta. Silloin paukahti jossakin äkeästi pakkanen. Nuori mies havahtui, korjasi havusuojusta selkänsä takana, nojautui puoleksi pitkälleen ja alkoi kertoa.
* * * * *
— Kyllähän niitä on sattunut vaikeita hetkiä paljonkin, mutta tuskallisimmat hetket elämässäni olen kokenut kerran lapsena.
Olin silloin kahdentoista vuotias. Äitini oli juuri kuollut keuhkotautiin — isä oli kuollut jo ennen — eikä minulla ollut muita omaisia kuin kahdeksanvuotias sisko. Kun äitini oli vasta äskettäin muuttanut paikkakunnalle, ei meille annettu kunnasta mitään apua, — meidän täytyi siis lähteä kerjäämään. Ja ensimmäisenä päivänä sattui tapaus, josta nyt aion kertoa.
Oli myöhäinen syksy, ja kaikki tiet olivat paksussa kurassa, ja me olimme niin kovin väsyneitä ja masentuneita. Miltei kaikkialla olimme saaneet vain nurjia silmäyksiä ja saaliiksi vain muutamia leipäpalasia. Kaiken lisäksi oli eräässä talossa suuri, vihainen koira repinyt rikki housunlahkeeni, ja kun huusin apua, nauroi talon poika ja usutti vain koiraa. Tämä kaikki vaikutti minuun niin tuskallisesti, etten voinut enää mennä mihinkään. Me itkimme yhdessä ja sitten päätimme pyrkiä yöksi erääseen sivukylään. Ensin aioimme syödä leipäpalamme, mutta sitten en uskaltanutkaan maistaa itse, kun pelkäsin, ettemme saisi enempää.
Olimme kulkeneet jo toista tuntia ja olimme aivan uuvuksissa, ja nälkä kiihtyi kiihtymistään. Sisko parka oli jo monta kertaa istahtanut itkien maahan, ja minun täytyi yhtämittaa leperrellä ja pohtia onnellisesta tulevaisuudesta, vaikka kyyneleet tippuivat silmistäni. Olin antanut hänelle vieläkin leipäpalan ja yksi oli vain jälellä hänelle illalliseksi. En voinut toivoa, että enää saisimme mitään.
Kuljimme parhaillaan erään oraspellon halki johtavaa peltotietä, kun mieleeni joutui onneton ajatus. Huomasin näet, että jos oikaisisimme suoraan yli peltojen, pääsisimme puolta lyhyemmällä matkalla kuin Kylmälän taion kautta, jonne peltotie johti. Meidän tarvitsee kulkea vain neljän peltosaran ylitse vasemmalle, sitten on vain heinäpeltoa!
Mutta pikku siskoni seisahtui ja varoitteli huolestuneena:
— Ei mennä Kylmälän oraspellon yli. Jos Kylmälän isäntä näkee, niin mitä se tekisikään, — sehän on niin hirveän paha mies.
Minä tiesin, että isäntä oli tunnettu ilkeydestään, ja tunsin hämärästi, että siskoni oli oikeassa. Mutta kun päässäni eivät ole koskaan olleet oikein kunnossa ne kamarit, jotka opettavat välttämään vaaraa, enkä muistanut siskoni asemaa, niin en ottanut varotusta huomioon.
— Älä nyt turhia pelkää, — lohduttelin minä ja lähdin häntä taluttamaan yli orasmaan.— Ajatteleppas matkaa... Ja etkö näe, että on noussut _sumua_.
Tämän seikan huomattuani rauhoituin täydellisesti, en enää muistanutkaan vaaraa.
Jalat upposivat syvälle märkään orasmaahan, ja me raahustimme hitaasti eteenpäin. Aivankuin vaistomaisesti satuin katsahtamaan taakseni. Ja ajatelkaa kauhistustani, kun sumun lävitse näin pitkän, mustan olennon lähenevän peltotietä pitkin puolijuoksua.
Siskoni tarttui tukehtuneesti parahtaen rintaansa ja hänen kasvonsa valahtivat liidunvalkoisiksi, minä olen vieläkin näkevinäni hänet samanlaisena kuin silloin, muistan hänen risaiset vaatteensakin. Tartuin hänen käteensä ja aioin juosta, mutta kauhu oli miltei jäykistänyt hänen heikon ruumiinsa ja hän kaatui. Nostin hänet ylös, vedin häntä muassani, mutta seuraavassa ojassa hän kaatui uudelleen. Ja harmaana, hirveänä aaveena läheni yhä tuo tumma haamu, hitain, raskain loikkauksin.